ja milloin tilannetta taas seurataan lintu- perspektiivistä (kuten Sivosen piirtämissä kuvioissa)?
Jari Sivosen väitöskirja herättää lukijas- sa lisäkysymyksiä ja houkuttelee pohdintoi- hin, paikoin kiistelemäänkin tekijän kans- sa. Kirjaa voi pitää kelpo väitöskirjatyönä:
se on tutkimus järkevästi rajatusta, tekijän omin sanoin »sopivan kokoisesta» kielen- ilmiöstä, jota tarkastellaan onnistuneesti valitulla metodiikalla. Työ käsittelee tutkit- tavaa ilmiötä kattavasti, monipuolisesti ja laajaa aineistoa hyväksi käyttäen. Ennen
kaikkea epäsuoran liikkeen eri verbien merkitysten käsittelyn yhtenäisyys luo työ- hön viimeistellyn vaikutelman. Esitystaval- taan työ onkin huolellisesti viimeistelty ja sujuvasti kirjoitettu, ja sitä on miellyttävä lukea. Tutkimus syventää varmasti fennis- tiikan tietämystä suomen kielen liikever- beistä, joita ei nimenomaan liikeradan (epä)suoruuden kannalta ole aiemmin sys- temaattisesti tutkittu.
TUOMAS HUUMO
Sähköposti: tuomas.huumo@utu.fi
ichaela Pörn väitteli 5. marraskuuta 2004 aiheenaan suomen kielen tun- nekausatiivit ja niiden lausemaiset täyden- teet. Tutkimuskohteen valinta saattaa ensi näkemältä tuntua yllättävältä: miksi tarttua uudelleen aivan äskettäin käsiteltyyn aihe- piiriin? On nimittäin kulunut vain muuta- ma vuosi siitä, kun Helsingin yliopistossa tarkastettiin Mari Siiroisen väitöskirja Kuka pelkää, ketä pelottaa. Nykysuomen tunne- verbien kielioppia ja semantiikkaa (2001).
Myös siinä keskeisenä huomion kohteena olivat suomen tunnekausatiiviverbit.
Kummasteluun ei kuitenkaan ole syy- tä, sillä Pörn ohjaa tutkimuksensa aivan toiseen suuntaan kuin Siiroinen. Mari Sii- roinen käsitteli myös muita tunneverbejä kuin kausatiivisia, ja hänen huomionsa koh- distui sekä verbien semanttisiin piirteisiin että syntaktiseen ja tekstuaaliseen käyttäy-
tymiseen. Michaela Pörn taas ottaa aineis- tokseen vain tunnekausatiivit, mutta lukee niihin varsinaisten tunneverbien lisäksi myös tuntemusta ilmaisevat verbit. Itse asiassa juuri näiden kahden ryhmän välis- sä kulkee vedenjakaja, jonka vaikutuksia hän haluaa selvittää.
Psyykkistä tunnetta ilmaisevia verbejä Pörn nimittää pakkaus-verbeiksi (nimitys tulee siitä, että ne ovat hänen mukaansa PAKollisesti KAUSatiivisia). Vastaavasti fyysistä tuntemusta ilmaisevat verbit ovat valinnaisesti kausatiivisia eli valkkaus-ver- bejä. Pakkaus-verbejä ovat esimerkiksi harmittaa, hermostuttaa, hävettää, ilahdut- taa ja pelottaa, valkkaus-verbejä taas itket- tää, janottaa, laulattaa, oksettaa ja pyörryt- tää. Yhteistä on se, että kummankin ryhmän verbit sisältävät CAUSE-funktion. Valk- kaus-verbeissä se on valinnainen, mutta Michaela Pörn Suomen tunnekausatiiviverbit ja niiden lausemaiset täydennykset. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura 2004. 166 s. ISBN 951-746-658-7.
SYSÄYS, SAATTO VAI AAVISTUS?
M
pakkaus-verbeissä pakollinen, ja siksi näillä on aina »valinnaisesti implisiittinen» ai- heuttaja-argumentti. Tämä ero heijastuu monin tavoin verbien käyttäytymiseen.
Kummastakin ryhmästä käsiteltäviksi on otettu 17 verbiä. Niiden valinta herättää kysymyksiä, sillä Pörn ei liiemmin perus- tele, kuinka hän on päätynyt nimenomaan näihin 34 verbiin. Hän ei myöskään kohte- le niitä tasavertaisesti vaan ottaa suurennus- lasin alle vain muutamia. Esimerkiksi ver- bistä hävettää on käsiteltävänä ainakin kymmenkertainen määrä esimerkkitapauk- sia verrattuna vaikkapa verbeihin ilahdut- taa tai pyörryttää. Aineiston valintaperus- teita ja käyttötarkoitusta olisi voinut esitel- lä lukijalle, vaikka tämä vakuuttuukin teh- tyjen ratkaisujen järkevyydestä. Varsinaise- na huomion kohteena eivät nimittäin ole yksittäisten verbien ominaisuudet vaan kak- si tunnekausatiiveista erotettua verbiryh- mää ja niiden lausemaiset täydenteet.
