58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 8
Kirjallisuutta
Sata vuotta tieteen ja suomalaisuuden hyväksi
Allan Tiitta
Jyrki Paaskoski: Oppineiden yhteisö. Suomalainen
Tiedeakatemia 1908–2008. Otava 2008.
Jyrki Paaskoski tarkastelee Suo- malaisen Tiedeakatemian asemaa, roolia ja merkitystä sadan vuoden ajanjaksolla. Kirjoittaja on voinut rakentaa työnsä tukevalle pohjalle, sillä akatemian historiaa on käsitel- ty perusteellisesti jo Oiva Ketosen ja Aimo Halilan kirjoittamissa 50- ja 75-vuotishistorioissa.
Välttääkseen vanhan toistoa Paaskoski pyrkinyt sijoittamaan Tiedeakatemian osaksi Suomen yh- teiskunnallista, poliittista ja tiede- poliittista kehitystä ja tarkastele- maan, millainen asema ja merkitys sillä on ollut historian eri vaiheissa.
Teoksen aloittaa mielenkiin- toinen katsaus eurooppalaisen tie- deakatemialaitoksen historiaan.
Yleisten linjojen ohella Paaskoski esittelee tiedeakatemioiden perus- tamismotiiveja ja toimintatapoja.
Hän sijoittaa suomalaiset tiedeaka- temiat kansainvälisen kehityksen yhteyteen ja kuvaa myös tiedeaka- temioissa yleistä pyrkimystä tasa- arvoon, jonka mukaan esimerkiksi kaikkia jäseniä presidenttejä tai esi- miehiä lukuun ottamatta kutsutaan oppi- ja virka-asemista tai aviosää- dystä piittaamatta yksinkertaisesti vain herroiksi ja rouviksi.
Paaskosken mukaan Tiedeaka- temian perustamisen taustalla oli- vat pääosin kielipoliittiset syyt. Pe- rustajäsenten tavoitteena oli vah- vistaa suomenkielisen tieteellisen toiminnan asemaa Suomen Tiede- seuran suhtauduttua nuivasti jäse- nistönsä määrän kasvattamiseen ja eräisiin suomenkielisiin tiedemie- hiin. Asiaan vaikuttivat lisäksi hen- kilökohtaiset syyt ja 1900-luvun alun yleinen poliittinen ilmapiiri – erityisesti erilainen suhtautuminen Venäjän käynnistämään yhdenmu- kaistamispolitiikkaan ja suomen- kielisen kansan sivistämiseen.
Tiedeakatemian ensimmäiset kymmenen vuotta sujuivat oman järjestörakenteen luomisessa, va- kiinnuttamisessa ja vahvistamises- sa. Tieteen edistäminen näkyi esi- merkiksi geofysikaalisen observa- torion avaamisena Sodankylään vuonna 1913, omien julkaisusarjo- jen perustamisena, lahjoitusvaro- jen keräämisenä ja pyrkimyksenä laajentaa suomenkielistä yliopisto- opetusta. Koska Keisarillisen Alek- santerin yliopiston suomalaistami- nen ei onnistunut, päätettiin Tur- kuun perustaa oma yksityinen yli- opisto, Suomalainen yliopisto, jonka avulla voitiin kouluttaa suomenkie- listä virkamiehistöä ja sivistyneis- töä. Tiedeakatemia osallistui aktiivi- sesti vuonna 1922 toimintansa aloit- taneen yliopiston opetuksen ja tie- teellisen työn organisointiin.
