1
Niko Hakala
ASEISTAKIELTÄYTYJÄT MIESIDEAALIN VASTAKUVANA
Suhtautuminen aseistakieltäytyjien mieheyteen poliittisessa lehdistössä Suomessa 1930-luvulla
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kandidaatintutkielma Tammikuu 2021
TIIVISTELMÄ
Niko Hakala: Aseistakieltäytyjät miesideaalin vastakuvana: Suhtautuminen aseistakieltäytyjien mieheyteen poliittisessa lehdistössä Suomessa 1930-luvulla.
Kandidaatintutkielma Tampereen yliopisto Historian tutkinto-ohjelma Tammikuu 2021
Tässä tutkielmassa selvitettiin, miten aseistakieltäytyjien mieheyteen suhtauduttiin poliittisessa lehdistössä Suomessa 1930-luvulla. Mieheys oli vahvasti militarisoitu asevelvollisuusarmeijan kautta, joten aseistakieltäytyjät poikkesivat tästä mieheyden ihanteesta. Tutkielmassa tutkittiin sitä, vaikuttiko poliittinen suuntautuminen suhtautumiseen aseistakieltäytyjien mieheyteen vai olivatko kaikki poliittisesta suuntautumisesta riippumatta kriittisiä heidän mieheyttänsä kohtaan. Lisäksi tutkittiin, vaikuttiko suhtautumiseen aseistakieltäytyjien eri perusteet kieltäytymiselle.
Tässä tutkielmassa perusteet aseistakieltäytymiselle olivat uskonnollisia tai antimilitaristisia.
Hegemonisen maskuliinisuuden teoria ja vastakuvan käsite toimivat taustateoriana, kun analysoitiin sanomalehtiaineistoa, joka koostui poliittisten puolueiden äänenkannattajista. Lisäksi lähdeaineistoon kuului myös suojeluskuntajärjestön aikakauslehti Hakkapeliitta. Tutkielman aineistoon sisältyivät uutiset, pakinat ja mielipidekirjoitukset Tauno Tapanaisesta ja Arndt Pekurisesta. Kieltäytyessään asepalveluksesta Tapanainen vetosi uskonnollisiin ja Pekurinen puolestaan antimilitaristisiin periaatteisiin. Menetelminä tutkielmassa käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia sekä lähilukua.
Aiempi tutkimus aseistakieltäytyjien mieheydestä ja maskuliinisuudesta on ollut vähäistä Suomessa. Arndt Pekurista on tutkittu paljon ja myös mieheyden näkökulmasta, mutta toista maailmansotaa edeltäviä muita suomalaisia aseistakieltäytyjiä ei ole juuri tutkittu, etenkään mieheyden näkökulmasta.
Tutkielman lähdeaineiston pohjalta voidaan esittää, että aseistakieltäytyjien mieheyden kyseenalaistamista tapahtui. Heitä rinnastettiin naisiin ja heihin liitettiin epämiehekkäinä pidettyjä ominaisuuksia. Tämän voidaan tulkita olleen ennen kaikkea porvarillisen oikeiston retorinen keino pitää maanpuolustustahtoa ja -kykyä yllä sekä ehkäistä aseistakieltäytyjien määrän kasvua.
Avainsanat: 1930-luku, mieheys, aseistakieltäytyminen, hegemoninen maskuliinisuus.
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ... 1
1.1. Tutkimustehtävän rajaus ... 1
1.2. Käsitteet ja menetelmät ... 5
1.3. Aiempi tutkimus ... 7
1.4. Lähteet ... 8
2. ASEISTAKIELTÄYTYJIEN JA PASIFISMIN HISTORIAA ITSENÄISESSÄ SUOMESSA ... 10
3. OMANTUNNONARKOJEN MIEHEYS ... 13
3.1. Tauno Tapanaisen kohtelu poliittisessa lehdistössä ... 13
3.2. Arndt Pekurisen kohtelu poliittisessa lehdistössä ... 16
3.3. Militarisoidun mieheyden vastakuvat ... 19
4. JOHTOPÄÄTÖKSET ... 23
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 25
1. JOHDANTO
1.1. Tutkimustehtävän rajaus
Maailmansotien välisessä Suomessa elettiin aikaa, jolloin mieheyteen liitettiin käsitys sotilaallisuudesta ja maanpuolustustahdosta asevelvollisuusarmeijan kautta. Tämä nähtiin tarpeellisena, koska bolsevikkivallankumous Venäjällä ja sen luoma kommunismin uhka koettiin todellisena Suomen omalle turvallisuudelle ja saavutetulle itsenäisyydelle. 1920-luvulla asevelvollisuusarmeijan muodosta ja sen tarpeellisuudesta sekä vaikutuksista nuoriin miehiin käytiin kiivasta keskustelua poliittisten puolueiden välillä. Armeija nähtiin osittain nuoria miehiä turmelevana paikkana, jossa paheet, kuten alkoholin ja prostituution käyttö, turmelivat nuoria miehiä. Lisäksi armeijan tarjoamat olosuhteet olivat vielä 1920-luvun alkupuoliskolla heikot, mikä aiheutti huolta nuorten miesten hyvinvoinnista. Tätä näkemystä etenkin sosiaalidemokraattien naiskansanedustajat toivat esille. Toisaalta armeija nähtiin myös osana miesten aikuistumisprosessia, jolloin palvelukseen astuvista nuorista miehen aluista koulittiin aikuisia miehiä ja yhteiskunnan täysinäisiä jäseniä. Joka tapauksessa armeijalla nähtiin olevan merkittävä vaikutus nuoriin miehiin, oli se sitten negatiivinen tai positiivinen. 1930-luvulle tultaessa armeijan olosuhteet olivat kehittyneet huomattavasti ja muoto vakiintunut. 1930-luvun edetessä armeija kehittyi edelleen, mikä hiljensi hieman 1920-luvulle tyypillistä kritiikkiä armeijaa kohtaan.1
Armeijan muoto synnytti paljon keskustelua 1910-luvun lopussa. Sosiaalidemokraatit ja Maalaisliitto halusivat muodostaa Suomeen miliisijärjestelmän, jossa paikalliset miliisit järjestäisivät sotaharjoituksia, mutta samaan aikaan asevelvolliset kykenisivät tekemään siviilitöitään armeijan ulkopuolella. Kyseisen järjestelmän malli oli jo käytössä Sveitsissä. Kaaderiarmeijaa, jossa asevelvolliset saivat ammattiupseereilta kokopäiväistä ja kovalla kurilla toteutettua sotilaskoulutusta, ja vanhaa tsaarinaikaista asevelvollisuusarmeijaa vastustettiin sekä sosiaalidemokraattien että maalaisliiton toimesta. Sosiaalidemokraatit olivat enemmän asevelvollisuuteen perustuvaa sotalaitosta vastaan ja osa myös täysin antimilitaristisella linjalla,
1 Ahlbäck 2014a, 27–70.
mutta jos asevelvollisuus olisi välttämätöntä järjestää, tulisi sen olla miliisimuotoinen.2 Porvarilliset kansanedustajat puolestaan tukivat asevelvollisuusarmeijan perustamista ja perustelivat sitä välttämättömyydellä itsenäisyyden säilyttämiselle. Heidän näkemyksensä mukaan armeijan turmeleva vaikutus ei pitänyt paikkaansa vaan päinvastoin armeijakoulutus tarjosi siveellistä ja fyysistä hyötyä miehille.3
Poliittisilla puolueilla oli myös erilaiset mieskuvat ja käsitykset mieheydestä, jotka linkittyivät käytyyn keskusteluun asevelvollisuusarmeijasta. Mieskuvat myös vaikuttivat oleellisesti suhtautumiseen aseistakieltäytyjiin. Sosiaalidemokraattien mieskuva oli ristiriitainen, kun toisaalta miehet nähtiin lujatahtoisina ja luokkatietoisina oman poliittisen näkemyksensä puolesta taistelevina miehinä, mutta samaan aikaan yläluokka oli kykenevä kontrolloimaan työläismiehiä kaaderiarmeijassa ja indoktrinoimaan omia aatteitaan heihin.4 Maalaisliittolaiseen sotilasihanteeseen liittyi vahvasti sen miesihanteen piirteet, kuten itsenäisyys, tottuneisuus maastossa kulkemiseen ja oma-aloitteisuus vaaran hetkellä. Maalaisliittolainen miesihanne kumpusi ajatuksesta rohkeasta kansallissoturista, joka jo pelkästä rakkaudesta isänmaata kohtaan kykeni nopeasti sisäistämään sotilaskoulutuksen ja näin pärjäämään rintamalla. Sodassa ei heidän mukaansa ratkaisevaa ollut sotilaskoulutus vaan armeijan henki, koska tyytyväiset sotilaat taistelivat sisukkaasti olosuhteista riippumatta. Siksi Maalaisliiton yleinen kanta oli, että asepalvelus kyettäisiin toteuttamaan yhdessä eikä kahdessa vuodessa, kuten se oli vuonna 1918 säädetty. Myöhemmin 1920-luvun kuluessa Maalaisliitto alkoi nähdä miliisiarmeijan utopistisena ja puolue puhui porvarillisten kansanedustajien tapaan kaadearmeijan kurinalaisen sotilaskoulutuksen puolesta.5 Oikeistossa oli vallalla näkemys, että mieheksi tuleminen ei tapahtunut itsestään vaan se oli pitkän kehityskulun tulos, jossa vanhemmilla miehillä oli esimerkkinsä kautta vahva rooli. Porvarillisen oikeiston mieskuva kumpusi modernista yleiseurooppalaisesta miesideaalista, joka korosti mieheyden urheilullisuutta, kurinalaisuutta, itsehillintää ja tarmokkuutta modernisoituvan yhteiskunnan pyörteissä. Sotilaskoulutuksen avulla oikeisto näki mahdollisuuden kontrolloida
2 Ahlbäck 2014b, 195–201.
3 Ahlbäck 2014b, 205–207.
4 Ahlbäck 2014b, 201–205.
5 Ahlbäck 2014b, 208–214.
kapinoivaa alaluokkaista mieheyttä, jota työväestössä nähtiin sisällissodan jälkeen vielä olevan.
