4.1 Näkökulmani alkuperäiskansojen taiteeseen
Päätin sisällyttää myös alkuperäiskansojen taiteen tutkimukseeni, sillä näin siinä mahdolli-sen yhteyden Tomi Putaansuun taiteeseen ja Mr. Lordin hahmoon. Molemmat tuottavat taidetta maskien, kehon koristelun ja tietyllä tapaa myös riittien avulla. Halusin saada uusia näkökulmia naamioiden, maskien ja itsensä koristelun syihin ja näin ollen pohtia, olisiko Tomin ja alkuperäiskansojen maskien ja kehon koristelun syissä mahdollisesti samankaltai-suuksia. Jos taas syyt ovat erilaiset, on tämäkin hyvä käydä läpi ja tuoda esille miten ja miksi Tomin samojen taiteenlajien tuotokset sitten eroavat niistä. Toisaalta näen yhteyden myös nykykansantaiteen kautta; nykykansantaiteessa on linkki perinteiseen kansantaiteeseen ja toisinpäin. Kansantaiteessa sen sijaan näen edelleen yhteyden vielä kauemmas alkuperäis-kansojen taiteisiin, sillä molemmissa taiteen ilmiöissä taide syntyy hyötytarkoitukseen, oli se sitten arkiesineiden ja käyttötavaroiden koristelu tai uskonnollisten maalausten ja mas-kien tekeminen korkeamman päämäärän vuoksi. Tämän vuoksi koen hyödylliseksi käydä niitä läpi ITE-taiteen rinnalla ja myöhemmin verrata alkuperäiskansojen taiteen eri muotoja myös Tomi Putaansuun taiteelliseen työskentelyyn selvittääkseni mitä piirteitä se sisältää.
Puhuessani alkuperäiskansojen taiteesta, tarkoitan tässä yhteydessä laaja-alaisesti kaikkea heidän perinteistä esteettistä ja visuaalista sekä moni-aistillista ilmaisuaan ja kulttuurinsa tuotteita. Keskityn pääosin kuitenkin vain kolmeen alkuperäiskansojen taiteiden ilmenty-mään: Kehon koristeluun (maalaukset ja tatuoinnit), naamioihin ja riitteihin, eli erilaisiin rituaaleihin jotka voivat olla niin tanssia, musiikkia kuin uskonnollisia menoja.
4.2 Taide maskeissa ja tatuoinneissa
Alkuperäiskansojen taidetta sitovat perinteet ja tarkat koodistot samaan tapaan kuin kan-santaidetta. Esimerkiksi tietyt värit kuvastavat tiettyjä asioita; punainen on hyvin monelle alkuperäiskansalle pyhä väri, sillä sen on veren väri ja näin ollen sitä käytetään monesti kuvaamaan elämää. Valkoinen taas voi toiselle kansalle olla kuoleman väri, toiselle toivon
22 ja puhtauden väri. Samalla lailla eri eläimille on varattu oma tarkoitusperänsä tarkoituk-sesta riippuen, esimerkiksi norsua käytetään maskeissa usein kuvaamaan rumuutta tai voi-makkaita henkiolentoja (Willett 1997, 180–183).
Maskeja käytetään muun muassa erilaisissa rituaaleissa, koriste-esineinä tai uskonnollisina objekteina ja niillä on tietty asema ja rooli jokaisessa käyttöyhteydessä. Tyypillisin käyttö-tapa niillä on uskonnollisissa menoissa, joissa niitä voidaan käyttää apuvälineenä ottamaan yhteys henkiin ja jumaliin, mutta niitä voidaan käyttää päinvastaisesti myös häätämään epätoivottuja henkiä. Samalla ne myös merkitsevät ja vahvistavat niitä käyttävien heimojen hierarkiaa. Heimon johtajille, shamaaneille ja papeille on varattu omat maskinsa, jotka on pyhitetty ja näin ollen kiellettyjä muilta. Joissain heimoissa maskien käyttö sen sijaan voi olla rajoittunut sukupuoleen, niin että esimerkiksi vain miehet saavat nähdä ja käyttää niitä.
(Willett 1997, 158, 172–174.)
Vaikka maskien käytöllä onkin alkuperäiskansoille usein rajatut ja tarkkaan säädellyt syyt maskista riippuen, niitä tehdään myös huvituksiksi. Juhlallisuuksissa ja nuotion äärellä esi-tettäviin tarinoihin luodaan lisää elävyyttä hullunkurisilla maskeilla, joilla voidaan eläytyä eri eläinten rooleihin tai jotka voivat olla mukana ihan vain kauneutensa vuoksi ja näin ollen ihastuttamassa yleisöään. (Willett 1997, 172, 203.)