Paaskoski tarkastelee laajasti Suomalaisen Tiedeakatemian jä- senten osallistumista poliittiseen elämään, yhteiskunnalliseen toi-
mintaan ja kielikysymyksen rat- kaisuun 1920- ja 1930-luvulla. Hän kuvaa politiikan ja tiedemaailman läheistä vuorovaikutusta ja Tie- deakatemian työtä suomalaisen tie- teellisen työn laajentamiseksi. Tie- deakatemian suhteet Tiedeseuraan olivat viileän korrektit, joten yleis- seurat kykenivät toimimaan Val- tion Tieteellisessä keskuslautakun- nassa, jonka kautta ne saivat julkai- sutoiminnalleen ja tutkimushank- keilleen merkittävää tukea. Näistä tutkimushankkeista tärkeimpiä oli- vat Yrjö Kajavan Suomen väestö- ryhmien rodullista koostumusta, ominaisuuksia ja alkuperää selvit- tänyt antropologinen tutkimus se- kä Väinö Auerin Tulimaan- ja Pa- tagonian-tutkimusmatkat.
Paaskoski kuvaa mielenkiintoi- sesti, kuinka tiukasti eräät akate- mian jäsenet suhtautuivat suomen kielen edistämiseen. Esimerkiksi Kalle Väisälän ehdoton asenne ra- sitti hänen suhteitaan Rolf Nevan- linnaan, P. J. Myrbergiin ja Lars Ahlforsiin. Tiedeakatemian har- joittama tiedepolitiikka ei silti ollut vain kansallista, vaan se solmi laajat yhteydet kansainvälisiin tiedejär- jestöihin. Tiiviimpäänkin kanssa- käymiseen olisi ollut halua, mutta heikkojen taloudellisten mahdolli- suuksien vuoksi oli tyydyttävä pää- asiassa vain lähettämään edustajat kansainvälisiin kokouksiin.
Synkät sotavuodet
Paaskosken viileän harkittu ku- vaus Tiedeakatemian toiminnasta toisen maailmansodan aikana on
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 8 59 kunniaksi sekä kirjoittajalleen et-
tä yleisseuran historiatajulle. Tie- deakatemian hallitus päätti välit- tömästi sodan jälkeen pyyhkiä ar- kistostaan kaikki merkit natsi-Sak- saan suuntautuneista tieteellisistä ja tiedepoliittisista kontakteista, mutta nykyajan tutkimuksen teh- tävänä on pyrkiä selvittämään, mi- tä silloin oikein tapahtui.
Paaskoski toteaa, että sotavuo- sina tiede ja politiikka kietoutui- vat läheisesti toisiinsa. Suomen po- liittinen johto teki jo ennen jatko- sodan syttymistä tutkijoille tilauk- sen tutkimuksista, joiden tehtävänä oli esittää perustelut Itä-Karjalan ja Kuolan liittämiseksi Suomeen. Kuo- lan osalta oli kiire, sillä Suur-Norjas- ta haaveilevalla Vidkun Quislingilla oli samantapaisia suunnitelmia.
Tiedeakatemia suhtautui Itä- Karjala-hankkeisiin suopeasti, mut- ta tuki niitä vain niukasti. Pääasial- liset tukijat olivat Suomen Kulttuu- rirahasto ja opetusministeriö, mikä kuvasti Itä-Karjalan tutkimuksen liittymistä suoraan Suomen poliit- tisiin päämääriin.
Suomalaisen Tiedeakatemian jä- senet panivat johtavien poliitikko- jen tavoin toivonsa Saksaan, van- haan suomalaisen sivistyksen emä- maahan. Rolf Nevanlinna ja muut Tiedeakatemian johtohenkilöt kan - nattivat idän pelossa suhteiden lä- hentämistä Saksaan, vaikka tutki- joina heidän oli täytynyt ymmär- tää, että Goethen vihreys oli saanut raa’asti väistyä natsien ruskean tiel- tä. Seuran kunniajäseneksi kutsut- tiin fysiikan nobelistin ohella mm.
