88
Tiedotustutkimus 2007:2
KERTOMUS KANSALLISESTA VIISUHÄPEÄSTÄ
Mari Pajala: EROT JÄRJESTYKSEEN!
EUROVISION LAULUKILPAILU, KANSALLISUUS JA TELEVISIO- HISTORIA. Sarjassa Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen tutkimuksia 88.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2006. 506 s.
Mari Pajala tutkii väitöskirjassaan, miten kansallisuutta on rakennettu Eurovisi- on laulukilpailuun kytkeytyvässä suoma- laisessa media-aineistossa. Pajala lähes- tyy monitahoista tutkimuskohdettaan kolmesta näkökulmasta: kansallisuu- den rakentumisen tutkimuksen kannalta, feministisen teorian performatiivisuutta, eroja ja aff ektiivisuutta käsittelevien kes- kustelujen kannalta sekä televisiohisto- rian tutkimuksen näkökulmasta. Pajalan keskeiset analyysivälineet ovat juuri eron ja performatiivisuuden käsitteet, joiden avulla hän tarkastelee kysymystä toistosta ja historiallisuudesta ja sen myötä muis- tamisesta, unohtamisesta ja aff ektiivisuu- desta (s. 26).
Tutkimuksen laaja ja monimediaali- nen aineisto koostuu Yleisradion Eurovi- sio-karsintojen lähetyksistä, Eurovision laulukilpailun lähetyksistä, muista televi- sio-ohjelmista, sanoma- ja aikakausleh- tiaineistosta sekä muusta, muun muassa internetistä kerätystä aineistosta (s. 34–
43).
Alussa Pajala tarkastelee, millaisia mer- kityksiä Eurovision laulukilpailun historia on saanut kulttuurisessa muistissa. Tele- visio-ohjelmana siihen liittyvät television omat historioimisen tavat. Laulukilpai- lu taas on hyödyntänyt omaa menneisyyt- tään tietyn instituutioaseman rakentami- seen ja mediassa sen historiasta on raken- nettu useita erilaisia kertomuksia. Lisäk- si laulukilpailun menneisyyttä on käytet- ty kansallisen kertomuksen aineksena.
(S. 47–48.) Varsinaisen analyysinsä Paja- la rakentaa temaattisista tapaustutkimuk- sista, joilla hän käsittelee rajanvetojen pro- sessia niin Suomen ja Euroopan suhteis- sa, suomalaisuuden määrittelyissä kuin
naiseudessa ja tähtikuvassa. Mielenkiin- toisissa tapausanalyyseissä esille nouse- vat muun muassa Lappi-eksotiikan käyt- tö Suomen edustuskappaleissa ja Mari- on poikkeuksellisena suomalaistähtenä.
Lopuksi Pajala tarkastelee Suomen Euro- viisu-menneisyyteen liittyviä negatiivi- sia tunteita (kuten häpeää), jotka antavat katsojille mahdollisuuden sekä samastua kansakuntaan että erottautua siitä.
Suomen Euroviisu-historia on viime- keväisen laulukilpailun jälkeen voitu jakaa aikaan ennen Lordin voittoa ja aikaan sen jälkeen. Pajalan tutkimus summaa loista- vasti suomalaisesta viisuhistoriasta ajan, jolloin Suomen voittoa odotettiin vuodes- ta toiseen, vaikka samalla uskottiin, ettei Suomi voi voittaa. Siksi teosta voi pitää sekä ansiokkaana väitöskirjana että todel- lisena kulttuuritekona. Hämmästyttävää kyllä, Eurovision laulukilpailuja on tähän mennessä tutkittu Suomessa vain muu- tamissa pro gradu -töissä, vaikka muun- tyyppisiä aihetta käsitteleviä teoksia onkin Lordin voiton jälkeen alkanut ilmestyä.
Tutkimuksen aineisto on massiivinen.
Sen työstäminen koherenteiksi analyysi- kokonaisuuksiksi on kunnioitusta herät- tävä saavutus, mutta herättää samalla myös kysymyksen siitä, mitä yleispätevää tutkija voi kohteestaan sanoa näin laajan aineiston pohjalta edes tietyn tapaustutki- muksen puitteissa. Pajala kertoo etsivänsä aineistostaan itsestäänselvyyksiä ja toistoa, mutta kiinnittävänsä huomiota myös ris- tiriitoihin ja muutoksiin. Millaisia johto- päätöksiä aineistosta voi vetää, kun Paja- lan etsimiä eroja ja ristiriitaisuuksia löytyy varmasti yllin kyllin? Kuten kulttuurihis- toriallisissa tutkimuksissa yleensä, tässä- kään työssä ei juuri kuvailla metodia. Ana- lyysiprosessin kuvaus auttaisi lukijaa seu- raamaan tutkijan päätelmiä, joita aineis- ton suorat lainaukset ja analyysiosioiden nootitus toki tukevat. Erityisen kiinnos- tavaa olisi tietää, miten useasta eri medi- asta peräisin oleva aineisto on saatu teks- tuaalisessa analyysissä tarpeeksi yhteismi- talliseksi.
