Aineistolähtöisyys sopii silloin, kun tutkitaan ilmiön olemusta ja pyritään
selvittämään, mitä jokin asia merkitsee.79 Haastattelumateriaalia tarkasteltiin näin ollen aineistolähtöisesti. Analyysimenetelmäksi valikoitui sisällönanalyysi, koska sisällönanalyysin keinoin aineistosta on mahdollista luoda tiivistetty kuvaus.
Sisällönanalyysi koostuu kolmesta vaiheesta: aineiston pelkistämisestä, pelkistettyjen ilmausten ryhmittelystä ja teoreettisen käsitteiden luomisesta ryhmittelyjen perusteella.80
Koska tutkimuksen mielenkiinto oli nimenomaan sisällössä eikä
ilmaisutavassa, haastattelut litteroitiin ilman tarkkoja merkintöjä ilmaisun tavoista eli esimerkiksi ilman taukojen laskemista. Mahdolliset keskeytykset ja muut lähiympäristön tapahtumat kuitenkin huomioitiin. Murreilmaisut jätettiin tekstiin.
Litteroitua tekstiä kertyi yhteensä 124 sivua, kunkin haastattelun ollessa pituudeltaan 8-12 sivua (riviväli 1, fontti Times New Roman 11).
Litteroituani tekstit, luin aineiston useita kertoja läpi. Tyypillinen piirre aineistolle oli kerronnallisuus. Liki jokainen haastateltava kertoi haastattelun lomassa useamman tarinan tai muisteluksen. Kerronnallinen ilmaisutapa teki aineistosta rikkaan ja monisyisen, mutta aiheutti myös hankaluuksia aineiston käsittelyvaiheessa: miten kertomus pelkistetään ilmauksiksi niin ettei siitä häviä kerronnallisuudella ilmaistu ydin? Pyrinkin ottamaan kerronnallisuuden huomioon yhtenä aineiston ominaispiirteenä.
Pelkistin aineistoa seuraavasti: löytäessäni jonkin teeman yhdestä haastattelusta, esimerkiksi maininnat ihmisistä, jotka ovat vaikuttaneet
uskonnollisuuteen eli ”uskonnolliset esikuvat”, perustin tästä teemasta tiedoston ja etsin jokaisesta haastattelusta kaikki ne kohdat, joissa haastateltavat puhuivat teemasta ja siirsin ne ”leikkaa-liimaa”-toiminnolla tähän tiedostoon. Esimerkiksi puhuessaan ”uskonnollisista esikuvista” haastateltavat useimmiten nimesivät yhden tai useamman henkilön, joka oli ollut vaikuttajana heidän
uskonnollisuuteensa sekä kertoivat, minkälainen henkilö hän oli, esimerkiksi ”ei ketään vastaan ollu hänellä paha mieli. Hän oli tälläinen sydämen uskovainen ja puhu aina kauniisti.” Tämä lisäksi he saattoivat kertoa jonkin asian, jota ko.
henkilön kanssa olivat tehneet, esimerkiksi ”äiti vei kirkkoon”.
79 Eskola & Suoranta 2008, 19.
80 Tuomi & Sarajärvi 2009, 103, 108—109.
Seuraavaksi luin tämän teeman alle löydetyt haastatteluaineistot lävitse, pelkistin siitä löytyvät ilmaisut, niputin samansisältöiset yhteen ja pyrin luomaan niistä erillisiä kokonaisuuksia. Esimerkiksi ”uskonnolliset esikuvat”-teeman avulla pystyi ensinnäkin luetteloimaan sen, keitä esikuvat olivat. Toiseksi teeman pystyi jaottelemaan sen mukaan, minkälainen vaikutus esikuvilla oli ollut: mitä he olivat teoillaan ja/tai olemuksellaan opettaneet. Esimerkiksi, ”toisten auttaminen”,
”saarnaajien kunnioittaminen”, ”lempeys”, ”rukoilun tärkeys”. Nämä luokittelut niputtamalla löytyi siis uusia kokonaisuuksia, jotka nimesin: esimerkiksi
”arvomaailma”, ”uskonnollinen toiminta.” Luokitteluja tehdessä huomasin myös kuinka jotkin ilmaisut kuuluivat useampaan luokkaan. Ilmaus ”sydämen
uskovainen” liittyi paitsi toimintaan, ”juoruilu on pahasta”, myös arvoihin
”muiden kanssa yhteisönä eläminen on tärkeää.”
Teemoiteltuani aineistoa, kirjoitin paperilapuille kaikki löytämäni teemat kuten ”Raamattu”, ”uskonnolliset esikuvat”, ”pyhä” ja hahmottelin niiden keskinäistä järjestystä. Osa teemoista oli selkeästi rajattuja kokonaisuuksia, jotka avasivat jotain toista teemaa, esimerkiksi ”Raamattu” kertoi institutionaalisen uskonnollisuuden harjoittamisen tavoista. Toisia teemoista ei voinut johtaa suoraan vain yhteen teemaan vaan niihin liitetyt merkityssisällöt toimivat useampaan suuntaan ja samalla ne määrittivät muita, tästä esimerkkinä ”pyhä”.
