Onko koira kotona?, kysyttiin Kuopion taidemuseon näyttelyssä ajanjaksolla 14.9.2012–10.3.2013, ja katsojalle esitettiin kokonainen näyttely koira-aiheisia teoksia. Lisäksi museokävijöille suunnattiin koira-aiheista toimintaa, kuten lelukoirien Match Show197 . Samaa kysymystä on esitetty suomalaisessa taiteessa ennenkin:
koiraan on liitetty suoria viittauksia kotiin niin teosnimissä kuin esitetyissä kodinomaisissa ympäristöissä. Koira on ollut kotonaan suomalaisessa taidekuvastossa niin maaseutu- kuin kaupunkiarjessakin, juhlassa ja kutsuilla. Se on ollut symboloimassa sekä korkeaa statusta että vähäosaisuuttakin, yksinäisyyttä sekä sairautta. Osana sitä kontekstia, jonka ihmisen elämä teoksissa muodostaa.
Koiran muuttaessa sisälle yläluokan asuintiloihin 1700- ja 1800-luvuilla198 oli maalaustaide kotimaassa pitkälti rajoittunutta yläluokan muotokuviin. Tästä syystä koirasta ei maalaus- tai veistotaiteessa ole löydettävissä arkikuvauksia ennen 1800-lukua, ennen laatukuvien ja realismin nousua. Koiran asemaa ja osallisuutta yhteiskunnan arjessa nähdään kuitenkin jo varhaisista 1800-luvun kaupunkirakentamisen havainnekuvissa.
Varhaiset 1800-luvun arkkitehtonisiin tarkoituksiin toteutetut kuvaukset kaupunkien infrastruktuurista esittävät koiran osana katumaisemaa, joskin osana ideaalia yläluokkaista ihmisjoukkoa. Arkkitehtonisten dokumenttien lisäksi yläluokkaista kuvaa koirasta 1800-luvun vapaa-ajanvietossa kuvaa vuosisadan lopun puistokulttuuria esittävät teokset. Puistoa pidettiin säätyläisten sosiaalisen näyttäytymisrituaalin eräänlaisena estradina199, ja myös koira on edustettuna näissä kuvauksissa. Jo huomattavasti kansanomaisempia, joskin edelleen paikoin idyllisinä
197 Kuopion taidemuseo, avajaisohjelmatiedote, 2012.
198 Pehkonen, Kerola & Vainio, 2017, 213.
199 Uino, 1989, 67.
esitettyinä, puistokuvauksia löytyy yhtä lailla edelleen 1900-luvun kuvastosta. Koira on ollut niin kahvikutsuilla puistossa, eläintarhan puutarhamaisilla käytävillä kuin lyhtyjen valaisemissa, yöllisissä puistoissa. Yhä taas 2000-luvulle tultaessa tuo koirapuisto uutena ympäristönä vielä oman lisänsä kontekstiin.
Kotimaan virkistysmatkailun lisääntyminen heijastui siten, että jo 1800-luvulta alkaen koiralla on ollut ihmisen myötä pääsy vapaa-ajanvieton nimissä niihin paikkoihin, joihin se aiemmin on ollut liitettynä esimerkiksi metsästyksessä. Kun vielä 1800- ja 1900-luvun alussa tämä tarkoitti koiran pääsyä piknikille tai kävelylle metsän reunaan, monipuolistui vapaa-ajan kuva koiralla uutta vuosituhatta lähestyttäessä:
koiraa esitetään – usein ilman suoraa viittausta ihmiseen – niin vuorilla, metsälammilla kuin juoksemassa lumisessa maisemassa. Koirasta on tullut 2000-luvulla selvästi itsenäinen ja aktiivinen toimija myös ilman ihmisen välitöntä läsnäoloa.
Vapaa-ajan kuvassa koira on liitettynä ympäristönsä kautta myös sivistykseen: Johan Knutsonin teoksessa Fredrik Cygnaeuksen kesähuvila (1870-l) (Kuva 36) koira on luonteva osa maisemaa, jonka tarkoituksena on viitata suoraan Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajaan, mesenaatti Fredrik Cygnaeukseen (1807–1881).