Miliisiarmeija koettiin huonoksi vaihtoehdoksi, koska sen myötä työväestö aseistautuisi ilman ammattiupseeriston valvontaa ja sotilaskoulutusta, mikä voisi johtaa työväestön järjestäytymiseen uudelleen punakaarteiksi.6
1930-luvulla asevelvollisuusarmeijan tarpeellisuudesta oltiin yksimielisiä eduskuntapuolueiden keskuudessa, joten koen ajan olevan otollista aseistakieltäytyjien ja heihin suhtautumisen tutkimiselle. Yhteinen näkemys siitä, että asevelvollisuusarmeija oli paras tapa suojella Suomen itsenäisyyttä, mahdollisti mielestäni aseistakieltäytyjien ja pasifistien kärkkäämmän arvostelun, jolloin myös mieheyden kyseenalaistaminen saattoi olla yksi retorinen keino säilyttää maanpuolustustahto korkealla. Toisaalta vuonna 1931 säädettiin myös niin kutsuttu omatuntolaki,7 mikä toi siviilityön mahdolliseksi aseistakieltäytyjille, joten sen voisi olettaa muuttaneen osaltaan suhtautumista aseistakieltäytyjiin pehmeämmäksi. Luvussa 2 tarkastellaan tarkemmin asevelvollisuuslainsäädäntöä ja aseistakieltäytyjien historiaa Suomen itsenäistymisestä talvisotaan asti.
1930-luvulle tultaessa kaikki eduskuntapuolueet olivat siis yhtä mieltä siitä, että yleinen asevelvollisuus miehille olisi ainoa tapa Suomen kokoiselle pienelle valtiolle taata itsenäisyytensä.
Näin ollen yleinen miesten asevelvollisuus antoi vain miehille oikeuden ja velvollisuuden tappaa valtion puolesta sodassa.8 Lainsäädäntö vahvisti sukupuolieroja ja -rooleja, kun vain miehet olivat asevelvollisia ja naiset puolestaan suljettiin sen ulkopuolelle.9 Tämä huomioon ottaen, aseistakieltäytyjät jättäytyivät vapaaehtoisesti sukupuolieroja vahvistaneen instituution ulkopuolelle, joten heidän rinnastamisensa naisiin ja mieheyden kyseenalaistamisen voidaan olettaa olleen melko avointa.
Siispä päätutkimuskysymyksekseni muodostuu: Miten aikalaiset suhtautuivat aseistakieltäytyjien mieheyteen Suomen poliittisessa lehdistössä 1930-luvulla? Koska 1930-luvulla mieheys oli vahvasti militarisoitu, voidaan olettaa aseistakieltäytyjien mieheyden kyseenalaistamista tapahtuneen,
6 Ahlbäck 2014b, 215–219.
7 Ks. tämän tutkielman luku 2: Aseistakieltäytyjien ja pasifismin historiaa itsenäisessä Suomessa, 12.
8 Ahlbäck 2014a, 193.
9 Ahlbäck 2014b, 194–195.
koska he eivät suostuneet militarisoitaviksi. Kyseenalaistettiinko yhteiskunnassa heidän mieheytensä täysin tämän perusteella vai määrittikö poliittinen suuntautuminen ja sen mieskuva suhtautumista aseistakieltäytyjiin? Toisaalta poliittisen oikeiston taholta painotettiin armeijan iskostavan miehiin päättäväisyyttä ja tahdon lujuutta. Kun näitä ominaisuuksia peilataan Arndt Pekuriseen, joka kieltäytyi ehdottomasti edes pukemasta armeijaunivormua päälleen, eikö hän juuri ilmentänyt päättäväisyydessään kieltäytyä asepalveluksesta kuolemankin uhalla sitä tahdonvoimaa, jota miessotilailta haluttiin. Kenties tämä tahdon lujuus herätti myös ihailua, mutta yleisemmin Pekurisen päättäväisyyden olisi toivottu suuntautuvan maanpuolustuksen tarpeisiin.10 Antimilitaristiset pasifistit rinnastettiin usein kommunisteihin ja heitä pidettiin vaarallisina. Onko suhtatutumisessa aseistakieltäytyjiin olemassa ristiriita, kun toisaalta heitä pidettiin
”omantunnonarkoina”, mutta samaan aikaan vaarallisina agitaattoreina, joilla oli kyky saada ihmisiä aatteensa taakse. Vai suhtauduttiinko jokaiseen aseistakieltäytyjään yksilötapauksena? Miten heidän mieheyteensä viitattiin eri asiayhteyksissä, ja mitä mahdollisella mieheyden kyseenalaistamisella haluttiin saavuttaa?
Koska perusteita aseistakieltäytymiselle oli erilaisia, koen hedelmälliseksi vertailla suhtautumista uskonnollisiin perusteisiin sekä antimilitaristisiin ja eettisiin perusteisiin vetoaviin miehiin. Tämä vertailu tapahtuu kahden esimerkkitapauksen kautta, joista molemmissa aseistakieltäytyjä on kieltäytynyt myös asepalveluksen korvaavasta palveluksesta. Arndt Pekurinen on Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä ja antimilitaristi, kun puolestaan Tauno Tapanainen on huomattavasti tuntemattomampi aseistakieltäytyjä. Molemmat tapaukset olivat kuitenkin ääritapauksia, joissa totaalikieltäytyminen mahdollisti heidän kärkkään arvostelunsa, joten tapaukset tuovat hyvin esille poliittiset kannat aseistakieltäytymiseen. Heidän tapauksiaan ja taustaansa tarkastellaan tarkemmin luvussa 3. Oletan miesten, jotka uskonnollisin perustein kieltäytyivät astumasta varusmiespalvelukseen, saaneen hieman myötämielisempää kohtelua poliittisessa keskustelussa, ja heihin suhtauduttavan myönteisemmin kuin antimilitaristisiin perusteisiin vetoaviin. Oletus perustuu uskonnon ja armeijan merkittävään rooliin maailmansotien välisessä Suomessa ja toisaalta antimilitaristien rinnastamiseen kommunisteihin. Hypoteesini on myös, että aseistakieltäytyminen nähtiin yleisesti vähintäänkin epämiehekkäänä.
10 Kivimäki 2004, 355–357.
1.2. Käsitteet ja menetelmät
Tutkielmani kannalta oleellisin käsite on mieheys, jonka määrittely ja tulkintatapa vaihtelee asiayhteyden mukaan. Esimerkiksi arkikielessä mieheyttä ja maskuliinisuutta käytetään joskus ristiin, koska niissä on samoja piirteitä, mutta eroavat kuitenkin käsitteinä toisistaan, joten niiden määrittely on paikallaan. Mieheys on tässä tutkielmassa yksilöön liitettävä kokonaisuus, joka määrittää hänen miehisen arvonsa. Miesihanteet määrittävät mieheyden vaatimuksia, joita miehet peilaavat itseensä ja toisiin miehiin.
Tutkielmani kannalta toinen oleellinen käsite on hegemoninen maskuliinisuus. Maskuliinisuudella tutkielmassani tarkoitetaan kaikkia niitä kulttuurisia, yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja fyysisiä ominaisuuksia ja tavanomaisuuksia, joita miehille pidetään maantieteellisesti ominaisina tiettynä ajankohtana. Maskuliinisuuden käsite on hyvin monitulkintainen, koska maskuliinisuuden käsitykset muuttuvat ajasta sekä paikasta riippuen ja maskuliinisuuksia on useita erilaisia samanaikaisesti.11 Tällöin maskuliinisuudet voidaan nähdä hierarkkisesti, jolloin yksi maskuliinisuuden ilmentymä voidaan nähdä niin kutsuttuna hegemonisena maskuliinisuutena. Hegemonisella maskuliinisuudella tarkoitetaan sitä ihannemaskuliinisuutta, joka on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti valta- asemassa, ja jonka kautta suuri osa miehistä itseään arvottavat. Hegemoninen maskuliinisuus yleensä edellyttää myös jonkin instituution vahvan tuen, joka edesauttaa luomaan tiettyä miesihannetta.12 Tutkielmani kannalta armeija on ennen kaikkea tämä instituutio, joka pitää tietynlaista miesihannetta esillä ja militarisoi ajan mieskuvaa.
Hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen soveltaminen ei ole täysin ongelmatonta, koska maskuliinisuuksia on useita erilaisia rinnakkain ja näistä hegemonisen aseman saavuttanutta on vaikea määrittää, koska kyseessä on abstrakti käsite. Kuitenkin armeija antoi 1930-luvun miehen maskuliinisuudelle vahvan tukensa, jolloin asepalveluksensa suorittaneet miehet kokivat enemmistöasemansa kautta vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka ulkopuolelle aseistakieltäytyjät jäivät. Arto Jokinen tuo tutkimuksessaan Panssaroitu maskuliinisuus: Mies, väkivalta ja kulttuuri esille, kuinka maskuliinisuutta voidaan pitää jonkinlaisena sosiaaliskulttuurisena performanssina, johon kytkeytyy erilaiset arvot ja asenteet. Se myös rakentuu
11 Tarkemmin maskuliinisuuden määrittelystä ks. Connell 1995, 67–71.
12 Connell 1995, 77–78.
niin miehen sisäisesti kuin ulkoisestikin.13 Lisäksi hegemonista maskuliinisuutta pyritään ylläpitämään, koska se lupaa miehille sukupuolensa kautta valtaa.14 Tämä huomioon ottaen armeijassa koettiin tarpeelliseksi tuoda esiin rohkeaa, uhrautuvaa ja päättäväistä mieheyttä. Vaikka asepalveluksen suorittaneet miehet eivät olleetkaan homogeeninen joukko, he kuitenkin peilasivat muiden miesten käyttäytymistä itseensä, mikä yhtenäisti käyttäytymiskulttuuria armeijassa ja muodosti homososiaalisen15 ympäristön. Kuitenkin painopiste tutkielmassani on mieheyden käsitteessä, koska mieheys peilataan ajan hegemonisen maskuliinisuuden kautta. Toisin sanoen se, mikä koetaan miehiseksi, maskuliiniseksi ja mieheydeksi, voidaan nähdä rakentuvan hegemonisen maskuliinisuuden kautta.
