2 Saamelaisten palvelukokemuksia koskevan tutkimuksen
3.3 Arktisten alkuperäiskansojen hyvinvointi
Alkuperäiskansoille on luonteenomaista laaja-alainen hyvinvointikäsitys, johon kuuluvat sosiaali- ja terveyskysymysten lisäksi kieli, kulttuuri, identiteetti, elin-keinotoiminta, elämäntapa, yhteisöllisyys, perinteinen tietämys, uskomukset.
15 Väärti (pohjoissaameksi verdde) on pitkäaikainen, vastavuoroiseen lahjanantoon tai palveluk-siin perustuva kontaktihenkilö tai tuttava (Länsman 2004, 11).
16 Kesyttäminen, kouliminen (pohjoissaameksi dápmat)
Lisäksi ympäristöllä (luonnolla) ja yhteisöllä on erityisiä merkityksiä alkuperäis-kansojen hyvinvoinnin perustekijöinä.
Alkuperäiskansaoikeuksien kansainvälinen tunnustaminen perustuu ILO 169 -sopimukseen, joka solmittiin vuonna 1989. Pohjoismaista vain Norja on ratifioinut ILO-sopimuksen. Suomessa ratifioinnin eteen on tehty töitä vuosi-kymmeniä. Se on kirjattu hallitusohjelmaan toista kertaa, ja toteutumisedel-lytyksiä selvitellään parasta aikaa. ILO 169 -sopimuksessa alkuperäiskansojen terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asiat ymmärretään laaja-alaisesti. Terveyden ohella huomioidaan sosioekonomiseen hyvinvointiin liittyvät asiat, kuten yk-silöiden ja yhteisöjen mahdollisuus toimeentuloon sekä yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen osallistumiseen. Siihen sisältyvät myös ympäristöön kiinnittyvät asiat, esimerkiksi kuuluvuus ja oikeudet käyttämiinsä maihin ja psykososiaali-nen hyvinvointi eli identiteetin ylläpito, kieli ja kulttuuriperintö. Sopimuksessa turvataan alkuperäiskansojen oikeus kontrolloida omia instituutioitaan, elä-mäntapojaan ja taloudellista kehitystä sekä ylläpitää ja kehittää identiteettejään, kieliään ja uskontojaan niiden valtioiden puitteissa, joissa he asuvat. Artiklassa 7 todetaan: ”alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää elämäänsä, uskomuk-siinsa, instituutioihinsa, henkiseen hyvinvointiinsa sekä asuttamiinsa tai muu-toin käyttämiinsä maihin vaikuttavien kehittämistoimien tärkeysjärjestyksestä”.
(http://www.tem.fi/files/25956/ilo_yleissopimukset.pdf.)
WHO korostaa myös kulttuurisen perinnön merkitystä hyvinvoinnille.
Vaikka kulttuuriperintö ei ehkä ole yhtä konkreettinen kuin fyysiset tarpeet, se on siitä huolimatta yhteiskunnissa yleisesti korkeassa arvossa pidetty tekijä. Li-säksi ekosysteemien hyödyntämiseen liittyvillä perinteisillä elinkeinoilla ja käy-tännöillä on suuri merkitys sosiaalisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin luomisessa.
(Kuokkanen 2007, 143.)
YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksien julistus hyväksyttiin syksyllä 2007. Sen artiklassa 43 todetaan, että julistuksessa tunnustetut oikeudet muodostavat mi-nimistandardit maailman alkuperäiskansojen selviytymiselle, arvokkuudelle ja hyvinvoinnille. Tämän lisäksi julistus tunnustaa ja korostaa, että alkuperäiskan-soilla on kollektiivisia oikeuksia, jotka ovat välttämättömiä heidän olemassaolol-leen, hyvinvoinnilleen ja yhtenäisyydelleen kansana. (Mt.)