sanskritin sekä arjalaisen kulttuu- ri- ja kielitieteen professori Wal- ter Wüst, joka kuului Saksan kes- kitys- ja tuhoamisleirien organi- soijan Heinrich Himmlerin ystä- väpiiriin
Paaskosken kuvaus Tiedeaka- temian osuudesta Rotubiologi- sen instituutin perustamissuunni- telmaan on mielenkiintoinen. Ro- tuhygienian eli eugeniikan merki- tys väestöpoliittisena liikkeenä oli kasvanut nopeasti 1900-luvun al- kuvuosikymmeninä. Se perustui näkemyksiin, että yhteiskunnalla oli oikeus, ja jopa velvollisuus, löy- tää keinoja tulevien sukupolvien perinnöllisen heikentymisen eh- käisemiseksi. Suomessa oli Saksan esimerkin innoittamana säädetty vuonna 1935 sterilointilaki, jonka avulla pyrittiin estämään psyyk- kisten sairauksien ja ”vähämieli- syyden” leviäminen valtaväestön keskuuteen. Lääkintöhallitus val- voi tiukasti lain soveltamista, joten ylilyönneiltä pääosin vältyttiin.
Anatomian professori Niilo Pe- sonen teki alkuvuonna 1942 kan- sallissosialistisen puolueen organi- soiman matkan Saksaan, jossa hän piti esitelmiä Suomen ja sen itäis- ten alueiden rotuaineksista sekä tu- tustui sikäläisiin rotuteoreetikkoi- hin. Palattuaan Suomeen hän lä- hetti marraskuussa 1942 Suoma- laiselle Tiedeakatemialle kirjeen, jossa hän ehdotti erityisen Rotu- biologisen instituutin perustamis- ta. Sen tehtävänä olisi ollut johtaa ja koordinoida sekä Itä-Karjalan että Kanta-Suomen väestöpolitiikkaa ja estää ei-toivottujen väestöainesten leviäminen. Esitys sai Tiedeakate- mian johdossa varovaisen myön- teisen vastaanoton, mutta Saksan sotaonnen kääntyminen vuonna 1943 teki suunnitelman toteutta- misen mahdottomaksi. Suunnitel- maa koskevat paperit hävisivät suu- relta osin savuna ilmaan.
Suomalainen tiedemaailma sel- visi sotavuosista kansainvälisesti katsoen vähäisin menetyksin. Tie-
deakatemian jäsenistä joutui tilil- le ankarimmin Niilo Pesonen, joka sai kahdeksan kuukauden ehdotto- man vankeustuomion anatomian laitokselle tutkimustarkoituksiin toimitettujen venäläisten sotilaiden
”ruumiiden silpomisesta”. Pesosen tyynesti kestämä tuomio koettiin kollektiivisena rangaistuksena kai- kista sodanaikaisista saksalaisyh- teyksistä. Paaskosken mukaan hä- peä ja arkuus puhua yhteistoimin- nasta natsi-Saksan kanssa painoi- vat monia tiedemiehiä vielä pit- kään sodan päättymisen jälkeen.
Vaikutusvallan jyrkkä lasku Liittoutuneiden valvontakomissi- on saavuttua Tiedekatemia vetäytyi kuoreensa kuin simpukka ja pyrki olemaan niin huomaamaton kuin mahdollista. Huoli valvontako- mission puuttumisesta Tiedeaka- temian sodanaikaiseen toimin- taan väistyi vähitellen ja Pariisin rauhansopimuksen allekirjoitta- misen jälkeen akatemian toiminta voimistui jälleen. Toiminta suun- tautui ensin Pohjoismaihin, sitten muihin läntisiin maihin – erityi- sesti Yhdysvaltoihin. Samalla aka- temia pyrki luomaan kuvaa uudes- ta Suomesta tukemalla muun mu- assa uuden Suomen Kartaston ja Suomen maantieteen käsikirjan julkaisemista.
Suomen Akatemian perustami- nen jakoi Tiedeakatemian jäsenis- töä. Tiedeakatemia oli tiedepoliit- tisen valtansa huipulla 1950-luvul- la. Se liittoutui Helsingin yliopiston johdon kanssa puolustamaan tie- teen autonomisuutta ja katsoi, että niillä oli asiantuntemukseen perus- tuva oikeus kehittää Suomen tiede- politiikkaa. Vaikka A. I. Virtanen oli ollut valmis luovuttamaan tie-
60 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 8
teellisten toimikuntien puheenjoh- tajien valinnan opetusministeriölle saadakseen järjestelmälle poliitik- kojen tuen, Tiedeakatemia omak- sui Sven Dufvan roolin estääkseen opetusministeriön vaikutusvallan kasvun tiedepolitiikassa.
