AALTO-YLIOPISTO
Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Arkkitehtuurin koulutusohjelma
Taikurinhattu nyt
Tilojen tunnelmia ja toiminnallisuutta
Pietilöiden suunnittelemassa päiväkodissa
Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO www.aalto.fi Tekniikan kandidaatin opinnäytteentiivistelmä
Tekijä Lumi Alastalo
Työn nimi Taikurinhattu nyt : Tilojen tunnelmia ja toiminnallisuutta Pietilöiden suunnittelemassa päiväkodissa
Laitos Arkkitehtuurin laitos Koulutusohjelma Arkkitehtuuri Vastuuopettaja Anne Tervo
Ohjaaja Kristo Vesikansa, Netta Böök
Vuosi 2021 Sivumäärä 31 KKiieellii suomi
Tiivistelmä
Tutkielmassa etsittiin niitä vaikutuksia, joita 1973-vuonna voimaan tulleella Lasten päivähoitolail- la on ollut päiväkotien rakentamiseen seuraavan vuosikymmenen vaihteessa. Päivähoitolaista, sitä seuranneista hoitoa ja päivähoitotiloja koskevista ohjeista etsittiin kuvauksia toimivasta tilojen suunnittelusta. Tilojen toimivuuden kuvaamiseksi päivähoitoa koskevista tutkimuksista, laeista ja ohjeistuksista haettiin kuvauksia toimintaa tukevasta fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta tilasta.
Tutkimuskohteena oli Raili ja Reima Pietilän suunnittelema päiväkoti Taikurinhattu, jota doku- mentoitiin vierailukäynnin aikana valokuvaamalla. Päiväkodin tilojen toimivuutta ja käyttäjälähtöi- syyttä tutkittiin päivähoitoa koskevista asiakirjoista nousevien fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen päivähoitotilan kautta. Aineistoa luokiteltiin kuhunkin kategoriaan ja tuotiin niistä tilojen käytön kannalta keskeisimmät huomiot esille.
Toimivan fyysisen tilan ominaisuuksiksi nousi käyttäjistä lähtöisin olevat mittakaavat suunnitte- lussa ja tilojen muunneltavuus käyttötarpeiden mukaan. Suotuisan psyykkisen tilan ominaispiir- teiksi nousivat tilojen turvallinen kodinomaisuus ja toimintaa tukeva ympäristö. Myönteisen sosi- aalisen tilan piirteiksi nousivat esiin tilojen toimivuus ja tilojen riittävä määrä.
Taikurinhatussa fyysisen tilan mittakaavat ovat olleet suunnitteluidean perustana. Siitä huolimat- ta, että päiväkoti rakennettiin jo vuonna 1984, on tilasuunnittelussa ajateltu jonkin verran muuntu- vuutta ja tilojen joustavaa käyttöä. Psyykkisen tilan kannalta kodinomaisuus välittyi Taikurinhatun arkkitehtuurissa yhteyksistä lähiympäristöön ja sen historiaan. Toimintaa tukevina piirteinä ympä- ristössä olivat muun muassa alueille annetut, pysyvät nimet, kotitilojen koodivärit ja pitkät suun- nistamista helpottavat näkymät. Sosiaalisen tilan toimivuuden tekijöiksi nousivat hyvä ääniympä- ristö ja sen hallinta sekä sopivien tilojen järjestyminen yhtäaikaisille erilaisille toiminnoille.
Avainsanat arkkitehtuuri, käyttäjälähtöisyys, päiväkoti, Taikurinhattu
Sisällys
1 Johdanto 5
2 Päiväkotien rakentaminen 1970–1980-luvulla 8 3 Päivähoitotilojen suunnittelun lähtökohtia 10
3.1 Fyysinen tila 12
3.2 Psyykkinen tila 13
3.3 Sosiaalinen tila 15
4 Päiväkoti Taikurinhattu 17
4.1 Fyysinen tila Taikurinhatussa 18
4.2 Psyykkinen tila Taikurinhatussa 22
4.3 Sosiaalinen tila Taikurinhatussa 24
5 Johtopäätökset ja pohdinta 26
Lähteet 28 Kuvalähteet 30 Liitteet 31
Kansikuva:
Julkisivupiirros päiväkoti Taikurinhatusta.
Reima Pietilä.
1 Johdanto
Vuoden 1973 alusta voimaan tullut laki lasten päivähoidosta velvoitti kuntia järjestämään päivähoitopaikan kaikille hoito- paikan haluaville alle kouluikäisille lapsille (Laki lasten päivä- hoidosta 36/1973 § 11). Uusi määräys aiheutti suuren tarpeen lisätä kunnissa päivähoitopaikkoja, mikä johti myös runsaa- seen päiväkotien rakentamiseen 1970–1980-luvulla (Kalliala, 1999, s. 27; Välimäki & Rauhala, 2000, s. 397). Varhaiskasva- tuslain ja asetusten linjaukset lasten kasvatuksen ja hoidon kokonaisuudesta koskivat paitsi hoitopaikkojen määrää myös hoidon ja opetuksen laatua, ja sitä kautta päivähoitotilojen laatua ja suunnittelua (36/1973 § 1–7).
Uuden lain voimaan tulon aikoihin, 1970-luvulla päiväkotira- kentaminen oli niukkaeleistä ja rationaalista, sen vastapainoksi 1980-luvun talouden nousukausi salli arkkitehtonista ilottelua aiempaa enemmän. Päiväkotiarkkitehtuuri syntyykin ilmiönä 1980-luvulla päivähoitolain hoitopaikkoja koskevasta määräl- lisestä velvoitteesta, arkkitehtuurissa vaikuttaneista postmo- dernistisista aatteista sekä taloudellisen tilanteen suomasta aiempaa suuremmasta vapaudesta. (36/1973 § 11; Saarinen, 2016, ss. 19-20.) Se, että toimeksiantoja oli päivähoidon vilk- kaimman kehittämiskauden aikana runsaasti tarjolla, saattoi myös vaikuttaa suunnittelijoiden kiinnostuksen heräämiseen uudenlaisen muotokielen kehittämiseksi.
Raili ja Reima Pietilän Poriin suunnittelema Taikurinhatun päi- väkoti edustaa tutkielmassani 1970–1980-luvun vaihteessa päivähoidossa ja päiväkotien suunnittelussa tapahtunutta
muutosta, sekä varhaiskasvatuslaista nousevia uudenlaisia tilasuunnittelun lähtökohtia. Valitsin Taikurinhatun tarkastelu- kohteeksi ensinnäkin siksi, että rakennuksen valmistuminen sijoittuu tuohon aikaan, jolloin päivähoidossa tapahtui merkit- täviä rakenteellisia muutoksia. Halusin tarkastella päivähoidon uusien tuulien ilmenemistä päiväkotiarkkitehtuurissa.
Edellisen lisäksi halusin tutkia, millaisena Pietilöiden tavoite luoda omalla suunnittelullaan merkityksellisiä ja kokemukselli- sia tiloja erityisesti suhteessa ympäristöön ja rakennusten käyt- tötarkoituksiin, näyttäytyy päiväkotitiloissa (Yanar, 2011, s. 108).
Käyttäjälähtöisyys oli Pietilöille tärkeä suunnittelun lähtökohta ja tilasuunnitelmien mittasuhteisiin olennaisesti vaikuttava tekijä (Pietilä, 1984, ss. 22–23; Pietilä, 1985, ss. 1–2). Päiväkoti Taikurinhattu edustaa 80-luvulla alkanutta uudenlaista lähesty- mistapaa päiväkotitilojen luomiseksi ja sen tilat ovat edelleen normaalissa päiväkotikäytössä Porin Vanhakartanossa.
Tutustuakseni Päiväkoti Taikurinhatun arkkitehtuuriin kävin paikan päällä katsomassa ja valokuvaamassa sitä. Tutkiakseni sen tilasuunnittelua, tarkastelen tutkielmassani myös raken- nuksen piirustuksia, projektin asiakirjoja sekä Reima Pietilän suunnitelmaluonnoksia, kirjoituksia ja kommentteja koskien Taikurinhatun arkkitehtuuria. Keräämäni aineiston avulla et- sin päiväkodista käyttäjälähtöisiä, erilaisia käyttäjäryhmiä ja nimenomaan heidän tarpeitansa huomioivia suunnittelurat- kaisuja. Vertailukohdiksi otan varhaiskasvatuslaista nousseet keskeisimmät tilasuunnittelua koskevat määräykset, varhais-
kasvatuksen kehittämistä koskevien asiakirjojen velvoitteet toiminnan ja tilojen suhteen, pääkohdat näiden taustalla vaikuttavista lasten kehitykseen liittyvistä näkökulmista ja päivä- hoitotilojen luonteesta. Tarkastelussani keskityn niihin tiloihin, jotka ovat lasten päivänkulun ja pedagogisen toiminnan kan- nalta olennaisimpia.
Tutkielmani alussa tarkastelen päivähoitolaista varhaiskasva- tusta ohjaaviin asiakirjoihin nousseita kohtia, joissa otetaan kantaa lasten päivähoitoympäristön laatuun ja tilojen järjeste- lyyn. Tuon esille myös niitä syitä, jotka kertovat miksi tilasuun- nittelun laadulla on olennaisesti merkitystä kasvatuksen ja hoidon toimivuuden kannalta.
Tutkielmani loppupuolella kuvailen ja tarkastelen päiväkoti Taikurinhattua Pietilöiden luomana päiväkotiympäristönä.
Kuvauksessani tuon esille niitä visioita, joita Pietilöiden ilmai- semista tavoitteista ja suunnitteluideoista välittyy tekstien ja kuvien kautta. Keräämäni materiaalin pohjalta analysoin sitä, miten erilaiset ideat ja ratkaisut näyttävät vastaavan päiväko- tien käyttäjien tarpeisiin. Arvioin varhaiskasvatusympäristöä päiväkotien toiminnan sisältöjen ja käyttäjäkunnan erilaisten mittasuhdemaailmojen kautta. Lopuksi pohdin sitä, millaiset Taikurinhatun suunnitteluratkaisut ovat toimineet ajassa ja kasvatusnäkökulmien muutoksessa.
Tutkimuskysymykset:
Miten vuoden 1973 varhaiskasvatuslaki on vaikuttanut päivä- hoitotoiminnan kehittämiseen ja millaisia vaatimuksia päivä- hoitotoiminta on asettanut ja asettaa päiväkotitilojen toimival- le suunnittelulle?
Millainen Pietilöiden suunnittelemasta päiväkoti Taikurinhatus- ta tuli ja miten se vastaa päiväkoti-ihanteeseen lähinnä lapsen tarpeiden näkökulmasta katsottuna?
