2.3 Adverbiaali
2.3.4 Adverbiaalien semanttiset pääluokat
Hakulinen ja Karlsson luettelevat Nykysuomen lauseopissa perinteisiä adverbiaalien semanttisia alaryhmiä, joita ovat esimerkiksi, aika, paikka, tapa, syy, keino, välikappale, suhde ja mitta (1979: 207). Erilaisia luokkajakoja on monia, ja usein luokat (kuten Huumon (1997:19) esittelemät tila-adverbiaalit) ovat hyvin kielikohtaisia. Kuitenkin esimerkiksi ajan adverbiaalien ryhmä on luonteeltaan universaali ja sopii kieltenvälisen vertailun kohteeksi – eihän ole olemassa kieltä, jossa aikaa ei ilmaistaisi (Klein 1999:1).
Samoin ainakin tapa ja paikka ovat tyypillisiä useimmissa kielissä esiintyviä adverbiaalien semanttisia alaluokkia. Ajan, tavan ja paikan adverbiaaleja käsitellään seuraavassa tarkemmin. Suurin huomio kiinnitetään tutkimuksen varsinainen kohteeseen, ajan adverbiaaleihin.
2.3.4.1 Tavan ja paikan adverbiaalit
Yksinkertaisin keino tavan adverbiaalien yleisen tason määrittelyyn lienevät kysymykset Miten? ja Millä tavalla?, joihin tavan adverbiaaleja on perinteisesti pidetty vastauksina.
Näin jaoteltuna tavan adverbiaalien ryhmä on hyvinkin laaja: siihen kuuluu suomen kielessä niin sti-päätteisiä adverbejä (intohimoisesti, iloisesti), nominaalimuotoisia verbejä (laulaen, heittämällä) kuin paikallissijoissa taipuneita substantiivejakin (kauhalla, kirveellä). (Manninen 2003:3-4).
9 Lisäksi on luonnollisesti adverbejä ja adjektiiveja määrittäviä adverbiaaleja, kuten toista adverbiä määrittävä adverbi hyvin esimerkissä 4 (Vilkuna 1996:163).
Vaikka monissa yleisemmin adverbiaaleja käsittelevissä tutkimuksissa olisi mielekästä tehdä tarkempia rajauksia tavan adverbiaalien luokkaan, riittää tässä yhteydessä kuvatun kaltainen laaja määritelmä, joka laajuudestaan johtuen sopii hyvin sekä suomen että venäjän kielen kuvaamiseen 10.
Paikan adverbiaalit erotetaan Nykysuomen lauseopissa suunnan adverbiaaleista, niin että nämä yhdessä muodostavat lokatiiviadverbiaalien luokan (Hakulinen & Karlsson 1979:207). Rozental ym. käyttävät vastaavasta venäjän lauseopillisesta luokasta suoraan nimeä paikan adverbiaali (obstojatelstvo mesta), ja määrittävät luokan tarkoittavan toiminnan suorittamisen paikkaa (zanimatsa [v auditorii], 'opiskella salissa') liikkeen suuntaa (pojehat [na jug], 'mennä etelään') ja liikkeen reittiä (plyt [po reke], 'mennä jokea pitkin') (2006:318). 11 Tässä tutkimuksessa noudatetaan viimeksi mainittua mallia, eikä nimitystä lokatiiviadverbiaali tai erottelua suuntaan ja paikkaan käytetä.
2.3.4.2 Ajan adverbiaalit ja AA
Tutkimuksen varsinainen kohde, ajan adverbiaalit, ovat varsin heterogeeninen luokka (Vilkuna 1996:166), minkä takia niiden määrittely on käytännössä luontevinta tehdä suoraan alakategorioiden avulla. Erilaisia ajan adverbiaalien taksonomioita onkin olemassa useita. Sulkala (1981:35) esittää jaottelua ajankohdan, keston ja taajuuden adverbiaaleihin. Hakulinen & Karlsson ovat puolestaan Anderssonin (1977) pohjalta luoneet suomen kieltä ajatellen yhdeksänosaisen jaottelun seuraaviin ajan adverbiaalin luokkiin (1979:210): ajankohta, duratiivinen kesto, futuurinen duratiivi, punktuaalinen kesto, kieltoduratiivi, takaraja, alkuraja, kardinaalinen toisto ja ordinaalinen toisto.
