Kouluhyvinvointi ja osallisuus

Kouluviihtyvyydellä tarkoitetaan oppilaan kokonaisvaltaista kokemusta hyvinvoinnista koulun fyysisisissä ja sosiaalisissa tiloissa. Koulussa tärkeitä ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen eri muodot.

Niissä korostuvat oppilaiden suhteet ja emotionaaliset siteet toisiin oppilaisiin ja opettajiin sekä koulun yleinen ilmapiiri. Hyvät aikuiskontaktit koulussa ovat keskeisiä kouluviihtyvyyden raameja.

Silti vain osa nuorista kokee, että koulussa on sellainen aikuinen, jolle voi puhua omista mieltä painavista asioista. Viihtyvyyteen vaikuttavina tekijöinä ovat myös materiaaliset olosuhteet, kuten erilaiset kouluympäristöt ja luokkatilat. Suomalaisen koulutusjärjestelmän ylpeys, opetusopilli- sesti pätevä opetus ja korkeasti koulutetut opettajat, eivät riitä yksin kouluviihtyvyyden takeiksi.

(Halme, Hedman, Ikonen & Rajala 2018, 62; Soini ym. 2012, 7; Harinen & Halme 2012, 33, 47−49.) Suomalaisten oppilaiden osaamisen taso on kansainvälisesti arvioiden hyvin korkea. Siitä huoli- matta vuonna 2011 tehdyn kansainvälisen vertailun mukaan lapset kokivat viihtyvänsä huonosti koulussa. Vain puolet koululaisista koki, että oppilaita kuunnellaan ja heistä ollaan kiinnostuneita.

YK:n lasten oikeuksien komitea huolestui asiasta ja suositteli Suomen kiinnittävän enemmän huomiota lasten mielipiteiden kuulemiseen sekä yleiseen kouluhyvinvointiin. Perustuslaissa, perusopetuslaissa kuin Lapsen oikeuksien sopimuksessa on yksiselitteisiä velvoitteita lasten kuulemiseen ja huomioon ottamiseen, joten huomio oli aiheellinen. Opetuksen järjestäjällä on velvollisuus edistää kaikkien lapsien osallisuutta ja huolehtia siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua koulun toimintaan ja kehittämiseen sekä ilmaista mielipiteensä. Lapsia ja nuoria ei voi nähdä vain suojeltavina kohteina, vaan heidät tulee tunnustaa aktiivisina toimijoina, joiden mielipiteitä ja toimijuutta kunnioitetaan käsiteltäessä heihin kohdistettuja palveluita ja toimia koskevia asioita. Velvollisuus koskee Suomessa kaikkia lasten ja nuorten kanssa toimivia viranomaisia. (Valtioneuvosto 2021a, 35; Harinen & Halme 2012, 3; Peltola & Moisio 2017, 7.)

139

Lapsilla ja nuorilla on paljon kokemuksia siitä, että heidän mielipiteiden huomioiminen, osal- lisuus ja vaikuttamismahdollisuutensa ovat puutteellisia. Heidän äänensä kuuluu heikosti, kun käsitellään esimerkiksi opetukset sisältöjä ja menetelmiä, työjärjestyksiä, työpäivän pituutta ja jaksottamista tai koulun varustelua. Oppilaat eivät yleensä pyydä mahdottomia. Toiveet saattavat koskea esimerkiksi valinnaisuutta välituntien viettotapoihin. (Peltola & Moisio 2017, 23; Harinen

& Halme 2012, 4, 69–72.) Oppilaiden mahdollisuudet olla koulussa aktiivisesti osallisia muissakin kuin opetussuunnitelman ulkopuolisissa asioissa parantavat kouluviihtyvyyttä. Osallisuuden lisääminen muun muassa vähentää häiriö- ja ongelmatilanteita sekä parantaa työrauhaa. (Julin

& Rumpu 2018, 267.) Silti toimintatilan ja vaikutusvallan antamista oppilaille puntaroidaan arjen hallinnan menetyksen pelossa. Koulu korostaa aktiivisena käytävää osallisuuskeskustelua ja kriittisyyteen kasvavia oppilaita, mutta perinteinen ja hierarkkinen auktoriteettiasema ei jousta oppilaiden laajoihin valtarakenteisiin. Keskustelussa korostetaan usein lasten ja nuor- ten haluttomuutta vaikuttaa yhteisiin asioihin, mutta tarjotut valmiit toimintamallit, kuten nuorisovaltuusto ja oppilaskuntatoiminta, eivät toimi kaikille. Niihin osallistuvat ovat usein jo valmiiksi aktiivisia sekä eri tavoin kouluympäristöissä menestyviä ja siinä viihtyviä. (Harinen

& Halme 2012, 41−46, 67.)