Monitilaympäristö on tilasuunnittelun periaate ja eräänlainen avoin tilaratkaisu, jossa erityyppisiä toimintoja varten on varat- tu niille sopivat tilat. Ajatuksena on, että ympäristössä, jossa eri toiminnot pääsevät sekoittumaan, olisi mahdollista valita käytettäväksi kuhunkin toimintaan parhaiten sopivat tilat. (RT 103083, 2019, s. 2.)
Muuntojousto tarkoittaa rakennuksen tai rakenteen kykyä mu- kautua käyttöiän aikana tapahtuviin toiminnallisiin, tekniseen järjestelmään liittyviin tai käyttötarkoituksen muutoksiin. Tässä tutkimuksessa muuntuvuudesta puhuttaessa tarkoitetaan pää- asiassa sellaisia suunnitteluratkaisuja, jotka tekevät tilasta jous- tavan suhteessa vaihteleviin käyttötarkoituksiin. (Päiväkoitien suunnittelu, RT 103083, 2019, s. 3.)
Tila–aika -rutiineilla tarkoitetaan kasvattajien määrittelemiä hetkellisiä, eri tilanteisiin liittyviä toimintatapoja ja uudelleen järjestelyitä.
Yhteistiloilla tarkoitetaan päiväkodin lapsiryhmien yhteisessä käytössä olevia tiloja. Yhteistiloja voidaan tarvittaessa antaa myös päiväkodin ulkopuoliseen käyttöön, mikäli suunnit- teluratkaisu sen mahdollistaa. (Päiväkoitien suunnittelu RT 103083, 2019, s. 2.)
Tutkimuksessa käytetyt keskeiset termit:
Fyysisellä tilalla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sitä rakenne- tun ja rakentamattoman ympäristön sekä ihmisten muodos- tamaa kokonaisuutta päiväkodissa, joka käsittää erityisesti lä- hiympäristön, rakennukset ja oppimisympäristön välineineen.
(Brotherus, Hytönen & Krokfors, 2002, s. 88.)
Psyykkisellä tilalla tarkoitetaan niitä tilaan liittyviä ominai- suuksia, jotka vaikuttavat psyykkisen hyvinvointiin, herättävät erilaisia emootioita ja mielleyhtymiä. (Brotherus, Hytönen &
Krokfors, 2002, s. 88.)
Sosiaalisella tilalla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sitä tilaa, joka mahdollistaa sosiaaliset yhteydet ja jossa vuorovaikutusti- lanteet syntyvät sellaisina, millaisiksi ympäristön olosuhteet ja tila–aika -rutiinit ne mahdollistavat (Rutanen, 2012, 53–54).
Esteettömyys tilasuunnittelussa tarkoittaa kaikkien tilan käyt- täjien ergonomian huomioimista suunnitteluratkaisuissa. Päi- väkodissa on huomioitava kalusteiden ja varusteiden käytettä- vyys eri ikäisten ja kokoisten, niin lasten, aikuisten kuin erityistä tukea vaativienkin osalta. (Päiväkoitien suunnittelu, RT 103083, 2019, s. 3.)
Käyttäjälähtöisellä arkkitehtuurilla tarkoitetaan sellaisia suun- nitteluratkaisuja, joissa lähtökohtina ovat rakennuksen käyt- täjäryhmät. Tähän liittyy tutkielmassani myös Reima Pietilän käyttämä lastenarkkitehtuuri-käsite, jota selitetään tarkemmin Taikurinhattua käsittelevässä osiossa (Pietilä, 1984, ss. 22–23).
Kotialue on päiväkodissa yhden ryhmän käyttöön tarkoitettu alue, johon kuuluvat eteis-, wc- ja pesutilat (Päiväkoitien suun- nittelu, RT 103083, 2019, s. 6). Nykyisessä ohjeistossa näiden tilojen kokonaisuudesta käytetään myös nimitystä toimin- ta-alue (RT 103083, 2019, s. 2).
Avoimissa tilaratkaisuissa kaikille toiminnoille ei välttämät- tä tarvita erillisiä huonetiloja. Eri toiminnot voidaan erottaa toisistaan verhoin, sermein, kalustein tai siirrettävin väliseinin.
Avoimissa ratkaisuissa liikennetilaa voidaan hyödyntää toimin- tatilana. (RT 103083, 2019, s. 10.)
tamaan Päivähoidon kasvatuskomitean mietinnön (1980) ja lakiin 1983 lisätyn kasvatustavoitepykälän avulla (Onnismaa &
Paananen, 2019, s 199; Laki lasten päivähoidosta annetun lain muuttamisesta 36/1973 § 2 a). Nykyisin opetus- ja kasvatustoi- minnan sisällöstä määritellään tarkemmin Valtakunnallisessa varhaiskasvatussuunnitelmassa.
Pietilöiden suunnitteleman päiväkoti Taikurinhatun rakentami- nen ajoittuu lakimuutoksen jälkeiseen, vilkkaimpaan päiväkoti- rakentamisen aikaan1980-luvulla. Tämä oli myös taloudellisen nousun aikaa, mikä näkyy modernistisen Taikurinhatun ulkoi- sesta vapaasta muodosta ja ideoilla leikittelystä. Päiväkotien ulkomuodon haluttiin ilmaisevan rakennuksen sisällä tapahtu- vaa toimintaa. Tästä toiminnan ja ilmaisun yhdistelmästä syntyi 1980-luvun päiväkodeille ominainen, aiempaa vapaamuotoi- sempi ja leikillisempi ulkoasu. (Saarinen, 2016, ss. 20–21.)
2 Päiväkotien rakentaminen 1970–1980-luvulla
Vuonna 1973 voimaan tullut suomalainen laki lasten päivä- hoidosta velvoitti kuntia huolehtimaan päivähoitopaikkojen saatavuudesta. Lain voimaantuloa edeltävän vuoden lopulla kunnilla oli tarjottavana hoitopaikkoja vain joka kymmenennel- le niitä tarvitsevista. Kiireellisimpänä tavoitteena oli kasvattaa silloisten hoitopaikkojen määrä vastaamaan kuntalaisten tar- vetta, mistä syystä niiden määrää lisättiin nopeasti (Välimäki
& Rauhala, 2000, s. 397). Tämä tavoite saavutettiin 80-luvun puoliväliin mennessä, jolloin lasten kunnallisten päivähoito- paikkojen määrä oli kasvanut vuoden 1972 lopun 54 380 pai- kasta 172 930:een.
Päivähoidon määrällinen kasvu oli uuden lain voimaantulon jälkeen noin 7000 hoitopaikkaa vuodessa. (Välimäki, 1999, ss.
175–176, 179, 181.) Vaikka kaikki päivähoito ei tapahtunut päi- väkodeissa, tämä muutos merkitsi kuitenkin 1970–1980 –luvun vaihteessa valtavan suurta tilakapasiteetin lisäämistä, joka johti myös runsaaseen uusien päiväkotien rakentamiseen (Välimäki
& Rauhala, 2000, s. 397). Päiväkotien rakentamisen kannalta lain voimaan tulon jälkeiset vuodet vuoteen 1985 olivat varsin vilkasta aikaa (Välimäki & Rauhala, 2000, s. 402).
Uuden lain ja sitä koskevien asetusten myötä päivähoidon sisältö määriteltiin aiempaa yhtenevämmin ja tasapuolisem- min koskemaan kaikkia alle kouluikäisiä lapsia (36/1973 § 2).
Määräykset koskivat paitsi hoitopaikkojen lisäämistä (§ 11), myös päivähoidossa annettavan hoidon laatuvaatimuksia siinä hengessä, että laki takaisi kaikille päivähoidossa oleville yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvään hoitoon, kasvatukseen ja opetukseen (§ 1 –7).
Päiväkotikasvatuksen laadusta ja toteutuksesta tarkemmin määräävissä asiakirjoissa, muun muassa päivähoitotoiminnan kehittämistä varten julkaistussa sosiaalihallituksen ohjeessa (1981) kasvatuksen, hoidon ja opetuksen tiloja alettiin määri- tellä tarkemmin muun muassa lasten fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden kautta (Lasten päivähoito ja sen kehit- täminen, 1981, s. 7). Kasvatuksellisia tavoitteita pyrittiin vahvis-
Kuva 1:
Päiväkoti Taikurinhattu.
Kuva 2:
Sosiaalihallituksen ohjeita päiväkotityön kehittä- miseksi 1970–1980 -luvun vaihteeesta.
voivat kehittyä ja persoonallisuus muotoutua. (Munter, 1980, s. 5.) Onnistuneet, lasten kehitystä tukevat tilaratkaisut edis- tävät keskittymistä ja työrauhaa sekä luovat viihtyisyyttä. Ne tukevat päivän aikana tehtäviä eri toimintoja ja mahdollistavat oppimiselle myönteisen ilmapiirin (Kasurinen, 1980, s. 5.) Kuntia velvoitettiin järjestämään päivähoidon sisältö sellaisek- si, että se edistäisi lasten kehitystä ja oppimismahdollisuuksia mahdollisimman tasapuolisesti.
Perusajatukset lasten kasvatusta ja oppimista tukevan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön merkityksestä päivähoi- dossa, olivat 1970–1980-luvulla saman suuntaisia, kuin ne ovat nykyisissä varhaiskasvatussuunnitelmissa. Tämä käy seuraavalla
3 Päivähoitotilojen suunnittelun lähtökohtia
Päiväkodin arjessa kohtaavat lasten leikkikulttuuri, aikuisten työympäristö, pedagoginen ja kasvatuksellinen toiminta sekä tilojen suunnittelun kautta luotu arkkitehtuuri. Vaikka päivä- hoidon kehittämisen alkuaikoja leimasi keskittyminen lasten hoitopaikkojen määrälliseen lisäämiseen, henkilöstön laadun ja määrän sopivaan mitoittamiseen sekä tarpeellisen infra- struktuurin luomiseen, olivat myös pedagogiset tavoitteet ja näkökulmat mukana uudenlaisen toiminnan ja sen ilmiasun, päiväkotirakennuksen suunnittelussa (Päiväkodin toimitilojen suunnittelu RT STM/SH-20380, 1980, ss. 2, 5; Sosiaalihallitus, 1982, ss.1–4; Sosiaalihallitus 1981, ss. 26–40; Ketola 2006, s. 5). Pedagoginen ja kasvatuksellinen toiminnan kehittämi- nen on nähtävissä muun muassa muutamissa päivähoitoa ohjaavissa sosiaalihallituksen julkaisuissa ja opetuksen tueksi laaditussa pedagogisessa materiaalissa, kuten Iloiset toi- mintatuokiot (1975), Viisi–kuusivuotiaiden kasvatuksessa ja opetuksessa käytettävät työ- ja toimintatavat (1975) ja Lasten päivähoito ja sen kehittäminen (1981) (Niikko, 2001, s. 42).