Päädyin tässä tutkielmassa Sulkalan käyttämään suurpiirteisempään jakoon, jonka muodostumista ja suhdetta Hakulisen & Karlssonin esittämään taksonomiaan esittelen seuraavaksi tarkemmin.
Kuten Nykysuomen lauseopissa (1979:210) mainitaan, ajankohdan adverbiaalien luokka on ajan adverbiaalien luokista tavallisin. Ajankohdan adverbiaalit käsitetään myös tässä
10 Venäjän tavan adverbiaalista (obstojatelstvo obraza deistvija) ks. Rozental ym. 2006:318.
11 Paikan adverbiaalit merkitty hakasulkeisiin. Kiintoisa, joskaan ei tämän tutkielman fokukseen kuuluva, on huomio siitä, että suomen kielen erityispiirteenä muutossijaiset adverbiaalit tarkoittavat usein myös paikkaa eivätkä suuntaa (Hakulinen & Karlsson 1979:208). Semanttisessa jaottelussa siis Rozentalin ym. antama esimerkki ostatsa zdes, 'jäädä tänne', (2006:318) tulee myös suomessa sijoitetuksi paikan, ei suunnan adverbiaaliksi, vaikka se morfologiansa perusteella vastaa kysymykseen minne?.
tutkimuksessa omana luokkanaan. Luokan määrittelyssä käytän apuna kysymyksiä:
Sulkalan mukaan ajankohdan adverbiaalit vastaavat kysymyksiin milloin?, minä aikana?
ja mihin aikaan?(1981:56). Tyypillisiä ajankohdan adverbiaaleja ovat esimerkiksi deiktiset adverbiaalit eilen, tänään ja huomenna sekä muun muassa päivämäärät, vuosiluvut ja viikonpäivät.
Kestoa ilmaisevaan ajan adverbiaalien luokkaan yhdistän tässä tutkielmassa Hakulisen &
Karlssonin luettelemat duratiivisen (kaksi päivää, vuoden) ja punktuaalisen (kahdessa päivässä, vuodessa) keston luokat sekä futuurisen duratiivin (kahdeksi päiväksi, vuodeksi) luokan (1979:210). Sulkalan (1981:56) käyttämät määrittelevät kysymykset ovat keston adverbiaalien osalta kuinka kauan? kuinka pitkän aikaa? kuinka pitkäksi ajaksi? miksi ajaksi? ja kuinka nopeasti?, jotka sopivat tehtyjen yhdistelyjen jälkeen määrittämään tässä tutkielmassa käsiteltävää keston adverbiaalien luokkaa. Hakulinen ja Karlsson erittelevät omiksi luokikseen takarajan (ensi viikkoon mennessä, aamuun asti) ja alkurajan (ensi viikosta lähtien, vuodesta 2000) adverbiaalit (1979:210). Tarkoitukseni oli tässä tutkielmassa ensin yhdistää nämä omaksi raja-adverbiaalien luokakseen, jonka jäsenet olisivat vastanneet kysymyksiin mihin mennessä/asti? ja mistä lähtien/asti?
Aineistoa tutkiessani kävi kuitenkin ilmi, että luokka olisi ollut niin paljon muita luokkia pienempi, ettei sen pitäminen omana ryhmänään olisi ollut tilastollisesti mielekästä. Näin ollen päädyin samankaltaiseen ratkaisuun kuin Sulkala, ja yhdistin myös raja-adverbiaalien luokan kestoa ilmaiseviin adverbiaaleihin. Mielestäni tämä on perusteltua, sillä esimerkiksi adverbiaali viime vuodesta asti ilmaisee paitsi ajankohdan rajaa, myös jatkuvuutta eli kestoa.
Kolmantena luokkana otan käyttöön taajuuden adverbiaalit, jotka ilmaisevat toistumista.
