Vihollisen esitteleminen sotilaille on sotapropagandan keskeisimpiä tehtäviä, sillä vastapuolen kuvaaminen pitää sisällään vihollisuuksien syyn tai ainakin tukee sodan syiden ymmärtämistä.
Suomen ja Neuvostoliiton perivihollisuuden ymmärtäminen ei auennut vain jatkosotaa edeltäneiden vuosikymmenten tapahtumista, vaan vauhtia haettiin maiden vähintään vuosituhantiseksi esitellystä taistelusta. Siksi venäläisyys ja venäläiset eivät jääneet sivurooliin sotilaille esitetyssä historiallisessa näytelmässä. Suomalaisten sankaritarina tarvitsi myös pääkonnan. Viholliskuvan kohteen ominaisuudet ja tämän historia toimivat kuvan luojan materiaalina. Viholliskuvan luomisen taustalta voidaan löytää ainakin neljä yleistä sisäpoliittista motiivia, jotka pääpiirteissään löytyivät myös jatkosodan armeijan tarvitseman ja isänmaan historian tarjoileman viholliskuvan taustalta.396
Sodan aikana viholliskuvan tärkein tavoite on vihollista vastaan suuntautuvan aggressiivisen politiikan oikeuttaminen. Sota vaati hyväksyttävät syyt ja sodan voittaminen riittävän motivaation, jotta sotilaiden taistelutahto riitti kantamaan armeijan odotettavissa olevien uhraustenkin yli.
Vastaus näihin propagandatyön keskeisimpiin ongelmiin haettiin juuri aiemmissa luvuissa esitellyiltä isänmaan historian punaisilta langoilta. Reaalipoliittisesta näkökulmasta vihollisuuden
394 Opetusaineistoa, PM:n tied. os:n kirjelmä 6461/ttus2/29.9.1944, T10601/11,SArk.
395 Yksityiskohtaisia määräyksiä…, 105-112; Essen 1941, 17-20, 31-43.
396 Vrt. Luostarinen 1986, 20-31.
oikeutti vahvemman oikeudella toimiva maailma, jossa ratkaisut koettiin juuri sotatantereilla.
Venäjä ja Neuvostoliitto olivat Suomen naapureita ja niiden elinkysymysten toteutuminen vaati Suomen maaperän ottamista omaan käyttöön. Jatkosodankin sotilaiden osa oli taistella hankkeen toteutumista vastaan. Idealistisesta näkökulmasta sodan oikeutti länsimaisen korkeamman kulttuurin puolustaminen alemman aasialaisvenäläisen barbarian uhalta. Suomalaiset seisoivat etuvartiossa alemman sivistyksen, vieraan rodun, jumalattomuuden ja niitä jatkosodassa edustaneen kommunismin tiellä. Hyvän ja pahan kamppailuun liittyi taistelu Itä-Karjalasta, jonka kaikin puolin oikeutettu valtaaminen helpotti taistelua pimeyden voimia vastaan Pohjois-Euroopassa. Edes jommankumman historiallisen logiikan kritiikittä sisäistäneen sotilaan ei tarvinnut uhrata ajatustakaan Neuvostoliiton vastaisen taistelun oikeutukselle.
Toiseksi, vihollisesta piirrettyä kuvaa tarvittiin oman kansallisen identiteetin ohjaamiseen ja vahvistamiseen. Isänmaan historian sankariksi nostama suomalainen talonpoika oli yksinkin vahva ja hallitseva hahmo, mutta sen sädekehä kirkastui entisestään, kun suurta korpien raivaajaa ja taistelukenttien sankaria verrattiin venäläiseen laiskaan, saamattomaan ja tyhmänsorttiseen maaorjaan. Samalla tavalla vertailun avulla kirkastettiin suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän vahvoja ja hyviä puolia. Vertailuasetelma suosi luonnollisesti parempaa ja samalla venäläisyyden kärjistetysti esitetyt huonot puolet osoittivat suomalaisuuden hyvät puolet. Viholliskuva toimi siis pelinä, joka näytti suomalaisuuden venäläisyyden peilikuvana, siis viholliseen verrattuna täysin käänteisenä. Jos samanlaisia ominaisuuksia oli, tehtiin niiden välille selkeä ero. Esimerkiksi sekä suomalaiseen että venäläiseen kansaluonteeseen liitetty vapaudenkaipuu tarkoitti pohjimmiltaan eri asiaa. Vapaudenrakas suomalainen halusi olla riippumaton ja itsenäinen, kun taas anarkistinen venäläinen kaipasi vapautta toteuttaakseen eläimellisiä vaistojaan. Suomalaisen ja venäläisen yksilön ja yhteiskunnan erojen kärjistämisen piti myös lisätä sotilaiden kunnioitusta omaan yhteiskuntajärjestykseen ja motivoida sen puolustamiseen.
Lisäksi vahvan viholliskuvan avulla pyrittiin tiivistämään kansallista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Suomi tarvitsi yksimielistä kansaa ja armeijaa pystyäkseen puolustamaan maata venäläisten tulevilta hyökkäyksiltä. Venäjä ja Neuvostoliitto olivat uhka ja syntipukki, joka motivoi kansallisen eheytymisen. Kansan sisäiset ristiriidat olivat riski koko kansakunnalle, ja ne sovittava tai ainakin lakaistava maton alle viimeistään tosipaikan tullen. Yksimielisyys oli pienen kansan tärkein voimavara, kun vastassa oli suuri itäinen vihollinen.