Asepalveluksen suorittaneen militarisoidun miehen voidaan nähdä ilmentäneen 1930-luvulla hegemonista maskuliinisuutta, jonka ”vastakuvana” toimi aseistakieltäytyjät. Tämä on lähtöoletuksenani tutkielmalleni. Vastakuva on George Mossen käsite, joka on englanniksi countertype, mutta käytän siitä käännöstä vastakuva. Vastakuva on normatiivisesta stereotypiasta poikkeava marginaaliryhmä, joka toimii yhteiskunnan omakuvan nostattajana, kun vastakuvaan heijastetaan ne ominaisuudet, jotka nähdään kielteisinä, ja jolla voi olla ominaisuuksia, joita ei ole toivottavaa omata. Vastakuvan kautta on helpompi peilata niitä ihanteita väestöön ja yksilöön, joita yhteiskunnassa halutaan korostaa.16 Vastakuvat ovat olleet oiva tapa vahvistaa vallalla olevaa maskuliinisuuden ja mieheyden ihannetta, toisin sanoen hegemonista maskuliinisuutta, koska niihin peilaamalla saadaan erot miesten välillä esille ja vertailu käy helpommaksi. Täten tietty miesihanne nousee esille ja sitä edustavat miehet kasvattavat itsetuntoaan, kun vastakuvan miehet menettävät arvoaan yhteisön silmissä.17
Tutkielmalleni on olennaista näiden käsitteiden luoma viitekehys ja keskustelu tutkimuskirjallisuuden kanssa. Lähteiden sisällönanalyysin kautta pyrin löytämään asenteita ja
13 Jokinen 2000, 228–229.
14 Jokinen 2000, 213–217.
15 Homososiaalisuus tarkoittaa sukupuolisidonnaisten ja sukupuolipainotteisten verkostojen syntymistä oman sukupuolen toiminnan tukemisen kautta. Machokulttuuri miesvaltaisissa yhteisöissä, kuten armeijassa, yhdistetään homososiaalisuuteen. Ks. esim. Markkola ym. 2014, 15.
16 Mosse 1995, 56–76.
17 Ahlbäck 2014a, 23–24.
merkityksiä, joita aseistakieltäytyjiin ja etenkin heidän mieheyteensä liitettiin sekä millaisilla ilmaisutyyleillä aseistakieltäytyjistä puhuttiin. Sisällönanalyysin kautta muodostuvat myös johtopäätökseni. Sisällönanalyysiä tässä tutkielmassa voidaan pitää teoriaohjaavana.18 Tämä teoriaohjaavuus kumpuaa vastakuvan ja hegemonisen maskuliinisuuden teorioista.
Sisällönanalyysin lisäksi tärkeässä osassa on lähiluku, jonka kautta tekstien merkityksiä tarkastellaan yksityiskohtaisemmin.
1.3. Aiempi tutkimus
Aiempi tutkimus aseistakieltäytyjistä ei ole suoraan käsitellyt ajanjaksolla käytävää keskustelua aseistakieltäytyjien mieheydestä Suomessa. Poikkeuksena on Ville Kivimäen artikkeli Mies, armeija ja vastarinta. Arndt Pekurisen kohtalo kriittisen mieshistorian valossa, joka käsittelee aseistakieltäytyjä Pekurisen kautta yhteiskunnan vaatimuksia mieheydestä, ja sitä miten Pekurinen ei tähän muottiin asettunut. Omassa tutkielmassani Arndt Pekurisella on myös oma roolinsa, mutta se ei ole pelkästään tutkielmani keskiössä. Kivimäen artikkeli on kuitenkin ollut avaamassa oman tutkielmani näkökulmaa ja sillä onkin tukeva rooli tutkielmassani. Toinen runkoa luova tutkimus on Anders Ahlbäckin Manhood and the Making of the Military: Conscription, Military Service and Masculinity in Finland, 1917–39, joka käsittelee ajan mieskuvan ja mieheyden rakentumista asevelvollisuusarmeijan ja historian narratiivien kautta, ja miten asevelvollisuusarmeijan kautta miessukupuoli tulee militarisoiduksi.
Arto Jokinen on tuonut esille, kuinka perinteisesti miehen on täytynyt ylläpitää omaa maskuliinisuuttaan tiettyjen ikäsidonnaisten siirtymäriittien kautta, joihin muun muassa armeija lukeutuu. Näiden siirtymäriittien lisäksi miehen on haluttu käyvän läpi niin kutsuttuja miehuuskokeita, joissa hän osoittaa niin henkistä kuin fyysistäkin vahvuuttaan. Miehuuskokeissa on vaaran aspekti, jonka seurauksena mies voi loukkaantua tai jopa kuolla. Miehuuskokeiden kautta mies kykenee osoittamaan oman maskuliinisen kuntonsa ylittäessään vaaran kokemuksen.19 1930- luvun näkökulmasta, jolloin sodan uhka koettiin todellisena, armeijan rooli siirtymäriittinä oli korostunut ja potentiaalinen sota toimisi miehuuskokeena. Aseistakieltäytyjät eivät olleet
18 Tuomi & Sarajärvi 2009, 103–104, 117.
19 Jokinen 2000, 68–69.
halukkaita tähän siirtymäriittiin osallistumaan, joten he eivät myöskään sodan syttyessä läpäisisi miehuuskoettaan.
Tutkielman aihe on mielestäni ajankohtainen siitä syystä, että edelleen mies on militarisoitu sukupuoli Suomessa. Naiset voivat vapaaehtoisesti suorittaa asepalveluksen, mutta miehille asevelvollisuus on pakollista, muodossa taikka toisessa. Historiasta kantautuva mieskuva on toki ajan saatossa muuttunut, mikä näkyykin siviilipalvelukseen hakeutuvien miesten kasvaneena lukumääränä ja siviilipalveluksen sosiaalisena hyväksyttävyytenä, mutta edelleen siviilipalveluksen suorittamista jossain määrin vähätellään. Esimerkiksi kutsuntatilaisuuksissa ei usein kerrotta lain vaatimalla tavalla asepalveluksen korvaavista vaihtoehdoista, kuten siviilipalveluksesta.20 1930- luvun aseistakieltäytyjien mieheyden ja siihen suhtautumisen tutkiminen auttaa tulkitsemaan näkökulmia nykyään käytävässä keskustelussa sekä aseistakieltäytyjistä että asevelvollisuudesta laajemmin. Mieheyden näkökulma tutkielmassani avaa aikalaisten vaatimuksia mieheydestä, joka auttaa hahmottamaan myös nykypäivän mieheyden vaatimuksia. Myös kriittinen miestutkimus on saanut näkyvyyttä historiantutkimuksen piirissä, joten aseistakieltäytyjien tutkimus tästä näkökulmasta on mielestäni perusteltua. Samalla aiempi aseistakieltäytyjien tutkiminen mieheyden näkökulmasta on vähäistä, joten on olemassa tutkimusaukko, mikä on mielestäni luonut tutkielmani aiheelle tarpeellisuutta ja kysyntää.
1.4. Lähteet
Tutkielmassani lähteinä käytän sanomalehtiä sekä suojeluskuntajärjestön aikakauslehteä Hakkapeliittaa. Tarkastelen viiden sanomalehden ja yhden aikakauslehden kautta niissä ilmennyttä suhtautumista ehdottomiin aseistakieltäytyjiin ja heidän mieheyteensä. Analysoitaviksi sanomalehdiksi valikoituivat Suomen Sosialidemokraatti, Suomenmaa, Uusi Aura, Etelä-Suomi ja Helsingin Sanomat. Mielestäni sanomalehdet ovat hyvä lähde tutkielmalleni, sillä niissä ilmenee ajalle tyypillinen ajattelutapa, mutta samalla ne ovat myös osaltaan luomassa ja vahvistamassa näitä ajattelumalleja. Lähteiden valinta perustuu myös siihen, että jokainen näistä lehdistä kannattaa jotain puoluetta. Näin voidaan tarkastella puoluekentän kautta suhtautumista aseistakieltäytyjiin.
20 ’Aseistakieltäytyjäliitto: Kutsunnanalaisille tiedotettava siviilipalvelusta – nyt lain velvoite ei toteudu’, Kansan Uutiset, 30.10.2020.
Puolueet suhtautuvat eri tavalla aseistakieltäytyjiin ja puolueiden sisälläkin saattoi kannattajilla ja poliitikoilla oli eriäviä kantoja aiheeseen, joten täyttä varmuutta lehdet eivät anna puolueen kannattajien asenteista. Rajauksessa ei toki ole kaikkien puolueiden äänenkannattajat mukana, mutta se kattaa oikeiston, vasemmiston sekä keskustan, kun Suomen sosialidemokraatti edustaa SDP:tä, Suomenmaa Maalaisliittoa, Uusi Aura sekä Etelä-Suomi Kokoomusta ja Helsingin Sanomat Kansallista Edistyspuoluetta. Tosin Helsingin Sanomat teki koko 1930-luvun ajan pesäeroa Kansalliseen Edistyspuolueeseen pyrkien puolueettomuuteen.21 Maantieteellisesti lehdet ovat sijoittuneet hajanaisesti. Niiden toimipaikat kuitenkin sijoittuvat Etelä-Suomeen. Valitsin Kokoomukselta kaksi äänenkannattajaa nojaten siihen, että se oli edustajistomäärältään pienempi puolue kuin SDP ja Maalaisliitto, mutta silti sillä oli huomattavasti enemmän lehtiä äänenkannattajinaan kuin muilla puolueilla 1930-luvun alussa.22 Sanomalehtien lisäksi päätin ottaa aikakauslehti Hakkapeliitan mukaan tarkasteluun, koska suojeluskuntajärjestö oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa Suomessa 1930-luvulla ollen jäsenmäärältään Suomen suurin kansalaisjärjestö sotien välisenä aikana.23 Sillä oli siis vahva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa, joka heijastuu myös suhtautumisessa aseistakieltäytyjiin.