Päiväkodin suunnitteluseminaarin puheenvuorossaan tutkija Hilkka Munter (1980) toi esille kuinka monesta eri osateki- jästä koostuva psyykkisen, sosiaalisen ja fyysisen ympäristön kokonaisuus ohjaa lasten toiminnan suuntaa ja sen myötä kehittymisen mahdollisuuksia. Hänen esitelmässään kuvail- laan sitä, kuinka tärkeä rooli leikillä on alle kouluikäisen lapsen toiminnassa. (Munter, 1980, s. 5.) Kalliala (1999) tuo lasten leikkikulttuuria tarkastelevassa tutkimuksessaan esille, kuinka omaehtoisella, vapaasti assosioivalla leikillä on moniulottei- nen merkitys kehityksessä, uuden oppimisessa ja ystävyyssuh- teiden muodostumisessa (Kalliala, 1999, ss. 180–181). Koska leikkiminen on lasten oppimisen ja kehityksen näkökulmasta päiväkodin tilojen keskeinen käyttötarkoitus, on ympäristön välineiden ja tilojen laadulla merkitystä sille, miten lapsi voi toiminnassaan ilmaista kokemuksiaan ja millaisia ominaisuuk- sia leikki hänessä pääsee kehittämään.
Vaikka ympäristö, tilat, esineistö ja välineet, eivät suorasti mää- ritä lapsen kehitystä, ne kuitenkin määrittävät toimintamahdol- lisuuksia, sekä ohjaavat tekemisen suuntaa, jossa lapsen taidot
laatu ja siisteys otetaan huomioon oppimisympäristöjä ra- kennettaessa ja kehitettäessä.” (Varhaiskasvatussuunnitelman [VASU] perusteet 2018, s 32.)
Uusissa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa ohjataan kasvatushenkilökunnan näkökulmaa hoitopäivän sisällöstä kohti pedagogisesti painottunutta kasvatuksen, opetuksen ja hoidon kokonaisuutta, joka läpäisee kaikkea päiväkodin toi- mintaa (VASU perusteet 2018, s. 22). Päiväkotien suunnittelun näkökulmasta tämä tarkoittaa perehtymistä päivittäisen toi- minnan yleisiin piirteisiin ja erityisiin tarpeisiin työtilojen toi- minnallisuuden kannalta. Aikuinen on ohjaamassa toimintaa, muttei tee lapsen puolesta asioita, joista lapsi itsekin selviytyy ohjeiden ja auttamisen avulla.
Hyvin suunnitellut tilat tukevat yhtä hyvin lasten toimintaa kuin aikuistenkin työn tekemistä (RT 103083, 2019, ss. 2–3).
Ne tarjoavat hyvät ympäristöt päiväkodin monimuotoisille toiminnoille kasvatuskumppanuudesta toiminnan suunnitte- luun, lounashetkestä kuravaatteiden kuivatukseen ja savias- karteluun. Samat toimintaperiaatteet lasten omatoimisuuden tukemisesta, sekä aikuisten että lasten mittakaavojen ja tilojen monikäyttöisyyden huomioimisesta on nähtävissä myös en- simmäisessä päiväkodin toimitilojen suunnitteluohjeistossa (RT STM/SH-20380, 1980, s. 6).
Tiloja suunniteltaessa tulisi arvioida lapsen näkökulmaa ja tar- peita sekä kasvun ja kehityksen näkökulmasta että yhtä hyvin tilojen viihtyisyyden, esteettömyyden ja turvallisuuden kannal- ta (RT 103083, 2019, s. 2). Lasten oman ryhmän eli kotialueen tulee tarjota vaihtelevia tiloja, jotka tukevat lasten fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kehitystä.
tavalla ilmi, muun muassa kasvatus- ja opetustoiminnan kehit- tämistä varten julkaistussa sosiaalihallituksen ohjeessa, jossa viitataan vuoden 1973 päivähoitolain § 2:n 2 momentissa mainittuun lasten kehityksen ja oppimisen tukemiseen sekä siihen myöhemmin lisättyyn kasvatustavoitepykälään § 2a (36/1973 § 2; 304/1983 § 2a):
”Päivähoidon kasvatuksen yleistavoitteena on tukea päivä- hoidossa olevien lasten koteja näiden kasvatustehtävissä, yhdessä kotien kanssa edistää lapsen monipuolista ja sopusointuista persoonallisuuden kehitystä sekä tasoittaa erilaisista taustoista johtuvia kokemuseroja yksilöllisellä tavalla siten, että lapsen edellytysten mukaisesti ja kulttuu- riperinteeseen nojaten turvataan lapsen fyysinen kehitys, ohjataan hänen sosiaalista kehitystään ja annetaan aineksia hänen henkiselle kehitykselleen.” (Lasten päivähoito ja sen kehittäminen, 1981, s. 7.)
Päiväkotien suunnittelua ja rakentamista varten julkaistiin vuonna 1980 ensimmäinen rakennustietokannan ohje RT STM/SH-20380, jossa niin ikään painotetaan toiminnan luon- teen ja tilojen käyttäjien monien erilaisten tarpeiden huomioi- mista (Saarinen, 2016, s. 10; Päiväkodin toimitilojen suunnitte- lu RT STM/SH-20380, 1980, s. 5).
Nykyisin päiväkodin kasvatuksellinen ja pedagoginen tehtävä määritellään varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa seuraa- vasti:
” Varhaiskasvatuksessa tavoitteena on varmistaa kehittävä, oppimista edistävä, terveellinen ja turvallinen sekä esteetön oppimisympäristö. Oppimisympäristöillä tarkoitetaan tiloja, paikkoja, yhteisöjä, käytäntöjä, välineitä ja tarvikkeita, jotka tukevat lasten kehitystä, oppimista ja vuorovaikutusta. Op- pimisympäristön käsite sisältää varhaiskasvatuksessa muun muassa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ulottuvuuden.
Oppimisympäristöjä kehitetään siten, että varhaiskasvatuk- selle asetetut tavoitteet voidaan saavuttaa ja että ne tukevat lasten terveen itsetunnon sekä sosiaalisten ja oppimisen taitojen kehittymistä. Ergonomia, ekologisuus, viihtyisyys ja esteettömyys sekä tilojen valaistus ja akustiikka, sisäilman
loissa. Pienempien, esimerkiksi alle 3-vuotiaiden lasten päivän kulku eroaa vanhempien lasten hoitopäivästä. Siten myös toimintaan käytettävien tilojen tarve on erilainen. (RT 103083, 2019, s. 10). Liikunnallisten leikkien intensiteetti on usein suurempi vanhempien lasten leikeissä vauhdin ja liikeratojen kasvaessa taitojen kehittymisen myötä, mutta pienetkin lapset tarvitsevat välillä mahdollisuuden juoksemiseen, pyörimiseen ja kierimiseen, jotta taidot voisivat kehittyä (Kokljuschkin, 2001, ss.72–73; RT 103083, 2019, s. 8).
Toiminnan dynamiikkaa, sen aktiivisuutta tai rauhallisuutta, yk- sityisyyttä tai yhdessä tekemistä voidaan tukea tilojen erilaisia ominaisuuksia korostamalla. Suunnittelemalla valaistukseltaan, yleiseltä olemukseltaan tai kooltaan erilaisia tiloja, voidaan luoda sekä kiinnostavampia että jännittävämpiä paikkoja vaih- televille toiminnoille ja leikeille. (Kokljuschkin, 2001, ss. 71–75.) Ryhmän kotialueella sijaitsevien eri kokoisten tilojen valaistuk- sen muunneltavuus tarjoaa mahdollisuuden monikäyttöisiin, eri tunnelmaisiin tiloihin toiminnan ja tarpeiden mukaan. Hyvä ja säädeltävissä oleva valaistus ja erilaisten pintamateriaalien tarkoituksenmukainen käyttö parantavat myös tilan esteettö- myyttä (Kilpelä, 2019, s. 110).
Lapset kokevat ympäristöään kokonaisvaltaisesti eri aistien avulla. Pintamateriaalien monipuolinen käyttö ja vaihtelu päi- väkotitiloissa antaa lapsille mahdollisuuden ympäristön erilais- ten ominaisuuksien kokemiseen oman kehon tuntemusten kautta. (Nordin, 1984, s. 21.) Kosketusaistimukset opettavat hahmottamaan omaa kehoa yhteydessä omiin tuntemuksiin ja ympäristöön (Pallasmaa, 2017, s. 67).
Lapsille tarkoitetuissa tiloissa tulisi myös olla käytössä heidän mitoilleen sopivia kalusteita ja käyttöesineitä yhtä hyvin leikkiä, kuin päivittäisten askareiden ja hygienian hoitoa varten. Tämä tukisi heidän fyysistä kehitystään. (Yu & Yu, 2018, s. 20.) Sopi- van kokoiset, saatavilla olevat välineet ja toimintaympäristön mittasuhteet mahdollistavat toiminnan, jossa lapsi voi itse tehdä, tutkia ja oppia syvällisesti kokemisen kautta. (Brotherus, Hytönen, Krokfors, 2002, s. 91.)
Vaihtelevan kokoiset kalusteet voidaan toisaalta kokea sekä ergonomisista että muistakin käytännön syistä hankalina.
Päiväkotikalustuksen mittasuhteiden vaihteluun liittyviä ergo-
3.1 Fyysinen tila
Toimivien päiväkotitilojen suunnittelussa käyttäjälähtöisyys on avainasemassa. Tilojen suunnittelu erilaisia tarpeita omaaville käyttäjille vaatii ratkaisujen pohtimista kaikkien käyttäjäryhmien toiminnan ja olemisen kautta (RT 103083, 2019, s. 10). Päivä- kodit ovat ensiksikin lapsista lähtöisin olevan, ympäristöä ja elämää jäsentävän leikin ja toiminnan paikkoja. Toisaalta ne ovat myös aikuisten työskentelytiloja. Samojen tilojen toimin- nallisuutta arvioidaan hyvinkin erilaisista näkökulmista käsin ja siksi lasten ja aikuisten näkemykset toimivista tiloista saattavat poiketa toisistaan paljonkin. Tämä tarpeiden erilaisuus tekee päiväkotien suunnittelusta haastavaa. Jotta tiloista saataisi luotua sellaiset, että ne olisivat yhtä aikaa toimivat sekä lasten toiminnan ja viihtyisyyden että aikuisten työnteon kannalta, vaatii suunnittelu monen erilaisen näkökulman ymmärtämistä ja yhteensovittamista. (Kokljuschkin, 2001, ss. 60–62).
