Huippuyksiköiden palkitsemiskriteerit alttiita suhdanteille? näkymä

137

AIKUISKASVATUS 2/97 Kimmo Ketonen & Kari Nyys-

sölä 1996. Palkitsemisen politiikka. Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportti 39.

Turun yliopisto, Pallosalama OY,157 sivua.

K

etonen ja Nyyssölä ovat kir- joittaneet ajankohtaisen ra- portin, jota on käsitelty myös päivälehtien sivuilla. He taus- toittavat yliopistojen huippuyk- sikkö-, tuloksellisuus- ja arvioin- tikeskustelua tarkastelemalla mainittujen teemojen kehitty- mistä suomalaisessa korkea- koulu- ja tiedepolitiikassa 1970- luvun lopulta viime vuoden lop- pupuolelle ja erityisesti vuosien 1994-1998 opetuksen huippu- yksiköiden valintaa.

K

etosen ja Nyyssölän ydin- kysymykset ovat: Miten palkittavat opetuksen huippuyk- siköt on valittu? Mitkä ovat ol- leet valintaperustelut? Pää- huomio on siis huippuyksiköi- den valinnassa. Samalla he kui- tenkin jäljittävät myös tuloksel- lisuusajattelun alkuvaiheita ja sitä, miten yliopistojen tulosoh- jaus johti huippuyksiköiden va- lintaan ja palkitsemiseen. Tutki- musaineisto koostuu pääasiassa erilaisista opetusministeriön ja korkeakouluneuvoston asiakir- joista, joita täydentää laitosjoh- tajille suunnattu postikysely.

Raportissa voi nähdä nel- jä osaa. Ensimmäinen osa käsit- telee tuloksellisuusperiaatetta korkeakoulujen ohjauksessa, toinen huippuyksikköajattelun

syntyä ja huippuyksiköiden va- lintaa ja kolmas laitosjohtajien näkemyksiä palkitsemisen poli- tiikasta. Lopuksi tekijät hahmot- televat huippuyksikköpolitiikan tulevaisuuden haasteita.

Johdantona tarkastellaan kor- keakoulujen ohjausjärjestelmiä tuloksellisuusajattelun ja erilais- ten rahoitusmallien näkökul- masta sekä korkeakoulu- ja tie- depolitiikan ohjausjärjestelmään tuomien ristipaineiden kannalta.

Hallinnon näkökulmakin vilah- taa mukana, kun koulutustoi- minnalle ei löydy omaa ratio- naalisuuttaan, vaan se “sijoittuu tutkimuksen ja hallinnon ratio- naalisuuden ideaalityyppien vä- liin, lähemmäksi tutkimusta kuin hallintoa”.

H

uomattavasti laajemmin paneudutaan tulokselli- suusperiaatteen leviämiseen en- sin korkeakoulu- ja tiedepoliit- tisiin kannanottoihin ja vähitel- len myös korkeakoulujen ar- keen. Ratkaisevaksi ajankoh- daksi osoittautuu 1980-luvun puoliväli. Vuonna 1986 säädet- ty korkeakoululaitoksen kehit- tämislaki sisälsi vaatimuksen korkeakoulujen tuloksellisuu- den parantamisesta, ja lakiin liit- tyvä valtioneuvoston periaate- päätös edellytti - kehittämislain mukaisen voimavarojen lisäämi- sen ehtona -, että korkeakoulu- jen tavoitteellisen johtamisen edellytyksiä parannetaan ja kor- keakoulujen mahdollisuutta itse päättää niille osoitettujen mää-

rärahojen käytöstä lisätään.

Muiden ehtojen joukossa oli mm. toiminnan arviointijärjes- telmän käyttöönotto. Oli synty- nyt korkeakoulujen ohjauksen huoneentaulu.

KOTA ja tuloksellisuusajattelu

T

oinen merkkipaalu 1980-lu- vun puolivälissä oli korkea- koulujen toiminnan arviointime- netelmien kehittämistyöryhmän, ns. KOTA-työryhmän työ, joka ajallisesti edelsi edellä mainittua valtioneuvoston periaatepäätös- tä ja joka näyttää tuoneen tulok- sellisuuden käsitteen laajempaan keskusteluun. Työryhmän työn seurauksena syntyi nykyinen KOTA-tietokanta. Työryhmän puheenjohtajana oli arviointi- neuvoston nykyinen puheenjoh- taja, Tampereen yliopiston ai- kaisempi rehtori Jarmo Visakor- pi. Tuloksellisuusajattelu alkoi vähitellen siirtyä suunnittelu- asiakirjoista arkiseen työhön.