Toteutin lähteiden hankinnan Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen kautta. Aluksi etsin aineistoa laveiden hakusanojen ja -lausekkeiden kautta, ja selailin hakutuloksia saadakseni alustavaa käsitystä uutisoinnista ja hyvien hakusanojen käytöstä. Aseistakieltäytyjiä käsitelleissä uutisissa ja muissa kirjoituksissa heihin viitattiin ”omantunnonarkoina” ja etenkin Arndt Pekurisen nimi tuli jatkuvasti esiin. Selvennyksen vuoksi on mainittava, että omantunnonarka-termiä käytettiin lehdestä riippumatta, joten se ei ollut poliittisesti latautunut termi vaan hyvin neutraali. Päätin ottaa lähempään tarkasteluun Tauno Tapanaiseen ja Arndt Pekuriseen liittyvät kirjoitukset, koska niistä välittyi hyvin eriävät suhtautumiset aseistakieltäytymiseen 1930-luvulla. Molemmat olivat kieltäytyneet ehdottomasti palvelemasta sotalaitosta missään muodossa, mikä lisäsi kirjoittelun jyrkkyyttä. Tapanainen kieltäytyi asepalvelusta uskonnollisin perustein ja Pekurinen puolestaan antimilitaristisiin sekä eettisiin syihin vedoten, joten suhtautumista Pekuriseen ja Tapanaiseen voidaan tarkastella heidän aseistakieltäytymisten erilaisten lähtökohtien kautta. Koska syyt
21 Salokangas 1987, 228, 246, 262, 265–267, 278.
22 Mickelson 2007, 133–135.
23 Nevala-Nurmi 2014, 225.
aseistakieltäytymiseen erosivat toisistaan, voidaan myös suhtautumisen heitä kohtaan olettaa olleen erilaista. Lisäksi nämä tapaukset valikoituivat sillä perusteella, että päädyin tarkastelemaan ehdottomia aseistakieltäytyjiä, koska tapauksista, joissa asevelvollinen suoritti aseettoman palveluksen tai työpalveluksen asepalvelun sijaan, ei oikeastaan uutisoitu.
Hakulausekkeiksi muodostin ”Tauno Tapanainen”, ”omantunnonarka AND Pekurinen” sekä
”omantunnonarka AND asepalvelu*”. ”Tauno Tapanainen” tuotti 30 osumaa, ”omantunnonarka AND Pekurinen” 21 osumaa ja ”omantunnonarka AND asepalvelu*” 28 osumaa, kun rajauksena oli edellä mainitut sanomalehdet ja Hakkapeliitta sekä aikarajauksena 1.1.1930–31.12.1939. Eri hakulausekkeiden kautta tulleissa osumissa oli myös ristiin samoja artikkeleita. Kun karsin osumien määrästä päällekkäisyydet eli samat artikkelit, oli niitä yhteensä 69. Näistä 27 kirjoitusta oli Sosialidemokraatissa, Helsingin Sanomissa oli 21, Uudessa Aurassa oli 7, Etelä-Suomessa ja Hakkapeliitassa oli 5 ja Suomenmaassa oli 4 osumaa. Mukaan sisältyy sekä uutisia että mielipidekirjoituksia ja pakinoita, mutta tarkempaan lähilukuun otin mielipidekirjoitukset ja pakinat, sillä niissä otettiin selvästi kantaa aseistakieltäytyjien mieheyteen ja asemaan yhteiskunnassa.
2. ASEISTAKIELTÄYTYJIEN JA PASIFISMIN HISTORIAA ITSENÄISESSÄ SUOMESSA
Aseistakieltäytymistä on dokumentoitu huonosti Suomessa ja virallisia tilastoja aseistakieltäytyjistä löytyy vasta vuodesta 1956 lähtien. Kuitenkin arvioiden mukaan itsenäisessä Suomessa aseista kieltäytyneitä oli vuoteen 1948 mennessä 500–600 miestä.24 Pasifismin suosio lisääntyi sekä Suomessa sisällissodan että maailmalla ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Suuret tappiot, vihollisen julma kohtelu ja totaalinen sota saivat aikaan liikehdintää rauhan ja pasifismin puolesta.
Kansainvälinen rauhanliike toi vaikutteita Suomeen ja vuonna 1920 perustettiin Sovinnonliitto sekä Suomen Rauhanliitto. Sovinnonliitto vaati aseistakieltäytymistä lailliseksi Suomessa, ja sen Helsingin ja Tampereen jaostot kokoontuivat vaatimaan siviilipalvelusta aseistakieltäytyjille. Tästä vaateesta Helsingin jaosto kuitenkin irtaantui, koska se ei kokenut mitään asepalvelusta korvaavaa palvelua hyväksyttävänä. Rauhanliitosta puolestaan kasvoi Suomen suurin rauhaa ajava järjestö 1920- ja 1930-luvuilla ja suurimmillaan sen jäsenistöön kuului noin 2 000 jäsentä. Vaikka kaikki järjestöön kuuluneet eivät olleet pasifisteja, sen merkitys Suomen rauhanliikkeelle oli tärkeä suhteellisen
24 Scheinin 1988, 120–121.
suuren jäsenmääränsä vuoksi. Jo ennen vuotta 1920 Suomessa oli rauhanjärjestöjä, mutta ne olivat varsin lyhytikäisiä ja niiden merkitys rauhanliikkeelle oli pieni.25
Vuonna 1923 perustettiin myös kaksi muuta rauhanjärjestöä: Suomen Antimilitaristinen liitto sekä Suomen Ehdottomat Rauhanystävät. Antimilitaristinen liitto oli hieman radikaalimpi järjestö, joka ajoi pakollisen asevelvollisuuden lopettamista ja aseistakieltäytyjien oikeutta asevelvollisuudesta kieltäytymiseen. Antimilitaristinen liitto jakoi pamfletteja ja lehtisiä tiedottaen ihmisiä järjestön ajamasta asiasta. Sillä oli propagandistinen taipumus, mikä herätti huomiota ja epäluuloa ympäröivässä yhteiskunnassa. Liitto sai paljon huomiota osakseen myös sen puheenjohtajan Arndt Pekurisen kieltäydyttyä ehdottomasti asepalveluksesta ja joutuen sen takia useaan otteeseen tekemisiin niin poliisin kuin armeijankin kanssa. Tämä oli omiaan lisäämään epäluuloa järjestöä kohtaan. Vaikka liitto oli jäsenmäärältään pieni, sillä oli noin sata jäsentä, se sai paljon huomiota osakseen. Antimilitaristinen liitto pyrki vaikuttamaan siis poliittisen pasifismin keinoin, kun Suomen Ehdottomat Rauhanystävät olivat taipuvaisia puhumaan uskonnollisen pasifismin puolesta. Näiden kahden rauhanjärjestön suurin eroavaisuus olikin niiden lähestymistavassa rauhaan, ja myöhemmin Suomen Ehdottomat Rauhanystävät yhdistyi osaksi Antimilitaristista liittoa.26
Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki vakiinnutti Suomeen kaaderijärjestelmän, joka on edelleen käytössä, miliisijärjestelmän sijaan. Asevelvollisuuslaki takasi myös aseettoman palveluksen ja aseistakieltäytymisoikeuden, mutta korvaavan palveluksen tuli hyödyttää puolustuslaitosta. Tämä tarkoitti siis joko aseetonta palvelusta armeijassa tai työpalvelusta sotalaitoksen hyväksi. Laissa mainitaan, että huolellisen tutkimuksen jälkeen voidaan sallia uskonnollisin syin aseista kieltäytyneiden suorittaa aseeton palvelus. Lisäksi erittäin arkaluontoisissa tapauksissa voidaan sallia muihin omantunnonsyihin vetoavien suorittaa samainen aseeton palvelus. Aseistakieltäytyjät olivat silti eriarvoisessa asemassa, koska heidän tuli palvella kuusi kuukautta pidempään kuin asepalvelustansa suorittavien, joille palvelus kesti vähintään vuoden.27 Pidemmällä palvelusajalla pyrittiin vähentämään aseistakieltäytyjien määrää. Vuosien 1922 ja 1931 välillä vähän alle 200 miestä suoritti aseettoman palveluksen tai työpalveluksen, joista suurin osa kuului kristillisiin ja protestanttisiin vähemmistöliikkeisiin, kuten baptisteihin, metodisteihin, adventisteihin,
25 Hackman & Huumo 1999, 44–45.
26 Hackman & Huumo 1999, 44–46.
27 Scheinin 1988, 117–119.
helluntailaisiin, vapaakirkkolaisiin ja Jehovan todistajiin. Vain noin 20 asevelvollista kieltäytyi ehdottomasti asepalveluksesta ja korvaavasta palvelusta, minkä seurauksena he saivat vankilatuomion.28
Aseistakieltäytyjien asema parantui vuoden 1931 niin kutsutun omatuntolain myötä. Se takasi ensimmäistä kertaa oikeuden siviilipalvelukseen, joka oli irrotettu sotalaitoksesta. Lakimuutoksen perusteluista nousi usein esiin ehdottomien aseistakieltäytyjien kärsimät vankeusrangaistukset.