Monimuotoisen toiminnan vuoksi päiväkodeissa tarvitaan tiloja, jotka ovat erityisen helposti muunneltavissa. Päiväkodin arjessa näitä tiloja voidaan käyttää ajankohtaista toimintaa tukevina oppimisympäristöinä. Esimerkiksi lasten liikunnalli- suuden tukemista varten tarvitaan muitakin sopivan kokoisia alueita, kuin yhteistiloissa sijaitseva liikuntasali. Toisaalta koti- alueet ovat suhteellisen tiiviitä muutaman huoneen kokonai- suuksia, minkä vuoksi liikkumiseen sopiva tila pitäisi muuntua myös leikkiä tai jotakin muuta toimintaa palvelevaksi paikaksi suhteellisen helposti. (Kokljushkin, 2001, ss. 71–74, 79.) Kokljuschkin (2001) haastaa luomaan päiväkoteihin enem- män liikkumisen mahdollistavia tiloja paikallaan pysyttelevien toimintojen rinnalle (Kokljuschkin, 2001, ss. 69–70). Fyysistä kehitystä ja lasten omaehtoisia liikuntaleikkejä tukevia paikkoja tarvitaan sekä sisällä että ulkona, jotta oman kehon tuntemus- ta ja motoriikkaa kehittävälle leikille olisi sopivia alueita päivän aikana vapaasti käytettävissä. Lasten luontainen liikkumisen tarpeen vuoksi, pitäisi omaehtoisen leikin aikana olla mah- dollisuus järjestää turvallinen ja riittävän tilava liikuntapaikka sisätiloissa myös niille, jotka haluavat hyppiä, pelata tai juok- sennella. (Kokljuschkin, 2001, s. 69.)
Ryhmien ikäjakaumasta riippuen toiminta ja tilankäyttäminen painottuu eri tavoin ryhmien kotialueilla ja päiväkodin yhteisti-
artikkelissa sekä kodin että sen tapahtumien tilallisen kaavan sovittamista päiväkotiin. Tässä kohdin hän viittaa toiminnan ja paikan keskinäiseen suhteeseen, tilan olemuksen ja merkitys- sisällön pysyvyyteen (Nordin 1984, ss. 16, 18–20). Kirjoittaes- saan pysyvien paikkojen tärkeydestä päiväkodeissa, Nordin (1984) peräänkuuluttaa kodin mittakaavaa ja tilojen suhteita myös päiväkotiin kotialueille. Tutun järjestyksen tuominen päi- vähoitopaikan tilojen suunnittelun pohjaksi luo ymmärrettä- vyyden ja turvallisuuden tuntua uuteen ympäristöön. (Nordin, 1984, ss. 19–20.)
Nordinin artikkeli päiväkodin tilasuunnittelusta ja kodinomai- sen pysyvyyden ihanteesta on kirjoitettu 80-luvun alussa ja se heijastelee aikakauden yleistä henkeä, jossa ihanteellisena pidettiin pikemminkin pysyvyyden ja turvallisuuden tuntua (Nordin, 1984, s. 20). Pohdinnassaan Nordin hahmotteli pe- rinteistä kotialueisiin perustuvaa päiväkodin tilasuunnitelmaa.
Vastaavasti Brotherus ym. (2002) tuovat esille näkemyksen kodinomaisuudesta ja esteettisesti harmonisesta tilasta esiopetuksen kontekstissa, mutta painottavat yleisesti hyvin suunniteltua ja lasten toimintaa tukevaa oppimisympäristöä (Brotherus ym., 2002, ss. 90–91).
Childrens Space -kirjassa suunnittelijat esittelevät ideoitaan modernimman suunnitteluihanteen ja nykyajan muovaamasta lapsikäsityksestä käsin. Nykyaikaisen suunnittelun lähtökohtana on usein eri vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien tarjoaminen jouhevasti lapsille muuntuvien tilojen myötä monitilaympäris- töissä tai avoimissa päivähoitotiloissa (Yu & Yu, 2018, s.10; RT 103083, ss. 3, 5–7). Coulon (2018), nostaa kuitenkin Nordinin (1984) tavoin järjestyksen ja ymmärrettävän, kodinomaisen mittakaavan teemat esiin myös nykysuunnittelun lähtökohtina.
Ne ovat keskeisiä tekijöitä turvallisuuden ja viihtyvyydentuntei- den syntymiselle päiväkodeissa, eivätkä itsessään estä tilojen suunnittelua käyttötarpeiden mukaisesti joustaviksi ja nykyi- hanteiden mukaisesti käyttötarpeen mukaan muuntuviksi. (Yu
& Yu, 2018, s. 4.)
Hyvin toimiva ja monipuolinen tila sekä välineistö ohjaavat lasten uteliaisuutta, mielenkiintoa ja oppimismotivaatiota.
Brotherus ym. (2002) toteavat psyykkisen ympäristön muo- dostuvan erityisesti kognitiivisista, emotionaalisista ja sosiaa- lisista rakenteista (Brotherus ym., 2002, ss. 88–90). Suunnitte- nomisia ja esteettisiä ongelmia onkin pohdittu jo 1970–1980
-lukujen vaihteessa kiivaan päiväkotien infrastruktuurin kasvat- tamisen aikana. Seminaaripuheenvuorossaan Råbergh (1980) esittää ratkaisuksi eri mittasuhteisiin paremmin mukautuvia kalusteita ja tilasuunnittelua, joka huomioi sekä aikuisen että lapsen mittakaavat samassa toimintaympäristössä, yhteisten työtasojen ja ruokapöytien äärellä. (Råbergh, 1980, ss. 22–24.) Päiväkodin tilojen suunnittelun toimivuuden kannalta keskei- siä toimintaympäristöjä ovat lapsiryhmän ruokailun, levon ja aktiivisen toiminnan alueet (RT 103083, 2019, s. 10).
3.2 Psyykkinen tila
Muuntuvien tilaratkaisujen rinnalle tarvitaan myös luonteel- taan pysyviä paikkoja, jotka tarjoavat lapselle sellaisen ym- päristön hoitopäivän ajaksi, jonka hän voi kokea omakseen (Nordin, 1984, s, 16). Päiväkodissa tulisi olla lisäksi varattuna tiloja, jonne voi sijoittaa pitkäjänteistä toimintaa sen olematta muun toiminnan tai työnteon tiellä (RT STM/SH-20380, 1980, s. 6). Oppimisympäristön merkityksen osalta Brotherus ym.
(2002) painottavat toiminnan ja ympäristön yhteyttä: Toimin- nan tavoitteet asettavat vaatimuksia ympäristölle ja toisaalta taas ympäristön ominaisuudet luovat edellytykset sille, millais- ta toimintaa se parhaiten tukee. (Brotherus ym., 2002, ss. 87, 90–92.)
Ajatukset kodin turvallisesta elämänpiiristä, ydinperheen tär- keydestä sekä lapsen ja äidin erityislaatuisesta suhteesta ovat muovanneet käsityksiä lapsuuden hyvästä kasvuympäristöstä (Nordin, 1984, ss. 16–17). Jonkin asteinen ajatus hoitopaikan kodinomaisuuden tärkeydestä näyttää myös periytyneen nykyisen muotoiseen päivähoitoon, sillä päiväkotitilojen kodinomaisuutta on pidetty tärkeänä turvallisen psyykkisen ympäristön tekijänä yhtä hyvin ensimmäisen päivähoitolain voimaan tulon aikoihin, kuin 2000-luvullakin. (Kasurinen, 1980, s. 5; Brotherus ym., 2002, s. 90.)
Kirjoittaessaan päivähoidon ympäristöä käsittelevässä artik- kelissaan kodinomaisuudesta päiväkodissa, Nordin (1984) ei tarkoittanut sillä tilan kodikkaaksi sisustamista, vaan rakennuk- sen erilaisten tilojen merkitystä, niiden toimintaperiaatteita ja ymmärrettävää, turvallisen tuntuista mittakaavaa. Hän pohtii
Päivänvalolla tiedetään olevan suoria positiivisia vaikutuksia ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Siksi päivänvaloa kannattaisi tuoda myös rakennuksen sisempiin tiloihin pa- rantamaan tilan käyttöön sopivaa keinovalaistusta. (Vikberg, Lylykangas, De Luca, 2019, s. 11; Arnkill, 2011, ss.194–195.) Råbergh (1980) ja Arnkil (2011) kirjoittavat valaistuksen laadun vaikutuksesta siihen, miltä tilan värimaailma näyttää. Samat värit luonnonvalossa näyttävät erilaisilta kuin keinovalossa. Eri- tyyppisissä keinovaloissa on keskenään erilaiset spektrit mistä johtuen värit muuntuvat ja näyttävät usein latistuvan keinova- laistuksessa. Hyvin suunnitellut keinovalot kuitenkin sekä pa- rantavat tilan käytettävyyttä että korostavat haluttua tunnelmaa tilassa. (Råbergh, 1980, s. 22; Arnkill, 2011, ss. 194–195.) Har- kiten sijoitettu valaistus, joka toistaa värit luonnonmukaisina värisemättä, parantaa myös tilan esteettömyyttä helpottamalla värikontrastien erottamista ja vähentämällä häikäisyä (Kilpelä, 2019, s. 110).
Päiväkodeissa värejä käytetään paitsi tunnelman viestittäjä- nä, myös emotionaalisena tukena. Arnkil (2011) kirjoittaa, että ihmisellä on kyky tunnistaa värejä jo hyvin varhaisessa lapsuudessa (Arnkil, 2011, s. 43). Råbergh (1980) jatkaa edel- leen päiväkoti-ikäisten lasten kehityksestä, että esimerkiksi muotojen tunnistaminen kehittyy paljon värien tunnistamista myöhemmin. Siksi värejä on hyödyllistä käyttää päiväkodeissa tunnelman luomisen lisäksi myös tilan hahmottamisen hel- pottamiseksi. Värejä voidaan käyttää esimerkiksi merkitsemään paikkoja, viestimään tilojen käyttötarkoituksesta, ohjaamaan ja helpottamaan liikkumista eri alueiden välillä jne. (Råbergh, 1980, s. 24) Tällaisen suunnistamista ja tunnistamista helpot- tavien koodivärien käytön on havaittu lisäävän turvallisuuden- tunnetta (Yu & Yu, 2018, s. 7).
Myös Huttunen (1980) pohti suunnitteluseminaarin puheen- vuorossaan muun muassa toimivaa värimaailmaa päiväkotiti- loissa. Hän suositteli päiväkodeissa käytettäväksi harmonisia väripaletteja, jotka ovat suhteessa tilan ja toiminnan luontee- seen. Esimerkiksi liikunta-, opetus- tai lepotilojen värimaailmo- jen tulisi tukea niiden käyttöön sopivaa tunnelmaa. (Huttunen, 1980, s. 16.)
lijan tekemillä monilla arkkitehonisilla valinnoilla on kuitenkin merkitystä sille, millaiselta tila tuntuu.