Sulkalan määritelmä taajuuden adverbiaaleista on, että ne ilmaisevat tilan tai tapahtuman useutta ja vastaavat kysymyksiin kuinka usein?, kuinka monetta kertaa? ja monennenko kerran? (1981:63). Hakulinen ja Karlsson ovat erotelleet toisistaan kardinaalisen toiston (usein, kahdeksan kertaa) ja ordinaalisen toiston (kahdeksannen kerran), jotka siis tässä tutkielmassa luetaan samaan luokkaan. Taulukko 2 tiivistää tutkielmassa käytetyn ajan adverbiaalien jaon. Jaon sovellutuksiin käydään tarkemmin luvussa 6 tarkasteltaessa tutkimuksen metodia. Tärkein funktio jaottelulla tämän työn kannalta on, että se toimii menetelmänä, jonka avulla saadaan rajattua tutkimuksen piiriin sen laajuuden kannalta
mielekäs joukko ajan ilmauksia. Kestoa ja taajuutta ilmaisevilla adverbiaaleilla on tutkimukseni kannalta pienempi merkitys ja niiden osalta tehtävät havainnot toimivatkin lähinnä pohjana aiheen mahdollisille laajemmille tarkasteluille myöhemmissä tutkimuksissa. Tässä tutkimuksessa päähuomio kiinnitetään nimenomaan ajankohtaa ilmaiseviin adverbiaaleihin.
Taulukko 2: tutkimuksessa käytetyt ajan adverbiaalien semanttiset luokat
Ajankohta Kesto Taajuus
Kysymys milloin? kuinka kauan?
mistä/mihin asti?
kuinka usein?
monennenko kerran?
Esim./suomi eilen, huomenna
koko päivän, kolmeksi vuodeksi,
siitä asti, vuoteen 2011 asti
usein, joka maanantai, ensimmäisen kerran
Esim./venäjä vtšera, zavtra Ves den, god, na tri goda,
s teh por, do 2011 goda Tšasto, každij ponedelnik, vpervye
Koska ajan adverbiaali on tässä tutkimuksessa keskeisin käsite, viittaan siihen jatkossa lyhenteellä AA. Tämä on siinä mielessä tarkoituksenmukaista, että adverbiaalin määrittelyn hämäryydestä johtuen on eduksi, jos tutkimuksessa tarkasteltavia ajan ilmauksia kutsutaan ennemmin AA:ksi kuin tarkemmin kategorisoivalla termillä ajan adverbiaali12. Näin ollen AA:lla viitataan kulloinkin tarkasteltavaan ajan ilmaukseen, jonka niissä puitteissa, jotka edellä on määritelty, voi katsoa edustavan kieliopilliselta funktioltaan adverbiaalia. Käytän myös yleiskäsitettä ajan ilmaus, kun ei erikseen ole tarvetta eritellä tarkasteltavan konstituentin kieliopillista funktiota.
3 Analyysikehys AA:n sijainnin vertailevaa tarkastelua varten
Tarkoitukseni on seuraavassa tarkastella olemassa olevia kehyksiä ja malleja, joita nykyaikaisessa kielitieteessä on käytetty sanajärjestyksen tutkimiseen. Huomion kohteena ovat luonnollisesti juuri suomen ja venäjän sanajärjestystä käsittelevät tutkimukset, jotka laajempaan tutkimuskenttään suhteutettuna sijoittuvat niin sanotun vapaan sanajärjestyksen tutkimiseen. Avainasemassa ovat kaksi 1980-luvulla tehtyä tutkimusta,
12 Kirjoitan lyhenteen jatkoksi tulevat päätteet ja liitteet niin, että taivutettavaksi sanaksi katsotaan juuri lyhenne eikä sen lähteenä olevia sanoja (AA:n, AA:ta, AA:ksi jne.) Taivutuksen helpottamiseksi käytän kuitenkin monikkomuodoissa taivutuksen pohjana varsinaista lähdeilmausta, niin että monikkomuodot taipuvat AA:ien, AA:eja, AA:eiksi.
Maria Vilkunan Free Word order in Finnish (1989) ja Olga Yokyaman Discourse and Word order (1986).