Tarkoituksena on selvittää näiden kah- den ryhmän semanttista eroa ja ryhmiin si- joittuvien verbien ominaisuuksia erityises- ti sen suhteen, millaiset lausemaiset täyden- teet sopivat niiden yhteyteen ja millaisen tulkinnan kokonaisuus milloinkin saa.
Lausemaisia täydenteitä on esillä kolme tyyppiä: kun-lause, että-lause ja 1. infinitii- vin varaan rakentuva infinitiivilauseke.
Kukin niistä käsitellään omassa luvussaan, ja juuri nämä kolme lukua ovat työn ydin.
Vahvasti yksinkertaistaen voisi sanoa, että tavoitteena on analysoida tunnekausatiivi- verbien ja lausemaisten täydenteiden vuo- rovaikutusta ja etsiä verbien konseptuaali- sesta rakenteesta selitystä havaituille sään- nönmukaisuuksille. Kun aineistona on suo- men kieli, väitöskirja on tietenkin kontri- buutio fennistiseen tutkimukseen. Se on kuitenkin vahvasti teoriapainotteinen, ja en- sisijaiselta päämäärältä tuntuukin taustateo- riana olevan konseptuaalisen semantiikan ja sen käyttämän kuvausmallin kehittäminen.
Erityisen huomion kohteena ovat aiheu- tetun tilanteen ja aiheuttavan tilanteen vä- liset aikasuhteet (edellisen ilmaisee tunne- kausatiivin sisältävä päälause ja jälkimmäi- sen tunnekausatiivin lausemainen täyden- ne). Aiheuttava tilanne voi joko edeltää ai- heutettua, olla sen kanssa samanaikainen tai sitä myöhempi. Ensimmäisessä tapaukses- sa aikasuhteena on »sysäys», toisessa »saat- to» ja kolmannessa »aavistus». Erityisen kiinnostaviksi osoittautuvat tapaukset, jois- sa aiheuttaja sijoittuu tulevaisuuteen. »Aa- vistus» näyttää olevan Pörnin oma lisä ku- vausmalliin: se kattaa tapaukset, joissa ai- heuttava tilanne on aiheutettuun nähden tu- levaisuudessa. Kuvausformalismissa suhde esitetään niin, että matriisilauseen alkupis- te on aikaisempi (<) kuin täydenteen alku- piste: Ps (M) < Ps (A).
Esimerkiksi hävetä-verbin yhteydessä aikasuhde vaihtelee: Pekkaa hävettää läh- teä voi ilmaista aavistusta, mutta myös saat- toa. Ylipäätään aikasuhteeseen vaikuttavat muun muassa konteksti, täydenteen luon- ne, finiittiverbien aikamuoto sekä matriisi- lauseen ja täydenteen aspektuaaliset omi- naisuudet. Samankin esimerkkilauseen tul- kinta vaihtelee sille kuvitellun käyttötilan- teen mukaan, mutta esimerkiksi ajan adver- bin lisääminen kaksiluentaiseen lauseeseen disambiguoi sen tältä osin: Pekkaa hävet- tää lähteä nyt ~ huomenna. Käytännössä Pörn varioi esimerkkilauseissaan näitä tul- kintaa ohjaavia tekijöitä, esittää kulloises- takin tulkinnasta formaalisen kuvauksen, tekee yleistyksiä, testaa konseptuaalisen semantiikan kuvausmallia ja täydentää sitä lisäämällä siihen uusia elementtejä.
Aiheuttajaa kuvattaessa käyttöön ote- taan myös »AJATUS-operaattori» sekä
»tietoisuus-piirre». Molemmat ovat verbin käsiterakenteen ominaisuuksia. Edellinen ohjaa tulkitsemaan vaikutusalassaan olevan proposition ajatukseksi, jälkimmäinen taas esittää, että verbin ilmaisema toiminta on
tietoista. Ne ovat tarpeen esimerkkilauseista esitettyjen tulkintojen formalisoinnissa; en ole kuitenkaan päässyt täysin selville siitä, kuinka välttämätön lisä ne ovat kuvausväli- neistöön ja miten uusi operaattori ja piirre istuvat konseptuaalisen semantiikan koko- naisuuteen.
