RIKOSOIKEUDELLISESTA HUOLIMATTOMUUDESTA JA
HUOLESTA RIKOSOIKEUTEEN
Juho Rankinen
Akateeminen väitöskirja, joka Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi salissa PII, Porthania, lauantaina 21.11.2020 klo 12.
Ohjaajina Sakari Melander & Kimmo Nuotio. Esitarkastajina Juha Karhu & Jussi Tapani. Vastaväittäjinä Jussi Matikkala & Tatu Hyttinen.
ISBN 978-951-51-6760-6 (nid.) ISBN 978-951-51-6761-3 (PDF)
ABSTRACT
The study concentrates on negligence as a positive fault requirement in the Finnish criminal law. The hermeneutical aspiration of the study is to understand this concept and a form of legally relevant fault – i.e., to understand what is criminal negligence.
This requires some kind of understanding what is criminal law, and law in general.
Merely the aim to understand the law leads this study into enormous philosophical problems. According to this study, law is something far too complex, ambiguous and even mysterious to be grasped by this study, or the undersigned researcher. And so is also the Finnish criminal law, and eventually negligence. Consequently, the study is plunged into a pluralistic, eclectic and in many ways paradoxical cavalcade of perspectives and points of view. It cannot claim to possess some kind of absolute truth, neither concerning law, nor criminal law, nor negligence. Still, it hopes to advance our understanding concerning these issues. It has to resign itself to better understand negligence.
The study is composed of five main sections. The first one frames the methodological and ethical theses for the research. The second one (PART I) examines the tradition of finnish criminal law and different kinds of manners in which criminal negligence has already been researched. The third one (PART II) sketches a basic model in which more specific criminal law doctrines concerning fault and responsibility may be placed, and how criminal negligence may be thought as a coherent whole. The fourth one (PART III) draws conclusions from the basis of this model, trying both to apply it to questions of negligence in practical legal reasoning, and also to justify this model.
The final section turns (back) to the eternal questions about legal knowledge, interpretation and belief.
This study both assumes and also tries to show and even demonstrate the aporetic nature of law and it’s openness to interpretations. It aims to do this tangibly, rambling around in the mass of various researches, interpretations and perspectives concerning criminal negligence. A couple of pages abstract is probably one of the best ways to misunderstand this kind of enterprise. So, one page as an abstract will do.
En tunne teistä montakaan Ja tunne mua ette ollenkaan Mut samaa laulua kun lauletaan
On kuin tunnettu ois vuosia (Juhani Tikkanen, Viihdyttäjä)
ALKUSANAT
Perustuslakimme 16.3 §:n mukaan niin tieteen kuin taiteenkin vapaus on turvattu.
Moni toistuvien apurahahakemusten, kelvottoman työnohjauksen, yliopistohallinnollisen työtaakan, masennuksen ynnä muun vastaavan kanssa kamppaileva tutkija tietää – sir James Mathew’n nimiin laitettua sanontaa seuraillen – , että muodollisen ja todellisen Ritz-Carltonissa yöpymisen vapauden välillä vallitsee usein käsinkosketeltavia eroja. Vertaiskokemusten kuuleminen tiedemaailman kollegoilta1 lisääkin tällä hetkellä tuntemaani syvää kiitollisuutta. Koen nimittäin viettäneeni suurimman osan omasta väitöskirjaprojektistani suoranaisessa hääsviitissä.
Tästä on kiittäminen ensinnäkin työnohjaajiani Sakari Melanderia ja Kimmo Nuotiota, joilta uskon saaneeni parasta, mitä akateeminen noviisi voi ylipäänsä opettajiltaan saada: itsenäisyyden. Sakke ja Kimmo, haluan kiittää teitä siitä hämmästyttävästä pitkämielisyydestä ja ymmärryksestä, jota olette vuodesta toiseen minua kohtaan osoittaneet antaessanne minun kypsytellä rauhassa ajatuksiani, jotka eivät aina liene olleet lainkaan teille valtavan mieleisiä. Kaikesta myöhemmillä sivuilla esitetystä huolimatta tunnen perustavanlaatuista nöyryyttä ja kiitollisuutta ennen kaikkea siitä luottamuksesta, josta olen oppilaananne saanut nauttia. Minulla on usein huomattavia vaikeuksia tulla ohjatuksi (saati johdetuksi) sanoin.
Yksinkertaisena miehenä ymmärrän huomattavasti paremmin esimerkkiä. Haluan kiittää ennen kaikkea siitä esimerkistä, jota olette nämä vuodet näyttäneet – ja Jukka Hankamäkeä2 mukaillen myös niistä kymmenistä, ehkä jopa sadoista hyvistä neuvoista ja ohjeista, jotka olette malttaneet jättää mainitsematta.
Ohjaajieni ohella haluan kiittää jonkinlaiseksi akateemiseksi isähahmoksi mieltämääni Dan Frändeä. Det har varit en ära att följa med till oaser av straffrättstänkande, till exempel Freiburg. Tack för att du har bjudit mig med! Med tanke på Freiburg vill jag också tacka Gustaf Almkvist. Jag har aldrig träffat någon annan människa med motsvarande (((straff)rätts)vetenskapligt) förstånd. Jag är glad för att få kalla dig som en vän.
Haluan kiittää myös Raimo Lahtea, jonka esimerkillä on ollut suuri vaikutus siihen, miten haluaisin itsekin kyetä rikosoikeustiedettä tekemään. Muistan ennen kaikkea niitä muutamaa kanssasi käytyä keskustelua, joiden kautta olen saanut nähdä, mitä tarkoittaa elämänkokemukseen pohjautuva, syvällinen ja aito huoli oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, ja toteuttamisesta.
Vielä minun on tietysti kiittäminen työni esitarkastajia Juha Karhua ja Jussi Tapania sekä vastaväittäjiksi lupautuneita Jussi Matikkalaa ja Tatu Hyttistä. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta jo nyt saamastani palautteesta ja odotan innolla myös väitöstilaisuutta, jossa tekemisiäni koetellaan todistajienkin läsnä ollessa.
Akateemisista sankarihahmoista minun on viimeisenä kiitettävä Juha-Pekka Renttoa, taituria, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu yhdistämään silmiäsärkevän ulosannin sydämen särkevään sisältöön – (nyky)maailmalle vieraan ulkokuoren elämänmakuiseen, ehkä sitten ikuiseen, filosofiaan. Toivosi ei ollut turha. Työsi ovat
1 Ks. esim. Kirjeitä nuorelle tutkijalle – kannanottoja tutkijan arjesta (2011) sekä Väliverronen 2019 s. 3–8.
2 Hankamäki 2008 s. 12.
helpottaneet mitä suurimmassa määrin omaa vaellustani. Joskaan tämä ei ehkä tapahtunut aivan alkuperäisen suunnitelmasi3 mukaisesti…
Kaltaiseni moraalisesti ja filosofisesti tiedostavaksi yksilöksi itseään luulottelevan ihmisparan on helppo kaiken muun ohella luulotella taloudellisia realiteetteja ei ehkä merkityksettömiksi, mutta vähintäänkin toissijaisiksi ja jotenkin mielenkiinnottomiksi sivuseikoiksi. Väitöskirjan kirjoittaminen on pyyhkinyt tällaiset harhaluulot pitkälti pois. Helsingin yliopistolta sekä makarna M. och Hj. Granfelts stipendiefondilta saamani matka-apurahat ja ennen kaikkea Suomen kulttuurirahaston myöntämä kolmivuotinen tutkimusapuraha ovat näytelleet hyvin ratkaisevaa roolia siinä, että tutkimukseni on muotoutunut sellaiseksi kuin se on. Pitkäjänteinen rahoitus on mahdollistanut paitsi itse tutkimisen myös sen, että tutkiminen on voitu toteuttaa suhteellisen riippumattomasti siitä, kuka sattuu milloinkin tutkimisen tavastani pitämään. En usko, että lopputulos olisi sellainen kuin se nyt on, mikäli erinäisiä rahoittajia olisi pitänyt kerran vuodessa, tai puolessa, vakuutella siitä, että tähän tutkimukseen (saati tähän tutkijaan) kannattaa rahojaan laittaa. Kiitos siis Kulttuurirahasto, Granfeltit ja yliopisto! Rahoilla on hankittu lähinnä ruokaa, vaippoja, auto ja asunto. Vähintäänkin olette siis tulleet tukeneeksi lapsiperheen arkea, mikä ei varmasti nykypäivänä ole huonoin mahdollinen sijoitus!
Uskoakseni, kaikki keskeiset persoonaani liittyvät ja sitä kautta myös tätä teosta raskauttavat tapahtumat ajoittuvat ikävuosiini välillä 15–20. Tuolloin on nuoren miehen mieli vielä vastaanottavainen, ja moni nuori mies myös itseni tavoin altistuu maassamme kahdelle hyvin kokonaisvaltaiselle kokemukselle: rippikoululle ja asepalvelukselle. Minulla on ollut onni suorittaa molemmat mitä parhaimmassa seurassa. Haluan kiittää Karkun evankelista opistoa, jossa koen muodostaneeni pohjan sellaiselle epävarmuuden sietämiselle, jota tässäkin teoksessa suoritettavat temput edellyttävät. Utin jääkärirykmenttiä haluan puolestaan kiittää niin itsekurin kuin itsesäälissä kieriskelynkin merkityksen ja monimutkaisen vuorovaikutussuhteen opettamisesta. Ilman näitäkään ei tämä työ olisi valmistunut.