Ympäristön kokonaisuus, tilojen ominaisuudet ja käytettävyys vaikuttavat yleiseen viihtyvyyteen, jaksamiseen ja edelleen psyykkiseen hyvinvointiin (Råbergh, 1980, s. 22; Yu & Yu, 2018, s. 10). Tilojen esteettömyys ja luonteva muuntuminen hel- pottavat toiminnallisesti vapaampien hetkien ja pienryhmä- tilanteiden järjestelyjä. Joustaviksi suunnitellut tilat tarjoavat monipuolisen toimintaympäristön ja aiheuttavat vähemmän turhautumista sopivan toimintapaikan järjestämisen suhteen (Råbergh, 1980, s. 22; RT 103083, 2019, s. 3).
Muunneltavuuteen ja joustavuuteen liitetään usein ajatus mo- nitilaympäristöstä tai avoimesta ryhmätilasta. Avoimen tilan ajatellaan myös helpottavan valvontaa. (RT 103083, 2019, ss.
5–7) Joustavuuden ja valvottavuuden kysymykset eivät kuiten- kaan ole aina ihan yksinkertaisia. Tilan avoimuus ei välttämättä paranna toiminnan valvottavuutta, varsinkaan jos samaan tilaan on sijoitettu liian monta toisistaan poikkeavaa toimintaa.
Kotialueidin läheisyydessä tulisi olla olosuhteiltaan sopivia, eri- laisia toimintoja tukevia tiloja. Esimerkiksi pienryhmätilanteissa saattaa keskittyminen työskentelyyn ja toiminnan onnistumi- nen vaatia sekä omaa rauhaa että enemmän yksityisyyttä, kuin avoimella tilalla tai monitilaympäristöllä on yleensä tarjota.
Avattavien ja suljettavien huonetilojen lisäksi monikäyttöisiä tiloja saadaan aikaiseksi esimerkiksi valaisuksen ja akustiikan suunnittelulla. Se miten tila avautuu, miten ja millaista va- loa sinne tulee, vaikuttavat käyttäjien tilakokemukseen (RT 103083, 2019, s. 3; Yu & Yu, 2018, s.11).Valolla, väreillä, akus- tisilla ominaisuuksilla ja pintamateriaaleilla voidaan vaikuttaa paikan luonteeseen, tunnelmaan ja käytettävyyteen. Päiväko- deissa melutasojen kohoaminen ja kaikuisuus on usein koettu ongelmalliseksi varsinkin aikuisten puhetyön osalta ja koska ympäristön pitäisi tukea lasten kielen ja puheenkehitystä. Kai- un vuoksi ryhmätiloissa ja käytävillä äänet puuroutuvat hälyksi ja puheesta voi olla vaikeaa saada selvää. (”Päiväkodeissa ja kouluissa melusta kärsivät lähes kaikki”, 2007; VASU perusteet 2018, s. 40; Haatainen & Jokitulppo, 2015, ss. 3–5.) Hyvällä suunnittelulla voidaan vaikuttaa tilojen äänimaailmaan jo ra- kennusvaiheen aikana.
päiväkotiympäristössä omaa elettyä tilaa ja sisältöä omaan hoitopäiväänsä, samalla tilat saavat uusia merkityksiä (Poikke- us, 2011, s. 80).
Sosiaalisten taitojen harjoittelua varten leikille varatun tilan pitäisi olla kyllin rauhallinen, jotta leikki ei jatkuvasti keskeytyisi ympäristön häiriötekijöiden vuoksi. Samaa tilaa ei siksi voi useinkaan jakaa kovin eri tyyppisten tai erilaisella intensiteetillä kulkevien toimintojen kesken. Jotta lapsilla olisi mahdollisuus muokata mielekkäällä tavalla omaa elettyä tilaansa päivän aikana, tarvitsisi ryhmän kotialueella tai sen läheisyydessä olla yhtä aikaa muuntautuvia tiloja vauhdikkaille liikunnallisille, keskittymistä vaativille rakenteluille, keskusteleville sosiaalisille ynnä muille eri tyyppisille leikkitoiminnoille. Mitkään näistä ei- vät saisi toistuvasti estää tai häiritä toisen tyyppistä toimintaa.
(Kokljuschkin, 2001, ss. 68–69.)
Päiväkotiryhmissä saattaa olla lapsia, joiden päivärytmi tai levon tarve poikkeavat muun ryhmän tarpeista esimerkiksi vanhempien työvuorojen vuoksi. Tällöin valvovia lapsia ei ole useinkaan mielekästä tai edes toimivaa makuuttaa samassa tilassa muun ryhmän kanssa. Ryhmän tilojen läheisyydessä olisi hyvä olla paikka, jossa valveilla pysyvät lapset voisivat leik- kiä ja oleilla ilman, että äänet kantautuisivat häiritsevästi lepo- tilaan. Koska lasten lepohetki on aikuisille usein myös järjestely ja suunnitteluaikaa, tilan tulisi olla sijoitettu toimivasti sekä suunnittelun, että lasten hoidon ja valvonnan kannalta. Tämä mahdollistaisi lasten kannalta vapaamman olemisen lepohet- ken tai kotiin hakemisen odottamisen ajaksi. Sitä varten olisi käytännöllistä, jos oleskeluhuone ei sijaitsisi suoraan lepotilan seinänaapurina. (RT 103083, 2019, s. 13.)
Lepotilasta hieman erillään olevaa huonetta voidaan käyttää ryhmän toiminnan tukena esimerkiksi erillisenä pienryhmäti- lana, leikkipaikkana, teemahuoneena tai tarpeen tullen vaikka vanhempien kanssa sisarusta hakemaan tulleen vauvan syöt- tämiseen (Yu & Yu, 2018, s.11). Lisäksi hoidossa olevien lasten vanhempien ja henkilökunnan välinen vuorovaikutus vaatii toisinaan yksityisempää tilaa vuorovaikutukselle. Sitä varten sopivien tilojen tulisi löytyä ryhmän kotitilojen läheisyydestä.
Joissakin tapauksissa erillistä leikkitilaa voidaan käyttää tilapäi- sesti myös aikuisten kasvatuskeskusteluja, pedagogisia ikäkau- sitestejä, terapiakäyttöä tai vaikka lepohetkien rauhoittamista
3.3 Sosiaalinen tila
Sosiaalinen tila päiväkodissa muodostuu vuorovaikutussuhtei- den kautta.
Tutkimuksessaan The Production of Space, Lefevbre (viitattu lähteessä Rutanen, 2012) jakaa sosiaalisen tilan kolmeen eri näkökulmaan: havaittuun, käsitteellistettyyn ja elettyyn tilaan.
Havaittuun tilaan liittyvät käytännöt kuvaavat sosiaalisia käy- tänteitä, erilaisia tilan käyttöön liittyviä aika-tila rutiineja. So- siaalisen eli käsitteellistetyn tilan toimintaa määrittelevät lait ja ohjeet, dokumentit, joissa kuvataan eri tyyppisten tilojen käyt- tötarkoitusta. Eletty tila sisältää käyttäjien kokemukset tilaan liittyen, tapahtumien, toiminnan ja ihmissuhteiden kautta tilan saamat merkityssisällöt. (Rutanen, 2012, ss. 46–47.) Tilojen käyttökokemus muodostuu siis sosiaalisessa yhteisvaikutuk- sessa päiväkodin toimintamallien mukaan ja yksilöiden välisis- sä vuorovaikutustilanteissa.
Päiväkotitilojen ominaisuudet vaikuttavat arjen sosiaalisten käytänteiden muodostumiseen ja kanssakäymisen laatuun.
Näistä määrätään päivähoitolaissa ja rakennusmääräyksissä.
(36/1973 § 4; Varhaiskasvatuslaki 2018 § 3; RT 103083, 2019.) Laeista, määräyksistä ja säädöksistä esiin nousevat, päivähoito- rakennuksen turvallisuuteen ja terveellisyyteen vaikuttavat asiat on ilmaistu Opetushallituksen sivuilla ytimekkäästi:
”Turvallisuuden kannalta suotuisia ovat viihtyisät, virikkeiset ja äänimaailmaltaan rauhalliset tilat, jotka ovat myös toimin- nan kannalta tarkoituksenmukaisia. Tiloista voidaan myös tietoisesti muokata sellaisia, että niissä onnistuvat niin erilai- set kohtaamiset ja ryhmätoiminta kuin rauhoittuminenkin.
Tilojen tulee olla myös esteettömiä, terveellisiä ja yksityis- kohdissaan turvallisia. Arkikokemus vahvistaa, että viihtyisät tilat ja toimiva kunnossapito vähentävät ilkivaltaa. Käyttäjien on toimittava tiloissa siten, että niiden turvallisuutta ei hei- kennetä.”
(Opetushallitus, 2021.)
Omaa sosiaalista tilaansa lapset luovat neuvottelujen ja kes- kustelujen kautta. Päiväkodin arjessa lasten on välttämätöntä neuvotella ja sopia päivittäin muun muassa ryhmän tilojen käytöstä omia leikkejä varten, lelujen jakamisesta ja omasta roolista leikissä. Vuorovaikutuksen kautta heille muodostuu
Kuva 3:
Päiväkodin valkoinen ”riukuaita”.
Rakennus kurkistaa aidan takaa.
Vaikka hieman erillään ryhmän tilasta olevaa rauhallista kes- kustelutilaa voi käyttää toimintaa ja eriyttämistä tukevana tilana, isossa lapsiryhmässä keskusteluista, arvioinneista ja terapiatuokioista voi muodostua toisinaan lähes päivittäisiä toimintoja pitkäksi aikaa, eikä yhden tilan jakamista leikkien ja neuvottelujen välillä voida pitää silloin tilapäisenä järjeste- lynä (RT 103083, 2019, ss. 6, 15). Mikäli ryhmän käyttöön on suunniteltu vain yksi tavanomainen monikäyttöinen pienryh- mätila vaihtelevalle toiminnalle leikistä kasvatuskeskusteluihin, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa joku toiminnoista joutuu väistymään jatkuvasti siihen sopimattomiin tiloihin.
Kuva 4:
Polveileva ulkoseinä saa rakennuk- sen näyttämään useamman raken- nuksen kylämiljööltä.
Taikurinhatun suunnittelun alkaessa 1980, julkaistiin myös Päi- väkotien suunnittelua koskeva aiempaa kattavampi ohjeistus, Päiväkodin toimitilojen suunnittelu RT STM/SH-20380 (RT STM/SH-20380, 1980, s. 7). Siinä suunnittelijoita ohjataan näkemään päiväkoti osana lapsen kokemuspiiriä ja laajenevaa lähiympäristöä. Ohjeessa painotetaan ympäristön turvallisuut- ta ja päiväkodin luontevaa liittymistä osaksi rakennettua ja rakentamatonta ympäristöä. Sulava alueeseen liittyminen vä- hentää rakennuksen laitosmaisuutta ja helpottaa lasten ympä- ristön hahmottamista sekä jäsentämistä. (RT STM/SH-20380, 1980, ss. 3–5.)