Pääluokkia muodostui ensin kolme: institutionaalinen uskonnollisuus, etninen uskonto, yhteisö. Jaottelin yhteisön tason vielä edelleen kolmen eri tason tai vaikutusalueen mukaisesti: kodin piiri, lähiyhteisö ja kirkko. Tarkasteltaessa näitä pääluokkia ja samalla ottaen huomioon aineiston kokonaisuuden yläluokiksi nousivat yhteisö ja yksilö. Aineiston analyysin myötä tutkimusaineisto jakautui siis kahteen näkökulmaan: yhteisölliseen uskonnollisuuden kenttään, johon kuuluvat yksilön elämän kolme vaikutusaluetta, joita ovat koti, lähiyhteisö ja kirkko sekä yksilölliseen uskonnollisuuden harjoitukseen, joka koostuu eletyn etnisen uskonnollisuuden ja eletyn virallisen uskonnollisuuden alueista.
”Uskonnolliset esikuvat” pystyi näin ollen liittämään yläluokan ”koti” alle, joka kuului pääluokan ”yhteisö” alle. Huomion arvoista on se, että eri teemat olivat monin tavoin sidoksissa toisiinsa ja esimerkiksi ”uskonnolliset esikuvat”-alaluokan alle löydetyt tulokset liittyivät myös teemaan ”uskonnollisuuden harjoituksen tavat”, joka kuului alaluokkana ”yksilö”-pääluokan alle.
Haastateltavien puhe uskonnollisista esikuvista, esimerkiksi ilmaus ”sydämen uskovainen”, kertoi siis paitsi haastateltavan lapsuuden aikaisesta kasvatuksesta ja
näin ollen yhteisön vaikutuksesta myös uskonnollisesta arvomaailmasta ja uskonnon harjoittamisesta yksilötasolla.
Analyysin myötä aineistosta nousi kaksi näkökulmaa: yhteisön ja sen eri kontekstien merkitsevyys uskonnollisuudelle sekä yksilötasolle kuuluvat uskonnon määrittelyn ja uskonnollisen ilmaisun kysymykset. Eletyn uskonnon näkökulma sopi erityisen hyvin kummankin teeman tarkasteluun: missä, miten, miksi ja mitä uskonto yksilölle tarkoittaa sekä miten, miksi ja kenen kanssa ja vaikuttamana hän sitä harjoittaa? Yläluokan ”yksilö” alla tarkastelen uskonnon määrittelyn kysymyksiä toisaalta selkeästi virallisen, institutionaalisen
uskonnollisuuden harjoittamiseen liitettyjen toimintojen myötä ja toisaalta haastateltavien esiin nostamasta etnisestä saamelaisesta maailmankuvasta ja elämistodellisuudesta käsin. Tämä jaottelu on kieltämättä keinotekoinen, mutta se tuo hyvin esille sen, että saamelaisen uskonnollisuuden ja mielenmaiseman osina luonto, pyhä ja etninen uskonto ovat aspekteja, joissa myös uskonto elää ja niiden jättäminen uskonnon tarkastelun ulkopuolelle kapeuttaisi haastateltavien
uskonnollisen maailmankuvan ymmärrystä. Näitä kahta pääluokkaa kutsun nimillä eletty institutionaalinen uskonnollisuus ja eletty etninen uskonnollisuus.
Huomioitava on kuitenkin jo tässä vaiheessa, että nämä kaksi pääluokkaa toimivat vain analyysityökaluina ja yksilön elämän todellisuudessa ne eivät jakaannu kahteen toisistaan eroavaan aspektiin vaan elävät toisiinsa sekoittuneena tai osittain hankaussuhteessa. Nämä kaksi pääluokkaa vastaavat siis kysymykseen uskonnon, uskonnollisuuden, uskon ja uskonnollisten tapoja variaatioista: siitä, miten uskonto yksilön elämässä ilmenee.
Yläluokan yhteisö alla ja sen eri tasojen kautta luodaan kuva saamelaisen naisen elämän kontekstista. Pääluokka ”kirkko” sisältää etnisen ja uskonnollisen identiteetin yhtymäkohtien sekä kielen merkityksen tarkastelua suhteessa
kirkkoon. Kirkon piirissä harjoitettu uskonnollisuus kuuluu aineiston tarkastelussa kumpienkin yläluokkien alle, mutta sitä tarkastellaan erityisesti osana yhteisöä, sillä sen merkitys yhteisön kannalta korostui aineistossa. Pääluokka ”koti” sisältää yksilön elämänpiiriin liittyvien sosiaalisten suhteiden uskonnollisuuden
vaikutuksen tarkastelua: kasvatus ja uskonnolliset esikuvat liittyvät eritoten lapsuuteen, naiset naisten roolin merkitykseen, esi-isät jo edesmenneiden rooliin uskonnollisuudessa. Pääluokka ”lähiyhteisö” sisältää erityisesti lestadiolaisuuden vaikutusten tarkastelua lähiyhteisön uskonnollisen ilmapiirin.
Taulukko 4. Analyysin luokat.
Yläluokat Yksilö Yhteisö
Pääluokat Eletty etninen