Käytännössä »ajatukseksi tulkitsemi- nen» tarkoittaa sitä, että AJATUS-operaat- torin vaikutusalassa oleva propositio on ei- faktiivinen. Tämän osoittaminen näyttää olevan sen keskeinen tehtävä (s. 157):
»Tunnekausatiivirakenteessa ei-faktiiviset tulkinnat erotetaan faktiivisista tulkinnois- ta formaalisti AJATUS-operaattorin avul- la.» Esimerkiksi lauseessa Pekkaa pelottaa, että hän esiintyy oikeudessa huomenna hal- litsevan lauseen ei-faktiivinen finiittiverbi pelottaa »ilmaisee sen, että asian toteutu- mista tulevaisuudessa pidetään jonkin ver- ran todennäköisenä ja samalla ei-toivottu- na». Täydenteen ilmaiseman tilanteen to- teutumiseen ei sitouduta (s. 101):
Pekka pelkää mahdollisuutta joutua oikeuteen, mutta konkreettista tilan- netta ei ole vielä varmuudella tiedos- sa. Näin ollen että-lauseen tulkinta on ei-faktiivinen. Tällaisissa tapauksis- sa pelon tunteen aiheuttajaksi tulki- taan lähinnä ajatus että-lauseen ilmai- semasta tilanteesta. Että-lauseen ei- faktiivista tulkintaa kuvaan formaa- listi AJATUS-operaattorilla. AJA- TUS-operaattorin vaikutusalassa ole- va propositio tulkitaan ajatukseksi.
Tämän tutkielman argumentaation kannalta on tärkeää myös se, että AJATUS-operaattorin vaikutusalassa oleva propositio on myös ei-faktiivi- nen.
Konseptuaaliseen teoriaan uusina käsit- teinä liitetyt »aavistus» ja »AJATUS-ope- raattori» kuvaavat siis eri asioita. Edellinen ilmaisee aiheuttavan tilanteen myöhem- myyttä aiheutettuun nähden, jälkimmäinen aiheuttavan tilanteen ei-faktiivisuutta. Mut- ta molemmissa on itse asiassa kysymys
»ajatuksesta», sillä niin kuin Pörn toteaa, aavistustulkinta edellyttää tunnekausatiivin tulkitsemista psyykkisesti (s. 156–157):
»Tällaisessa temporaalisessa rakenteessa tunnekausatiiviverbin ilmaiseman tilanteen aiheuttajaksi ei voida tulkita täydennyksen ilmaisemaa konkreettista tilannetta, vaan ai- heuttajaksi nousee lähinnä ajatus tulevasta tilanteesta.»
Käsiteparin »aavistus» ja »ajatus» avul- la Pörn saa erotetuksi tarkastelemistaan tunnekausatiiviverbeistä neljä ryhmää:
1) psyykkiset, faktiiviset (aavistustul- kinta mahdollinen): harmittaa, hävet- tää
2) psyykkiset, ei-faktiiviset (aavistustul- kinta mahdollinen, AJATUS-operaat- tori): pelottaa, huolestuttaa
3) fyysis-psyykkiset (psyykkisesti tul- kittuina aavistustulkinta mahdolli- nen): oksettaa, väsyttää
4) fyysiset (aavistustulkinta mahdoton):
janottaa, nikottaa.
Täyttä kuvaa uusien käsitteiden toimi- vuudesta on väitöskirjassa tarkastellun ai- neiston pohjalta vaikea saada. Matriisilau- seen ja lausemaisen täydenteen aikasuhde saadaan kuvatuksi, samoin faktiivisten ja ei-faktiivisten verbien ero. Arvailun va- raan kuitenkin jää, miten tehokkaasti uu- det käsitteet toimivat esimerkiksi silloin, kun joudutaan tekemisiin kiellon ja mo- daalisten ainesten kanssa tai kun täsmen- netään lauseiden aspektuaalisten ominai- suuksien kuvausta. Uskoakseni viimeistä sanaa ajatusten ja tietoisuuden asemasta konseptuaalisessa semantiikassa ei ole vie- lä sanottu.