Arktisten alkuperäiskansojen hyvinvoinnin erityispiirteitä ja reunaehtoja on selvitelty viime vuosikymmenen aikana. Arktisen neuvoston rahoittamassa hankkeessa kartoitettiin ja määriteltiin tärkeimmät arktisten alueiden hyvin-voinnin kulmakivet. Arktisten alkuperäiskansojen hyvinhyvin-voinnin kulmakivet ovat: 1) mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuutta koskevaan päätöksentekoon, 2) kulttuurin elinvoimaisuus sisältäen yhteisöllisen kuuluvuuden ja 3) luontoyhte-ys. (Arctic Human Development Report, AHDR 2004.)
Näitä mukaillen on kehitetty sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattorit (Arctic Social Indicators ASI), joiden avulla alkuperäiskansojen hyvinvoinnin tilaa ja kehitystrendejä pystyttäisiin paremmin seuraamaan. Ne ovat:
- mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen (fate control) - kulttuurin elinvoimaisuus (cultural integrity) - luontoyhteys (contact with nature)
Sekä lisäksi seuraavat YK:n Inhimillisen kehityksen indikaattorit (UNHDI):
- elinajan odote (life expectancy) - lukutaito (literacy)
- elintaso (standard of life) sovellettuna arktiseen kontekstiin: terveys/vä-estö/koulutus/materiaalinen hyvinvointi
(Nymand Larsen ym. 2010.)
Verrattaessa alkuperäiskansan jäsenten kokemaa hyvinvointia suhteessa valtavä-estöön on havaittu tiettyjä poikkeavia valtakehitystrendejä. Perinteisten elinkei-nojen harjoittaminen ja luontoyhteys ovat tärkeässä asemassa. Toimeentulollisen merkityksen ohella ne ylläpitävät kulttuuria ja yhteisöllistä kuuluvuutta. Ihmis-ten todettiin jopa tyytyvän alempaan tulotasoon voidakseen säilyttää tämän yhteyden. Tähän liittyen havaittiin myös, että arktisen alueen asukkaat kokivat hyvinvointinsa suhteellisen hyväksi, vaikka UNHDI-indikaattoreilla mitattuna tulos olisi matala, esimerkiksi elinajanodotteen, koulutuksen ja bruttokansan-tuotteen (BKT) jakautumisen osalta. Materiaalinen hyvinvointi ei siten välttä-mättä korreloi koetun hyvinvoinnin kanssa. (Nymand Larsen ym. 2010.)
Onkin ilmeistä, että koulutus, toimeentulo ja muut laajasti hyväksytyt hy-vinvoinnin indikaattorit eivät välttämättä ole niin määrääviä alkuperäiskansojen hyvinvoinnille, kuin yleisesti on ajateltu. Vastaavasti arktisten alkuperäiskanso-jen hyvinvoinnista puhuttaessa henkinen hyvinvointi saa uusia ulottuvuuksia.
Purkamattomat kolonialistiset traumat ja kolonisaatiokehitykseen liittyvät hen-kilökohtaiset vajeet, kuten esimerkiksi kielitaidottomuus, äidinkielen menetys, koulutuksen puute, identiteetti- ja itsetunto-ongelmat, riippuvuus- ja mielen-terveysongelmat, heikentävät monen selviytymistä ja hyvinvointia.
4 Palvelujen paikka osana saamelaisten hyvinvoinnin rakentumista
4.1 Paikallisuuden kudos
Seuraavaksi hahmotetaan saamelaisalueen17 paikallisen kudoksen erityispiirteitä ja niitä tärkeimpiä rakenteellisia sekä toiminnallisia muutoksia, jotka lähihis-torian kuluessa ovat muovanneet ja asettaneet raamit saamelaisten sekä saame-laisyhteisöjen pärjäämiselle. Tavoitteena on tiivis toimintaympäristön kuvaus, joka auttaa ymmärtämään palvelujen paikkaa saamelaisten elämässä. Se toimii samalla heuristisena kehyksenä, jota vasten palvelukokemuskyselyn tuloksia tul-kitaan ja keskustelutetaan myöhemmissä luvuissa. Kehys auttaa hahmottamaan sitä monimutkaista vaikutusten kenttää, jossa saamelaisten kokema hyvinvointi rakentuu. Se nostaa esiin taustalla vaikuttavat moninaiset tekijät ja osoittaa, että palvelutyytyväisyyden sekä hyvinvoinnin kannalta olennaisen tärkeitä tekijöitä löytyy sekä palvelujärjestelmän toiminnasta että sen ulkopuolisesta toimintaym-päristöstä. Palvelujärjestelmän ja sosiaalisen tuen syntyvaiheita sekä niiden kult-tuurisia erityispiirteitä on tarpeen tarkastella historian perspektiivissä myös siksi, että ne valottavat hyvinvointipalvelujen roolia saamelaisten elämässä. Nämä vai-kuttavat eri tavoin ihmisten palvelujen käyttötottumusten, palveluille asetettu-jen odotusten ja palvelutyytyväisyyden taustalla.