Muut, ja erityisesti edellistä aiemmat, edelleenkin nyt kyseessä olevan teoksen kannalta olennaiset kokemukset jäävät huomattavasti jäsentymättömämmiksi ja suttuisemmiksi. Uskoakseni minun on kuitenkin syytä kiittää vähintäänkin:
- Helsingin käräjäoikeutta, jossa sain oppia, mitä kaikkea ihmisten juridinen kohtaaminen saattaa tarkoittaa,
- Freiburgia sekä sen Ulkomaisen ja kansainvälisen rikosoikeuden Max Planck -instituuttia, jossa sain oppia, mitä merkitsee niin luonnon kuin ajattelunkin rehevyys ja runsaus,
- äitiäni, joka kehotti piirtämään,
- ja isääni, joka opetti, ettei toista ihmistä voi vakavissaan mennä kohtaamaan ainoastaan itse luotiliiviin sonnustautuneena.
Tutkimuksen teko on kahtiajakoista työtä. Yhtäältä se tarjoaa inspiroivan mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen – (vähintäänkin siis muodollisen) vapauden
3 Rentto 1990 s. 151.
tehdä juuri niin hyvää tutkimusta kuin mihin pystyy – vapauden ajatella juuri niin hienosti kuin itselle on ikänä mahdollista. Toisaalta se on omiaan ohjaamaan ihmismieltä itsekkyyteen, väsymykseen, kyynisyyteen ja kateuteen. Valitettavasti tästä kaikesta aiheutuvat lieveilmiöt tuntuvat jakautuvan tutkijan ja tämän lähipiirin osalta perustavanlaatuisen epätasaisesti. Moni viimeisten viiden vuoden aikana elämäni päivä on alkanut akateemisella huvittelulla yliopistolla ja päättynyt pikkumaiseen riitelyyn kotona – puhumattakaan niistä ystävistä ja sukulaisista, joita en ole kaiken viisasteluni huumassa ehtinyt edes tavata, tai edes ajatella. Kiitos kaikesta tuesta ja ymmärryksestä niin ystävät kuin sukukin – ennen muuta Rufus, Nils ja Lars, mutta myös Antsu & Joanna, Juhani & Johanna, Perttu & Sanna, Ville &
Laura, Jaakko & Krista, ja edelleen moni moni muu.
Tämä teos on mitä moninaisimmissa merkityksissä mea culpa.
Sonja, olisi groteskia edes yrittää näiden musteläiskien avulla ilmaista sitä iloa ja rakkautta, jota sinulta joka päivä saan. Så, jag skall hellre försöka visa det på något annat sätt. I alla fall: jag älskar dig!
Ihmiset ovat erilaisia. Moni voi kokea stressin ja paineen siivittävän yhä parempiin tuloksiin. Itseni kohdalla näin saattaa olla lyhytkestoisemmissa suorituksissa. Olen vakuuttunut, että noin viiden vuoden väitöskirjatyöskentelyn osalta jatkuva stressi olisi johtanut vielä nykyistäkin ylitsepääsemättömämpään loppuun palamiseen ja mielenterveydellisiin häiriöihin. Johtuen väitöskirjatyöskentelyn epämääräisyydestä ja alituisesta epävarmuudesta vaanii painostava ilmapiiri jatkuvasti. Suurin syy sille, että kirja on lopulta valmis, on uskoakseni se, että pinnallisen stressin taustalla minulla on kuitenkin aina lopulta ollut rauha. Suomalainen hyvinvointivaltio pitää minusta huolta, vaikken kykenisi antamaan sille enää yhtään työvuotta. Minulla on perhe, joka välittää ja rakastaa. Loppujen lopuksi minulla on Jumala, joka armahtaa. Ilman näitä – ilman tätä rauhaa – en näe minkäänlaisia mahdollisuuksia, että olisin nyt tässä. En olisi, enkä haluaisikaan olla. Olen saanut tehdä työtä – välillä kovaakin – levosta käsin.
Kaiken tämän keskellä tuntuisi hölmöltä ja jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla vastenmieliseltä varustaa työni ainoastaan omalla allekirjoituksellani – kuin se olisi muka jonkinlainen oma yksityinen ansioni. Ei se sellaista ole. Se on muiden mahdolliseksi tekemä kyhäelmäni, jonka osalta hartaaksi toiveekseni jää, etten olisi näitä saamiani mahdollisuuksia mennyt ainakaan ihan täysin turmelemaan.
Monimerkityksisessä maailmassa merkityksiä voi nähdä monin eri tavoin. Kaiken edellisen jälkeen on hyvin vapauttavaa voida nähdä tämä työ viimeinkin valmiina.
Kaikessa kurjassa vajavaisuudessaan saan luovuttaa sen lukijoilleni ja todeta: tehkää sillä, mitä haluatte. Toivottavasti siitä olisi jotain iloa ja hyötyäkin. Tämä ei onneksi ole enää oma asiani. Tätä työtä ei voi enää ottaa takaisin tai muuttaa. Se on nyt mitä on.
Vaasassa, kotona Juho Rankinen
soli Deo gloria
SISÄLLYSLUETTELO
ABSTRACT ... 2
JOHDANTO ... 10
1.LÄHTÖKOHDAT ... 11
1.1 Mistä tässä työssä on kyse? ... 11
1.2 Tiedonintressi ja tutkimuskysymys ... 12
1.3 Metodi ja tutkimisen tapa ... 14
2.MITÄOIKEUSON? ... 21
2.1 Koherenssihakuisuuden vaara ... 24
2.2 Koherenssihakuisuuden suoranainen virhe ... 25
2.3 Miten välttää turhat vaarat ja virheet? ... 28
3.MITÄLAINOPPION? ... 31
4.MITENLAINOPPIAPITÄISIHARJOITTAA? ... 45
5.TEESITRIKOSLAINOPILLE ... 49
5.1 TEESI 1: Eklektinen ote ja vertailun merkitys ... 50
5.1.1 Eklektiasta ... 50
5.1.2 Vertailusta ... 52
5.2 TEESI 2: Persoonallinen sitoutuminen traditioon ... 59
5.2.1 Traditiosta ... 59
5.2.2 Persoonallisuudesta ... 61
5.2.3 Viittaamisesta ... 71
5.3 TEESI 3: Rehellinen nöyryys ja ymmärtävä kriittisyys ... 75
5.3.1 Rehellisyys ja nöyryys ... 75
5.3.2 Ymmärrys ja kriittisyys ... 78
5.3.3 Caveat lector! ... 85
5.4 TEESI 4: Piittaamattomuus ja pessimismi ... 86
6.ALUNLOPUKSI ... 90
OSA I ... 92
KENEN OIKEUS JA MIKÄ RATIONAALISUUS? ... 92
1.ALUKSI ... 93
2.RIKOSLAINOPILLISISTARATIONAALISUUKSISTA ... 109
2.1 Johdanto ... 109
2.2 Suomalaisen rikoslainopin rationaalisuuksia ... 113
2.2.1 Kriminaalipoliittinen orientaatio ... 118
2.2.1.1 Miksi tai miksei rikosoikeus? ... 119
2.2.1.2 Miten suuntautua kriminaalipoliittisesti? ... 134
2.2.2 Yleiset opit ja dogmatiikka ... 151
2.2.2.1 Yleistä ... 151
2.2.2.2 Mitä tämä tarkoittaa rikosoikeudelle? ... 160
2.2.3 Oikeusperiaatteet ja niillä ajattelu ... 171
2.2.3.1 Yleistä ... 171
2.2.3.2 Rikosoikeudelliset erillistutkimukset ... 179
2.2.3.3 Yhteenveto ... 191
2.2.4 Perus- ja ihmisoikeudet, ja niillä ajatteleminen ... 196
2.2.4.1 Yleistä ... 196
2.2.4.2 Perus- ja ihmisoikeudet sekä ”valtiosääntöistynyt rikosoikeus” ... 199
2.2.4.3 Perus- ja ihmisoikeudet sekä ei-niin-valtiosääntöistynyt rikosoikeus ... 210
2.2.4.4 Yhteenveto ... 216
2.3 Mitä tämä kaikki tutkimustani hyödyttää? ... 230
3.TUOTTAMUSOPILLISISTARATIONAALISUUKSISTA ... 234
3.1 Johdanto ... 234
3.2 Nuutilan funktionalistinen rakennelma ja Nuotion diskursiivinen sekamelska .. 236
3.2.1 Ari-Matti Nuutila ja Rikosoikeudellinen huolimattomuus (1996) ... 236
3.2.2 Kimmo Nuotio ja Teko, vaara, seuraus (1998) ... 249
3.2.3 Yhteenveto ... 255
3.3 Muita näkökulmia tuottamukseen ... 257
3.3.1 Oikeushistoria ... 266
3.3.2 ”Perinteinen” oikeusvertailu ... 267
3.3.3 Vertailu muihin oikeudenaloihin ... 268
3.3.4 Oikeusfilosofia ... 270
3.3.5 Rakenteellis-systemaattinen dogmatiikka ... 271
3.3.6 Kriminaalipoliittinen lataus ... 272
3.3.7 Oikeustapausanalyysi ... 273
3.3.8 Muita tuottamuksen tutkimisen tapoja ... 276
3.4 Oma näkökulmani? ... 277
OSA II ... 281
RIKOSOIKEUDEN MAISEMA JA KARTAT ... 281
1.ALUKSI ... 282
2.RIKOSOIKEUDELLINENMAISEMA ... 287