Modernismin ajatus vapaasta ja avoimesta muodosta, joka saa merkityksen itselleen rakennuksen käyttämisen myötä, liittyy läheisesti Pietilöiden paikkaan liittyvään ja käyttäjäläh- töiseen suunnitteluun. Avoin, muotoseikkoihin sitoutumaton lähestymistapa näkyy myös päiväkodin suunnitelmissa ja arkki
4 Päiväkoti Taikurinhattu
Kävin tutustumassa Pietilöiden suunnittelemaan päiväkoti Taikurinhattuun syyskuun alussa 2020. Päiväkoti on rakennettu vuonna 1984 Porin Vanhakartanoon. Päiväkodin johtaja Marja Lantto esitteli minulle sisätiloja ja kertoi päiväkodista. Doku- mentoin vierailun aikana sekä rakennuksen sisä- että ulkotiloja valokuvaamalla.
Saapuessani päiväkodille, huomasin ensimmäisenä suoma- laiseen maalaismiljööseen kuuluvaa riukuaitaa muistuttavan aitauksen. Vinolinjainen tyylitelty piha-aita oli kuitenkin val- mistettu metallista ja ylleen se oli saanut valkoisen maalin.
Pelkistetyn maalaisaidan takaa näkyi valkolaudoitettu päiväkoti (Kuva 3).
Pihalla kulkiessani minulle syntyi vaikutelma kylämiljööstä tupineen ja kujineen rakennuksen kattolinjan noustessa yh- dessä kulmassa ylös ja laskiessa toisessa alas noustakseen taas seuraavassa ylös, jatkaen näin ympäri koko rakennuksen.
Päiväkodin ulkoseinät kaartuvat rakennuksen keskiosasta pit- källe ulospäin kurottuviksi talon nurkiksi. Ryhmien kotitilojen välissä seinät taas katosivat sisään päin katosten rajaamiksi sisäpihamaisiksi syvennyksiksi. Sisäänkäyntien sijoittuminen eri puolille rakennusta, ulokkeet ja ryhmätilojen väliin työnty- vät kujanteet synnyttävät vaikutelman erillisten rakennusten ryhmittymästä, vaikka kyseessä onkin yksi rakennus (Kuva 4).
Pietilöiden Taikurinhatulle kehittelemä arkkitehtoninen idea osastojen muodostamasta kyläyhteisöjen sikermästä, jonka keskustorina ja kokoontumispaikkana on sali, näkyy jatkuvan myös päiväkodin ulkoiseen olemukseen (Pietilä, 1984, s. 24).
Päiväkodin vehreän pihan ulkopuolella Vanhakartano levittäy- tyy matalana, yksikerroksisena omakoti- ja rivitaloalueena, mut- ta sen edessä avautuu kerrostalovaltainen asuinalue. Raken- nuksen ulkomuoto pyrkii liittymään olemuksensa avulla sitä ympäröivään matalaan rakennuskantaan. Sen ulkomuodossa on vihjeitä paikan historiasta ja kulttuuriperinteestä modernis- tisen muotokielen keinoin (Saarinen, 2016, s. 21; Pietilä, 1985, s. 1).
Kuva 5:
Kuvasarja Reima Pietilän tilasommitelmista. Tai- kurikin löytyi joukosta.
Reima Pietilä pyrki mielellään muotoilemaan sanoiksi lähes- tymistapaansa arkkitehtuurin luomiseen (Koho, 1995, s. 112).
Taikurinhattua koskevissa muistiinpanoissa hän luonnehtii suunnitteluprosessiaan vapaasti englannista suomeksi kään- nettynä seuraavasti: Avoin lopputulos on menetelmäni, jossa käsittelen modernistista estetiikkaa kuin ensisijaista luon- nosideaa. Tämä metodi johtaa johonkin epätäydelliseen ja ennalta kiteytymättömään ideaan uutta arkkitehtuuria varten.
(Pietilä, 1985, s. 3.)
Reima Pietilä (1985) kirjoitti projektimuistion Taikurinhatun suunnitteluun ja toteutukseen liittyneestä prosessistaan. Kom- menteissaan hän kertoo muun muassa lastenarkkitehtuurin, päiväkodin kodinomaisuuden, tilallisen epäjatkuvuuden, mit- tasuhdevaihteluiden ja viimeistelemättömyyden näkökulmista työskentelyssään (Pietilä, 1985, ss. 1–3). Taikurinhatun tiloista ja tunnelmista kertoessani pyrin tuomaan esille nämä Reima Pietilän ajatukset hänen muistiinpanoistaan, koska ne liittyvät selkeimmin lasten fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kehityk- sen tukemiseen rakennustaiteen keinoin.
tehtuurissa. Taikurinhatun suunnitteluun vaikuttaneet esikuvat, Pietilän oma luonnosmainen ekspressionismi ja moderni, avoin lähtökohta luo valmiiseen rakennukseen silottelemat- tomuuden tuntua. (Pietilä, 1985, s. 3; Quantrill, 1987, s. 195;
Gjermstad, 2015, s. 35.)
Pietilöiden luonnosteluvaiheen käsipiirroksissa näkyy pyrki- myksiä hahmotella lasten käyttöön tarkoitettua suunnittelua eri tavoin. Piirustuksissa on useita hahmotelmia lasten käsite- maailmaa tavoittelevasta ja heidän perspektiiviinsä eläytyvästä suhtautumisesta rakentamisen kulttuuriin (Kuva 5). Avoimesta suunnitteluperiaatteesta Reima Pietilä (1972) totesi että ark- kitehtuurissa muodot usein löytyvät intuitiivisesti ja että suun- nittelun edetessä niille voidaan myöhemmin löytää sopivaa käyttöä (Koho ,1995, ss. 114–115). Pietilä (1984) nimittää Tai- kurinhatun kohdalla tätä omaa prosessiaan ja päiväkotiraken- nuksen suunnittelijalle välttämättömän uuden näkökulman etsimistä lasten arkkitehtuurin luomiseksi (Pietilä 1984, s. 22;
Nordin, 1984, s.16).
Kuva 6:
Päiväkoti Taikurinhatun hyö- tyalat. Kuvassa näkyy kotiryh- mien alueet, yhteiset tilat ja
aikuisille tarkoitetut tilat.
Taikurinhatun yhteiset, jaetut tilat sijaitsevat keskellä päiväkotia, jotta ne olisivat kätevästi kaikkien ryhmien käytettävissä. Kulku eri tiloihin tapahtuu salin ympäri kiertävää käytävää pitkin. Sa- lin yhdelle sivulle, isompien lasten kotialueiden lähelle sijoit- tuvat tilavat askartelu- ja pajatilat. Salin toiselle sivulle, pienten lasten ryhmätilojen puolelle sijoittuvat vesileikkitila, sauna, peseytymis- ja pukeutumishuoneet sekä korkea viherhuone (Kuva 6).
Pienten lasten kotialueet on sijoitettu yhdyskäytävän ulkoke- hällä hieman lähemmäksi eritystiloja, kuin vanhempien lasten ryhmät. Tällöin he pääsevät eri toiminnoille suunniteltuihin tiloihin kohtalaisen nopeasti toimintahetkien aikana. Iso liikun- tasali taas avautuu isompien lasten ryhmien suuntaan, jolloin lapset pääsevät sinne leikkimään aina, kun tila on vapaana
4.1 Fyysinen tila Taikurinhatussa
Päiväkoti Taikurinhattu oli suunniteltu alun perin neljälle koko- päiväryhmälle ja kahdelle puolipäiväryhmälle, jotka käyttivät samoja kotialueen tiloja aamu- ja iltapäiväryhmissä. Päiväko- din sisätilat ryhmittyvät yhteisiin toimintaympäristöihin ja koti- alueisiin. Kotialueet on sijoitettu apilanlehtimäisen päiväkodin tavoin omiin siipiin, millä on saatu luotua suuressa päiväko- dissa pienempää mittakaavaa sekä varmistettua rauhallinen ympäristö lapsille heidän kotialueillaan (Saarinen, 2016, s.
25). Siirtymätilojen suunnitteluun ja sijoittamiseen alettiinkin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota 1970–1980-lukujen vaihteessa. Päiväkotiarkkitehtuuria kehiteltiin toimivammaksi ja samalla päivähoidon kehittämisen kautta tapahtuvat muutok- set alkoivat ottaa konkreettisia muotoja rakennuksissa (Saari- nen, 2016, s. 26).
Kuva 7:
Hirsimökki on löytänyt paikan hallin sivusta. Kuva 8:
Reima Pietilän tilahahmotelmia lasten ja aikuisten mittakaavasta sekä ylisuurista tiloista.
20380, 1980, ss. 18–19). Vesileikin ja liikuntatilan lisäksi ainakin eteishalli on muovautunut tarpeen mukaan monikäyttöiseksi tilaksi. Nykyisin hallissa on mahdollista ruokailla tai tehdä jota- kin pöytien äärellä (Kuva 7).
Taikurinhatun sisätilojen suunnittelussa on hyödynnetty mie- likuvaa aikuisesta ylipitkänä noin 180 cm pitkänä jättiläisenä.
Idea on hyvin nähtävissä Pietilän piirroksesta, jossa lapsi ja aikuinen on sijoitettu tilaan osaston poikkileikkausta ja mit- tasuhteita hahmottelevassa luonnoksessa (Kuva 8). Aikuista voikin pitää jättiläisenä tiloissa, jotka on suunniteltu käytet- täväksi ja katsottavaksi lasten silmien tasolta, noin 60–70 cm korkeudelta. (Pietilä 1984 s. 23.) Se mikä on lapselle suuri ja avara, on aikuiselle avoin. Aikuiselle pieni ja ahdas on toisaalta normaalikokoinen tila lapsen mittasuhteista käsin.
Tiloissa on pyritty kuljettamaan kahta rinnakkaista mittakaa- vaa sekä halutun laisen tunnelman että tilojen toimivuuden (Kuva 6). Tutustumiskierroksen aikana päiväkodin johtaja
(Lantto, M. 2.9.2020) kertoi salin lisäksi vesileikkitilan palvele- van usein toisena liikuntatilana esimerkiksi sählyn pelaamista varten.
Liikuntasalin yksi seinä voidaan haluttaessa avata, jolloin saa- daan suuri yhteistila viereisen hallin suuntaan. Tilaa voidaan avata edelleen salin eteiseen ja sisäänkäynnille johtavaan hallivälikköön asti. Liikuntatilan viereisestä hallista on suora kulkuyhteys pienelle piha-alueelle, mikä mahdollistaa sisä- ja ulkotilan rinnakkaisen käytön eri tilanteissa (Yu& Yu, 2018, s.