Vaikka tutkimuksen yhtenä näkö- kulmana onkin televisiohistoria, miel- län teoksen ennemmin populaarikulttuu- rin kuin televisiohistorian tutkimukseksi (nämä eivät tietenkään ole toisensa pois-
89 sulkevia!). Kuten Pajala itse toteaa, tele-
visio-ohjelmana Eurovision laulukilpai- lu on ”sekä rutiininomainen että poik- keuksellinen”, koska ohjelma toistuu vuo- sittain, mutta on toisaalta kansainväli- nen suora lähetys, jota käsitellään paljon mediassa (s. 13). Jäin pohtimaan, mitä Euroviisu-lähetysten analyysit voivat ker- toa oman aikansa televisio-ohjelmistos- ta yleensä, vai voivatko paljonkaan? Lau- lukilpailujen televisioinnit ja muut nii- hin liittyvät ohjelmat olisi voinut sitoa tii- viimmin television kehitykseen pohtimal- la esimerkiksi televisioteknologian uudis- tusten merkitystä Euroviisu-lähetyksille tai lähetysten suhdetta muuhun ohjelmis- toon. Työsarkaa tämän tärkeän populaa- rikulttuurin ilmiön tutkimisessa toki riit- tää vielä useampaankin tutkimukseen, ja Pajalan työn rajaus on tällaisenaan lop- puun asti mietitty.
Teos on tiiviisti kirjoitettu, mutta sitä on kuitenkin mukava lukea. Antoisin- ta ovat juuri tiettyjen esitysten analyysit.
Ainoastaan toisessa, Eurovision laulukil- pailun historiaa kulttuurisessa muistissa käsittelevässä luvussa lukija hämmentyy vaihtoehtoisten historioiden vyörytykses- tä. Erilaiset historiat toki havainnollista- vat, että menneisyyttä käsittelevät kerto- mukset ovat aina jollakin tavalla väritty- neitä. Niinkin yksinkertainen asia kuin lukujen numerointi auttaisi kuitenkin lukijaa pysymään paremmin selvillä siitä, minkä otsikon alle kukin alaluku kuuluu.
Pajalan työn suurin ansio on ehdotto- masti Eurovision laulukilpailuihin liitty- vien kansallisten myyttien purkaminen.
Lordin Euroviisu-voittoa käsittelevässä jälkikirjoituksessa Pajala osoittaa vielä, miten lyhyt loppujen lopuksi oli siirtymä häpeästä kansalliseen ylpeyteen. Teoksen nimi Erot järjestykseen! kiteyttääkin osu- vasti sen, mistä laulukilpailussa ainakin Suomen kannalta on kyse: eroista, ristirii- doista ja vastakohtaisuuksista, joita halu- taan samanaikaisesti sekä vahvistaa että häivyttää.
HEIDI KEINONEN
Tiedotustutkimus 2007:2
PELKOA JA INHOA ISOSSA-BRITANNIASSA
John Lloyd: WHAT THE MEDIA ARE DOING TO OUR POLITICS. Lontoo:
Constable 2004. 218 s.
Joukkoviestinnän arviointisuuntauksia on karkeasti jakaen kahta lajia. Yhtääl- tä median pitää tuottaa, mitä yleisö sen ulkopuolelta arvioiden tarvitsee, tajusi yleisö tarpeensa tai ei. Toinen näkökan- ta vaatii mediaa tuottamaan, mitä ylei- sö itse haluaa, piti tuottaja yleisön halu- ja hyväksyttävinä tai ei. Aikaisemmin hal- litseva tarjontaa painottava kanta on sit- temmin heikentynyt, kysyntää korostava argumentti vahvistunut. Suomessa muu- tos sijoittuu suunnilleen 70- ja 80-luku- jen taitteeseen muiden samanaikaisten ja -henkisten uudelleensuuntauksien jouk- koon.
Uudemman suuntauksen idea siis on antaa markkinoilla esiintyvän kysyn- nän ohjata joukkoviestinnän tuotantoa.
Kysyntäsuuntaus voi näyttäytyä tarjon- taa painottaville suoranaisena katastro- fi na. Yksi kauhistuneista on John Lloyd, Financial Times Magazinen päätoimitta- ja ja Lontoon City Universityn journa- lismin ja kustannustoimen laitoksen pro- fessori. Julkaisemissaan kirjoissa What the media are doing to our politics (2004) ja Th e Republic of Entertainment (2005) Lloyd asettaa vastakkain kaksi sosiaalisen elämän piiriä, valistusvaltion ja viihdeta- savallan (Enlightenment State vs. Republic of Entertainment). Edellinen on hallituk- sen, oikeuslaitoksen, tieteen ja akatemi- an maailma, jossa ihmiset ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, asiantuntijoi- ta kunnioitetaan, ideoilla on etusija tun- teisiin nähden, arvot ovat kohdallaan ja johtavissa asemissa oleviin luotetaan. Jäl- kimmäisessä todellisuudessa, joukkovies- tinten 1900-luvun jälkipuolella rakenta- massa, asiat ovat toisin: julkisen huomi- on kohteeksi joutuneet ihmiset ovat syyl- lisiä syyttömiksi todistettuinakin, asian- tuntijat ajavat vain taustaryhmiensä etuja, tunteet menevät ajatuksien edelle, arvoille irvistellään ja auktoriteettiasemaan pääs-