Pörn on käynyt jonkin verran läpi kor- pusaineistoa. Siitä on kuitenkin näkyvissä vain muutama liitetaulukko ja joitakin sat- tumanvaraisilta valinnoilta tuntuvia esi- merkkitapauksia. Työn voi sanoa rakentu-
van kokonaan itse tehtyjen laboratorio- lauseiden varaan. Ratkaisu on tietoinen ja vahvasti perusteltu. Aidon kielenkäytön si- vuuttaminen tietenkin kaventaa näkökul- maa mutta ohjaa huomion tarkoitetulla ta- valla juuri niihin ilmiöihin, jotka on valittu tarkastelun kohteeksi. Laboratoriolauseiden käytössä on tosin ongelmana se, että kielen- mukaisen ja kielenvastaisen raja osoittau- tuu veteen piirretyksi viivaksi. Monet Pör- nin muovaamista lauseista tai niiden tulkin- noista hipovatkin kielitajun rajoja tai aina- kin sijoittuvat sen äärialueille. Lauseiden tulkintamahdollisuuksien erittely on kuiten- kin kontrolloitua ja ihailtavan tarkkaa.
Myös niiden kuvaus formaalisen notaation avulla on huoliteltua työtä. Eikä ole epäi- lystäkään, ettei niiden avulla päästäisi kiinni tunnekausatiivien semantiikkaan ja erityyp- pisten lausemaisten täydenteiden ominai- suuksiin.
Muutama huomautus on kuitenkin pai- kallaan. Yksi ongelma on »sopivan» tai
»mahdollisen» kontekstin osuus laborato- riolauseiden tulkinnassa. Tähän liittyy ky- symys pragmatiikan asemasta. Pörn moitis- kelee joitakin kielitieteen suuntauksia sii- tä, etteivät ne tee selvää eroa semantiikan ja pragmatiikan välille. Argumentaation kannalta olisi eduksi, jos hän olisi tarkem- min täsmentänyt sen, miten hän itse rajan vetää. Esimerkiksi sivulla 20 esitetty sipu- linsyönnin ja itkemisen suhdetta koskeva pohdiskelu ei valaise asiaa: tuskin kukaan lingvisti kävisi semantiikan ja pragmatiikan rajaa siinä esitetyllä tavalla. Tämä rajan- vedon epämääräisyys vaikeuttaa joissakin paikoin sen ymmärtämistä, mihin tulkinta tarkkaan ottaen silloin nojaa, kun se »rat- keaa pragmaattisin perustein» tai »on vain pragmaattista».
Ongelma aiheutuu osaksi siitä, että ku- vausformalismi vaatii joko–tai-ratkaisuja.
Sen mukaisesti esimerkiksi adjunktina ole- van kun-lauseen on oltava joko temporaa-
linen tai kausaalinen, ja siksi tulkinnan su- meus on kuvauksessa häivytettävä ja tulkin- nat esitettävä disambiguoituina. Vastaava ongelma tulee esiin pakkaus- ja valkkaus- verbien rajalla. Pörn toteaa useaan ottee- seen, että ryhmien välillä on »raja-alue» ja
»jatkumo». Siitä huolimatta hän tekee tiu- kan eron ja katsoo, että ryhmien välimaas- toon asettuvat verbit tyyppiä itkettää, nau- rattaa, väsyttää ovat polyseemisiä. Ne voi- vat ilmaista joko psyykkistä tunnetta tai fyysistä tuntemusta, mutta nähtävästi tun- temus ei voi olla psykofyysinen eli yhtä aikaa sekä psyykkinen että fyysinen. Niin kuin Pörn asian ilmaisee, tällaiset verbit
»voidaan siis lauseen temporaalisen raken- teen mukaan tulkita sekä psyykkispainottei- sesti että fyysispainotteisesti» (s. 151). Toi- saalta hän on hyvin selvillä kuvausongel- masta ja katsookin, että valkkaus-verbit voisi perustellusti jakaa semanttisesti kah- tia fyysis-psyykkisiin ja puhtaasti fyysisiin tunnekausatiiveihin.
Vaikka Pörn siis tavoittelee tarkkoja rajauksia, hän on toisaalta mieltynyt skalaa- risiin ilmauksiin. Ainakin lähes ja vahvasti toistuvat tiheään: ilmaus tulkitaan »vahvasti siten, että» ~ »vahvasti temporaaliseksi»,
»vahvasti matriisilauseen ilmaiseman tilan- teen aiheuttajaksi» ~ »vahvasti ei-faktiivi- seksi» ~ »vahvemmin kausaaliseksi». Vas- taavasti jokin voi olla »lähes aina mahdol- linen» ~ »lähes mahdollinen» ~ »lähes pa- kollinen» ~ »lähes epätäydellinen» ~ »lä- hes poissuljettu» tai jopa »vahvasti matriisi- lauseen ilmaisemaan tilanteeseen nähden tulevaisuudessa». Tätä taustaa vasten jon- kin verran hämääväksi osoittautuu esimer- kiksi teknisenä terminä käytetty kytkentä, sillä sitä luonnehditaan erilaisin mahdolli- suutta tai pakollisuutta esittävin ilmauksin:
esimerkiksi kun-lause »on kytkettävä» ~
»kytketään» ~ »voidaan kytkeä» tai sitä »ei voida» tai »ei tarvitse kytkeä» verbin argu- menttirakenteeseen.