1960-luvun alussa alkoi 30 vuot- ta kestänyt kehitys, jonka kuluessa Tiedeakatemia ajautui tiedepoli- tiikassa statistin osaan. Tiedeneu- voston synty vuonna 1963, Keto- sen työryhmän perustaminen kol- me vuotta myöhemmin, vanhan Suomen Akatemian lakkauttami- nen ja uuden perustaminen val- tion tieteellisten toimikuntien va- raan vuonna 1969 osoittivat tiede- poliittisen vallan siirtyneen lähes kokonaan pois tieteen yleisseuro- jen käsistä. Opetusministeriön ja Suomalaisen Tiedeakatemian suh- teet lähes katkesivat, koska ope- tusministeriö ajoi valtion voima- kasta ohjauspolitiikkaa Helsingin yliopiston ja tieteen yleisseurojen vastustaessa sitä. Tiedeakatemioil- ta riistettiin vähitellen valta toimi- kuntien jäsenten nimittämisessä, ja niiltä vietiin myös kansainvälisten tiedesuhteiden hoito, joka keskitet- tiin Suomen Akatemialle.
Tiedeakatemian merkityksen heikkeneminen johtui suurelta osin siitä, että sitä hallitsi 1950–70-lu- vuilla hallitus, jonka piirissä ei ymmärretty, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset koskivat väistämättä myös sen traditionaa- lisia rakenteita ja käytäntöjä. Hal- litus torjui esitykset Tiedeakate- mian jäsenmäärän kasvattamises- ta ja organisaation uudistamiseksi, vaikka etenkin luonnon- ja yhteis- kuntatieteilijöiden määrä oli kasva- nut sotavuosien jälkeen ja korkea- koululaitos oli laajentunut. Uusien korkeakoulujen professorit odotti-
vat turhaan pääsyä Tiedeakatemi- an jäseneksi.
Tiedeakatemian nuoremmassa jäsenkunnassa seurattiin huolestu- neina tiedepoliittisen vallan häviä- mistä ja hallituksen linnoittautumis- ta vanhojen tieteen autonomisuutta korostavien arvojen ympärille. Tie- deakatemia nähtiin vanhanaikaise- na professoriklubina, joka ei jäsen- valinnoissaan ottanut huomioon sen paremmin yhteiskunnallista kuin tieteellistä kehitystä. Viimein vastarinta tiivistyi Tiedeakatemian yhteisistunnossa vuonna 1973 ”val- lankumoukseen”, jonka tuloksena Tiedeakatemia uudistui organisaa- tioltaan ja jäsenpohjaltaan.
Tiedeakatemian ensimmäinen yritys tiedepoliittisen vallan pa- lauttamiseen perustui suunnitel- maan yhdistää Tiedeakatemia ja Tiedeseura. Yrityksen kaatoivat sil- loin, kuten myöhemminkin, Tiede- seuran ruotsinkieliset professo- rit, jotka pelkäsivät menettävänsä oman kielellisen yhteisönsä ja Tie- deseuran mittavan varallisuuden.
Kompromissina perustettiin vuon- na 1976 Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta, jonka hallitus koot- tiin pääosin molempien yleisseuro- jen edustajista. Se sai tehtäväkseen muun muassa kansainvälisten suh- teiden ja ulkomaisten edustusteh- tävien hoidon. Valtuuskunta osoit- tautui kuitenkin ajan olon petty- mykseksi, minkä vuoksi se lakkau- tettiin vuonna 2007.