Cygnaeuksen huvilan kokoelmat avattiin vasta vuonna 1882 yleisölle, joskin on selvää, että myös koira on tulkittavissa siitä sivistyksen maisemasta nauttivana, jota yhtä lailla pieni koira Johan Knutsonin teoksessa Näkymä ateljeesta Porvooseen puolustaa200 (Kuva 37). Korkeakulttuuri, sivistys sekä luonto ovat olleet jo pitkään jotain, minkä on katsottu olevan osa myös koiran arkipäivää yläluokan piirissä.
Vaikka koiraa on suomalaisessa taiteessa esitetty osana juhlaa tai juhlallisuuksia201, on se ollut osana hautajaisia, köyhyyden kuvauksissa sekä nykytaiteessa
200 Pettersson, 2001, 26, 27.
201 Muun muassa: Ilona Cutts, The Wedding Ceremony (2016); Severin Falkman, Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin 1448 (1886); Alexander Lauréus, Pastorin juhlat (1815) sekä Tanssikohtaus italialaisessa majatalossa (1822); Pirkko Lepistö, Kaste (1972); Stiina Saaristo, Wedding Day (2014) sekä Juhlat (2006); Tove Jansson, Juhlat maalla (1947) sekä Juhlat kaupungissa (1947).
kerjäläisenkin seurana. 1800-luvun realistisesta kansankuvamaisesta laatukuvasta alkanut elämän nurjan puolen – ja vain arkisenkin toden – kuvaaminen on tuonut koiran osaksi erilaisia arkisia tapahtumia ja sattumuksia, kuten lapsen kävelemään oppimista, vastasyntyneen ensihetkiä, erilaisia luku- ja tarinankerrontahetkiä, korttipelejä, tansseja sekä työtehtäviä aina kalastuksesta heinäntekoon. Lapsen rikkomat kananmunankuoret herättävät koiran kiinnostuksen Maria Wiikin teoksessa Särkynyt muna (1882) (Kuva 38)202, jolloin arkisen vahingon keskellä sekä koira että lapsi vetoavat katsojan myötätuntoon.
Koira ja lapsi ovat olleet suomalaisessakin taiteessa pitkään käytettyjä tehokeinoja203. Koiran kautta on voitu luoda kodinomaista tunnelmaa ja harmoniaa. Koiran kuvassa kotiin ja arkeen, usein juurikin lapsen kanssa yhdessä esitettynä, liittyy jälleen tuttu luonnollisen ja viattoman symboliikkaa.204 Realismin kuvauksista puhuttaessa on tunnelmasta käytetty jopa kuvauksia viattomuuden maan päälle laskeutuneesta allegoriasta, tavallisen kansan keskuuteen saapuneesta. Tapa on italialaisesta taiteesta omaksuttu nimenomaisesti korostamaan alkuperäisyyttä ja aitoutta, mutta samalla maalaten kuvaa eräänlaisesta pittoreskista köyhyydestä, joka ei koiraa tai ihmistä teoksissa näytä varsinaisesti vaivaavan.205
Koira itsessään kuva-aiheena on usein herkästi lapsille suunnattu. Niin Kuopion taidemuseon Onko koira kotona? kuin Raumankin taidemuseon Minä tahtoisin olla koira -näyttelyiden kohderyhmiksi oli asetettu lapset206. Koska lapsi kuva-aiheena oli Suomessa207 vielä 1700-luvun taiteessa harvinainen, ei koirakaan kuvattu juuri
202 Konttinen, 2000, 59.
203 Savelainen, 2002a, 115. Lapsi ja koira -kuvaparin käytön juuret ovat pitkät, sillä jo Aisopoksen Eläinsaduista lähtien on koira ollut eläintarinoissa lasten suojelijana (Pietiläinen, 2014, 118). Koiran representaatiossa on siis yleisesti ylläpidetty kyseistä kuvaparia sekä siihen liitettäviä piirteitä ja merkityksiä, symboleja.