2.1 Johdanto ... 287
2.2 Maisema ... 291
3.RIKOSOIKEUDELLISETKARTAT ... 296
3.1 TEKIJÄ ... 296
3.2 TEKIJÄN suhde TEKOONSA (ja edelleen sen mahdollisiin seurauksiin) ... 299
3.2.1 Syyksiluettavuus ... 299
3.2.2 Erehdysoppi ja peittämisperiaate ... 307
3.3 TEKO ... 313
3.3.1 Kronologia ... 316
3.3.2 Myötävaikutus ... 317
3.4 TEON suhde OIKEUSHYVIIN ... 319
3.5 OIKEUSHYVÄT ... 324
4.MAISEMA&KARTAT ... 330
4.1 Mitä hyötyä maisemasta ja kartoista on? ... 337
4.1.1 Rikos hermeneuttisena kokonaisuutena ... 338
4.1.2 Rikosoikeudelliset ideologiat ja niistä seuraavat painotukset ... 343
4.2 Oppi teon huolimattomuudesta ... 349
4.2.1 Saksalaisperäinen tausta ... 349
4.2.2 Kotimainen tilanne ... 356
4.2.3 Johtopäätöksiä ... 365
4.3 Tuottamus ja rikosoikeuden maiseman ideologiset painopisteet ... 366
OSA III ... 372
HYVIÄ UUTISIA HUONOILLE JURISTEILLE? ... 372
1.ALUKSI ... 373
2.”FOLGENLOSEDOGMATIK”? ... 385
2.1 Dogmatiikan ja oikeuskäytännön suhde ... 389
2.2 Käytäntöä lähellä olevia tuoreempia dogmaattisia kehitelmiä ... 398
2.3 Käytäntöä ajatellen rakennettuja oikeusteoreettisia malleja ... 403
3.VASTAUKSIA?–VIHDOINKIN? ... 406
3.1 Huolellisuusvelvoitteen rikkominen ja sen noudattamisen kyky (1. momentti) .. 407
3.2 Kokonaisarvostelu (2. ja 3. momentti) ... 412
4.HYVIÄVAIHUONOJAUUTISIA? ... 417
LOPUKSI ... 419
JURIDIIKAN SIETÄMÄTÖN KEVEYS ... 419
LÄHTEET ... 442
LYHENTEITÄ
BGH Bundesgerichtshof
BrB Brottsbalk
DL Defensor legis
EIS Euroopan ihmisoikeussopimus
EIT Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
EU-TI Euroopan unionin tuomioistuin
EY-TI Euroopan yhteisöjen tuomioistuin
GA Goltdammer’s Archiv für Strafrecht
GG Grundgesetz für die Bundesrepublik Deutschland
HD Högsta domstolen
HE Hallituksen esitys
ICC International Criminal Court
ICCS Rome Statute of the International Criminal Court
JA Juristische Arbeitsblätter
JCE Joint Criminal Enterprise
JFT Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland
JURA Die Juristische Ausbildung
JZ JuristenZeitung
KHO Korkein hallinto-oikeus
KKO Korkein oikeus
KM Komiteamietintö
LaV, LaVM/-L Lakivaliokunta, LaV:n mietintö / lausunto
MPC Model Penal Code
NJA Nytt juridiskt arkiv
NTfK Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab
OM Oikeusministeriö
PeV, PeVM/-L Perustuslakivaliokunta, PeV:n mietintö / lausunto
PL Perustuslaki
RL Rikoslaki
SOU Statens offentliga utredningar
STGB Strafgesetzbuch
SvJT Svensk Juristtidning
TLL Tieliikennelaki
ZIS Zeitschrift für Internationale Strafrechtsdogmatik ZStW Zeitschrift für die gesamte Strafrechtswissenschaft
JOHDANTO
1. LÄHTÖKOHDAT
”Noniin Rankinen, koittakaa nyt muistaa, että koulutettu simpanssikin osaa viedä komppanian syömään tiettynä ajankohtana. Teiltä odotetaan nyt jotakin enemmän.”
(Komppanianpäällikkö H:n sanat uuden oppilaspäällikön puhuttelussa) 1.1 Mistä tässä työssä on kyse?
Tommy Tabermanin runo Eksymättä et löydä perille kuuluu väitöskirjojen eräänlaisiin vakiositaatteihin, joilla pyritään ymmärtääkseni useimmiten sanoittamaan luovaan tieteelliseen työhön sisältyvää ennustamattomuutta – ja tätä kautta perustelemaan tai selittelemään sitä, miksi alun perin toivottujen tulosten suunnitelmallisen tuottamisen sijaan doktorandin hauraaseen säkkiin on loppujen lopuksi tullut polvet ruvella keräiltyä toinen toistaan oudompia helmiä. Tämä tutkimus ei tee tältä osin poikkeusta. Alun perin tavoitteenani oli laatia jonkinlainen melko käytännönläheinen kaavio rikosoikeudellisen tuottamuksen törkeyden arvioimiseen. Äärimmillään ajatuksena oli muistaakseni suorastaan käsikirjamainen esitys, jonka pelkkää sisällysluetteloa selailemalla lainkäyttäjä löytäisi nopeasti apua törkeän tuottamuksen arviointiin liittyvissä ongelmatilanteissaan. Tietyssä mielessä kyse olisi ollut Ari-Matti Nuutilan rikosoikeudellista huolimattomuutta koskevan perustutkimuksen jatkamisesta täydentämällä siinä sivurooliin jäävää törkeää ja ehkä lievääkin tuottamusta käsitteleviä jaksoja. Muutaman vuoden tutkimisen jälkeen kävi selväksi, ettei tällainen itseltäni onnistuisi. Käsikirjamaisen esityksen laatiminen alkoi näyttää mahdottomuudelta, johon olennaisimpana syynä oli se, etteivät tuottamusoppimme perusteet kerta kaikkiaan täytä niitä kriteereitä, joita oma – ja mielestäni myös perusteltu – käsitykseni (rikos)oikeudesta edellyttää. Nuutilan, niin kuin monen muunkin edeltäjäni, työ lepää yksinkertaisesti sellaisella perustalla, jolle en ole itse valmis rakentamaan. Mitä syvemmälle rikosoikeuden yleisten oppien penkomisen ulotin, sitä selvemmäksi kävi, että minun olisi tehtävä jotain aivan muuta.
Helmien keräily johti uusille ja yhä kummallisemmille sivupoluille.
Sekä Tabermanin että komppanianpäällikköni ajatukseen sisältyy perustavanlaatuinen paradoksi; perille pääseminen edellyttää eksymistä – kirkkaana mielessä pidettävä tehtävä ei välttämättä ole sittenkään aivan yksinkertainen. Tämä paradoksi on läsnä kaikessa tieteellisessä toiminnassa – ainakin sellaisena kuin sen itse ymmärrän. Tiede etsii totuutta, eikä voi koskaan sitoutua valmiisiin suunnitelmiin. Mikäli totuutta ei tunnu löytyvän alkuperäisen reitin varrelta, on reittiä vaihdettava – tai lopetettava koko matka. Tieteen on myös tuotettava jotain uutta, jotain mitä ei vielä tiedetty. Näin se ei voi tyytyä toistelemaan muiden aiempia ajatuksia4. Samalla tiede on kuitenkin tavoitteellista ja yhteisöllistä toimintaa. Itse kunkin säkkiinsä keräilemät – kerääjälleen ehkä mitä arvokkaimmatkin – helmet eivät yksinkertaisesti vielä itsessään ole tieteellisesti kiinnostavia.
4 Esim. Backman 1992 s. 440 toteaa (komppanianpäällikköni tapaan!) jokaisen lakimiehen ammattitutkinnon suorittaneen kykenevän ”juridiseen arkiajatteluun”, jossa tulkintasuosituksia johdetaan normatiivisen aineiston referoivan deskription muodossa ja ”ruodussa” pysyen. Tieteentekijä ei voi tyytyä militaire-sotilaan tavoin marssimaan perässä jonkun toisen lyödessä rumpua. Jonkin uuden luominen kun edellyttää myös homme de guerre -soturimaista rohkeutta. (Kyseisistä 1600- ja 1700-luvun taistelijaihanteista (tai ainakin Foucault’n näitä koskevista käsityksistä) ks. Hurri 2014 s. 115–117).
Tieteellisessä tutkimuksessa lähdetään aina tasapainoilemaan edellisen paradoksin ääripäiden välille virittyvälle kultaiselle kohtuuden keskitielle, jolle aivan erityisesti ihmisyhteisön käytännöllisten ongelmien kanssa askarteleva juridiikka on auttamatta sidottu. Näin on asia myös tämän tutkimuksen osalta. Tässä kohdin lukijan on kuitenkin hyvä muistaa se, että nyt käsillä oleva kirja ei ole sama asia kuin tutkimusprojektini. Tämän kirjan teksti on kirjoitettu muutamassa kuukaudessa siinä esitettyjen ajatusten käytyä selviksi noin viisi vuotta jatkuneen tutkimisen tuloksena.