Ennen omatuntolakia Antimilitaristisen liiton jäsenet kieltäytyivät osallistumasta aseellista palvelusta korvaaviin tehtäviin, mikä johti vankeusrangaistuksiin. Tällä näyttäisi olleen suuri merkitys omatuntolain aikaansaamiseen. Laki takasi rauhan aikana oikeuden suorittaa asevelvollisuus työvelvollisena valtion hyväksi tehtävässä työssä tai aseettomana palveluksena armeijassa. Palvelusajoissa oli kuitenkin eroavaisuuksia, kun aseettomana palveluksena suoritettuna palvelus kesti viisi kuukautta yli asepalvelun keston. Työpalveluksena suoritettaessa palvelusaika venyi yli kahdeksan kuukautta pidemmäksi kuin asepalvelu, joka oli pysynyt 12 kuukaudessa.29
Lain käytännöissä oli omat puutteensa, kun aseistakieltäytyjän tuli astua ensin asepalvelukseen, jonka jälkeen he vasta kykenivät hakemaan siviilipalvelukseen. Heille siis annettiin sotilaan status hetkellisesti ennen siviilipalvelukseen pääsyä. Lisäksi sota-aikana aseistakieltäytyjien tuli palvella sotalaitosta. Omatuntolain jälkeen edelleen yli 90 prosenttia aseistakieltäytyjistä vetosi uskonnollisiin syihin, koska eettisiin, antimilitaristisiin ja periaatteellisiin syihin vedonneet leimattiin usein kommunisteiksi, mikä ajalle tyypillisesti saattoi olla merkittävä leima eikä se ollut toivottavaa.
Tauno Tapanainen oli omatuntolain voimaantulon jälkeen ensimmäinen ja ennen toista maailmansotaa ainoa, joka kieltäytyi suorittamasta asepalvelusta missään muodossa. Toisin sanoen hän oli ensimmäinen suomalainen totaalikieltäytyjä sen jälkeen, kun siviilipalvelus tuli mahdolliseksi.30
28 Hackman & Huumo 1999, 44, 47–48.
29 Scheinin 1988, 119–120.
30 Hackman & Huumo 1999, 49–50.
3. OMANTUNNONARKOJEN MIEHEYS
3.1. Tauno Tapanaisen kohtelu poliittisessa lehdistössä
Tauno Tapanaisella oli erilainen lähestymistapa rauhankysymykseen kuin Arndt Pekurisella, mikä ilmenee Pekurisen avoimessa kirjeessä nimimerkille ”Timo”. Kirjeessään Pekurinen toteaa Tapanaisen kieltäytyneen liittymästä Antimilitaristiseen liittoon, mitä Pekurinen itse piti valitettavana. Tämä on osoitus Tapanaisen uskonnollisesta vakaumuksestaan kieltäytyä asepalveluksesta. Lisäksi hän näyttää olleen erittäin hyvätapainen ja oli saanut viranomaisilta asti myötätuntoa kieltäytymiselleen.31 Hän ei politisoinut omaa aseistakieltäytymistään, kuten Pekurinen omalta osaltaan teki. Tauno Tapanainen kuitenkin kieltäytyi useaan eri otteeseen palvelemasta maanpuolustustyössä sekä siviilipalveluksessa ja siitä johtuen istui vankilassa yhteensä 4 vuoden ja 3 kuukauden ajan. Tapanainen toteutti myös nälkälakon joukko-osastossaan Helsingissä, minkä seurauksena hän joutui sairaalaan. Lopulta hänet vapautettiin toistaiseksi sotapalveluksesta vapaaksi sairaana vuoden 1935 kesäkuussa.32 Vapautuksensa jälkeen hän toimi aktiivina Kristillisen Työväen Liiton toiminnassa eikä näytä saaneen enää osakseen juurikaan huomiota poliittisessa lehdistössä.33 Tapanaisesta kirjoittelu painottuikin 1930-luvun alkupuoliskolle.
Vuonna 1931 Suomessa puhutti julkisessa keskustelussa paljon tapaus, jossa 60 Iso-Britannian parlamentin alahuoneen jäsentä sekä muun muassa Albert Einstein lähettivät yhdessä kirjeen Suomen tasavallan presidentille. Tässä kirjeessä he vetosivat presidentti Svinhufvudin oikeuteen armahtaa Tauno Tapanainen. Tapaukseen liittyen sanomalehdistössä ja erilaisissa aikakauslehdissä oli paljon uutisointia ja mielipidekirjoituksia sekä pakinoita. Oikeistolaisten lehtien pakinoissa otettiin vahvasti kantaa Suomen puolustuslaitoksen puolesta ja kritisoitiin aseistakieltäytyjiä etenkin sillä perusteella, että heidän esimerkkinsä heikentäisi suomalaisten miesten
31 ’Avoin kirje ja vastinetta nimimerkki ”Timolle”.’, Suomen Sosialidemokraatti, 08.07.1935, nro 182, 6.
32 ’Tapanainen vapautettu sotapalveluksesta toistaiseksi.’, Helsingin Sanomat, 15.06.1935, nro 158, 2;
’Sotapalveluksesta kieltäytynyt pääsi lopulta vapaaksi.’, Suomen Sosialidemokraatti, 15.06.1935, nro 160, 4.
33 ’KRISTILLISEN TYÖVÄEN LIITON VUOSIKOKOUS JA -JUHLAT’, Helsingin Sanomat, 05.06.1938, nro 149, 14; ’Krist.
Työväenliitto tehostaa erikoisesti nuorisotyötään Turun liittokokouksen päätöksessään.’, Uusi Aura, 27.06.1937, nro 168, 3.
puolustustahtoa ja näin vaarantaisi myös Suomen itsenäisyyden lisääntyneen kommunismin uhkan myötä.34
Yksi keinovalikoimaan kuuluva tapa heikentää aseistakieltäytyjien merkittävyyttä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta oli vedota heidän mieheyteensä. Kansainvälisen rauhanyhteisön kirje presidentille herätti vahvoja tunteita, sillä monen mielestä etenkin vaikutusvaltaisen ja maineikkaan Einsteinin allekirjoitus kirjelmässä nähtiin maanpuolustuksen kannalta vaarallisena, koska hänen kansainvälinen maineensa toi hänelle arvovaltaa ihmisten silmissä. Seuraavaksi käynkin tapaukseen liittyviä pakinoita ja mielipidekirjoituksia läpi ja tarkastelen niissä ilmenevää suhtautumista aseistakieltäytyjiä kohtaan. Painopisteenä on kuitenkin löytää ja analysoida juuri niitä tapoja sekä ilmaisutyylejä, joilla aseistakieltäytyjien mieheyteen viitattiin.
Etelä-Suomi-lehdessä nimimerkillä ”Jussi” kirjoittanut henkilö vetoaa kirjoituksessaan, että jopa häntä maineikkaammat miehet ovat jo ennen häntä kyseenalaistaneet Tauno Tapanaisen yhteiskunnallisen arvon, kun Tapanainen on kieltäytynyt aseettomastakin palveluksesta sitä hänelle tarjottaessa. Hänen sanojensa mukaan Tapanaisen kaltaiset miehet eivät ”ansaitse miehen housuja”.35 Kielikuva miesten housuista viittaa miehiseen arvoon ja mieheyteen eikä aseistakieltäytyjien kuulu saada muilta miehiltä eikä myöskään naisilta arvostusta, kun he eivät muiden miesten tapaan ole valmiita puolustamaan isänmaataan mahdollisen sodan syttyessä.
Kuten moni muukin ”Jussin” aikalainen, myös hän näkee miehisen arvon ja mieheyden määrittyvän osittain asevelvollisuuden ja maanpuolustuksen ympärille.
Nimimerkillä ”Nikke” kirjoittanut henkilö otti omassa kirjoituksessaan myös kantaa Uusi Aura- lehdessä aiemmin mainittuun tapaukseen, jossa kansainvälinen rauhanliike oli lähettänyt kirjeen presidentille. Tauno Tapanainen ja muut asepalveluksesta kieltäytyvät saisivat hänen mielestään siivota kasarmien makkilaitokset, jottei ”oikeita miehiä tarvitsisi sellaisella työllä vaivata”.36 Oikeilla miehillä viitataan siis varusmiehiin, jotka ovat pyyteettömästi ja velvollisuudentunnosta lähteneet armeijaan palvelemaan isänmaataan. Mielipidekirjoituksesta on siis selkeästi tulkittavissa väheksyvä asenne aseistakieltäytyjien mieheyttä kohtaan, jotka eivät ”Niken”
34 Jussi, ’EI UNOHDU.’, Etelä-Suomi, 02.02.1933, nro 13, 3.
35 Jussi, ’Kuurnivat hyttysen, nielevät kameelin’, Etelä-Suomi, 18.08.1931, nro 90, 3.
36 Nikke, ’Maailman turulta’, Uusi Aura, 14.08.1931, nro 215, 3.
maailmankatsomuksen mukaan vastaa ”oikeita miehiä”. Porvarilliseen aikalaiskäsitykseen kuului ajatus siitä, että armeija tekee pojasta miehen, joten ”Niken” voidaan tulkita viittaavan armeijan kasvattavaan luonteeseen, jolloin aseistakieltäytyjistäkin saadaan oikeita miehiä armeijan kautta.
”Jussi” näkisi myös aseettoman palvelunkin koulivan pojasta miehen,37 joten aseellinen palvelus ei olisi ratkaiseva tekijä vaan armeijan ilmapiiri. Toisaalta ”Nikke” ei välttämättä viittaa armeijan kasvattavaan luonteeseen vaan saattaa viitata näiden miespuolisten aseistakieltäytyjien miehisen arvon puutteeseen itsessään heidän ”tunneherkkyytensä” takia.