Uuden-Seelannin maorit ovat tunnettuja näyttävistä koko kasvot kattavista symmetrisistä viiva- ja spiraalitatuoinneistaan. Nämä spiraalimaiset tatuoinnit tunnetaan nimellä moko, ja ne kertovat kantajansa identiteetistä. Ennen vanhaan niillä oli entistä suurempi merkitys:
papeilla ja henkimiehillä oli tatuointi oikean silmä yläpuolella merkkinä heidän arvoasemas-taan, kun taas orjilla ei saanut olla minkäänlaisia tatuointeja. (Gröning 1997, 96–98.) Andamaanien saarilla asuva Andamanese alkuperäiskansa pitää koristelematonta kehoa heikkona ja alttiina sairauksille, minkä vuoksi he maalaavat kasvonsa ja vartalonsa ja kan-tavat myös koruja. Jo vastasyntyneet koristellaan hieromalla heidän ihoonsa savesta ja ok-rasta tehtyjä värejä. (Gröning 1997, 192.)
Luoteis-Intiassa Kutchin alueella tatuoinnit ja tatuoiminen ovat yksinomaan naisten harjoit-tama tapa. Siellä tatuoinnit ovat rikkauden symboli ja kertovat kunkin naisen eletystä elä-mästä, eikä naisten kasvoja pidetä kauniina, ennen kuin ne on tatuoitu. (Gröning 1997, 188.)
23
4.3 Maalattu keho – rituaalinen esiintyminen
Edellä mainittu kehon maalaus voi pelkän koristelun ja symboloinnin lisäksi liittyä myös performanssiin tai uskonnolliseen riittiin. Onhan kehonmaalaus itsessäänkin kokemuspe-räisesti performanssi: siinä kehonsa koristaja tekee itsestään taiteen välineen, joka esitel-lään katsojalle, hyvin samaan tapaan kuin performanssissa, jossa performanssin esittäjät ovat keskeinen osa teosta. (Nordman 1999, 41.) Alkuperäiskansoilla performanssit sisältä-vät usein uskonnollisen tai hengellisen merkityksen; niillä voidaan kutsua jumalia, poistaa sairauksia tai kertoa tarinoita ja legendoja eteenpäin jälkipolville.
Mutta mikä yhdistää länsimaista performanssitaiteilijaa, joka levittää väriä itseensä ja ym-pärilleen tanssien ja laulaen, ja eristäytyneen heimokansan shamaania, joka rituaalin ajaksi koristautuu maalein, maskein ja eläimentaljoin? Molemmissa tapauksissa performanssin päähenkilö eläytyy toiseksi, hän antautuu hetkeen, jossa hänen minänsä on performanssin ajan muualla. Voidaan väittää, että toisin kuin näyttelijä, joka teatterissa esityksen ajan luo illuusion ja esittää jotakuta toista, performanssissa henkilö ei ainoastaan tuo esille tätä toista vaan liittyy toiseksi. Shamaanin kohdalla tämä toinen on esimerkiksi jumaluus, johon hän rituaalissaan ottaa yhteyden. Performanssitaiteilijan voi siis nähdä olevan samalla ta-valla yhteydessä teokseensa ja rooliinsa. (Kokkonen 1999, 44, 58–59.) Performanssitai-teessa näkyy mielestäni myös vuosituhansia vanha ilmiö ihmisten tarpeesta ottaa yhteys johonkin korkeampaan voimaan tai halu saavuttaa uusia tietoisuuden tiloja. Oli kyseessä sitten taidegalleriassa tapahtuva performanssi tai nuotiotulen äärellä tanssimalla ja musii-killa saatu hurmos, niiden molempien funktio on hyvin samanlainen.
Monissa maissa alkuperäiskansojen perinteiset tavat, kuten kehon maalaus, ovat kuitenkin hiljalleen kuolemassa pois tai ne ovat muuttuneet turistien nähtävyyksiksi (Gröning 1997, 168). Varsinaiset uskonnolliset merkitykset häviävät pois ja matkailijoita varten tehdään esityksiä, joissa esitellään paikallista taidetta esimerkiksi tanssin, maskien ja kehonmaa-lauksen kautta, mutta niiden merkitys on jäänyt puhtaasti viihteelliseksi. Länsimaiden vai-kutus, niin sanottu kulttuurien länsimaalaistuminen on ollut merkittävä syy näiden tapojen häviämiseen ja muuttumiseen. Toisaalta, sen sijaan että ajattelisimme näiden perinteisten tapojen ja taiteen häviävän, voimme nähdä niiden myös muuttuvan ja kukoistavan uudella
24 tavalla, kun niitä erikoisuuden ja primitiivisyyden kiinnostavuuden vuoksi pidetään hen-gissä turisteja varten. Ne eivät siis ole hävinneet, vain muuttaneet muotoaan ja tarkoitus-taan, ja nykyään turisteille suunnattu alkuperäiskansojen kulttuurin esittely onkin tuottoisa ja suorastaan elintärkeä tulonlähde monille. Varsinkin Papua-Uudessa Guineassa jokavuo-tiset juhlallisuudet, performanssit ja paikalliset käsityöt ovat alueensa merkkituotteita.
(Nordman 1999, 29–31.)
25