Kirjan tarkoitus on esittää lukijalle ajatukseni mahdollisimman selvässä muodossa kaikki ylimääräiset sivupolut ja koukerot karsien. Kaikki seuraavilla sivuilla esitettävä pyritään liittämään seuraavaksi muotoiltavaan tutkimuskysymykseen. Kaikki tutkimusprojektin aikana säkkiin kertyneet, mutta itse tutkimuskysymykseen liittymättömät helmet pyritään jättämään pois. Muuten kirjalla ei olisi alkua eikä loppua. Oikeus on yksinkertaisesti liian vaikea ja monitahoinen kysymys pyöriteltäväksi ilman jonkinlaista toiminnan päämäärää – tiedonintressiä. Näin ollen tällainen päämäärä pyritään asettamaan heti alussa. Itse päämäärä ja se, mikä erottaa olennaisen epäolennaisesta, ei toki aina ole lainkaan selvää. Tehtävän kirkkaana mielessä pitämien jää ideaaliksi – tehtävä jää epämääräiseksi. Yritän nyt kuitenkin seuraavaksi kuvata, mitä ryhdyn tekemään.
1.2 Tiedonintressi ja tutkimuskysymys Rikoslain 3:7:n mukaan:
Tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.
Se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä, ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.
Pikemminkin tapaturmaan kuin tuottamukseen perustuvasta teosta ei rangaista.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on muodostaa perustavanlaatuinen käsitys siitä, mitä kyseinen rikoslakiin sen yleisten oppien uudistuksen yhteydessä omaksuttu ja 1.1.2004 voimaan tullut säännös merkitsee. Kyse on siitä, miten rikosoikeudellinen tuottamus, tai huolimattomuus5, tulisi ymmärtää – eli, mitä tuottamus rikosoikeudessa merkitsee.
Tämä jo itsessään hermeneuttiseksi muotoiltu kysymyksenasettelu ei vielä kerro kovinkaan paljoa. Jo edellä esitetyn perusteella vaikuttaisi siltä, että kyseinen rikoslain yleisen osan säännös olisi ymmärrettävissä – näkökulmasta riippuen – hyvin usein erilaisin tavoin. Kyseinen rikoslain legaalimääritelmä on varsin ylimalkainen.
Säännös sitoo tuottamuksen sellaisiin seikkoihin kuin ”olosuhteiden edellyttämä ja tekijältä vaadittava huolellisuusvelvollisuus”, ”kyky tällaista noudattaa” sekä
”kokonaisarvostelu”, johon vieläpä sisältyvät viime kädessä kaikki ”tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet”.
5 Puhun ”tuottamuksesta” ja ”huolimattomuudesta” jatkossa synonyymeinä. Vaikken eri sanojen nyansseja tietysti kykenekään kahlitsemaan.
Muu tavanomainen oikeuslähdemateriaali ei juuri helpota asiaa. Säännöksen taustalla olevan hallituksen esityksen mukaan rikosoikeudellinen tuottamus on ”toiminnassa vaadittavan huolellisuuden laiminlyöntiä tai lyhyesti huolimattomuutta”, jonka osalta puhutaan ”kaksivaiheisesta vertailuoperaatiosta”. Tämä tarkoittaa niin huolimattomuuden objektiivisen kuin subjektiivisenkin puolen tarkastelua.
Ensimmäisessä on ”asiallisesti kysymys ennen kaikkea siitä, ottiko tekijä kielletyn riskin”. Tähän puolestaan voivat vaikuttaa tapauksesta riippuen niin viralliset kuin epävirallisetkin normit, hyötyjen ja haittojen punninta kuin ”normaalilla tavalla huolellisen henkilön” mittapuukin, joskaan näistäkään ei monissa tilanteissa saada paljon johtoa asian arvioimiseen. Huolellisuusvelvoitteiden muodostuminen todetaankin hallituksen esityksessä tuomioistuimissa jatkuvaksi prosessiksi ja teon huolimattomuuden lähteet moninaisiksi ja olosuhteiden huomioimista edellyttäviksi.
Erityisesti objektiivisen huolimattomuuden ja mahdollisesti aiheutetun vahinkoseurauksen välinen kytkentä jätetään nimenomaisesti lain tasolla ratkaisematta. Jälkimmäisen huolimattomuuden subjektiivisen puolen osalta todetaan säännöksen edellyttävän niin toisintoimimisen kykyä kuin tilaisuuttakin. Törkeyden kokonaisarvostelussa huomioitavilla ”muilla olosuhteilla” todetaan viitattavan
”monenlaisiin seikkoihin” ja nostetaan vielä esiin pistemäistä tarkastelua laajempi aikanäkökulma. Lakiin todetaankin olevan kirjattavissa vain huolimattomuusarvioinnin yleinen rakenne.6
Oikeuskäytännössä RL 3:7 on tullut sovellettavaksi korkeinta oikeutta myöten lukuisia kertoja. Esimerkkinä säännöstä koskevista mitä erilaisimmista ymmärtämisen tavoista voidaan nostaa tässä kohdin esiin vaikkapa ratkaisu KKO 2018:58, jossa tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta syytettyjen käräjätuomareiden todettiin menetelleen virheellisesti vastoin sisällöltään selkeää ja yksiselitteistä sääntelyä (kohta 18) ja laiminlyöneen näin virkavelvollisuutensa (kohta 35).
Menettelyn huolimattomuutta koskevan pro & contra -vertailun perusteella käräjätuomareiden ei kuitenkaan voitu katsoa rikkoneen olosuhteiden edellyttämää ja heiltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta (kohta 51). Ratkaisussa KKO 2016:58 oikeusneuvokset olivat puolestaan perustavanlaatuisesti eri mieltä muun ohella siitä, mitä laiminlyöntejä huolimattomuuden arvioinnin kohteeksi ylipäänsä sai ottaa.
Oikeuskirjallisuuden puolella rikosoikeudellista huolimattomuutta Suomessa syvällisimmin lähestynyt Ari-Matti Nuutila toteaa vuoden 1996 väitöskirjassaan niin tuottamukseen kuuluvien objektiivisten huolellisuusvelvoitteiden kuin huolimattomuuden törkeyden analyysinkin roikkuvan molemmat jalat tukevasti ilmassa, mikäli niitä ei lainkaan kytketä konkreettisiin rikoslajeihin ja siis juuri niissä edellytettyyn huolimattomuuteen. Nuutilan mukaan huolimattomuudesta ei ylipäätään voidakaan puhua ilman huolimattomuuden kohdetta eli sitä, millaisen toiminnan yhteydessä huolimaton toiminta kulloinkin on rangaistavaa.7
Niin rikosoikeudellisen huolimattomuuden legaalimääritelmä kuin sitä täsmentävä esityö-, oikeuskäytäntö- kuin oikeuskirjallisuusaineistokin saavat kysymään, miten ihmeessä rikosoikeudellista huolimattomuutta oikein tulisi tutkia.
6 HE 44/2002 vp s. 89–91 ja 95–98.
7 Nuutila 1996 s. 24.
1.3 Metodi ja tutkimisen tapa
Tiedonintressiksi on edellä määritetty rikosoikeudellisen huolimattomuuden ymmärtäminen. Tietämisen halu kohdistuu siis voimassa olevaan oikeuteen: siihen, mitä huolimattomuus suomalaisessa rikosoikeudessa merkitsee. Voimassa olevaa oikeutta selvittävää tieteellisen tutkimuksen haaraa on tapana nimittää lainopiksi, tai oikeusdogmatiikaksi. Kyseen ollessa RL 3:7:n tulkitsemisesta voidaan puhua myös jo mainitusta hermeneutiikasta8. Näihin tutkimuskysymyksestä ja sen muotoiluista johdettuihin tautologioihin päättyykin esityksen helppous ja yksinkertaisuus. Tästä eteenpäin luvassa on niin sanotusti verta, hikeä ja kyyneleitä. Ongelmana on se, ettei kenelläkään tunnu olevan kovinkaan selkeää kuvaa siitä, mitä ”voimassa oleva oikeus” lopulta ylipäätään edes merkitsee. Aivan yhtä suurta hajontaa on löydettävissä käsityksissä siitä, mitä lainoppi tarkoittaa. Hermeneutiikan kohdalla epäselvyys puolestaan ulottuu jo siihen, onko kyse metodista ensinkään.
Oikeuden tutkimista leimaa – etenkin monien ”kovempien” tieteiden näkökulmasta – eräänlainen takapuoli edellä puuhun kiipeäminen. Tämä käy ilmi erityisen selvästi juuri oikeustieteellisten tutkimusten metodijaksoista – jos sellaista tutkimuksessa sattuu edes olemaan! Luonnontieteellisen tutkimuksen jonkinlaisena peruslähtökohtana voidaan ymmärtääkseni pitää niin sanottua IMRaD-mallia, jossa johdantoa (Introduction) ja metodin esittelyä (Method) seuraavat tulokset (Results) ja näihin perustuva pohdinta (Discussion). Tutkimusaineiston ja tutkimusmetodin riittävän täsmällinen määrittely johtaa automaattisesti tuloksiin. Koko toiminta perustuu juuri siihen, ettei tässä välissä tapahdu mitään ylimääräistä. Kuka tahansa voi saman aineiston ja metodin varassa päätyä samoihin tuloksiin. Ja jollei näin olisi, heräisi kysymys siitä, mikä on mennyt pieleen. Oikeustieteen piirissä tilanne on päinvastainen. Tutkimuksessa kaikkein olennaisinta roolia näyttelee metodiesittelyn ja tulosten välillä tapahtuva toiminta, jota voitaneen nimittää laajassa merkityksessä oikeudelliseksi argumentaatioksi. Juridisten väitteiden perustelujen ohella metodiset huomautukset ja konkreettiset lopputulokset jäävät usein täysin toissijaiseen rooliin;
voimassa olevaa oikeutta selvittävänä toimintana niin lainkäyttö kuin oikeustiedekin seisoo, tai kaatuu, juuri perustelujensa varassa. Erityisesti oikeustieteen kohdalla tulosten eroavuutta suurempaan huoleen on aihetta silloin, kun eri henkilöt alkavat saavuttaa tismalleen samanlaisia tuloksia. Lainopillisia esseitä tarkistava yliopistonlehtori ei onnittele opiskelijoita, eikä itseäänkään, hyvin suoritetusta työstä lukiessaan kaksi identtistä esseetä aiheesta ”rikosoikeudellinen tahallisuus”.