Sanomalehdistössä ja aikakauslehdissä 1930-luvun alussa aseistakieltäytyjiin viitattiin usein
”tunneherkkinä” ja ”omantunnonarkoina”, kuten nimimerkit ”Jussi” ja ”Nikke” omissa kirjoituksissaan tekevät. Miehen ideaalisiin ominaisuuksiin ei kuulunut herkkyys tai arkuus eikä se varsinkaan ollut hyväksi sotilaalle, jonka tuli kestää painetta ja kovaa kuria. Jo se, että aseistakieltäytyjiin viitattiin tunneherkkinä ja omantunnonarkoina kielii siitä asenteesta, mikä yhteiskunnassa oli heitä kohtaan. Toisaalta omantunnonarka oli neutraali ja yleisesti käytetty termi aseistakieltäytyjistä lehtien palstoilla 1930-luvun Suomessa. Yleensä kuitenkin kirjoituksissa, joissa korostettiin kriittistä suhtautumista aseistakieltäytyjiin, omantunnonarka-termin yhteydessä käytettiin lainausmerkkejä. Tulkitsen lainausmerkkien käytön siinä merkityksessä, että omantunnonarkojen ei nähty todellisuudessa kieltäytyneen asepalveluksesta omantunnon syiden perusteella vaan muut vaikuttimet olivat taustalla. Tämä myös tuotiin sanallisesti esiin osassa kirjoituksista.38
Nimimerkillä ”Valkoinen neekeri” Hakkapeliittaan kirjoittanut henkilö kuvaa kansainvälisen rauhanliikkeen suomalaisen järjestön naisjäseniä herkkämielisiksi ja haaveellisiksi. Samassa virkkeessä järjestön miesjäsenistä kirjoittaessaan hän kutsuu heitä suoraan ”naismaisiksi”.39 Näin ollen hän viittaa miehien omaavan naisellisia ominaisuuksia eli kyseenalaistaa selkeällä tavalla heidän mieheytensä pelkästään sillä perusteella, että he ovat osa rauhanjärjestöä. Koska kyseessä oli vapaaehtoisen maanpuolustusorganisaation eli suojeluskuntaliikkeen toimittama aikakauslehti, oli puhetapa aseistakieltäytyjistä jyrkempää kuin poliittisessa lehdistössä muutoin
37 Jussi, ’Kuurnivat hyttysen, nielevät kameelin’, Etelä-Suomi, 18.08.1931, nro 90, 3.
38 Tolari, ’KIRJE HELSINGISTÄ’, Helsingin Sanomat, 04.01.1930, nro 3, 4.
39 Valkoinen neekeri, ’Suomen miehen suoraa puhetta’, Hakkapeliitta, 01.12.1931, nro 48, 18.
suojeluskuntaliikkeen aatteellisen pohjan takia ja sen vahvan sidonnaisuuden sotilaallisen miesideaalin kanssa.40 Kuten Markkola, Lamberg ja Östman tuovat artikkelissaan esiin, mieheys ja naiseus toimivat hierarkkisessa suhteessa ja eroja esiin tuovassa vuorovaikutuksessa. Mieheys saadaan esille peilaamalla sitä naiseuteen.41 Tässä tapauksessa naiseutta korostetaan negatiivisessa merkityksessä, koska se yhdistetään miehiin, ja näin ollen yritetään miespuoliselle lukijalle viestiä, että naiseus on hierarkkisesti alempana kuin mieheys, korostaen naisten herkkämielisyyttä.
”Valkoinen neekeri” käsittelee kirjoituksessaan aseistakieltäytyjien haitallista vaikutusta maanpuolustukseen ja kritisoi muun muassa Einsteinin allekirjoittamaa kirjettä, joka on lähetetty Suomen tasavallan presidentille, ja jossa vedotaan presidenttiä armahtamaan uskonnollisin perustein asepalveluksesta kieltäytyneen Tauno Tapanisen vankilatuomiostaan.42 Rauhanjärjestöön kuuluvien ”naismaisten” miesten esille tuominen tekstissä on retorinen keino, jolla vahvistetaan käsitystä siitä, että miehen kuului ottaa osaa maanpuolustustyöhön ja maanpuolustustahdon ylläpitämiseen. Ei ollut miehen arvolle sopivaa ajaa rauhanaatetta, koska aatteen levitessä Suomesta tulisi helppo ja puolustuskyvytön kohde vallata, koska muut maat kehittivät sotalaitoksiaan huolimatta Suomen puolustuslaitoksen tilanteesta.
3.2. Arndt Pekurisen kohtelu poliittisessa lehdistössä
Kuten jo mainittua, Pekurinen piti valitettavana, että Tapanainen ei ollut halukas liittymään Antimilitaristiseen liittoon. Tapanaisen ollessa harras kristitty Pekurinen puolestaan näki luterilaisen kirkon sotauskontona eikä vedonnut siis uskonnollisiin syihin aseistakieltäytymisessään, mikä olisi ollut vielä hyväksyttävää. Pekurinen ei saapunut kutsuntoihin vuonna 1924 ja hänet pidätettiin viimein vuoden 1929 marraskuussa. Tämän jälkeen hänet yritettiin pakottaa pukemaan sotilasunivormu päälleen, mutta Pekurinen kieltäytyi useaan kertaan pukemasta univormua päälle.
Pekurinen sai kolme tuomiota, jotka olivat pituudeltaan neljä, kuusi ja yhdeksän kuukautta. Lopulta hän vapautui ehdonalaiseen 12.1.1932. Pekurinen kieltäytyi loppuun asti palvelemasta sotalaitosta ja hänet teloitettiin rintamalla vuoden 1941 marraskuussa.43
40 Nevala-Nurmi 2014, 227–231.
41 Markkola ym. 2014, 13.
42 Valkoinen neekeri, ’Suomen miehen suoraa puhetta’, Hakkapeliitta, 01.12.1931, nro 48, 18.
43 Kivimäki 2004, 347–351, 354.
Pekurisen tapaus eroaa Tauno Tapanaisen tapauksesta antimilitaristisen kieltäytymisen lisäksi myös siinä, että hänen aseistakieltäytymisensä alkoi jo 1920-luvulla, joten uutisointi ja kirjoittelu oli jo silloin varsin vilkasta. Hän kuitenkin joutui poliisin ja sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin vielä 1930-luvullakin. Kuten aiemmin mainitsin, myös muihin aseistakieltäytymistapauksiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin saatettiin viitata Suomen lehdistössä Pekurisen nimellä, mikä on selvä osoitus hänen aseistakieltäytymisensä merkittävyydestä, joka painui aikalaisten ihmisten mieliin pitkäksi aikaa. Vielä vuonna 1939 Hakkapeliitassa viitattiin Englannin aseistakieltäytymistapauksiin otsikolla ”Englannin Pekuriset”.44 Pekurisen aseistakieltäytymistapaus on ollut merkittävä aikalaisille, koska hän oli Antimilitaristisen liiton puheenjohtaja, joka ajoi sotalaitoksen alasajoa.
Tässä alaluvussa analysoin, miten Pekurisen mieheyteen viitattiin eri kirjoituksissa.
Ruotsin aseistakieltäytyjistä kirjoittaessaan jo aiemmin mainittu nimimerkki ”Nikke” puhuu heistä myös yleisesti ”pekurisina”, minkä tarkoituksena on yleistää kaikki aseistakieltäytyjät samaan kategoriaan heidän vakaumuksistaan riippumatta. Hänen mielestään Ardnt Pekurinen voitaisiin lahjoittaa Ruotsiin, jotta hän saisi kaltaistansa seuraa. Hän myös kutsuu aseistakieltäytyjiä nuoriksi pojiksi, mikä voidaan tulkita armeijan luonnetta kasvattavan vaikutuksen olleen hänelle tärkeää, kuten oikeistolaiselle mieskäsitykselle oli tyypillistä.45 Tämä tukee jo Tapanaisen kohdalla esittämääni tulkintaa siitä, että ”Nikke” ajattelee asepalveluksen luovan pojista miehiä. Heidän erottamisensa miehistä pojiksi näyttäisi samalla olleen ”Nikelle” oleellinen tapa korostaa heidän mieheytensä puutetta.
Arndt Pekurinen oli syömälakossa vuoden 1929 joulun aikoihin, mihin liittyen Etelä-Suomessa nimimerkillä ”Jussi” kirjoitti pakinaa alaotsikolla ”Marttiira Pekurinen”. Pakinassaan hän kirjoittaa, kuinka vasemmistolehdissä on ylistetty Antimilitaristiselle liitolle Pekurisen osoittamaa miehuutta syömälakon merkeissä. Kuitenkin ”Jussi” toteaa, että tällainen ”--miehuus tavallisen porvarin mielestä olisi paras verhota naisten hamosiin.”46 Ensinnäkin vasemmistolehdissä on ilmeisesti arvostettu korkealle Pekurisen tarmokasta päättäväisyyttä vastustaa sotalaitosta erilaisin pasifistisin keinoin, mikä on saattanut olla lehtien mielestä miehuutta osoittava teko.
Tarkastelemissani lehtijutuissa Sosialidemokraatissa ei kuitenkaan ilmennyt minkäänlaisia
44 ’TÄHYSTYSPALLOSTA’, Hakkapeliitta, 30.05.1939, nro 22, 27.
45 Nikke, ’Maailman turulta.’, Uusi Aura, 13.05.1931, nro 126, 3.
46 Jussi, ’PIENTÄ PAKINAA’, Etelä-Suomi, 04.01.1930, nro 1, 3.
kannanottoja aseistakieltäytyjien mieheyteen tai miehuuteen, joten se, missä vasemmistolehdissä hänen miehuuttaan on ylistetty, jää epäselväksi. Suomalaisessa yhteiskunnassa kuitenkin arvostettiin horjumattomasti periaatteistaan kiinnipitävää miestä,47 joten on hyvin mahdollista, että vasemmistolehdissä oli ylistetty Pekurisen miehuutta. ”Jussi” ei kuitenkaan asiaa näe samalla tavalla vaan hänen silmissään Pekurisen toiminta on epämiehekästä ja naisellista. ”Jussi”, kuten muutkin aseistakieltäytyjien mieheyttä kyseenalaistaneet, vetosi nimenomaan maanpuolustuksen ja maanpuolustustahdon heikkenemiseen tällaisen sotalaitosta vastustavien toimien seurauksena.
Naiseuteen viittaaminen ja aseistakieltäytyjien liittäminen naisiin ajoi näitä tarkoitusperiä.