Ikävalko (2016) käsitteli toisen asteen opiskelijoiden oppilaskuntatoimintaa tasa-arvosuunnittelua koskevassa väitöskirjassaan. Oppilaskuntatoiminta on yksi esimerkki malleista, joilla opiskelijoiden ei anneta muovata toiminnasta itselleen parhaiten sopivaa, vaan hänet ”osallistetaan” ja asetetaan osaksi ennalta sovittuja toimintatapoja, minkä voi sanoa olevan ristiriidassa aktiivisuuden ihanteen kanssa. Tällöin toimitaan opettajien ja muun henkilökunnan ehdoilla. Opiskelijoiden mielipidettä kysytään, mutta heidän ei oleteta vaikuttavan itse tekemisen tapaan. Opiskelijajäsenen on esitet- tävä arvioita siitä, miten esimerkiksi jokin asia ”naisopiskelijoiden” keskuudessa koetaan, jolloin hänet asetetaan ryhmässä sekä kaikkien opiskelijoiden että sukupuolensa edustajaksi. Toimintaa ei kuitenkaan ole syytä pelkästään kritisoida: se on osallisuutta ja osallistumista, joka mahdollistaa asioista keskustelun kouluissa eri toimijoiden kesken. Oppilaskuntatoiminnan oheen olisi syytä kehittää myös muita osallistumisen tapoja, joiden avulla voisi rakentaa epämuodollisempaa yh- teisöllisyyttä kouluihin. (Ikävalko 2016, 108, 119.) Lapset ja nuoret voivat osoittaa toimijuuttaan tavoilla, jotka eivät kohtaa aikuisten käsityksiä toivotunlaisesta osallistumisesta. Ääni ja toimijuus kietoutuvat yhteen niin, että vaikeneminen samaistetaan passiivisuuteen. Eriarvoisessa asemassa olevat nähdään helposti vaiennettuina, passiivisina. Vaikeneminen ja kommunikaatiosta vetäy- tyminen voivat olla esimerkiksi toimijuuden ja osallisuuden muotoja, joihin oppilailla pitää olla oikeus. (Peltola & Moisio 2017, 22; Ikävalko 2016, 120.)

Kouluhyvinvointikyselyissä osallistumisoikeutta on käsitelty itsensä toteuttamisen kysymyk- senä, ja näyttää siltä, että osallistuminen on jäänyt menestyksekkään tietotaidollisen osaamisen jalkoihin. Lapsen oikeus kehittyä täysimääräisesti -periaate velvoittaa kouluja kiinnittämään huomiota myös siihen, että oppimisen sisällöt ja menetelmät ovat sellaisia, että oppimis- tuloksissa menestyvät kokevat myös oppimisen, osaamisen ja onnistumisen iloa koulussa.

Osallistumisen mahdollisuuksien puutteen vuoksi lasten ja nuorten osallistuminen suuntau- tuu opetustilanteiden ulkopuolelle. (Harinen & Halme 2012, 4−5, 71−72.) Mahdollisuus olla mukana esimerkiksi kouluympäristön suunnittelussa voi olla monelle nuorelle merkittävää identiteetin kehittymisen kannalta. Osallistuminen vaatii kaikille työskentelyilmapiiriä ja

avoimuutta erilaisille mielipiteille. Yhdenvertaisuuden toteutuminen on erittäin merkittävää osallisuusnäkökulmasta. Oppilaan omaehtoisen osallistumisen vuoksi kouluympäristön tai -ilmapiirin on oltava syrjinnästä vapaa ja suojeleva, eli sekä fyysisesti että tunneperäisesti tur- vallinen. (Harinen & Halme 2012, 44.)