Vastaavasti se, että hätävarjelusta on joskus laadittu perusteellinen – ja ehkä sinällään hyvinkin laadukas – lainopillinen tutkimus ei tarkoita, etteikö teeman pariin olisi enää syytä palata.
Takapuoli edellä puuhun etenemisessä on kyse siitä, että metodissa on jonkinlaisen tuloksiin johtavan mekaniikan sijaan kyse enemmänkin itsereflektiivisestä tavasta ymmärtää sitä, mitä oikeastaan on tekemässä9. Koska tämänkaltainen ymmärrys
8 Ymmärrän hermeneutiikalla tässä hyvin laajasti erilaisten merkitysten tulkintaa. Oikeuden saralla kyse on ennen kaikkea erilaisten tekstien tulkinnasta. Tekstien merkityssisältöä selvittelevänä tieteenä oikeustiedettä voikin pitää perusluonteeltaan hermeneuttisena (näin esim. Andström 2004 s. 39–40). Kyse on tulkintatieteestä (esim. Aarnio 1989a s. 143). Kuten Husa 1997 s. 999–1000 huomauttaa, on hermeneutiikka niin filosofian kuin oikeustieteenkin saralla varsin monimuotoinen ja epämääräinen perinne. Esim. toteamuksen ”lainoppi on hermeneutiikkaa” ei tarvitse vielä merkitä, että sen esittäjä samalla sitoutuisi vaikkapa johonkin tiettyyn metodologiseen positioon (s. 1024 ja 1027).
9 Ks. esim. Aarnio 1997 s. 35–36, Aarnio 2006 s. 29, 101 ja 237–238 sekä Aarnio 1994a s. 170, joka toteaa oikeustieteellisen metodin merkitsevän luonnontieteille tyypillisistä tulosten oikeellisuuden takaavista ”laskusäännöstöistä” (tai ”kakkureseptistä”) poiketen enemmänkin näkökulmaa oikeuteen. Tehtävänsä vakavasti ottava oikeustieteen harjoittaja joutuukin alituisesti kysymään (nimenomaan itseltään!): mitä minä oikeastaan teen, kun sanon tutkivani oikeutta? Omaa toimintaansa koskeva
tietysti ajan mittaan syvenee10, on lopulta kyse aina siitä, mitä on jo tullut tehtyä.
Tässä kohdin tuleekin esiin edellä mainittu teoksen ja tutkimusprojektin välinen ero.
Olen nyt käsillä olevan teokseni esitystavan kannalta katsonut parhaaksi ottaa kantaa perustavanlaatuisiin metodisiin valintoihini heti alussa. Olisi kuitenkin täysin väärin kuvitella, että tutkimusprojektini olisi jotenkin alkanut niistä. Päinvastoin, näihin ajatuksiin tutkimusprojektini on päättynyt. Perustavanlaatuiset lainopin metodia koskevat käsitykseni ovat muotoutuneet vuoden 2019 aikana ja saavuttaneet tässä teoksessa esitetyn jäsentyneisyytensä vasta teosta keväällä 2020 kirjoittaessani.
Suurin osa vuodesta 2015 alkaneesta tutkimusprojektista on kulunut ilman tällaista metodista käsitystä. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tulen jo vuonna 2021 pitämään osaa nyt esittämästäni enemmän tai vähemmän virheellisenä!
Dan Frände on arvioinut jälkikäteen laatimiensa metodipohdintojen päätyvän vähintäänkin 50 %:n todennäköisyydellä todellisuudessa sattumien ohjaaman tapahtumainkulun jälkikäteiseen rationaalistamiseen ja kiillottamiseen 11 . Oikeudellista päätöksentekoprosessia tutkimuksen sijaan lainkäytön näkökulmasta tarkastellut Mirjami Paso puhuu puolestaan ”kunniakkaista kuvauksista”, jollaisiksi lainkäyttöratkaisut tyypillisesti muotoillaan. Todellisuudessa usein erilaisten epämääräisten ja tarvittaessa muuttuvien johtopäätöshahmotelmien sekä näitä tukevien premissien yhdistelmien testailun kautta syntyneet lainkäyttöratkaisut puetaan päätöksentekoprosessin lopussa kirjoitettavissa tuomion perusteluissa loogiseksi ja johdonmukaiseksi perusteluketjuksi, jossa tapauksen tosiseikaston sekä oikeudellisen ongelman identifioimisen kautta edetään relevantin säädösaineiston kautta säädösten tulkintaan ja lopulta soveltamisratkaisuun.12 Olen edellä jo esittänyt oikeustieteen näkökulmasta olevan olennaisempaa, millaisena tutkimuksen tai vaikka lainkäyttöratkaisun perustelut ja argumentaatio lopulta sisällöllisesti esitetään, kuin miten tähän alun perin on päädytty. Niin sanottu context of justification on tärkeämpi kuin context of discovery. Tämä ei tietystikään tarkoita, että nämä olisi mahdollista täysin erottaa toisistaan – saati etteikö context of discovery vaikuttaisi siihen, miten erilaisia valintoja lopulta ylipäänsä edes osataan perustella. 1900-luvun puolivälissä aktivoitunut kognitiopsykologinen tutkimus on karistanut etenkin viime vuosikymmeninä varsin tehokkaasti turhia luuloja inhimillisen ajattelun ja päätöksenteon jonkinlaisesta rationaalis-objektiivis-loogisuudesta.13
kysymys on Aarnion mukaan perustavin imperatiivi, minkä tutkija voi itselleen asettaa. Samalla kehotus itsensä tuntemiseen, teoreettiseen itseymmärrykseen, on ainoa inhimillisen kasvun imperatiivi, jonka Aarnio voi ymmärtää kestäväksi. Ks. myös Nuotio 1994a s. 176–177, joka muistuttaa hyvän tutkijan työstävän tavallaan jatkuvasti omaa tutkijanideologiaansa. Yhdeksi kotimaisen oikeustutkimuksen vahvimmista puolista Nuotio näkeekin sen, että niin monet yksittäiset tutkijat ainakin vielä 1900- luvun loppupuolella kävivät itse läpi oikeustieteen peruskysymyksiä kehittäen näin tavallaan itselleen oman oikeusteorian ja - filosofian, ja sitä kautta tulkinnan omasta roolistaan. Ks. edelleen Rentto 1996 s. 4 ja 15–16 sekä Rentto 2003a s. 113, joka niin ikään painottaa jokaisen joutuvan lopulta itse etsimään oman roolinsa lainoppineena – ja siis tätä koskevan oman persoonallisen totuutensa. Kyse on aikalaistodistajien mukaan Sokrateen mielellään siteeraamasta Delfoin oraakkelin käskystä: ”Tunne itsesi!”.
Itsensä tuntemisesta sekä itsetuntemuksen suoranaisesta kuulustelemisesta Sokrateen ajattelussa ks. myös Hämäläinen 2019 s.
42–43. Ks. edelleen Tuori 2019b s. 790, joka painottaa refleksiivisyyttä ylipäänsä kaiken tieteellisen tutkimuksen perustana:
”Tärkeintä on se, että tiedämme mitä olemme tekemässä.”
10 Metodinen itseymmärrys on prosessi, joka – toivon mukaan! – jatkuu (ks. esim. Pöyhönen 1997 s. 249 ja Lappi-Seppälä 1997 s. 189).
11 Frände 2004 s. 98.
12 Paso 2009 s. 193–194. Ks. myös s. 159 ja 162, jossa Paso hahmottelee tällaisen suhteellisen kaavamaisesti noudatetun ja yhtäältä johdonmukaisuutta ja selkeyttä, mutta toisaalta myös jäykkyyttä luovan tuomioin perustelemisen rakenteen.
13 Ks. esim. Gräns 2013, joka pyrkii viimevuosikymmenten aikana räjähdysmäisesti kasvaneen kognitiopsykologisen tutkimuksen valossa osoittamaan kyseisten empiiristen mallien käyttökelpoisuuden myös eräänlaisena oikeuslähdeopin täydennyksenä (s. 9 ja 18–19). Gränsin ajatuksena on, ettei intuitiivisen context of discovery -ajattelun sekä analyyttisen context of justification -ajattelun välinen tarkkarajainen dikotomia ole kestävä. Yhtäältä ihmisaivoin suoritetut pohdinnat eivät näyttäisi kykenevän irrottautumaan assosiatiivisista (ja toisinaan epäloogisista) elementeistä, eivätkä toisaalta intuitiot vaikuta niin subjektiivisilta ja sattumanvaraisilta kuin aiemmin on ehkä kuviteltu.