Paikallisuuden kudoksen voidaan ajatella koostuvan tuotannollisista ja sosi-aalisista sidoksista, jotka ovat monien kansallisten ja kansainvälisten taloudellis-ten ja yhteiskunnallistaloudellis-ten kehitystrendien vaikutustaloudellis-ten alaisina. Modernisaatio ja globalisaatio ovat edenneet eriaikaisesti ja erilaisella volyymilla eri puolilla maa-tamme tuottaen paikallisesti eriytyneitä toimintaympäristöjä. (Kinnunen 1991, 62–64; Laitinen & Pohjola 2001, 21.)
Vastaavasti hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvan toteutumisen kehityskulussa voidaan erottaa tiettyä kerroksisuutta ja selkeitä juonteita, jotka ovat
määrit-17 Käsitevalinta ei ole aivan yksiselitteinen, sillä käsitteet ovat sidoksissa niihin oikeus- ja yhteis-kuntajärjestyksien muotoihin, jotka ovat vallinneet eri historiallisina aikoina. Käsitevalinnat sisältävät myös tärkeitä poliittisia kannanottoja. Lapinmaa-käsite viittaa lapinkylistä eli siidois-ta koostuneisiin hallinnollisiin alueisiin eli Lappeihin (vrt. Tornion Lappi ja Kemin Lappi).
Sápmi/Saamenmaa on uudempi käsite, ja se tarkoittaa koko saamelaisten asuttamaa aluetta Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Suomen saamelaisalue määriteltiin vuo-den 1973 Saamelaiskomitean mietinnössä käsittämään Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosan (Lapin paliskunta). Asetuksessa saamelaisvaltuuskunnasta (824/1973) se vahvistettiin saamelaisten kotiseutualueeksi. Sittemmin laki saamelaiskäräjistä (974/1995) ja saamen kielilaki (1086/2003) määriteltiin koskemaan näitä saamelaisten koti-seutualueen kuntia.
täneet saamelaisten yksilöllisen ja yhteisöllisen pärjäämisen mahdollisuuksia ja rajoitteita. Ne ovat osin päällekkäisiä, voimistuvia ja heikkeneviä kehityspiirtei-tä, eivätkä välttämättä erotettavissa selkeiksi toisiaan seuraaviksi ajanjaksoiksi.
Saamelaisalueen saamelaisten nykypäivässä on läsnä monta eri historian tasoa.
Käytännössä nämä on havaittavissa muun muassa sukupolvisuuden eroina, mutta myös alueellisina eroina ja paikallisuuden kirjona.
Yhtäältä voidaan erottaa perinteiset pärjäämistavat, jotka perustuivat ihmi-sen omiin kykyihin ja yhteisöön. Elannon saanti peruselinkeinoista ja vaihdanta loivat puitteet hyvinvoinnille ja avuntarpeesta vastasivat yhteisön sisäinen apu ja paikallisten, vastavuoroisten väärtisuhteiden kaltaiset palveluverkostot. Toisena kehitysjuonteena erottuu paikallisyhteisön monimuotoistuminen ja sitä kautta tapahtuneet toimijuuksien ja toimintadynaamiikan paikalliset siirtymät, uudet haasteet ja mahdollisuudet. Elinkeinotoiminta ja elannon saanti loivat edelleen perusedellytykset hyvinvoinnille, mutta kilpailu resursseista ja elinkeinonvaih-dokset loivat turvattomuutta ja yhteiskunnallisen avun tarvetta. Yhteisöllisen avun rinnalle alkoi syntyä yhteiskunnallista köyhäinapua ja hoivaa tuottavia mekanismeja. Kolmantena kehitysjuonteena voidaan erottaa yhteiskunnan hy-vinvoinnin toiminta- ja jakomekanismien leviäminen kiihtyvällä intensiteetillä 1960-luvulta lähtien. Yhteiskunnallisten instituutioiden nopea tulo, teollistu-minen, uudet elinkeinot ja markkinoistuminen muovasivat ja muuttivat paikal-lisyhteisön toimintaperusteita. Monimuotoiset kehitysprosessit, jotka eriyttivät työn, toimeentulon, sosiaalisen turvan ja avuntarpeen alueet, murensivat samal-la perinteisen yhteisön asemaa hyvinvoinnin ensisijaisena toteutumispaikkana.
