T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1 53
kirjojA
elinkeinoelämän hankauskohdis- ta. Tänään hän kuitenkin toteaa, et- tä suomalainen yliopisto on kyen- nyt säilyttämään itsenäisyytensä suhteessa elinkeinoelämään paljon paremmin kuin kriitikot, varsinkin yliopistojen sisällä, epäilevät. Elin- keinoelämä voisi olla uhka, jos se tulisi omilla rahoillaan mestaroi- maan yliopistoja, mutta sitä se ei ole Euroopassa yleensä tehnyt.
2000-luvun teksteissä koros- tuvat yliopiston ongelmat valtion kanssa. Valtiolla on rahoittajan vä- lineet muuntaa yliopisto tahtomak- seen. Valtion ei sinänsä tarvitsisi ol- la kovin ongelmallinen rahoittaja, onhan yliopisto sopeutunut de- mokraattiseen kansallisvaltioon ja sen byrokratiaan paljon paremmin kuin kirkon sensuuriin. Sitä paitsi korkeassa retoriikassaan valtio ar- vostaa yliopistoja suorastaan ylitse- vuotavasti.
Vaikeudet eivät johdu vain sii- tä, että länsimaat ovat menettäneet taloudellista dominanssiaan ja glo- balisaation seurauksena niiden jul- kinen talous on kriisiytynyt. Aina- kin yhtä suuri huoli liittyy valtion muuttuneeseen näkemykseen yli- opiston tehtävästä. Valtio odot- taa yliopistoilta taloudellista hyö- tyä. Omassa periaatepäätökses- sään vuodelta 2005 valtio panee preferenssit järjestykseen vaaties- saan tutkimus- ja kehittämistoi- minnan kehittämistä aloilla, jotka ovat ”kansantalouden, yhteiskun- nan muun kehityksen ja kansa- laisten hyvinvoinnin kannalta tär- keimpiä” (s. 284). Taloussyistä val-
tio on valjastamassa korkeakoulu- laitosta kansalliseksi ja alueelliseksi innovaatiokoneeksi, jossa sekä pe- rustutkimus että koulutuksen laatu saavat jäädä sivuseikoiksi.
Yliopistojen taloudellisen hal- linnan tapa on myös muuttu- nut kontrollikeskeiseksi, työlääk- si ja henkilökuntaa turhauttavaksi.
Asettaessaan säästö- ja tehokkuus- vaatimuksia valtio on päätynyt keinoihin, jotka eivät tuota säästö- jä eivätkä akateemista tehokkuutta.
Tällaiseen valtioon yliopistojen pi- tää ottaa etäisyyttä, juuri tästä syys- tä ne tarvitsivat autonomiaa. Niini- luoto epäilee suurta talousprojek- tia myös suhtautumalla kriittisesti ylettömään kansainvälistymiseen, aivotuontiin köyhistä maista sekä lukukausimaksuihin, vaikka mo- net tarjoavat näitä suomalaisen yli- opiston tason ja rahoituksen pelas- tamiseksi.
Niiniluoto ei kiistä valtion oi- keutta vaatia yliopistolta tehok- kuutta. Juuri siksi hän puhuu dy- naamisuudesta. Sivistysyliopiston- kin on oltava tehokas ja vastattava yhteiskunnalle tuloksistaan. Mutta tulosvastuun ei tarvitse merkitä ky- seenalaista mittailua. Niiniluodolle yliopiston tulos koostuu julkaisuil- la varmennetusta uudesta tieteelli- sestä tiedosta, kekseliäistä tiedon sovelluksista, viisaista tohtoreista ja etevistä maistereista (s. 262).
Aikamme sivistysyliopisto ei keskity Kuninkaallisen Turun aka- temian tavoin itseensä (Niiniluoto viittaa tähän Keisarillisen edeltä- jään lähinnä ironisissa yhteyksis-
Filosofi, joka ei hukkunut hallintoon
Jorma Sipilä
Ilkka Niiniluoto: Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987–2010.
Gaudeamus 2011.
Niiniluodon sataa puhetta ja kir- joitusta voi lukea monella tavalla.
Teksteistä rakentuu ennen muuta suuri kertomus nykyaikaisen poh- joismaisen yliopiston perustehtä- västä ja seikoista, jotka vaikeut- tavat sen täyttämistä. Mutta siitä löytää paljon muutakin, esimer- kiksi aineiston, jonka avulla voi analysoida suomalaisen yliopisto- keskustelun muutosta. Kirjaa voi lukea myös elämäkertana. Miten kriittisen filosofin ajattelu muut- tuu, kun hänestä tulee jättiläisins- tituution johtaja: vararehtori, reh- tori ja kansleri? Lisäksi kirjasta saa hienoja aineksia puheisiin, joita lä- hes jokainen yliopistolainen joutuu pitämään.
Pieniä palasia yhdistää näkemys dynaamisesta sivistysyliopistos- ta. Kirjoituksissa toistuu kritiikki sekä elinkeinoelämän rakastamaa basaarimallia että valtiovarainmi- nisteriön suosimaa tehdasmallia kohtaan. Sivistysyliopiston on na- vigoitava riittävän etäällä poliitti- sen vallan ja markkinaehtoisuuden karikoista ja nojattava kaikessa toi- minnassaan perustutkimukseen.
Vanhemmissa teksteissä Niini- luoto puhuu paljon yliopiston ja
54 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 1 55 sä), vaan askeltaa Snellmanin vii-
toittamaa tietä. Niiniluoto tote- aa snellmanilaisen valistuspro- jektin auttaneen rakentamaan kansallisen kulttuurivaltion, opin- haluisen koulutusyhteiskunnan, demokraattisen oikeusvaltion, elä- mänlaatua turvaavan hyvinvoin- tiyhteiskunnan, kilpailukykyiset maatalouden ja teollisuuden elin- keinot sekä verkostoituneen infor- maatioyhteiskunnan (s. 291).