Nyt kyseessä olevan tutkimuksen kannalta ei ole järin mielenkiintoista, ovatko esittämäni ajatukset syntyneet tutkijankammiossa, lenkkipolulla vai unessa. Paljon olennaisempaa on se, miten esittämäni ajatukset kykenen perustelemaan. Niin itseni kuin lukijanikin on kuitenkin tärkeä tiedostaa heti alussa, ettei väitteitäni ole mitään syytä yrittää lähestyä jonkinlaisina lainopillisen metodin itsessään justifioimina totuuksina. Suurin osa teokseni taustalla olevasta tutkimusprojektista on toteutettu yksinkertaisesti ilman kovinkaan jäsentynyttä kuvaa lainopillisesta metodista. Eikä nykyinen edes jollain tapaa perusteltu metodikäsitykseni edusta johdonmukaisuutta ja objektiivisuutta. Pikemminkin päinvastoin.
Lainopin – ja takapuoli edellä puuhun kiipeämisen – kaltaisissa käsityöammateissa on lopulta kyse tekemällä oppimisesta. Asiaa voi konkretisoida ajattelemalla sitä, miten ihmiset Suomessa tulevat lainoppineiksi. Tämä tapahtuu oikeustieteen maisterin tutkinnon kautta. Akateemisen lainopin oppimisen kannalta ensiarvoisen tärkeässä roolissa ovat erinäiset tieteelliset tutkielmat, joita opiskelijat opintopolkunsa varrella laativat. Uskaltaisin väittää, ettei yhdelläkään ensimmäistä tutkielmaansa kirjoittavalla oikeustieteen ylioppilaalla ole juuri minkäänlaista jäsentynyttä käsitystä siitä, mitä hän – tieteenteoreettisessa mielessä – tekee14. Käytännöllisemmältä kantilta opiskelija on tästä tietysti hyvinkin tietoinen; hän katsoo, mitä muut ovat aiemmin lainopillisista aiheista kirjoittaneet ja yrittää tehdä perässä. Vähitellen tutkielmia laatimalla opiskelija ymmärtää yhä enemmän ja enemmän lainoppia myös teoreettisemmalta kannalta. Ajatus lainopin opiskelijasta, joka ensin opettelee lainopin metodin ja ryhtyy vasta tämän metodin muka jotenkin hallitessaan tekemään lainoppia on mahdottomuus.
Yritän seuraavaksi esittää tässä tutkimuksessa omaksumani perustavanlaatuiset metodiset valinnat. Tehtävä ei ole helppo. Rauno Halttunen valittelee omassa väitöskirjassaan sitä vaikeutta, jonka oikeudesta puhuva kohtaa jo joutuessaan päättämään, mistä puheensa oikein alkaisi. Oikeusteorian harrastajana Halttunen kaipaileekin Väinö Linnan maalaileman konkreettisen lähtökohdan perään, jossa alussa on suo, kuokka ja Jussi. Halttunen on omassa tutkimuksessaan valinnut tutkimuskohteensa, eli elatuslain normiston merkityksen, hahmottamiseen empiirisen – oikeastaan suoranaisen oikeusrealistisen – tien haluten peräti väittää, ettei kyseisiä avoimia säännöksiä koskevaa normitietoa ole edes mahdollista saavuttaa oikeusnormilauseiden tulkinnalla (siis hermeneuttisesti), vaan sen sijaan normeja koskevat lainkäyttöratkaisut tuntemalla.15 Kaltaiseni hermeneutikon tehtävä oikeutta koskevan puheensa aloittamisessa ei ole yhtään realistia helpompi. Hermeneutiikan peräänkuuluttamana aapistotuutenahan on nimenomaan se, kuinka kaikki inhimillinen tiedostus, tulkinta ja ymmärtäminen edellyttävät jonkinlaisen perustan;
”esiymmärryksen”. Oikeuttakaan koskevaa tutkimusta ei ole mahdollista ryhtyä luonnostelemaan tyhjälle taululle siten, että ”ei-mistään” tulevien totuuksien – tai edes väittämien – varaan vain rakennettaisiin johdonmukainen kokonaisuus. 16
14 Ymmärtämättömyys ei näyttäisi rajoittuvan vain tuoreisiin oikeustieteen ylioppilaisiin. Ida Koiviston ja Anni Tuomelan suorittaman haastattelututkimuksen (Koivisto–Tuomela 2012) mukaan kukaan noin 30 haastateltavasta oikeustieteen perustutkinto-opiskelijasta ei siihenastisten opintojensa aikana ollut kuullut ”metodi”-sanaa muiden kuin varsinaisen metodiseminaarin opettajien suusta. Koivisto ja Tuomela kertovatkin useamman paitsi yllättyneen myös ilahtuneen kuullessaan lainopin olevan metodi (s. 429).
15 Halttunen 1993 s. 4, 7, 9, 30 ja 57–58.
16 Oikeustieteellisestä hermeneutiikasta ks. erit. Tontti 2002, jossa pyritään muodostamaan hermeneuttisen ajattelun traditiosta nimenomaan oikeudellisen tulkinnan ja ymmärryksen ehdot – eräänlainen Immanuel Kantin työtä jatkava neljäs, ja siis nimenomaan oikeusfilosofinen kritiikki. Kyse on dialektisesta hermeneutiikasta, joka pyrkii tavoittamaan oikeuden maailmaan kuuluvan vallan ja konfliktin aspektit. (s. 15, 19–20 ja 47). Eräänlaisesta ”radikaalista” (juurille palaavasta, latinan juurta
Hermeneutikon maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen; voimassa olevaa oikeutta ei voi tutkia (eli lainoppia harjoittaa) ilman ajatusta siitä, mitä tämä voimassa oleva oikeus jonkinlaiselta olemukseltaan saattaisi ehkä olla. Vastaavasti lainoppi muokkaa jatkuvasti harjoittajansa käsitystä siitä, mitä voimassa oleva oikeus on.17 Sillä, mistä kohtaa tähän ”hermeneuttiseen kehään” tai ”spiraaliin” hyppää mukaan, ei liene suurempaa merkitystä. Ei ainakaan nyt käsillä olevien kirjan muotoon laatimani tutkimuksen perustelujen (context of justification) kannalta. Sen sijaan sillä, miten itse kukin alun perin lähtee oikeutta ajattelemaan ja lähestymään (context of discovery), voinee toki olla suurikin vaikutus siihen, millaiseksi tämä oikeuden lopulta tulee mieltämään. Esimerkiksi oikeusteoreettisesti alusta alkaen orientoituneiden tieteentekijöiden ei ole aina helppoa ymmärtää käytännön lainopin kautta oikeutta lähestyviä, ja päinvastoin.
Loppuviimeksi hermeneutiikassa ei ehkä olekaan kyse niinkään jonkinlaisesta kulloisenkin tutkimuksen tavaksi valittavasta metodista, vaan ennemminkin jonkinlaisesta paljon perustavanlaatuisemmasta maailmankatsomuksesta – tavasta nähdä maailma – Hans-Georg Gadamerin sanoin metodisen ongelman ja opin sijaan ilmiöstä ja ymmärryksen yrityksestä.
”Das hermeneutische Phänomen ist ursprünglich überhaupt kein Methodenproblem. Es geht in ihm nicht um eine Methode des Verstehens, durch die Texte einer wissenschaftlichen Erkenntnis so unterworfen werden, wie alle sonstigen Erfahrungsgegenstände. Es geht in ihm überhaupt nicht in erster Linie um den Aufbau einer gesicherten Erkenntnis, die dem Methodenideal der Wissenschaft genügt – und doch geht es um Erkenntnis und um Wahrheit auch hier. Im Verstehen der Überlieferung werden nicht nur Texte verstanden, sondern Einsichten erworben und Wahrheiten erkannt. Was ist das für eine Erkenntnis und was für eine Wahrheit?”18
Jonkinlaista lohtua kaiken jo tähän asti kohdattujen vaikeuksien keskellä antaa se, ettei metodisten sitoumusten osalta lopulta tämänkään tutkimuksen puitteissa ole ylipäänsä edes mahdollista päästä kovinkaan suureen täsmällisyyteen. Metodi, tekemisen tapa, on läsnä kaikessa, mitä tutkimuksessa tapahtuu; oikeudellisen argumentaationi tapa konkretisoituu lopulta vasta siinä, miten sitä harjoitan.
merkitsevän radix-sanan mukaan) takaperin ymmärtämisestä, mikä voidaan yhdistää myös Hörderliniin ja Hegeliin ks.
Valkama–Salminen 2012 erit. s. 39 ja 54.