11). Liikunta- ja hallitilan avattavuus ja suora yhteys päiväkodin yhteistiloista pikkupihoille tekee tiloista joustavia. Oma sisään- käynti mahdollistaa salin käyttämisen iltaisin myös päiväkoti- toiminnan ulkopuolisiin kokoontumisiin. Yhteisten tilojen mo- nikäyttöisyyden ja muunnettavuuden vuoksi, muun muassa salitilojen avautumista suuremmaksi yhteistilaksi, toivottiin jo 1980-luvulla (Päiväkodin toimitilojen suunnittelu RT STM/SH-
Kuva 9:
Lasi-ikkunoiden kautta pääsee luonnonvaloa päiväkodin sisimpiin osiin. Katon viistot linjat piirtävät harjakattoja muistuttavia linjoja.
aikaan saamiseksi. (Pietilä, 1985, s. 2.) Tästä syntyy kahden eri mittakaavan rinnakkaisuus päiväkodin arkkitehtuurissa. Tilat ja mittasuhteet on suunniteltu siten, että aikuiset voivat työsken- nellä päiväkodissa. Käytävillä ja aputiloissa on käytetty useim- miten aikuisten arkkitehtuurin mittakaavaa, mutta kotialueella mittakaavat sekoittuvat selvemmin Näkymiä ja lasten toimin- ta-alueella sijaitsevia tiloja on suunniteltu lapsen korkeudelta katsottaviksi. Ryhmien kotialueilta löytyvät lasten mittakaavai- set eteisen pikkunaulakot, matalalle asetetut peilit, lavuaarit ja lapsille sopivat wc-istuimet. Joku alkuperäinen pikkukeittiökin oli vielä kotialueilla jäljellä, vaikka päivähoidon muutoksien myötä leivoksia ei juuri omissa ryhmätiloissa enää paisteta- kaan. Lisäksi ryhmähuoneista löytyi alkuperäisiä, Taikurinhattua varten suunniteltuja kalusteita, kuten pienet arkistokaapit las- ten piirustuksille ja Pietilöiden hieman tuvan kalusteita muis- tuttavat modulaariset penkit.
Päiväkodin ikkunat on sijoiteltu siten, että jo pienimmätkin omin jaloin seisovat taaperot voivat nähdä niistä ulos. Ne on itseasiassa tehty kokonaan lastenarkkitehtuurin mittakaavassa.
Korkeammatkin ikkunat on ryhmien alueilla katkaistu lasten mittasuhteiden mukaisiksi ja jatkettu ruutua sen yläpuolella tai lisätty valoaukko katon rajaan. Ikkunalliset väliovet ryhmä- ja yhteistilojen välillä jättävät näkymiä avoimiksi ja sallivat valon kulkeutumisen tilasta toiseen (Kuva 9).
Sisäkaton korkeissa kohdissa sijaitsevat parvet ylisineen ja niiden alle jäävine soppineen muodostavat lapsen mittakaa- vaisen kaksikerroksisen talon hahmon. Vaikutelmaa oikeasta kaksikerroksisesta rakennuksesta korostavat kumpaankin tilaan lastenarkkitehtuurin mittakaavassa sijoitetut ulkoikkunat. Par- vinurkkausten ala- ja yläkerta toimivat suuressa ryhmätilassa omina leikkipaikkoinaan ja luovat ympärilleen mielikuvaa to- dellista tilaa pienemmästä mittakaavasta.
Ruokapöydät tuoleineen oli vaihdettu nykyaikaisiin, päiväko- teja varten kehiteltyihin malleihin. Uudet pöydät ovat aikuisen mittakaavassa normaalin korkuisia, mutta tuoleissa lasten mittakaava on toteutettu nostamalla istuin pöytään nähden sopivalle korkeudelle. Näin lapset ja aikuiset on voitu tuoda saman pöydän ääreen ruokailujen ajaksi kenenkään ergono- mian kärsimättä.
Kuva 10:
Saunan pukuhuone on kuin pikkuinen mökki. Tilaan tulee epäsuoraa valoa kattoikkunoiden kautta.
Rakennuksen pinnoissa on käytetty pääasiassa luonnollisia materiaaleja, kuten puuta, kipsiä, tiiltä ja keraamisia laattoja, niin kuin silloisessa ohjeistuksessa edellytettiin (RT STM/SH- 20380, 1980, s. 6). Lattiapinnoista suurin osa on pinnoitettu vaaleilla vinyylilaatoilla, wc-tiloissa on muovimatot, eteisen märkätiloissa on betonilaatat, vesileikki ja viherhuoneissa on iloisen väriset keraamiset laatat ja kahden kokopäiväryhmän välisessä tilassa olevan takkahuoneen/pienryhmätilan lattia on tehty tiilestä. Päiväkodin sisätilojen yleisilme luonnon valossa on kodikas, puhdas ja tupamainen. Lattian sävy on vaalea, seinät osittain valkoiset, mikä tuo valoisuuttaa lämpimän sävyisiksi tummuneiden havupuupintojen rinnalle. Sisäkatot on rimoitettu pyöreillä puurimoilla lähes kaikissa päiväkodin tiloissa. Lämpimän sävyinen puupinta tuo taas osaltaan peh- meää kontrastisuutta vaaleisiin seiniin ja lattiaan. Tilat vaikutta- vat miellyttävän kodikkailta kylpiessään päivänvalossa.
Kahden mittakaavan rinnakkaiselon ja perinteisten materiaali- en yhdistelmästä syntyy suuria ja avaria aukiomaisia tiloja, pie- niä mökkimäisiä soppia ja kylämäisiä tilasarjoja suuremman tilan sisälle. Sisäkkäin asettuvat tilat ovat toisaalta aikuisten ja toisaalta lasten mittakaavassa (Pietilä, 1984, s. 23). Reima Pie- tilä totesikin Taikurinhatun tiloista, että se on kuin toimintakes- kus ja modernin kaupunkikokonaisuuden ilmentymä (Pietilä, 1984, s. 24).
4.2 Psyykkinen tila Taikurinhatussa
Projektin suunnittelua koskevissa kommenteissaan Reima Pietilä liittää kodinomaisuuden tavoittamisen Taikurinhatussa sen yhteisölliseen ja sosiaaliseen rooliin lähiympäristössä. Täs- sä kohdin Nordin ulottaa kirjoituksessaan kodinomaisuuden käsittämään laajempaa kokonaisuutta, kuin Pietilä(1985). Nor- din puhuu yhteisöllisen ulottuvuuden lisäksi myös päiväkodin sisätilojen kodinomaisesta toimintojen ja merkitysten kaavasta (Nordin 1984, s. 16). Pietilä sen sijaan kuvailee Taikurinhatun roolia enemmänkin välimieheksi kotien ja vanhainkodin vä- limaastossa sekä fyysisen sijainnin että yhteisöllisen aseman näkökulmasta.
Psyykkisen tilan näkökulmasta Pietilät ovat pyrkineet luomaan lasten ja aikuisten kannalta toimivaa ja kaunista arkkitehtuuria,
Kuva 11:
Parvi muistuttaa toiminnoiltaan kaksikerroksista omakotitaloa.
joka herättäisi mielikuvia lasten kokemusmaailmasta käsin.
Suunnitellessaan arkkitehtuuria lapsille, Pietilät ovat kuitenkin luoneet kodinomaista ympäristöä päiväkodin sisälle tilojen ja ihmisten mittasuhteiden kautta Nordininkin (1984) tar- koittamalla tavalla (Nordin 1984, s.16). Turvallinen kotitilojen olemus tulee pienimittakaavaisten arkkitehtonisten ratkaisujen ja valittujen pintamateriaalien, kotialueiden läpikululta rau- hoittamisen, hyvän näkyvyyden huomioimisen ja lasten koke- musmaailmaan eläytyvän suunnittelun kautta (Pietilä, 1984, s.
22-23; Nordin, 1984, s. 16).
Ryhmissä olevien parvitilojen kekseliäs mittakaavaleikki tuo päiväkotiin Nordinin (1984) kaipaamaa helposti tutuksi ja tur- valliseksi hahmotettavaa kodin mittakaavaista ympäristöä. Kak- sikerroksinen parven rajaama leikkiympäristö voi olla lapselle kuin minikoti, joka on hoitopäivässä mukana ja luo lapsen päivään oman kiinnekohdan (Nordin 1984, s. 16). Parven ala- ja yläkertaan sopii monenlaista toimintaa, eikä se leikkiympä- ristönä siten rajoita lasten kiinnostusta yksipuolisesti.
Useassa ryhmässä parven alakertaan oli järjestetty perintei- sempi kotileikki pikkukeittiöineen ja rattaineen, yläkerrassa oli vapaampi leikkiympäristö. Tämä noudattaa monesta perin- teisistä omakotitaloista tuttua järjestystä sikäli, että alakerran tilat ovat usein muodollisempia ja arjen töihin liittyviä, kun yläkerrassa taas tilat ovat yleisesti vapaamuotoisempia ja intii- mimpiä.
Taikurinhattua koskevassa muistiossaan Reima Pietilä (1985) mainitsee ensimmäisenä suunnitelman tavoitteenaan las- tenarkkitehtuurin luomisen. Lastenarkkitehtuurilla hän tar- koittaa sitä, että erityisesti lapset huomioidaan suunnittelussa rakennuksen tulevina pääkäyttäjinä. Lapsilähtöiset suunnitte- luideat ovat erityisesti havaittavissa kotialueilla, joihin on pyritty luomaan ympäristö, jonka lapsi voisi tuntea varta vasten hä- nelle tarkoitetuksi tilaksi. (Pietilä, 1985, s.1.)
Konkreettisena keinona lasten huomioimiseksi arkkitehtuuris- sa Pietilä suunnitteli muun muassa näkymiä ja valo-olosuhteita lasten näkökulmasta. Ulkoseinien ikkunat on sijoiteltu siten, että ne avaavat esteettömiä näkymiä joka puolelle päiväkodin pihaa. Samalla ikkunat päästävät paljon luonnollista valoa
Kuva 12:
Viherhuoneen kautta päiväkodin sisätilat saavat runsaasti päivänvaloa.
ryhmien kotialueille ja erilaisiin lapsia varten suunniteltuihin tiloihin.
Keskemmällä rakennusta on korkeita tiloja, joiden katon- rajassa olevista ikkunoista ja valokuiluista pääsee runsaasti päivänvaloa rakennuksen keskiosiin: saliin, viherhuoneeseen ja vesileikkitilaan. Ikkunallisten sisäseinien ja viistojen kattoik- kunoiden kautta ulkoa tuleva valo ulottuu myös saunan puku- huoneeseen. Sopiva näkyvyys lapsen ja aikuisen näkökulmasta luo viihtyvyyttä, helpottaa tilan hahmottamista ja parantaa tilanteen hallinnan tunnetta vähentäen stressiä (Yu & Yu, 2018, s.11).