Sukupuolivähemmistöihin ja maahanmuuttajataustaisiin suhtautuminen on esimerkki siitä, että koulun nuorten keskinäinen toiminta ei automaattisesti rakenna toimivaa ja osallistavaa yhteisöä, joka sallisi jokaisen olla omanlaisensa. Yhteisön rakentamiseen tarvitaan usein tietoisia toimen- piteitä. Osallisuus toteutuu tilanteessa, jossa jokaisella on oikeus kantaa omaa identiteettiään ja arvokkuuttaan vailla pelkoa tulla nolatuksi (Kiilakoski 2007, 13). Tilanne, jossa vähemmistöihin kuuluvat nuoret eivät löydä paikkaansa koulun yhteisössä, on paitsi turvaton, myös kasvatuksel- lisesti epätoivottava. (Kiilakoski 2012, 27.)

Oppimistoimijuutta lisäämällä voidaan vaikuttaa haluun ja uskoon omasta pystyvyydestä sekä strategiseen osaamiseen työskentelyn organisoinnissa. Poikien oppimiseen liittyvä toimijuus ja vertaisilta saatu sosiaalinen tuki koulutyössä on tyttöjä heikompaa. Vanhempien osallistaminen koulun tapahtumiin ja aktiivinen yhteydenpito opettajan kanssa ennustavat myönteisesti lasten oppimisminäkuvaa ja motivaation kehitystä. Erityisen tärkeää on saada isät mukaan koulun toi- mintaan. Vanhemmille ja lapselle itselleen on tärkeä tuoda esiin lapsen vahvuuksia, voimavaroja ja kehitysmahdollisuuksia. Myös opettajien hyvinvointi tukee lasten ja nuorten hyvinvointia.

Opettajien yhteisen tiedonrakentamisen ja keskinäisen tuen kautta kouluissa jaksetaan paremmin.

Yhteinen keskustelu ja rehtorin eettinen ja pedagoginen johtaminen ovat tässä avainasemassa.

Koulun rakenteiden ja normien muuttaminen erilaisuutta kunnioittavaksi ja osallisuutta lisääväksi ovat avainasemassa. (Välijärvi 2019, 27−28.)

Opiskeluhuolto ja sen toteuttaminen moniammatillisena yhteistyönä on kouluhyvinvoinnin kan- nalta oleellista. Yhteisöllisellä opiskeluhuollolla tarkoitetaan toimintakulttuuria ja toimia, joilla edistetään lasten ja nuorten oppimista, terveyttä ja hyvinvointia sekä sosiaalista vastuullisuutta, vuorovaikutusta ja osallisuutta. Opiskeluhuoltolain keskeisenä tavoitteena on ollut kehittää yhteisöllistä opiskeluhuoltoa niin, että lasten ja nuorten osallisuudesta tulisi ensisijainen tapa toteuttaa sitä. Monialaiseen auttamiseen, tuen tarpeiden tunnistamisen ja niihin puuttumisen toteutumiseksi tarvitaan kansalliset yhdenmukaiset ja paikallisesti sovellettavat käytännöt sekä niistä vastaavat tahot. Lasten ja nuorten parissa toimivien ammattilaisten osaaminen pitää tarkistaa monialaisesta yhteistyössä ja tuen tarpeiden varhaisesta tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

(Perälä ym. 2015, 26, 78; Halme ym. 2018, 64−65.)

Yksittäiset tapahtumat, areenat tai välineet eivät vielä riitä osallistamaan oppilaita. Osallisuuden toteutuminen vaatii ammatillista osaamista, lasten ja nuorten tiedon arvostamista, vaihtoehtoisten toiminnan ja kommunikaation muotojen tunnistamista, hyväksymistä ja mahdollistamista, sekä toimijuuden rakenteellisten esteiden tietoista purkamista. Osallisuus koulu- ja oppilaitosyhtei- sössä on parantunut, mutta vaikuttamismahdollisuuksissa on vielä kehitettävää. Ne kohdistuvat usein hyvin rajalliseen koulun ja oppilaitoksen toiminnan sisältöön. Sen sijaan varsinaiset vai- kutusmahdollisuudet koulutyön sisältöihin ja sen järjestämisen tapaan ovat olleet vähäisemmät.

(Peltola & Moisio 2017, 22−23.) Osallisuutta on onnistuttu kuitenkin parantamaan esimerkiksi

141

esiopetusyksiköissä OPS-uudistuksen myötä. Lapsilähtöinen toiminta ja aito osallisuus lisääntyi- vät uudistuksen myötä. (Saarinen ym. 2021, 58.) Asenteiden muutos ja asian oivaltaminen voivat viedä aikaa, mutta se muutos on selkeästi mahdollinen.