Neljäntenä viholliskuvan motivaationa voidaan pitää sisäpoliittisia tavoitteita, jotka 1930-luvulla tarkoittivat lähinnä sosiaalipolitiikan hoitoon ja varustautumiseen liittyvien toimien perustelua.
Jatkosotaa käyneessä Suomessa varustautumista ei tarvinnut erikseen perustella, mutta vielä 1930-luvulla valtion varojen jakautuminen esimerkiksi armeijan tarpeiden ja sosiaalisten ongelmien hoitamisen välillä oli kuuma sisäpoliittinen kysymys. Neuvostoliiton uhka oli kortti, jota käytettiin hanakasti puolustusmäärärahan lisäämisen perusteena.397 Viholliskuvan lisäksi myös isänmaan historian opetusten piti kertoa tärkeysjärjestystä pohtiville poliitikoille, että ensin oli rajat turvattava, sitten vasta leipä levennettävä.
Isänmaan historian piirtämä viholliskuva helpotti välillisesti myös muiden sodan aikaisten propagandaongelmien ratkaisua. Erityisen ongelmallista propagandan tekijöille oli Neuvostoliiton taisteleminen samassa liittoumassa Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa. Erityisesti Englannin sodanjulistus Suomelle joulukuussa 1941 oli hankala kysymys, sillä maahan suhtauduttiin suopeasti ja englantilaisia radiolähetyksiä kuunneltiin Suomessa ahkerasti.398 Bolsevismin esitteleminen länsimaisen kulttuurin vastavoimana korosti Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton yhteistyön pohjan heikkoutta, kun taustalla ei ollut minkäänlaista yhteistä arvomaailmaa. Sotilaille kerrottiin, että Suomeenkin kantautuneet kiistat lännen sotilaallisen avun määrästä Neuvostoliitolle olivat vain vastakkainasettelun jäävuorenhuippu. Todellinen syy oli aatteellinen; ”peruspohjiltaan bolsevismi on ja sen täytyy olla sovittamattomassa ristiriidassa koko länsieurooppalaiseen maailmaan, kaikkiin tämän sivistyspiirin korkeimpiinkin arvoihin”399. Suomalaisille tällainen tieto oli luonnollisesti lohduttava. Suomi seisoi eurooppalaisen kulttuurin etuvartiossa, vaikka vihollisen rinnalla taisteli täälläkin länsimaisen sivistyksen kärkimaiksi tunnustettuja valtioita.
Reaalipoliittisesta näkökulmasta liittoutuneiden epäpyhää yhteistyötä ei tarvinnut sen kummemmin perustella. Valtiot ja kansat olivat kautta historian tehneet liittoja valtion sen hetkisten etujen kannalta sopivien kumppaneiden kanssa. Aatteet eivät vaakakupissa painaneet.
Neuvostoliiton turvallisuuspoliittista näkökulmaa Suomessa isänmaan historia kieltäytyi tunnistamasta. Karjalan kannasta ei missään vaiheessa kuvata Pietarin ja Leningradin turvallisuusvyöhykkeenä. Jos Suomen Ruotsin vallan aikaa ei oteta lukuun, ei isänmaan historia tuntenut tilannetta, jossa jokin muu valtio yrittäisi Venäjän kimppuun Suomen maaperän kautta.
Esimerkiksi Suomessa keväällä 1918 olleen saksalaisen avustusretkikunnan motiiveja ei esitelty
397 Soikkanen 1984, 74-77, 149-163, 311-312; Suomen puolustuslaitos 1918-1939, 424-428, 451-459.
398 Jutikkala 1997, 58-75; Luostarinen 1986, 289-290.
399 Karlgren 1942, 5. Lainaus on Karlgrenin teoksen suomentajan esipuheesta, jonka on kirjoittanut J.W.Tuura.
ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten, vaikka reaalipoliittisimmin historiaa tulkinneet teokset korostivat saksalaisten olleen maassa omia etujaan ajamassa.400 Kansalaistiedon opetusohjelman maantiedon opetuksessa mainitaan mahdollisuus, jossa joku toinen suurvalta voisi Suomen maaperältä yrittää saartaa Neuvostoliiton laivaston Suomenlahdelle ja vallata Pietarin401. Wolf H.
Halstin Suomen puolustaminen –teoksessa esimerkiksi Saksan mahdollisuuksia Suomen valtaamiseen vähäteltiin. Saksan tai Englannin mahdollisen maihinnousun onnistumista Halsti ei pitänyt hyvänä. Näiden ainoa mahdollisuus oli Halstin laskelmien mukaan demilitarisoidun Ahvenanmaan valloittaminen tukikohdaksi hyökkäykselle.402
Vasta viimeisenä sotavuonna viholliskuvan räikeimpiä sävyjä piti pyyhkiä piiloon. Helmikuussa 1944 annetuissa uusissa valistusohjeissa lietsottiin vielä isäntämieltä, talvisodan henkeä ja historian opetuksia, mutta ulkovaltoihin, myös Neuvostoliittoon, piti suhtautua varovaisesti. Vaikka jatkosota piti edelleenkin esitellä osana historiallista taistelua idän uhkaa vastaan, pyydettiin valistusupseereilta jo selvää varovaisuutta sanankäänteissään. Esimerkiksi heimokansoja sai esitellä ainoastaan historian ja kulttuurin näkökulmasta, poliittiset kysymykset piti kiertää. Myös venäläisiä sotilaita kiellettiin halveksimasta. Ohjeiden mukaan vastustajan aliarvioiminen himmensi omien sotilaiden taistelun arvoa ja herätti katteettomia toiveita Neuvostoliiton sotilaallisten voimien kulumisesta.403