Niiniluodon moninaiset tehtä- vät ovat tarjonneet olennaisia re- sursseja yliopistopolitiikan analy- sointiin, sellaisia luovat myös Hel- singin yliopiston runsas hallinnol- linen ja juridinen asiantuntemus sekä yliopiston vahva kansallinen ja kansainvälinen asema. Monia- laisessa, vahvojen luonnontietei- den yliopistossa ei tarvitse ihmetel- lä yliopistojen ranking-listojen ra- kentamisen periaatteita. Toisaalta puhe yliopiston ja alueellisen ym- päristön suhteesta asettuu pääkau- punkiseudulla aivan eri kontekstiin kuin muualla maassa.
Puheiden ja kirjoitusten vir- ta antaa mahdollisuuden seura- ta yliopistoajattelun muutosta 23 vuoden aikana. Autenttiset teks- tit kertovat, miten yliopiston sisäl- lä toimiva intellektuelli ja tieteenfi- losofi on kokenut ajankohtaiset ky- symykset ja mitä hän on halunnut viestiä yleisölle. On yllättävää, mi- ten vähän aika on syönyt vanhem- piakaan tekstejä ja miten samal- la linjalla Niiniluodon kysymykset ja vastaukset pysyvät. Ehkä se ker- too hänen persoonastaan tai filoso- fiasta tieteenalana, mutta tätä pysy- vyyttä voi pitää myös näyttönä yli- opistoinstituution kestävyydestä.
Kronologisesti etenevien teks- tien lukija havaitsee, miten kir- joittajan institutionaalisen vastuun
kasvaminen näkyy monipuolistu- vina aiheina ja poliittis-hallinnol- lisen reagoinnin lisääntymisenä.
Sanomisen pakko johtuu entistä useammin tilanteesta, taakse jää se ilmaisun ilo, joka syntyy kirjoitta- jan henkilökohtaisesta ajattelusta ja tutkimuksesta. Alkuaikojen tekstit ovatkin kirjan parasta, tosin myös valikoiduinta antia. Silti perusviri- tykset vääntyvät yllättävän vähän.
Filosofi ei muutu 2000-luvulla- kaan toimitusjohtajaksi, hallinto ei ole syönyt tieteentekijää. Sivistys- yliopisto perustutkimusta tekevine laitoksineen pysyy Niiniluodon tie- teellisenä kotina eikä jännite tiedon arvon ja hyödyn välillä purkaudu.
Niiniluodolla on erinomainen kyky kuulla ja ymmärtää eri osa- puolten intressejä sekä käsitellä on- gelmia positiivisen kautta. Eikä hän epäröi puhua arvoista. Arvot vai- kuttavat maailman kulkuun juuri niin paljon kuin yhteiskunnan jä- senet vetoavat niihin. Kaikki tämä tekee hänestä puhujan, jota tarvi- taan miltei missä tahansa, kun asiat pitää asettaa laajempaan yhteyteen.
Niiniluoto ärisee vain ärsytettynä, esimerkiksi mennyttä haikaileville oman yliopiston professoreille.
Ajattelin, ettei neljäsataa sivua puheita ja kirjoituksia voi olla mi- tenkään lukijaystävällinen julkai- sumuoto. Kun neljä viidesosaa teksteistä on 2000-luvulta ja mo- net niistä koskevat ajankohtaista yliopistopolitiikkaa, olisi karsimi- sen varaa toki ollutkin. Moninai- suus toimii kuitenkin odottamaa- ni paremmin. Päällekkäisyyttä to- ki riittää, mutta toisaalta juuri se palauttaa ajattelemaan peruskysy- myksiä kerran toisensa jälkeen, eri yhteyksissä ja eri näkökulmista.
Näköalapaikoilla toiminut tie- teenfilosofi tekee palveluksen tu-
leville juhlapuhujille. Ilkka Niini- luodon postilla tarjoaa suuria his- toriallisia kaaria ja selkeitä näke- myksiä yliopiston tehtävästä sekä yliopistokulttuurista. Kaikille riit- tää rohkaisevia sanoja. Mitenkähän onnistuisit itse yhdistämään sivis- tysyliopiston välttämättömyyden ja käsityön opetuksen 125-vuotis- juhlan?
Kirjoittaja on professori (eme- ritus) Yhteiskuntatutkimuksen instituutissa Tampereen yliopis- tossa.
Vieraan kohtaamisen vaikeus
Hannu Juusola
Edward W. Said: Orientalismi.
Suom. Kati Pitkänen. Gaudeamus 2011.
Vuosikymmenien viiveellä suo- meksi ilmestynyt Edward Saidin Orientalism (1978) on yksi viime vuosikymmenien vaikutusvaltai- simpia kirjoja humanistis-yhteis- kuntatieteellisten tieteiden alalla.
Harva teos on saanut aikaan niin pitkäaikaisen, usealle tieteenalalle ulottuvan ja yhä jatkuvan keskus- telun. Vaikka niin sanottu orien- talismikritiikki alkoi vuosia ennen Saidin teosta ja vaikka moni muu esitti kritiikkiä häntä perustellum- min, nimenomaan Saidin lukuisil- le eri kielille käännetty teos teki kri- tiikistä laajasti tunnettua myös tie- deyhteisön ulkopuolella sekä län- simaissa, Aasiassa että Afrikassa.
Teosta on ihailtu ja vihattu syvästi.