Tutkimuskohteekseen valitsemansa ver- bit Pörn on rajannut sen perusteella, että ne esiintyvät »tunnekausatiivikehyksessä (OVS)»: Minua pelottaa esiintyä näyttä- möllä. Sen erottaa tavanomaisesta subjekti- alkuisesta transitiivilausekehyksestä epä- kanoninen sanajärjestys. Tunnekausatiivi- kehys (OVS) eli »tunnekausatiivikonstruk- tio» on siis tällaisten verbien tyypillinen esiintymisympäristö. Kriteeri on selvä. Pal- jon epäselvempää sen sijaan on, mitä ovat konstruktiot. Käy ilmi, että ne »ovat poik- keuksia säännönmukaisista muodon ja mer- kityksen kytkennöistä» (s. 27), mutta tämä määrittely ei auta ymmärtämään, millä ta- voin mikin konstruktio poikkeaa näistä säännöllisistä kytkennöistä. Erilaisia kon- struktioita tulee esiin kymmeniä, ja formaa- lisen kuvauksen asemesta ne nimetään esi- merkiksi seuraavasti: »ei-faktiiviverbi + Inf1 -konstruktio», »fyysis-psyykkinen tun- nekausatiivi + fyysinen Inf1 -konstruktio»,
»valkkaus-verbi + fyysinen Inf1 -konstruk- tio», »laulattaa + Inf1 -konstruktio» ja »it- kettää + että-lause -konstruktio». Aineisto olisi kenties antanut mahdollisuuden pohtia konstruktio-käsitteen asemaa konseptuaali- sen semantiikan teoriassa, mutta nyt termi konstruktio vaikuttaa lähinnä nimilapulta.
Pörnin väitöskirja edustaa siis konsep- tuaalisen semantiikan perinnettä esikuvi- naan Ray Jackendoffin ja erityisesti Urpo Nikanteen työt. Kysymys ei ole siitä, että Pörn soveltaisi teoriaa sellaisenaan uuden aineiston kuvaukseen. Ennemminkin tun- nekausatiivien ja niiden lausemaisten täy- denteiden analyysi tähtää työn perustaksi valitun teorian kehittämiseen ja kuvaukses- sa käytettävän notaation täydentämiseen.
Tämä tekee väitöskirjasta haastavan luetta- van, sillä pystyäkseen seuraamaan asian käsittelyä lukija joutuu perehtymään jok-
seenkin seikkaperäisesti konseptuaalisen semantiikan piirissä kehitettyyn kuvaus- formalismiin.
Syyt siihen, että tutkimus on suhteelli- sen työläästi avautuva, eivät kuitenkaan ole kirjoittajassa ja hänen esitystavassaan.
Päinvastoin: teos etenee loogisesti, se on rakenteeltaan tasapainoinen ja selkeästi kir- joitettu. Hankaluuksia aiheuttaa argumen- taation seuraaminen, siksi hiuksenhienoja merkityseroja ja erikoisia tulkintoja saavia esimerkkitapauksia kirjoittajalla on esitet- tävänään. Lukijan vaivannäkö kuitenkin palkitaan, ja monin paikoin hän voi vain ihailla oivaltavia analyysejä ja tulkinnan hienovireisyyttä.
Vaikka Suomen tunnekausatiiviverbit ja niiden lausemaiset täydennykset saattaa näyttää kielitieteelliseksi väitöskirjaksi sup- peahkolta, se on ladattu täyteen havaintoja ja teoreettista pohdintaa. Suomen kieltä koskevat analyysit ovat tarkkoja, ja tekijä itse kirjoittaa erittäin hyvää suomea. Väi- töskirja on metodisesti moitteeton, se tuo uutta tietoa suomen kielestä ja kehittää kon- septuaalisen semantiikan teoriaa. Se pakot- taa teoriaan perehtymättömänkin katso- maan esiin tulevia kielen ilmiöitä uudesta näkökulmasta ja haastaa hänet intellektuaa- lisiin pohdintoihin.
PENTTI LEINO
Sähköposti: pentti.leino@helsinki.fi LÄHTEET
SIIROINEN, MARI 2001: Kuka pelkää, ketä pelottaa. Nykysuomen tunneverbien kielioppia ja semantiikkaa. Suoma- laisen Kirjallisuuden Seuran Toimi- tuksia 844. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