Sosiaaliturva ja julkiset palvelut korvasivat yhteisöllisen avuntarpeen. Neljänte-nä ja uusimpana kehitysjuonteena on saamelaisten etnisen heräämisen kautta käynnistynyt kielellinen ja kulttuurinen elpyminen. Omakielisten ja kulttuuri-lähtöisten palvelutarpeiden esiin nostamisen ohella yhteisön roolia hyvinvoin-nin toteutumisessa ja avun tarpeen täyttämisessä vahvistetaan. Tämä toimii uudenlaisena vastavoimana yleisen yhteiskunnallistumiskehityksen sulautuspyr-kimyksille.
Tarkastelun lähtökohtana ovat erityisesti alkuperäiskansojen hyvinvoinnin kannalta kriittiset osatekijät, kuten resurssien käyttö ja elinkeinotoiminta, vä-hemmistöasema, päätösvalta, yhteisöllisyys ja kielen sekä kulttuurin elävänä säilyminen. Katsauksessa on käytetty saamelaisia ja saamelaisaluetta käsitteleviä asutus-, oikeus- ja kulttuurihistoriallisia tutkimuksia. Niistä välittyvää kapeah-koa sosiaalihistorian kuvaa on täydennetty aikalaislehtikirjoitusten avulla.
Näkökulmana on kulttuurien kohtaaminen. Kehityskulkua tarkastellaan vuorovaikutuksen näkökulmasta, jossa saamelaiset ja saamelaisyhteisöt nähdään itsenäisinä toimijoina eikä yksinomaan lisääntyneen valtiointervention ja julki-sen sektorin palvelu-, turva- ja kontrollijärjestelmien kohteina – mitä kehitys
osaltaan toki myös ilmentää. Yleisten kehityspiirteiden ohella huomio kiinnit-tyy paikalliseen kirjoon ja alueellisiin eroihin. Olosuhteet vaihtelevat eri puolilla saamelaisten asuinaluetta ja väestöryhmien kehityskulut eriytyvät osin merkittä-västikin luoden erilaisia hyvinvoinnin toteutumisen mikromaailmoja.
Saamelaisten sosiaalihistoriaa on käsitelty vain vähän aiemmissa historian-tutkimuksissa. Markku Laatu (1997) on lähestynyt saamelaisten ja suomalai-sen hyvinvointivaltion suhdetta hyvinvointikolonisaation uhrin näkökulmasta kiinnittäen huomiota ongelmiin. Saamelaisia koskevaa, edustavaa väestö-, elin-keino- tai muuta tilastomateriaalia on koottu satunnaisesti 1950-luvulta lähti-en. Saamelaisyhteisön kannalta katsottuna relevantti aikaperspektiivi ulottuu kuitenkin esimerkiksi elinkeinojen ja paikallishallinnon osalta 1500-luvulle, ellei vielä varhaisempaan aikaan. Muutamaa erillistä selontekoa ja tutkimusta lukuun ottamatta saamelaiset ovat olleet näkymättömiä kansallisissa väestö- ja elinolotutkimuksissa. Saamelaisenemmistöistä Utsjoen kuntaa lukuun ottamat-ta julkinen tilastomateriaali ei kerro katottamat-tavasti saamelaisten asemasottamat-ta ja erityis-piirteistä. Toisaalta alkuperäiskansanäkökulman kannalta tärkeitä ulottuvuuksia ei ole tilastoitu valtayhteiskunnan toimesta.