Kuten esimerkiksi Hakulinen ja Karlsson (1979: 301) huomauttavat, itse sanajärjestys terminä on harhaanjohtava, sillä todellisuudessa sanajärjestystä tutkittaessa ei kiinnostuksen kohteena ole yksittäisten sanojen, vaan konstituenttien järjestys.
Sanajärjestyksen vapaudella tarkoitetaan perinteisesti lähinnä sitä, että lauseen konstituenteilla on huomattava määrä erilaisia variaatioita, jotka eivät vaikuta lauseen kieliopillisuuteen (Puskás 2000:41). Toisaalta vapaan sanajärjestyksen kielissä järjestyksen muuttaminen saattaa tuoda lauseelle kokonaan tai osittain uuden tehtävän, erilaisen sävyn tai toisenlaisen painotuksen (Kovtunova 2002:9). Jälkimmäiseen huomioon nojaten Vilkuna esittääkin, että esimerkiksi suomen sanajärjestystä voi pitää vapaan sijaan diskurssikonfigurationaalisena eli konstituenttien pragmaattisten funktioiden säätelemänä (1989:18).
Perinteisesti sanajärjestystä on tarkasteltu karkeasti ottaen kahdesta eri näkökulmasta:
syntaksin ja pragmatiikan (lauseen informaatiorakenteen) kannalta. Erityisesti venäläiset tutkijat ovat käyttäneet kahtiajakoa syntaktiseen ja kommunikatiiviseen (”aktuaaliseen”) lauseen sanajärjestyksen tutkimukseen (sintaksitšeskoje/aktualnoje tšlenenije predloženija) (Rozental ym. 2006: 327, Kovtunova 2002:12, Nikunlassi 2002:236).
Termillä aktualnoje tšlenenije predloženija on viitattu käytännössä niin sanotun Prahan koulukunnan kehittämään teema-reema-jaotteluun (Krylova & Havronina 1986:9).13 Pragmaattisten ja syntaktisten tekijöiden erottelu ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista etenkään tutkittaessa suomessa ja venäjässä havaittavaa vapaata sanajärjestystä.
Pikemminkin nämä kaksi tasoa ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja kielten voi oikeastaan ajatella sijoittuvan akselille, jonka ääripäinä ovat syntaktisten elementtien määräävyys ja pragmaattisten elementtien määräävyys (Vilkuna 1989:19)14. Näin ollen yhtä hyvin esimerkiksi lauseen välittämän tiedon uutuuden aste kuin subjektin elollisuus
13 Prahan koulukunnan mallia soveltavia tutkimuksia onkin venäjän osalta olemassa huomattava määrä, ensimmäisenä ja eräänlaisena pohjatyönä itsekin Tšekissä työskennelleen Přemysl Adamecin Porjadok slov v russkom jazyke (1966; tarkemmin venäjän sanajärjestyksen tutkimuksen historiasta ks.
Yokoyama 1986:175); Suomessa ensimmäisen teema-reema-jaottelua laajemmin hyödyntäneen tutkimuksen teki Auli Hakulinen vuonna 1976 (tarkemmin suomen sanajärjestyksen tutkimuksen historiasta ks. Vilkuna 1989:12; Huumo 1993:99).
tai jonkin konstituentin pääsanan suku saattavat vaikuttaa siihen järjestykseen, jossa lauseen elementit esiintyvät, niin että pragmaattiset ja syntaktisen säännöt toimivat lopulta limittäin ja toisiaan täydentäen (Yokoyama 1986:331).
Eri kielten sanajärjestystä vertailtaessa kielet on tavallisesti määritelty subjektin, verbin ja verbin määritteiden prototyyppisen sijainnin mukaan esimerkiksi SVX- tai SXV-kieliksi (Karlsson 1998:170). Sekä suomea että venäjää voi pitää SV-kielenä (prototyyppisessä tapauksessa subjekti edeltää verbiä) ja jonkin verran vähemmän todennäköisesti SVX-kielenä (kummassakin kielessä myös SXV on yleinen) (Leinonen 1985:5).