Uusi nousu
Tiedeakatemian toimintaa rajoitti pitkään heikko taloudellinen ase- ma ja siitä johtuva riippuvuus ope- tusministeriön ja Suomen Akate- mian jakamasta valtionavusta. Sen oli pakko rationalisoida julkaisu- toimintaansa Suomen Tiedeseu-
ran kanssa ja rajoittaa tutkimus- työn tukemista. Eniten menestys- tä Tiedeakatemia saavutti tieteen popularisoinnin edistäjänä. Tie- teen Päivät herätettiin 20 vuoden tauon jälkeen uudelleen henkiin vuonna 1974 ja Tiede 2000 -lehden (nyk. Tiede) julkaiseminen aloitet- tiin vuonna 1980.
Tiedeakatemian tiedepoliittisen hiljaisolon jatkuttua yli 20 vuotta se alkoi näyttäytyä uuden jäsenistön näkökulmasta taantuvana yhteisö- nä, joka julkaisusarjojaan ja Sodan- kylän observatoriota (jonka ylläpi- dosta luovuttiin 1997) lukuun otta- matta oli luopunut tehtävistään ja siirtänyt ne muille organisaatioille.
Tiedeakatemiaa arvosteltiin myös miesvaltaisuudesta ja naisprofesso- rien syrjimisestä. 1990-luvun puo- livälissä vihdoin todettiin, että nais- ten osuus maan professorikunnas- ta oli noussut jo 13–14 prosenttiin ja reagoitiin nopeasti. Sosiologi- an professori Elina Haavio-Manni- la nousi vuonna 1995 Tiedeakate- mian ensimmäiseksi naispuolisek- si esimieheksi, pian naisten mää- rä korreloi varsin hyvin koko maan naisprofessorien määrän kanssa.
Keskustelu Tiedeakatemian tar- peesta ja tehtävistä alkoi hiljentyä 1990-luvun lopulla, jolloin taloudel- lisen aseman kohentuminen alkoi li- sätä sen arvostusta ja tiedepoliittis- ta vaikuttavuutta. Talouden tärkein turva oli Vilho Väisälän lahjoittamat Vaisala Oy:n osakkeet. Ensisijaises- ti matematiikan, fysiikan, tähtitie- teen, meteorologian ja geofysiikan tutkijoille apurahoja jakavan Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälän rahaston pää- oma nousi jo lähes 28 miljoonaan euroon vuonna 2006.
Samana vuonna mahdollisuudet humanistien tukemiseen paranivat ratkaisevasti, kun Eino Jutikkala
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 7 / 2 0 0 8 61 lahjoitti lähes koko mittavan omai-
suutensa Suomalaiselle Tiedeakate- mialle. Lahjoittajan nimeä kantavan rahaston suuri arvo tarkoittaa sitä, että Tiedeakatemia saattaa jakaa hu- manistiselle tutkimukselle vuosit- tain noin puoli miljoonaa euroa.
Taloudellinen riippumattomuus antoi Tiedeakatemialle mahdolli- suuden tukea nuoria tieteenteki- jöitä ja jakaa arvostettuja tiedepal- kintoja, jotka toivat sille myös kai- vattua mediajulkisuutta. Suomen Akatemian tuella pätevöityneiden tutkijoiden nousu Tiedeakatemian johtopaikoille liennytti aiempaa vastakkainasettelua opetusministe- riön ja Suomen Akatemian kanssa ja kääntyi 2000-luvulla yhteistyök- si. Suomen Akatemian tieteellisiin toimikuntiin esitetyt ehdokkaat lä- päisivät yhä useammin valintakri- teerit, ja Tiedeakatemian lausun- noille annettiin aiempaa suurempi merkitys. Myös kansainvälissä yh- teyksissä sen merkitys kasvoi. Pian asetelmat alkoivat kääntyä päinvas- taisiksi 40 vuoden takaiseen aikaan nähden, kun Tiedeakatemia ryhtyi tukemaan Suomen Akatemiaa pe- rustutkimuksen puolustamisessa tieteen hajasijoittajia vastaan.