Arviointi ilmaantui teki- jöiden mukaan tiedepoliittisiin asiakirjoihin jo 1970-luvun lo- pulla, ja 1980-luvun alkupuolen arviointikysymykset, jotka oli- vat esillä perustutkimuksen työ- ryhmän mietinnössä, perustutki- mustyöryhmä II:n muistiossa ja valtion tiedeneuvoston katsauk- sessa, vaikuttavat vieläkin hyvin ajankohtaisilta: esimerkiksi käy- tetäänkö arviointia rahanjaon vai kehittämisen välineenä.

Huippuyksiköiden palkitsemiskriteerit alttiita suhdanteille?

KIRJA-ARVIOITA

138

AIKUISKASVATUS 2/97

M

iten sitten päädyttiin huippuyksiköihin? Aja- tukset hyvien tutkimusyksiköi- den tukemisesta ja heikkojen karsimisesta kiteytyivät perus- tutkimustyöryhmä 89:n mietin- nössä kotimaisten huippuyksi- köiden aikaansaamiseksi ja to- teuttamiseksi. Kysymys oli siis ennen kaikkea perustutkimuk- sen rahoituksesta, mutta taustal- la näyttää olleen myös tarve tor- jua uhkaavaa aivovuotoa.

Huippuyksikön käsite oli siis tuttu, kun opetusministeriö tammikuussa 1993 antoi kor- keakouluneuvoston tehtäväksi valita enintään 10 yksikköä,

“joiden tulokset tutkimustoi- minnassa ovat kiistatta korkeaa kansainvälistä tasoa ja jotka ovat menestyksellisesti harjoit- taneet tieteellistä jatkokoulutus- ta”. Kyseeseen tulivat “myös yksiköt, jotka opetustyössä ja opetusmenetelmien kehittämi- sessä ovat olleet poikkeukselli- sen menestyksekkäitä”. Huippu- yksiköt ja tuloksellisuusrahan jakaminen kohtasivat, mutta kyseessä eivät olleetkaan vain tutkimuksen huiput, vaan myös opetustyössä ja opetusmenetel- mien kehittämisessä menestyk- sekkäät yksiköt. Samalla aikai- semmassa huippuyksikkökes- kustelussa tavoitteeksi asetettu perustutkimuksen rahoituksen pitkäjänteinen turvaaminen näyttää jääneen sivuun.

M

yöhemmin tieteellisen tut- kimuksen huippuyksiköi- den nimeäminen annettiin Suo- men Akatemian tehtäväksi ja korkeakouluneuvosto valitsi koulutuksen ja opetuksen huip- puyksiköt vuosille 1995-1998.

Ketosen ja Nyyssölän mukaan tehtävä on nyt annettu vuoden 1996 alussa perustetulle arvioin-

tineuvostolle. Tässä tekijät ovat kuitenkin ehtineet tapahtumien edelle, sillä tulosjohtamisen ke- hittämistyöryhmä oli vasta eh- dottanut, että arviointineuvosto vastaisuudessa hoitaisi tehtävän.

Huippujen valinnan perusteista

M

iten huippuyksiköt sitten on valittu? Lyhyesti sa- nottuna eri tavoin eri vuosina.

Yhteistä eri vuosille on kuiten- kin se, että valinta on perustu- nut valittavien yksiköiden omiin hakemuksiin ja korkeakoulu- neuvoston jäsenten asiantunte- mukseen. Ketonen ja Nyyssölä kyselevätkin, onko palkittu to- dellisista koulutuksellisista ja opetuksellisista ansioista vai ele- ganteista esityksistä. He selvit- tävät myös sitä, kenellä oli val- taa korkeakouluneuvoston sisäl- lä eli kenen esitykset menivät läpi. Tähän liittyy tärkeämpi kysymys arvioitsijoiden koulu- tusalakohtaisesta asiantunte- muksesta ja sen tarpeellisuudes- ta. Erityisesti kiinnittää huomio- ta toteamus, että ylioppilaskun- tien äänellä ei valinnoissa ole ollut mainittavaa merkitystä.

Entä valintaperustelut?

Nekin ovat vaihdelleet, mikä Ke- tosen ja Nyyssölän mielestä hei- kentää palkitsemisen ohjausvai- kutusta. Kriteereitä ei ole annet- tu etukäteen tai on annettu luet- telo asioista, jotka tulisi ottaa huomioon, mutta joita ei kuiten- kaan selvästi ole onnistuttu kyt- kemään valintaan. Ensimmäistä kertaa lukuunottamatta tutki- musansioilla, joita kyselyyn vas- tanneet laitosjohtajat pitävät tär- keinä myös opetuksen huippu- yksikön kriteerinä, ei näytä ol-

leen merkitystä valinnassa.