204 Savelainen, 2002a, 115.
205 Sinisalo, 1989, 61.
206 Huttunen, 2019, henkilökohtainen tiedoksianto; Rauman Taidemuseo, 2011.
207 Aihe oli myös Ruotsissa harvinainen, joskin lapsi ja koira -aiheisia teoksia on löydettävissä 1600-luvun Ruotsista jo huomattavasti suuremmassa määrin kuin Suomen alueelta. Tapa, jolla Suomen alueella on tuotettu 1700-luvulla lapsista ja koirista, noudattavat samaa ruotsalaista kuvatraditiota, jossa lapsia on esitetty aikuistenkaltaisina ja vakavamielisinä, eikä koirillekaan ole sallittu juuri sen
muutoin kuin valikoiduissa ihmisten muotokuvissa esitettynä. Lapsi- ja koira-aiheiset teokset kuuluivat siis jo itsessään marginaaliin, vaikka on selvää molempien olleen osa arkista elämää. Esimerkit molemmista ovat yksittäisiä ja noudattivat 1800-luvulle asti, ja vielä paikoin 1900-luvullakin, samaa vakavamielistä ja jäykän poseeraavaa esitystapaa, jolla myös aikuisia oli tapana esittää muotokuvissa208.
Romantisoitu arkikuva on ollut koiran kuvassa läsnä 1800- ja 1900-luvuilla. Usein hyvinkin intiimeissä ja korkeakulttuuria korostavissa interiööreissä myös rotukoirilla on luotu haluttu kuva yläluokan elämästä. Teoksiin ilmaantui lapsen ja koiran samankaltaista viattomuutta ja herkkyyttä romantisoiva, uudentyyppinen esitystapa.
Koirasta ja ihmisestä, lapsesta, tuli kiistatta ja peruuttamattomasti suosittu kuva-aihe 1800-luvulla, ja ennen muuta luonnollisena pidetty kuvauskohde – niin tytön ja koiran herkässä lukuhetkessä kuin suuriruhtinaidenkin interiöörimuotokuvissa.
Kaupungistumisen myötä koiran arkinen kuva tavoittaa jälleen uuden näkökulman.
Vaikka kaupunkikuvissa toistuukin vielä pitkälle 1900-luvulla sivistynyttä, eurooppalaista kulttuurikeskittymää representoiva kuvaustapa, voidaan koiran sanoa sopeutuneen kaupungistumiseen. Suomalaisten perinnerotujen kuvaaminen osana Helsingin katukuvauksia tuo kokonaan uuden kontekstin myös metsästysroduille.
2000-luvun taiteessa koiran arkinen kuva sen sijaan tavoittaa huomattavasti tarkkanäköisempiä yksityiskohtakuvauksia niin avaruudesta, tutkimusmatkailusta, koiran trimmauksesta sekä hihnassa räntäsateessa ulkoilusta. Voidaan sanoa, että koiran arkinen kuva ei tunne rajoja: omistajan kanssa otettu selfietä muistuttava kuvakulma kertoo kuvastaa ajankuvaa koiran elämän digitalisoitumisesta.
Koiraa on esitetty niin saunassa kuin ihmistä vessanpöntön vieressä tarkkailevana.
Muutos kertoo myös siitä, mitä ylipäätään suomalaisessa taiteessa pidetään soveliaana kuvata. Tarkoituksenmukaisesti romantisoiduin keinoin esitetty koira maaseudulla pellavapäisten nuorten poikien ja suomenhevosten keskellä saa jo 1900-luvulla selkeästi yhteiskunnallisiin ongelmiin porautuvia konteksteja. Vaikka teokset eivät suoraan kritisoisi teoksissa esitettyjen koirien arkisia epäkohtia, tulevat vapaampaa esitystapaa (Bernström, 1964, 30).
208 Bernström, 1964, 30.
ongelmakohdat läsnä kontekstin kautta. Luokkaerot ovat yhä 2000-luvulle tultaessa koiran kuvassa läsnä, minkä lisäksi suorat viittaukset köyhyyteen, poliittiseen ilmapiiriin sekä kaupungistumisen varjopuoleen tulevat läsnä koiran representaatiossa. Koira haukkuu työtöntä miestä yhtä lailla kuin irvistelee tehtaan muurin ulkopuolella talvisessa kaupunkimaisemassa 1900-luvun teollistuneessa ilmapiirissä. Vähitellen nykytaiteeseen ilmaantuu lisäksi keskeinen tulokulma koiriin liittyvistä eläineettisistä kysymyksistä, mihin tässäkin tutkielmassa pureudutaan tarkemmin tuonnempana. 1900-luvun loppua kohden suomalaisessa taiteessa koiran arkinen kuva tuo kuitenkin suoraviivaisesti nähtäväksi niin kaltoinkohtelun kuin kysymyksetkin ihmisen ja koiran välisestä suhteesta.