17 Esim. Nuotio 1998 s. 5, 109 ja 225 toteaa jo oikeusnormien muotoilemisen kielellisiksi normilauseiksi avaavan oikeuteen hermeneuttisen näkökulman ja tekevän lainsoveltamisesta (muun ohella) hermeneuttista toimintaa. Mikäli korostetaan edelleen tekstin ja tulkinnan eroa, huomataan jokaiseen tekstin tulkintaan liittyvän merkityksen muutoksen mahdollisuus jokaisen tulkinnan työstäessä tekstin merkitystä, ja samalla tekstissä olevien käsitteiden merkitystä. Tätä kautta oikeuden tekstuaalisuus ja kielellisyys avaavat sen paitsi lainsäädännöllisesti myös tulkinnallisesti tapahtuvalle kehitykselle ja muutokselle. (s. 119) Lainopin tehtävänasettelu oikeudellisten normien systematisoinniksi ja tulkinnaksi merkitsee samalla lainopillisen tutkimuksen perustamista jonkinlaiseen käsitykseen oikeudesta. Oikeutta koskevat käsitykset voivat toki vaihdella täsmentymättömästä esiymmärryksestä jäsentyneen oikeusteoreettisen mallin omaksumiseen ja soveltamiseen. Koska oikeusteoria ei kuitenkaan pysty seisomaan yksin omilla jaloillaan, avaa sen oma perustelutarve oikeustieteellistä tutkimusta jatkuvasti oikeus- ja yhteiskuntafilosofian suuntaan. (s. 21)
18 Gadamer 1960/2010 s. 1. ”Die Hermeneutik, die hier entwickelt wird, ist daher nicht etwa eine Methodenlehre der Geisteswissenschaften, sondern der Versuch einer Verständigung über das, was die Geisteswissenschaften über ihr methodisches Selbstbewußtsein hinaus in Wahrheit sind und was sie mit dem Ganzen unserer Welterfahrung verbindet.” (s. 3) Ks. myös Aarnio 2006 s. 248–249. Tämän ymmärtäminen on tuottanut jatkuvia vaikeuksia eritoten ratkaisukeskeiselle ajattelulle – eritoten ajattelijoille, jotka haluaisivat tarjota ratkaisuja oikeudellista ratkaisutoimintaa harjoittaville. Jonkinlaisena malliesimerkkinä ks.
esim. Hyttinen 2015 s. 323–324, joka myöntää hermeneutiikan ”onnistuvan vangitsemaan jotakin olennaista oikeuden ymmärtämisestä”. Syyllisyyskysymysten ratkaisemisen ohjenuoraksi siitä ei kuitenkaan ole, vaan tuomarin on Hyttisen mukaan hallittava rikoslainsoveltamisen metodit (ja henkilökohtaiset mielipiteensä!) niin hyvin, että päätyy perusteluauditorionsa hyväksyttävissä olevaan rationaalisesti perusteltavaan ratkaisuun. Mutta mitä, jos hermeneutiikka tekee juuri niin kuin Hyttinen myöntää!? Mitä jos se ”tavoittaa jotakin olennaista oikeuden ymmärtämisestä”? Voiko sen silloin sivuuttaa – myöntämättä, että on valmis ajattelemaan oikeudesta haluamatta sitä ainakaan täysin ymmärtää?
Oikeustieteellisen (ja etenkin lainopillisen) tutkimuksen piirissä ei ole mitenkään tavatonta, että metodiset pohdinnat sivuutetaan täysin. Moni tuore kotimainen väitöskirja ei sisällä minkäänlaista yleisluontoista metodista jaksoa – ei ainakaan sellaista, joka tarjoaisi lukijalleen vakiintuneita fraaseja kummempaa sisällöllistä informaatiota kirjoittajansa metodisista käsityksistä19. Esimerkiksi Ruotsissa useampi nuoremman polven tutkija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun korostetun tietoisesti.
Dennis Martinsson toteaa ajatuksen vallankumouksellisesta osallistumisesta oikeustieteen metodologiaa ja tieteellisyyttä koskevaan keskusteluun aineellista rikosoikeutta käsittelevän väitöskirjan muodossa naiiviksi.
Martinsson sivuuttaakin surutta metodikysymysten yksityiskohtaisen pohdinnan väitöskirjansa alkulehdillä tähdentäen kuitenkin, ettei kyse ole ylimielisyydestä saatikka metodikysymysten mieltämisestä merkityksettömiksi. Sen sijaan Martinsson painottaa metodisen ymmärryksen ja aineellista (rikos)oikeutta koskevan argumentaation kulkevan käsi kädessä.
Metodikysymysten ytimenä on Martinssonille tietynlainen sitoutuminen normatiivisiin oikeuslähteisiin – oikeuslähdeoppiin. Tämä sitoutuminen konkretisoituu lopulta vasta siinä argumentaatiossa, jota Martinsson pitkin tutkimustaan esittää. Lukijan vaivaaminen ylimalkaisilla metodisilla pohdinnoilla on kirjan alkulehdillä turhaa. Sen sijaan Martinsson keskittyy tuomaan oikeuslähdeopillisia valintojaan ja näkemyksiään esille työnsä aihepiirin aineellisoikeudellista argumentaatiota harjoittaessaan. Metodi on läsnä kaikessa, mitä Martinsson työssään tekee.20
Aivan samaan tapaan Martinssonin (toisena) työnohjaajanakin toiminut Petter Asp luonnehtii omaa väitöskirjaansa yhdeksi pitkäksi riviksi esimerkkejä omaksumansa metodin (tai metodien) käytöstä. Juridiikan argumentatiivisen luonteen johdosta metodi sisältyy esitykseen implisiittisesti, eikä metodologian laaja esittely itse tutkimuksessa suoritetusta argumentaatiosta irrallisena palvele tutkimusta.21
Edelleen Erik Svensson toteaa oman väitöskirjansa oikeusdogmaattiseksi tutkimukseksi, jonka metodi ilmenee työstä sellaisenaan22. Joel Samuelsson puolestaan uhraa omassa väitöskirjassaan metodiselle pohdinnalle lähemmäs
19 Monografiatutkimusten ohella on syytä huomioida myös lyhemmät tutkimusartikkelit, joissa muutaman kymmenen sivun yhteydessä ei ymmärrettävistä syistä ole mahdollisuuksia tehdä useinkaan käytännössä minkäänlaista nimenomaista selkoa tekijänsä metodisista käsityksistä. Erityisen mielenkiintoisen mahdollisuuden pohdinnalle avaavat yhä enenevissä määrin kotimaisenkin lainopin piirissä laadittavat ns. artikkeliväitöskirjat, joissa ajatuksena on yleensä liittää sinällään erilliset osatutkimukset yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tässä tarkoituksessa väittelijä laatii yleensä jonkinlaisen ”yhteenveto-”
tai ”johdanto”-nimellä kulkevan tekstin, jossa liittää artikkeleiden lankoja yhteen ja esittää usein myös yleisluontoisempia metodisia pohdintojaan. Esim. Koponen 2004 s. 3 ja 9 toteaa yhteenveto-osiossaan jo siis ilmestyneet artikkelinsa ”voimakkaasti tiivistetyiksi” julkaisumuodon asettamien rajoitusten vuoksi, minkä johdosta hän pitää luonnollisena, ettei niissä ole esitetty enemmälti metodologisia kommentteja. Tällaisten lisäksi Koponen katsoo myös artikkeleissa soveltamiensa tulkintaperiaatteiden kaipaavan lisäperusteluja. Ensimmäiseksi ”yhteenvetoartikkelinsa” syyksi Koponen mainitseekin artikkeleissaan jo soveltamiensa metodien ja niitä koskevien tausta-arvojen ja lähestymistapojen kuvaamisen. Ajatus itse tutkimusta (siis jo julkaistuja artikkeleita) myöhemmin täsmennettävästä metodista istuu ymmärtääkseni huonosti luonnontieteelliseen maailmaan.
Myös lainoppineelle asetelma avaa mielenkiintoisia kysymyksiä; tekeekö ”yhteenvetoartikkelin” julkaiseminen Koposen artikkeleissaan jo esittämistä väittämistä painavampia? Olisiko osa näistä väitteistä jäänyt huonosti perustelluiksi ilman myöhempää täydennystä? Entä, jos Koponen ei koskaan olisi julkaissut yhteenvetoartikkeliaan? Ks. myös esim. Klemetti 2014 s.
141, 145–146, 162 ja 202, joka viittailee väitöskirjassaan toistuvasti Raimo Siltalan ”kehitteillä olevaan” juridisten konstruktioiden rakennetta koskevaan teoriaan, jonka ajatuksia Klemetti kertoo paikoin seurailevansa ja johon osa hänen ideoistaan perustuu. Viittausten kohteena on ”Oikeustieteen lait. Tutkijan aapiskirja” -niminen teos, jonka Klemetti kertoo
”ilmestyvän”. Teosta ei kuitenkaan ole kuulunut vielä tänäkään päivänä. Lukija joutuu kysymään, missä määrin Klemetin argumentaatio kärsii tästä – vai kärsiikö lainkaan?
20 Martinsson 2016 s. 28–46.
21 Asp 1998 s. 40–41.
22 Svensson 2016 s. 45–46.
pari sataa sivua todeten tästä huolimatta ”deskriptiivisen kielikritiikin”
metodinsa voivan tulla lopulta ymmärretyksi vain yhdessä myöhemmin esittämänsä argumentaation kanssa23.
Olen täysin samaa mieltä Samuelssonin kanssa siitä, ettei kulloisenkin tutkimuksen metodijaksoa voi ymmärtää ilman varsinaista tutkimuksessa esitettävää sisällöllistä argumentaatiota – vaikkei kyseessä olisikaan yhtä omalaatuinen metodi kuin vaikkapa juuri Samuelssonin ”deskriptiivinen kielikritiikki”. Antero Jyränki on kiteyttänyt saman ajatuksen toteamalla metodisten pohdiskelujen saavan ”lihaa ja verta ympärilleen vasta jos ne yhdistetään konkreettisiin kysymyksenasetteluihin”. Juha Tolonen puhuu samasta muistuttaessaan, että ”(t)eoria elää jokaisessa käytännön ratkaisussa”.24 Aivan samoin myöskään lainopin tutkimustuloksia (jos sellaisista haluaa ylipäänsä edes puhua) ei voi ymmärtää ilman sitä argumentaatiota, johon ne perustuvat. Ari Hirvonen kertoo ”kietoneensa vastauksensa tekstin kudelankaan”25. Olen itse katsonut tässä teoksessani aiheelliseksi uhrata varsin paljon aikaa ja vaivaa oikeutta ja sen tutkimista koskevaan, ja siis metodiseksi luonnehdittavaan yleisen tason pohdintaan. Suurin syy tähän on se, että uskon näkemysteni poikkeavan monissa kohdin totutusta kotimaisesta rikoslainopin ”normaaliparadigmasta”. Itse asiassa katson kyseisen paradigman siinä määrin kestämättömäksi, etten voisi kuvitella sen varassa valitsemani rikosoikeudellisen huolimattomuuden kaltaista aihetta edes tutkivani. Näin ollen joudun myös läpi tutkimukseni rakentamaan uutta – tai ehkä pikemminkin kritisoimaan vanhaa. Tämä kaikki on tietysti tehtävä siten, että lukija voi ajatuksenjuoksuani mahdollisimman vaivattomasti seurata.