Tekijöiden mukaan valin- taperusteet ovat vaihdelleet kor- keakoulupoliittisten suhdantei- den mukaan, kun ensimmäises- sä valinnassa korostettiin kou- lutuksen kykyä reagoida elinkei- noelämän tarpeisiin ja myöhem- missä enemmänkin opetuksen laatua ja sen arvostuksen nos- tamista. Mielenkiintoinen kysy- mys saattaisikin olla, ovatko koulutuksessaan ulkoisiin odo- tuksiin reagoivat ja opetuksen laatua painottavat yksiköt samo- ja vai eri laitoksia. - Oppimises- ta ei tekijöiden mainitsemissa kriteereissä ja valintaperusteis- sa ole mainintaa.

Laitosjohtajille osoitetun kyselyn anti on kokonaisuuden kannalta harmillisen vähäinen (ja vastausprosentti alhainen).

Hyvänä puolena laitosjohtajat pitävät sitä, että huippuyksikkö- jen nimeäminen lisää opetuksen arvostusta ja motivoi ja kannus- taa. Ehkäpä ohjausvaikutusta sittenkin on? Kritiikki kohdistuu valintamenettelyyn ja ei-toivot- tuihin vaikutuksiin, koulutus- alojen vastakkainasetteluun ja ennestäänkin vahvojen ja hyvin resurssoitujen laitosten palkitse- miseen. Kaikista vastanneista 52 prosenttia kokee palkitsemisen vaikuttaneen myönteisesti ja myönteisimmin siihen suhtautu- vat palkitut.

O

petusministeriön ja kor- keakouluneuvoston asia- kirjojen pohjalta tehty työ piir- tää suomalaisesta palkitsemisen politiikasta yksityiskohtaisen, mutta asiakirjanmakuisen ku- van, jota laitosjohtajille osoitet- tu kysely rikastaa vähemmän kuin olisi toivonut. Päättäjien ja valmisteluun osallistuneiden haastattelut olisivat antaneet li-

139

AIKUISKASVATUS 2/97 säväriä - mutta vaatineet tieten-

kin melkoisen työpanoksen.

Raportin johdannossa tekijät kyselevät ydinkysy-mys- tensä lisäksi myös sitä, miten ulkomaiset esikuvat vai-kuttivat tuloksellisuusajattelun läpimur- toon, mutta tältä osin vastaus jää varsin niukaksi. Muutamas- sa kohdassa viitataan OECD:n kautta saatuihin vai-kutteisiin ja ruotsalaisiin esi-merk-keihin, mutta muuten kytkentä kansain- välisiin virtauksiin puuttuu. Syn- tyy kummallinen kuva miltei umpiossa kehittyneestä suoma- laisesta korkeakoulupolitiikasta.

Lukuisat, kaiketi kiireestä joh- tuvat kielivirheet ärsyttävät.

P

uutteineenkin raportti on mielenkiintoinen peruspa- ketti ajankohtaisen asian taus- tasta.

Lopussa, hahmotelles- saan huippuyksikköpolitiikan tulevaisuuden haasteita Ketonen ja Nyyssölä nostavat esiin kiin- toisia kysymyksiä. Huippuyk- sikköpolitiikalle he näkevät kak- si mahdollista linjaa: “alkuperäi- sen” tiedepoliittisen pyrkimyk- sen osoittaa voimavaroja pitkä- jänteiseen tutkimustyöhön, ja nykyisen, lyhytaikaista voimava- rojen lisäystä tarkoittavan pal- kitsemisen politiikan. Edellinen on heidän mukaansa ainoaa oi- keaa huippuyksikköpolitiikkaa,

jälkimmäinen ilmeisesti toden- näköistä, sillä pohdiskelu liittyy juuri palkitsemisen politiikan ongelmiin.

Pitäisikö esimerkiksi jo- tenkin seurata sitä, miten palkin- toa on käytetty? Tai mitä hyö- tyä opetuksen huippuyksiköillä on statuksestaan? Näiden lisäk- si voisi kysyä, onko opetuksen huippuyksikköjen nimeäminen vaikuttanut opetuksen kehittä- miseen yliopistoissa - siihenhän ilmeisesti pyritään, kun taas kir- joittajat epäilevät, että kehitys- tä on tapahtunut vain hakemuk- sissa - ja millä tavoin?

Anna-Maija Liuhanen

KIRJA-ARVIOITA