”Niitä on toisinaan sotaväessä n.s. ”omantunnonarkoja”, jotka uskonnollisista syistä tahtovat vapautua kiväärin kannosta ja suorittavat sotapalveluksensa työvelvollisina. Sellaisiin henkilöihin nähden ei tietenkään ole mitään sanomista, jos he vain todellisesta vakaumuksesta katsovat asiakseen olla
”tarttumatta miekkaan”, sillä uskonnollinen vakaumus on arka seikka, jota vähemmän ”omantunnonaran” on paras olla peukaloimatta.”48
Edellä olevasta lainauksesta näkee selvästi sen, että uskonnolliset syyt ovat ”Jussin” mielestä hyväksyttävämpiä kuin periaatteelliset tai eettiset syyt, saati sitten antimilitaristiset. Ville Kivimäki tuo omassa artikkelissaan myös esille, kuinka valtiovalta kykeni hyväksymään vielä uskonnolliset perusteet aseistakieltäytymiseen, koska se sisältyi sen arvojärjestelmään.49 Koska kyse on kokoomuslaisesta lehdestä, ei sinänsä ole yllättävää, että uskonnon merkitystä pidetään arvossa myös aseistakieltäytyjistä kirjoitettaessa. ”Koti, uskonto ja isänmaa” -teema oli edelleen tärkeä ja Kansallisen Kokoomuksen arvopohja oli 1930-luvulla huomattavasti konservatiivisempi kuin nykyään.50
Pakinan lopussa on vielä raju kannanotto, jossa todetaan olevan maanpuolustuksen kannalta parempi, jos Pekurinen ostaisi narua ja laittaisi itsensä sen jatkeeksi, jotta olisi yksi ”epäterve haihattelija vähemmän.”51 Koska kyseessä on pakina, kielenkäytön tarkoituksena on ottaa kantaa
47 Kivimäki 2004, 354–356.
48 Jussi, ’PIENTÄ PAKINAA’, Etelä-Suomi, 04.01.1930, nro 1, 3.
49 Kivimäki 2004, 352.
50 Mickelson 2007, 110.
51 Jussi, ’PIENTÄ PAKINAA’, Etelä-Suomi, 04.01.1930, nro 1, 3.
lennokkailla, provosoivilla ja paikoin rajuilla ilmaisuilla, mikä tuleekin selvästi esiin. Näin ollen rajun kielenkäytön ja ilmaisutyylin tulkitsen olleen ennen kaikkea retorinen keino tuoda oma kanta aseistakieltäytyjien asemaan esille. Ilmaisutyylin rajuus kielii mielestäni kuitenkin myös siitä, että yhteiskunnassa oli kannatusta tämän kaltaiselle ajattelulle, koska lehdessä uskalletaan näin rajua tekstiä painaa. Radikaalin Lapuan liikkeen suosio Kokoomuksen piirissä samoihin aikoihin,52 tukee myös väitettäni radikaalien kannanottojen painamiskelpoisuuden hyväksyttävyydestä yhteiskunnassa. Lapuan liike toimi monessa suhteessa oikeusvaltion periaatteita vastaan ja sen kannattajat käyttivät oman käden oikeutta myös Pekurisen rankaisemiseksi muiluttamalla hänet.53 Kokoomuksen tuki Lapuan liikkeelle kielii tulkintani mukaan siitä, että puolueen kannattajissa oltiin jopa radikaalien toimien kannalla maanpuolustustahdon ylläpitämiseksi. Kommunismin pelko oli 1930-luvulle tyypillistä ja se peilautui myös aseistakieltäytyjiin, mikä näkyi aseistakieltäytyjien yhdistämisenä kommunisteihin.
Asenteista aseistakieltäytyjiä kohtaan kertoo myös se seikka, että ainoastaan Suomen Sosialidemokraatti julkaisi Pekurisen avoimen kirjeen, jossa hän vastaa nimimerkille ”Timo”, joka Uudessa Suomessa on kritisoinut Tauno Tapanaisen päätöstä kieltäytyä sotalaitoksen palvelemisesta. Kirjoituksessaan Pekurinen ottaa kantaa aseistakieltäytyjien asemaan ja mainitsee siviilityölain merkittävyyden omantunnonvapauden kannalta.54 Tulkitsen muiden lehtien päätöstä olla julkaisematta Pekurisen kirjoitusta kannanottona, ettei aseistakieltäytyjien asiaa haluttu erityisesti edistää, koska sen nähtiin heikentävän maanpuolustustahtoa. Samalla vastakuvan ylläpitämisen kannalta ei esimerkiksi porvarilliselle lehdistölle ollut kannattavaa julkaista tämän kaltaisia puolustuspuheita aseistakieltäytymiselle, koska se olisi mahdollistanut samaistumisen aseistakieltäytyjiin.
3.3. Militarisoidun mieheyden vastakuvat
Kuten Anders Ahlbäck toi esille tutkimuksessaan, miehet pelkäsivät toisten miesten leimaavan heidät epämiehekkäiksi ja heidän maskuliinisen kyvykkyytensä kärsivän, mikäli he eivät osallistuneet asepalvelukseen. Asepalveluksen suorittamalla miehet välttivät heihin kohdistuvan mahdollisen
52 Rytilahti 2007, 1–3.
53 Kivimäki 2004, 352–353.
54 ’Avoin kirje ja vastinetta nimimerkki ”Timolle”.’, Suomen Sosialidemokraatti, 08.07.1935, nro 182, 6.
pilkan, ja pelko muiden miesten silmissä epäonnistumiseen väheni. Tällainen hegemonisen maskuliinisuuden paine saa epäilevät ja vakaumuksessaan epävarmat nuoret miehet suorittamaan asepalveluksen.55 Näin he tulevat suorittaneeksi yhden siirtymäriitin kohti täyttä mieheyttä ja mahdollisesti näyttäytyvät muille miehille maskuliinisempina.
Lähdeaineistoni perusteella vain pienessä osassa kirjoituksista vedottiin suoraan mieheyteen aseistakieltäytymisen yhteydessä. Kirjoituksissa vedottiin aseistakieltäytyjien tunneherkkyyteen56, ja joskus implisiittisesti ja epäsuorasti heidän laiskuuteensa toteamalla heidän horjuvan vakaumuksessaan, kun palvelusaika pitenee.57 Toisinaan heitä haukuttiin myös suoraan laiskureiksi58, mutta suoraan mieheyteen vedottiin harvoin. Etelä-Suomi kirjoitti jopa osan aseistakieltäytyjistä olevan pettureita, jotka vain muun massan mukana välttelevät sotapalvelusta.59 Pekurista kutsuttiin myös asevelvollisuuspelkuriksi Uuden Suomen uutisessa, joka käsitteli eduskunnassa käytyä asepalvelusajan lyhentämiseen tähtäävän aloitteen käsittelemistä.60
Näitä edellä mainittuja ominaisuuksia ei kuitenkaan haluttu liitettävän omaan itseensä miehenä, joten aseistakieltäytyjistä yritettiin luoda mieheyden ja maskuliinisuuden vastakuvaa, juuri näiden ominaisuuksien liittämisen kautta heihin. Vaikka suoraan ei puhuttukaan heidän mieheydestään vaan miehiin liitettävistä ominaisuuksista, on mieheyden epäsuorasta vähättelystä kirjoituksissa silti kyse. Hegemonisen maskuliinisuuden sisälle eivät mahtuneet tunneherkät miehet, joten aseistakieltäytymisestä luotiin epämiehekäs kuva ja samalla vahvistettiin militarisoitua mieheyttä.
Tällä retoriikalla kyettiin ehkäisemään ja vähentämään miesten hakeutumista työ- tai aseettomaan palvelukseen.
55 Ahlbäck 2014a, 22–23.
56 ’Tapanaisen kieltäytyminen sotapalveluksesta.’, Helsingin Sanomat, 13.08.1931, nro 216, 4; Nikke, ’Maailman turulta’, Uusi Aura, 14.08.1931, nro 215, 3.
57 ’Asepalveluksesta kieltäytyminen on meillä hyvin vähäistä ja johtuu melkein yksinomaan uskonnollisista syistä.’, Helsingin Sanomat, 12.09.1937, nro 245, 11 ja 20.
58 Jussi, ’EI UNOHDU.’, Etelä-Suomi, 02.02.1933, nro 13, 3.
59 ’Asepalvelus ja työvelvollisuus.’, Helsingin Sanomat, 14.02.1930, nro 43, 2.
60 ’Asevelvollisuuskysymys eduskunnassa.’, Uusi Aura, 11.02.1930, nro 40, 1.
Lähdeaineistosta tulee hyvin esille, kuinka sanomalehdissä kirjoitetaan, että lainsäädännöllä tulee varmistaa, ettei omantunnonarkojen lukumäärä kasva.61 Yhtä mieltä oltiin siitä, että siviilipalveluksen ja aseettoman palveluksen tulee olla pidempi kuin asepalveluksen. Näin karsittaisiin omantunnonarkojen joukosta heidät, jotka eivät todella olleet vakaumukseltaan aitoja vaan halusivat taloudellisista, poliittisista tai muista syistä välttyä asepalvelukselta.62 Tämä on näyttänyt olleen tehokasta, sillä Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 1937, että Suomessa asepalveluksesta kieltäytyminen on vähäistä ja lähes yksinomaan uskonnollisista syistä tapahtuvaa.
Kirjoituksessa kerrotaan myös, kuinka osan henkilökohtainen vakaumus on alkanut järkkyä, kun he ovat saaneet kuulla, että joutuvat siviilipalveluksessa ja aseettomassa palveluksessa palvelemaan kauemmin kuin asepalveluksessa.63
Poikkeuksena lehtien joukossa oli kuitenkin Suomen Sosialidemokraatti, jossa otettiin kantaa omatuntolain puolesta, mutta ei otettu kantaa maanpuolustustahdon ja -kyvyn heikkenemiseen.64 Kirjoitukset olivat pääsääntöisesti vakaumuksellisille aseistakieltäytyjille myötämielisiä ja oltiin tyytyväisiä, että omatuntolaki-ehdotus päätyi eduskunnan käsittelyyn.65 Tätä selittää osittain Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen puoluekokouksen vuonna 1930 hyväksymä sotilasohjelma, jossa haluttiin karsia sotilasmenoja.66 Näin ollen aseistakieltäytyjät eivät olleet SDP:n poliittisen agendan kannalta haitallisia, kun oltiin valmiita muutenkin karsimaan armeijan menoista.