Päivänvalo tuo sisätiloihin rauhallista tunnelmaa ja ajan tun- tua muun muassa vaihtuvien valo-olosuhteiden, tunnelmien muuttumisen ja pintojen lämpenemisen tai viilenemisen myötä. Luonnollinen valo vaikuttaa ympäristöön kokonaisval- taisesti. Se on paitsi nähtävissä, sen luovuttaman lämmön voi myös tuntea iholla, eri materiaaleissa, sekä aistia esimerkiksi voimakkaampina hajuina, sillä lämpimissä materiaaleissa on voimakkaampi tuoksu kuin viileissä.
Huomasin vierailuni alussa varsin nopeasti Taikurinhatun poikkeuksellisen hyvän akustiikan. Äänten häiritsevä kimpoilu pinnoista ja puheen epämääräinen jälkikaiku puuttui
käytävätiloista täysin. Kaiunnan hallitsemiseksi suurimpaan osaan sisäkattoja oli tehty rakenne, joka absorboi erilaisia ää- niä hyvin. Lasten leikkiessä käytävillä ja huoneissa useina pieni- nä ryhminä, yleinen äänenvoimakkuus saattaa nousta rauhal- listenkin leikkien aikana kohtalaisen voimakkaaksi (Haatainen
& Jokitulppo, 2015, ss. 3-4).
Päiväkodin johtaja kertoi minulle, että sauvasäleikön verhoa- man kattopinnan sisällä on talotekniikan lisäksi tyhjää tilaa sekä runsaasti ääntä hyvin vaimentavaa pehmeää eristema- teriaalia. Pehmeä, ääntä imevä materiaali sisäkatossa on mi- neraalivillaa ja talotekniikkaa säätäessä materiaali on koettu harmilliseksi sen aiheuttamien ihoärsytysten vuoksi, vaikka sen positiiviset ääntä vaimentavat ominaisuudet olivatkin sel- västi havaittavissa miellyttävänä ääniympäristönä (Lantto, M.
2.9.2020).
Kuva 13:
Lasten puinen karuselli.
Muistiossaan Reima Pietilä (1984) kertoo kyseenalaistavan- sa1960-luvulla arkkitehtuurissa voimakkaasti vaikuttanutta abstraktisuuden ja pelkistetyn muotokielen ihannetta ja kritisoi periaatteellista kieltäytymistä kokonaismuodon mie- likuvallisuudesta. Toisaalta (Koho, 1995, ss. 116–117; Pietilä, 1984, s. 22). Taikurinhatun suunnitteluprosessista ja lasten arkkitehtuurista puhuessaan Reima Pietilä korostaa aikansa arkkitehtuurissa usein syrjään painettua kuvittelun ja narratiivi- suuden merkitystä rakennuksen ominaisluonteen kehittelyssä kiteyttäen ajatuksensa: ”Rakennustaiteen funktiona on mielel- lisyyden kokoava tehtävä rakennetussa kulttuurissa” . (Pietilä, 1984, ss. 23–24.)
Taikurinhatun sisällä eri kotialueet on nimetty Muumilaakson hahmojen mukaan: Nyyti, Tahmatassu, Hosuli ja Nipsu sekä Tiuhti ja Viuhti ovat rakastettujen tarinoiden persoonallisia otuksia, jotka on saatu lainaksi Tove Janssonin Muumi-sa- duista. Taikurinhatun arkkitehtoniseen satumaailman ideaan näyttää sisältyvän sen kokonaisvaltaisuus. Kaikki päiväkodin henkilökuntaan kuuluvat ovat myös saaneet muumimaisen identiteetin päiväkotiympäristössä. Samoin työ- ja taukotilat on nimetty muumimaisesti Hemulin toimistoksi, Mymmelien kahvihuoneeksi, Miisan komeroksi jne. Hilpeän kuuloiset paikkojen nimet ja tittelit tuovat arkiseen työhön humoristisen vivahteen. Ne sallivat myös pienen mahdollisuuden roolileik- kiin arkisessa työssä. (Päiväkoti Taikurinhattu, 1984, ss. 2–3).
Salin seiniä koristavat kauniit Tove Janssonin maalaukset muu- milaakson asukkaista.
Taikurinhatussa eri ryhmillä on pysyvät nimet, joten ne toimi- vat myös rakennuksen eri sijaintien nimistönä, vähän samaan tapaan kuin kaupungin asuinalueiden nimet tai muumilaak- son otusten asuinsijat ovat paikkaan sidottuja ja siinä mielessä tuovat pysyvyyttä muuten alati liikkeessä olevaan ympäristöön.
4.3 Sosiaalinen tila Taikurinhatussa
Taikurinhatun sosiaalista tilaa määrittävät rakennuksen ja tilo- jen ominaisuuksiin liittyvät tila–aika -rutiinit, jotka taas luovat tilaa lasten ja aikuisten sosiaalisille vuorovaikutustilanteille lap- siryhmässä. Sosiaalista tilaa määrittää myös päiväkodin sijainti ja sen rooli omassa ympäristössään.
on samassa tilassa kovin paljon, alkavat toiminnat häiritä toi- siaan, puheesta on hankalaa saada selvää, omaa ääntä saate- taan hieman korottaa ja hälyisyys kasvaa entisestään. Taikurin hatussa erilaisia tiloja näyttäisi olevan sen verran useita, että sopivat toimintapaikat löytynee ilman kovin suuria ongelmia.
Riittävät tilat mahdollistavat myös erilaisten projektien ja tee- matyöpajojen pitkäjänteisen työstämisen (RT STM/SH-20380, 1980, s. 6) .
Suuri apu Taikurinhatun tilojen toimivuuteen on myös ollut akustiikan hyvällä suunnittelulla jo rakennusvaiheessa. Kau- niin sauvasäleikön verhoaman sisäkaton kaikua hillitsevä ja vaimentava rakenteellinen ratkaisu tekee äänimaailmasta miellyttävän kanssakäymisille ja keskusteluille. Salissa on to- teutettu myös suuret seinäpinnat sauvasäleikön avulla kaiun hillitsemiseksi. Selkeä ääniympäristö ilman häiritseviä kaikuja parantaa myös tilan esteettömyyttä muiden rakenteellisten ja kalustuksellisten ominaisuuksien ohella.
Esteettömyyden kannalta tilasta toiseen on helppo liikkua, sillä Taikurinhatun lattioilla ei ole porrastuksia tai korkeita kyn- nyksiä. Yhteistiloista ulos ja ryhmien kotialueille johtavat ovet ovat osittain läpinäkyviä lasipaneeliovia, joten niiden läpi voi nähdä, mihin tilaan ovi johtaa. Vaikka ovissa lukee ryhmien nimet, suurin osa päiväkoti-ikäisistä lapsista ei kuitenkaan osaa lukea, vaan he suunnistavat tunnistamalla muotoja ja värejä.
Lasi oven läpi lapsi näkee heti, onko osasto tuttu vai ei. Osas- tojen sisällä olevat umpipuiset ovet on petsattu koodivärein ilmaisemaan toimintaa, joka löytyy oven takaa.
Vaikka päiväkodin tilat näyttävät pääasiassa esteettömiltä, näyttäisi wc-tiloijen kohdalla olla joitakin nykystandardeihin nähden liian tiukkoja mitoituksia (Liite 3). Askartelu- ja paja- tilojen ovet ovat todennäköisesti nykyisiä julkisen tilan ovia kapeammat. Esteettömyyden kannalta kuitenkin päiväkodin monet parvitilat lienevät kuitenkin vaikeakulkuisimmat, joskin eivät niin tärkeät kuin wc- ja pesutilat. Toisaalta leikissä mukana ollut liikuntarajoitteinen lapsi saattaa kokea karvaan petty- myksen toisten noustessa innokkaasti touhuten yläkertaan.
Onneksi hyvässä leikissä ja vuorovaikutuksessa opitaan huo- mioimaan toisia ja ratkaisut kaikenlaisiin pulmiin yleensä löytyy viime kädessä empatiasta ja hyvästä yhteishengestä.
Asuinalueen keskelle sijoittuessaan Taikurinhattu on lasten lähihoitopaikka. Palvelutalo Himmeliin nähden se on raken- nettu itsenäisenä rakennuksena kiinni vanhusten palveluta- loon yhteyskäytävän kautta. Ajatuksena on ollut mahdollistaa sosiaaliset vuorovaikutussuhteet alueen lasten ja palvelutalon vanhusten välille kumpiakin rikastuttavana kokemuksena (Päi- väkoti Taikurinhattu, 1984, s. 4).
Taikurinhatussa on paljon erilaisia huonetiloja, joten rinnakkai- sille toiminnoille ja leikeille todennäköisesti löytyy kohtalaisen hyvä paikka. Osa tiloista, kuten paja ja askartelu, sijaitsevat kuitenkin vähän kauempana kokopäiväryhmien tiloista (Liite 3). Käsityötiloissa saattaa myös olla esillä työvälineitä ja pitkä- kestoisia projekteja, mistä syystä askartelutilojen käyttöä val- vomaan tarvittaisi aikuinen. Näitä tiloja voisi kuitenkin käyttää toiminnan eriyttämiseen esimerkiksi perustamalla eri ryhmien välille yhteisiä leikkejä, jolloin yksi aikuinen voisi irrottautua lap- siryhmästä muutaman lapsen kanssa kauemmaksikin omalta kotialueelta, esimerkiksi askartelu- tai pajatilaan touhuamaan.
Samankaltaisesti on todennäköisesti järjestynyt myös vesileik- kihuoneen liikuntakäyttökin. Muuten edellä mainittujen tilojen käytettävyys ei kuitenkaan vastaa toisiaan, sillä vesileikkitila on avoin, muurin takana oleva alue, kun askartelutilat ovat suljet- tuja huoneita.
Suurempien kokopäiväryhmien kotialueilta erottuu kolme selvää tilaa, ryhmähuone, lepo- ja leikkihuone sekä eteinen, minne pienryhmätoiminnan voi järjestää yhtä aikaa. Koska tilat ovat selkeästi toisistaan erillään olevia huoneita, on to- dennäköistä että pienryhmät saavat työskennellä rauhassa.
Puolipäiväryhmien alueelta ja pienemmältä alle 3-vuotiaille tarkoitetulta kotialueelta löytyy yksi isompi ja toinen pienempi erillinen huone eteistilan lisäksi (Liite 3). Puolipäiväryhmän huone ja eteistila on myös muunnettavissa yhdeksi isommaksi tilaksi, mikäli toiminta sellaista vaatisi.
Erilaisten rinnakkain käytettävien tilojen merkitys päiväkodin toimintatuokioiden ja vapaan leikin sujuvuuden kannalta on olennaista, sillä lasten toimiessa syntyy aina jonkinlaista ääntä, enimmäkseen paljon ääntä: puhetta naurua, väittelyä, keskus- telua ja sopimisia. Tilojen hyvä äänten hallinta mahdollistaa kuitenkin miellyttävän ympäristön kanssakäymisille erilaisissa toimintatilanteissa (RT 103083, 2019, s. 10). Mikäli leikkijöitä