Ryhdynkin seuraavaksi esittelemään perustavia käsityksiäni oikeudesta ja oikeustieteestä (ennen kaikkea lainopista) sekä tältä pohjalta siitä, miten oikeutta olisi mielestäni syytä tutkia. Samalla tulee kuvatuksi se, mikä kaikki tämänhetkisessä kotimaisessa lainopissa on nähdäkseni pahiten pielessä (– ja samalla tietysti ainakin välillisesti myös se, mikä on mielestäni hyvää). Koko tutkimukseni otsikko onkin lopulta kaksitahoinen: olen kiinnostunut rikosoikeudellisesta huolimattomuudesta, jonka tutkiminen on johtanut minut huolestumaan rikosoikeudesta. En voi ymmärtää rikosoikeudellista huolimattomuutta ymmärtämättä rikosoikeutta.
Lukija tullee esitystäni seuratessa huomaamaan yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka vahvasti ajatteluni on kiinni hermeneuttisessa tavassa hahmottaa maailma, ja kuinka koko esitys kiertyy yhdeksi epämääräiseksi hermeneuttiseksi spiraaliksi, jossa kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Asemalta toiselle rautakiskoja pitkin siirtyvän junan sijaan esitykseni käyttäytyy kuin kuumaa puurovatia kiertäen väijyvä kissa. Kaiken ytimessä, puuron voisilmänä, möllöttää pyrkimys ymmärtää rikosoikeutta ja sitä kautta rikosoikeudellista huolimattomuutta. Lieneekö sattumaa, että suomen kielen sana ”ymmärtää” näyttäisi kytkeytyvän ympäri kiertämiseen, saartamiseen ja ajatuksen voimalla ympäröimiseen, joskus jopa kiinni saamiseenkin26?
Rikosoikeus ja rikosoikeudellinen huolimattomuus ovat uskoakseni aivan liian monitahoisia asioita, jotta niitä koskevan ymmärryksen voisi saavuttaa
23 Samuelsson 2008 s. 38, 158–159 ja 188.
24 Jyränki 1997 s. 81 ja Juha Tolonen 1988 s. 1048.
25 Hirvonen 2004 s. 275.
26 Häkkinen 2004 s. 1537, jossa esiin nousee myös karjalan ”ymmärteä”, viron ”ümmardada” ja liivin ”immõrtõ” -sanojen osalta palvelemiseen viittaava merkitys.
suoraviivaisesti yhdestä perspektiivistä. Jostain on kuitenkin aloitettava. Itselleni luontevin alku on kysyä, mitä oikeus on27.
27 Vastaavasti esim. Aarnio 2006 s. 52 kertoo ajattelunsa ”marssijärjestyksen” olleen jo pitkään: ontologia, epistemologia, metodologia – eli olemassaolo, tieto ja menetelmä.
2. MITÄ OIKEUS ON?
”Mihin vertaisimme Jumalan valtakuntaa? Millä vertauksella kuvaisimme sitä?”
(Mark. 4:30)
Ronald Dworkin aloittaa teoksensa Law’s Empire (1986) otsikon mukaisella kielikuvalla meistä kaikista oikeuden valtakunnan kansalaisina – ja alamaisina –, jotka elävät oikeudessa ja oikeuden kautta toimien samalla koko tämän valtakunnan metodien ja ideaalien kannattimina. Oikeus on Dworkinin mukaan jäsentynein ja ilmeisin sosiaalisista instituutioistamme. Ymmärtämällä oikeudellisen argumentaatiomme luonnetta paremmin ymmärrämme Dworkinin mukaan samalla paremmin millaisia ihmisiä oikein olemme.28
Tästä huolimatta oikeudesta puhuminen – tai edes oikeuden ajatteleminen – ei ole helppoa, vaan itse asiassa hirvittävän vaikeaa. Eräs keino vaikeiden – tai ymmärryksen ylittävien – asioiden käsittelyyn on juuri metaforinen, kuvallinen kieli, jonka epämääräisyys tekee jollain kummallisella tavalla puheen helpommaksi. Kyse on uskoakseni siitä, että metafora sisältää jo itsessään ajatuksen kuvauksen epätäydellisyydestä. Se on vaillinainen – joskin ehkä yllättävä – näkökulma, joka paljastaa kohteestaan jotain tehden kuitenkin kuulijalle selväksi, ettei tavoitteenakaan ole tyhjentävä kuvaus.29 Evankeliumeissa Jeesus yrittää havainnollistaa Jumalan valtakunnan olemusta vertaamalla sitä niin lamppuun, nuottaan, hapatteeseen, aarteisiin kuin erinäisiin siemeniinkin ja vielä niiden kohtaloon kylvön jälkeen30. Myös oikeustieteen piiristä on löydettävissä mitä erilaisimpia vertauksia oikeudesta tai oikeusjärjestelmästä.
Oikeutta voi kuvata vaikkapa maaperäksi, josta erilaisten sedimentaatioprosessien seurauksena on mahdollista rapsutella esiin lukuisia eri kerrostumia31. Mikäli kuvausta haluaa elävöittää, voi puheen maaperästä vaihtaa siitä versovaan puuhun, jossa kasvualustan ravinteet johtuvat osmoottisesti yhä monihaaraisemmaksi käyvän rungon ja oksaston kautta lehtiin. Perustavanlaatuisemmat oikeudelliset periaatteet ja oikeudenalajaottelut vaihtuvat yhä yksityiskohtaisemmiksi oikeudellisiksi käsitteiksi tai laeiksi, joita varisee välillä pois niiden korvautuessa yhä uusilla ja uusilla.32 Yhä
28 Dworkin 1986 s. vii ja 11.
29 Metaforien merkityksestä oikeustieteilylle ks. esim. Andersson 2004 s. 15–46. Ks. myös Backman 1992 s. 66–100, joka puhuu
”oikeuden spesifisyyden luonnenaamioista” tarkoittaen oikeustieteessä halki vuosisatojen erilaisten fiktioiden, analogioiden ja reduktioiden kautta annettuja epäsuoria vastauksia oikeusteorian ikuisuuskysymykseen siitä, mitä oikeus on. Kyseiset ajatusmallit kuvaavat oikeusjärjestystä ”ikään kuin” se olisi jotakin muuta kuin mitä se on – ikään kuin oikeussäännöt olisivat pelisääntöjä, oikeustoimia, imperatiiveja jne. jne.
30 Ks. esim. Mark. 4:1–34, Matt. 13:1–52 sekä Luuk. 8:4–18, 13:18–21 ja 14:15–24. (Jeesuksen) Vertauksista ks. Thurén 2015, joka huomauttaa, etteivät Raamatun vertaukset ole jonkinlaisia täyteensä teologiaa ja historiaa ahdettuja laatikoita (millaisilta ne jo vuosituhantisen usein mitä korkealentoisimman selitysperinteen valossa saattavat näyttää), vaan suhteellisen yksinkertaisia ja monesti oikeastaan aika kummallisiakin välineitä, joilla Jeesus ja/tai evankelista yrittää vakuuttaa kuulijoitaan jostain (s. 10).
Thurén pyrkiikin lukemaan vertauksia modernin tekstikeskeisen kirjallisuudentutkimuksen ja retoriikan pohjalta sellaisinaan –
”puhtaalta pöydältä”, ja varoen niiden käyttämistä esim. jonkinlaisten omien ideoidensa tai ongelmiensa palvelemiseen (erit. s.
10–17).
31 Ks. vaikkapa Kaarlo Tuorin tunnettu oikeuden tasoteoria (Tuori 2000) tai vaikkapa Bruno Latourin ajatus oikeudesta erilaisten kanteiden muodostamana biomassana, joka tultuaan tuomioistuimen jauhamaksi sedimentoituu vuosikirjojen niteisiin – tullakseen sitten joskus taas avatuksi ja muovatuksi (ks. Viljanen 2010 s. 396–397, joka Latourin ajattelua kuvaillessaan yrittää (kohteelleen uskollisesti) antaa tämän olla sitä mitä Latour on. Ja ihme ja kumma: Latourin ”kielikuvat onnistuvat saamaan kiinni jostakin olennaisesta, joka kuvaa juristin julkilausumatonta ja irrationaalisuudessaan ja ‘epätieteellisyydessään’ kiusallista kokemusta siitä, mitä oikeus oikeastaan on”! (s. 400)).
32 Yhtä hyvin oikeudesta voisi toki puhua vaikkapa talona, puutarhana, metsänä tai teatterina kuten esim. Karhu 2019a erit. s. 146 alav. 2.