Tauno Tapanaisen kohdalla Suomen Sosialidemokraatissa oli kirjoitus vuonna 1931, jossa kritisoitiin valtion kirkkoa, mutta Tapanaiselle annettiin tunnustusta ja kunnioitusta hänen vakaumuksellisesta toiminnastaan pysyä kannassaan lukuisten vankilatuomioiden jälkeenkin.67 Vuonna 1933 samaisessa Sosialidemokraatissa oli myös kirjoitus otsikolla ”Uskonnollinen ihminen ei voi
61 ’”Omantunnonarkojen” työvelvollisuus asevelvollisuuden asemesta.’, Uusi Aura, 21.02.1931, nro 49, 1;
’Omantunnonarkain asevelvollisuus.’, Helsingin Sanomat, 27.02.1931, nro 57, 2; ’Omantunnonsyistä sotapalveluksesta kieltäytyvät asevelvolliset.’, Suomenmaa, 21.02.1931, nro 43, 5.
62 ’Omantunnonarkain asevelvollisuus’, Helsingin Sanomat, 27.02.1931, nro 57, 2.
63 ’Asepalveluksesta kieltäytyminen on meillä hyvin vähäistä ja johtuu melkein yksinomaan uskonnollisista syistä’, Helsingin Sanomat, 12.09.1937, nro 245, 11.
64 ’Omatunto ja asevelvollisuus.’, Suomen Sosialidemokraatti, 21.02.1931, nro 51, 3.
65 ’Omatunto ja asevelvollisuus.’, Suomen Sosialidemokraatti, 21.02.1931, nro 51, 3; ’Axel Leonard Åhlström.’, Suomen Sosialidemokraatti, 06.11.1934, nro 301, 3.
66 Mickelson 2007, 113–115.
67 ’AAMULLA’, Suomen Sosialidemokraatti, 14.08.1931, nro 218, 2.
työskennellä edes yhteiskunnallisessa huoltotyössä.”68 Otsikon perusteella tulkitsen Sosiaalidemokraattienkin piirissä olleen tyytymättömyyttä siihen, ettei Tapanainen suostunut yhteiskunnan eteen tekemään työtä korvatakseen asepalveluksensa. Tässä näkisin myös uskonnollisen puolen olleen korostetussa asemassa, kun puhutaan uskonnollisesta ihmisestä, eikä Tapanaisesta yksilönä, ikään kuin kaikki uskonnolliset ihmiset, jotka asepalveluksesta kieltäytyvät, kieltäytyisivät myös muusta korvaavasta palveluksesta. Lisäksi ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan työntekemisen vahvan eetoksen, näkyi myös tarkastelemissani lehdissä, että yhteiskunnan hyväksi oli tehtävä jotain työtä korvatakseen laissa säädetyn asevelvollisuuden.69 Sosialidemokraatissa, Suomenmaassa ja Helsingin Sanomissa aseistakieltäytyjien mieheyteen ei suoraan viitattu eikä sitä kyseenalaistettu suoraan. Kuitenkin Suomenmaassa ja Helsingin Sanomissa pidettiin tärkeänä maanpuolustustahdon ylläpitämistä eikä aseistakieltäytyjien lukumäärän haluttu kasvavan. Näillä sanomalehdillä ei kuitenkaan ollut tarvetta kyseenalaistaa aseistakieltäytyjien mieheyttä, koska ne eivät nähneet aseistakieltäytyjien olevan erityisen suuri uhka maanpuolustustahdolle heidän pienen lukumääränsä takia. Lukumäärä pysyi pienenä, sillä lainsäädännöllä oli varmistettu, että aseistakieltäytyjät palvelevat pidempään kuin asepalvelusta suorittavat. Kokoomuksen äänenkannattajat Uusi Aura ja Etelä-Suomi sekä Hakkapeliitta kyseenalaistivat enemmän aseistakieltäytyjien motiivit, mikä näkyy niiden käyttämässä retoriikassakin. Kovalla ja mieheyteen vetoavalla retoriikalla pyrittiin ennen kaikkea ehkäisemään aseistakieltäytymisen lisääntymistä. Kriittinen asenne aseistakieltäytyjiin heijasteli myös puolueiden mieskuvia ja -ideaaleja.
68 ’Uskonnollinen ihminen ei voi työskennellä edes yhteiskunnallisessa huoltotyössä.’, Suomen Sosialidemokraatti, 22.04.1933, nro 108, 3.
69 ’OMANTUNNONARKOJEN VAPAUTTAMINEN ASEPALVELUKSESTA TOISESSA KÄSITTELYSSÄ EILEN.’, Suomen Sosialidemokraatti, 01.04.1931, nro 89, 4.
4. JOHTOPÄÄTÖKSET
Aseistakieltäytyjiä käsittelevissä kirjoituksissa ennen kaikkea painottui maanpuolustuksen heikkenemisen pelko sekä tahto pitää maanpuolustustahtoa yllä. Maanpuolustuksen, jonka eteen oli tehty paljon uhrauksia ja töitä, nähtiin heikkenevän aseistakieltäytyjien näyttämän esimerkin myötä. Heille ei tästä syystä haluttu antaa tunnustusta, mikä näkyi etenkin Kokoomuksen ja suojeluskunnan äänenkannattajissa mieheyden kyseenalaistamisena. Mieheyttä ei tarvinnut aina suoraan kyseenalaistaa vaan riitti, että epämiehekkäitä ominaisuuksia liitettiin aseistakieltäytyjiin.
Näin aseistakieltäytyjien mieskuvasta luotiin hegemonisen maskuliinisuuden vastakuvaa, johon sitten heijastettiin epämiehekkäitä piirteitä. Mieheyden kyseenalaistaminen oli siis ennen muuta retorinen ja poliittinen keino vakuuttaa kannattajakunta maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen tärkeydestä, mikä oli myös omiaan vahvistamaan militarisoitua mieskuvaa.
Sosiaalidemokraatit eivät sen äänenkannattajan perusteella nähneet aseistakieltäytyjiä samanlaisena uhkana maanpuolustukselle, eivätkä siitä syystä kyseenalaistaneet heidän mieheyttään. SDP:n omat poliittiset motiivit myös vaikuttivat suhtautumiseen aseistakieltäytyjiin, kun sosiaalidemokraattien agendalla sotalaitoksen ylläpito ei ollut niin tärkeällä sijalla.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ei siis kauttaaltaan haastettu aseistakieltäytyjien mieheyttä. Tästä sosiaalidemokraatit toimivat vain yhtenä esimerkkinä. Eri poliittisilla puolueilla ja niiden kannattajilla oli eriävät mieskuvat, jotka vaikuttivat myös suhtautumiseen aseistakieltäytyjien mieheyteen.
Myös äärimmilleen viety kommunismin pelko sai mielipidekirjoituksia kirjoittaneet asennoitumaan erittäin skeptisesti aseistakieltäytyjien tarkoitusperiä kohtaan. Neuvostoliiton suunnalta tuleva kommunismin uhka ja sen luoma pelko ei myöskään ollut aiheetonta, kuten talvisota ja Mainilan laukaukset myöhemmin osoittivat. Pitää ottaa myös pakinoiden ilmaisutyyli huomioon, kun sen on tarkoitus olla provosoivaa ja sitä kautta herättää tunteita ajankohtaisista aiheista. Kuitenkin mieheyttä vähättelevät ilmaisutyylit retoriikan välineenä kertovat sotilaallisen maskuliinisuuden korostamisesta. Aseistakieltäytyjien mieheyden vähättely kertoo myös asenteista ja odotuksista mieheydestä yhteiskunnassa eli siitä, mitä mieheyden tulisi olla. Naiseuteen viittaamisen tarkoituksena olikin korostaa mieheyden ja miehien roolia yhteiskunnassa vastuunkantajina.
1930-luvulla totaalikieltäytyjien mieheyden vähättelyssä ei myöskään näytä olleen merkitystä sillä, kieltäytyikö uskonnollisiin vai periaatteellisiin ja antimilitaristisiin syihin vedoten, mutta aikalaisille
oli helpompi ymmärtää uskontoon kuin antimilitarismiin vetoaminen. Sekä Tauno Tapanainen että Arndt Pekurinen saivat osakseen mieheyden kyseenalaistamista ja ankaraa kritiikkiä, etenkin oikeiston suunnalta. Tämäkin seikka korostaa maanpuolustuksen ja sotalaitoksen edun korostamista, jossa ehdottomalla vakaumuksella ei ollut merkitystä, mikäli kyseenalaisti maanpuolustuksen roolin yhteiskunnassa. Toisaalta kirjoituksista tulee myös esiin se, että uskonnollisella vakaumuksella oli merkitystä suhtautumisessa aseistakieltäytymiseen, jos vakaumus nähtiin aitona ja oltiin valmiita palvelemaan yhteiskuntaa asepalvelusta korvaavalla tavalla.
Suhtautumiseen heidän mieheyteensä vakaumuksen ei voida nähdä silti vaikuttaneen.
Aseistakieltäytyjiin ei suhtauduttu pelkästään yksilötapauksina, koska heistä puhuminen yhtenäisenä joukkona palveli paremmin maanpuolustuksen ylläpitämistä. Heihin viitattiinkin paikoin Pekurisen nimellä, mikä kertoo Pekurisen tunnettuudesta, mutta myös pyrkimyksestä luoda aseistakieltäytyjistä kuvaa yhtenäisenä antimilitaristisen agendan omaavana joukkona, joilla oli yhteiset tarkoitusperät lakkauttaa sotalaitos. Tämä ei esimerkiksi Tauno Tapanaisen kohdalla pitänyt paikkaansa vaan kyse oli hänen yksilöllisistä ja uskonnollisista periaatteistaan. Tästä kaikesta on siis pääteltävissä, että militarisoidun mieheyden ja hegemonisen maskuliinisuuden ylläpitäminen nähtiin tarpeellisena, jotta kansakunta pysyisi eheänä ja puolustustahto korkealla.