Huolellinen työ
Paaskosken kirjoittama Tiedeaka- temian historia on komea teos. Te- kijä on paneutunut työhön huolel- lisesti ja kyennyt jäsenneltyyn ko- konaisesitykseen. Teksti on elävää, analysoivaa ja asiallisen toteavaa.
Nimiryteiköt on vältetty Nina Ra- pelon kokoamalla liiteosalla, josta löytyvät mm. Tiedeakatemian pe- rustajajäsenet, kunniajäsenet, ko- timaiset ja ulkomaiset jäsenet, esi- miehet, yleis- ja pääsihteerit ja hal- litukset sekä kunniapalkinnot.
Teksti etenee sujuvasti, raken-
teesta johtuvia toistoja on vain vä- hän ja lähteet vievät kirjoittajaa har- voin. Kirjoitusvirheitä osui silmiin vain muutama lukuun ottamatta lä- hes jokaiselta sivulta löytyvää ah- tautta pisteen ja pilkun jälkeen. Hy- vin tekstiä tukeva kuvitus on Veik- ko Kallion taattua työtä.
Paaskoski tuntee varsin hyvin Suomen tiedepolitiikan päälinjat, mutta joitakin huomautuksia on mahdollista esittää. Kirjoittaja pa- nee muitta mutkitta tiedepolitiikan politisoitumisen vasemmistolais- ten poliitikkojen syyksi tai ansioksi, mutta kyllä maalaisliitto/keskusta- puolue ja pienet keskipuolueet oli- vat mukana puuhassa. Toiminnan taustalla oli laajalti hyväksytty nä- kemys siitä, että kun yhteiskunta suuntasi yhä enemmän varoja tie- teeseen, sitä tuli ohjata poliittisten voimasuhteiden mukaisesti ja sen tuli palvella yhteiskuntaa aiempaa paremmin. Muistutettakoon vain, että hallinnonuudistuskampanjan vetovastuu oli Johannes Virolai- sella.
Tiedeakatemian nousua maan johtavaksi tieteelliseksi yleisseu- raksi olisi ollut ehkä syytä perus- tella hieman laajemmin kuin pai- nottamalla taloudellisia syitä ja Suomen Tiedeseuran antamaa tunnustusta. Kirjoittaja sivuuttaa myös kovin vähällä huomiolla sen 1970-luvun aikana tapahtuneen tiedepoliittisen vallan siirtymän, joka nosti kauppa- ja teollisuusmi- nisteriön keskeiseksi tiedepoliitti- seksi vallankäyttäjäksi. Kun vuo- sikymmenen alussa kauppa- ja te- ollisuusministeriö sai valtion tut- kimus- ja kehittämisrahoituksesta vajaan viidenneksen, vuosikym- menen lopulla sen osuus oli nous- sut jo kolmannekseen. Kasvu jat- kui seuraavalla vuosikymmenellä,
jolloin sen huipentumiksi nousi- vat Tekesin perustaminen vuonna 1983 ja valtion tiedeneuvoston muuttuminen tiede- ja teknologia- neuvostoksi vuonna 1987. Kirjoit- tajan olisikin ollut ehkä syytä poh- tia tarkemmin Tiedeakatemian ja kauppa- ja teollisuusministeriön suhteiden kehittymistä.
Teos kuvaa hienosti Tiedeakate- mian perustajien arvojen täyttymis- tä. 2000-luvun alussa Suomalainen Tiedeakatemia on maan johtava tie- teellinen yleisseura. Sen 600 jäsen- tä edustavat Suomen yliopistojen ja tutkimuslaitosten tieteellistä kär- keä. Sata vuotta sitten asetettu tavoi- te suomalaistaa Keisarillinen Alek- santerin yliopisto ja kumota ruot- sinkielinen tiede- ja kulttuurihege- monia on täyttynyt – työ Suomen tieteen hyväksi toki jatkuu.
Tiedeakatemia korostaa edel- leen perinteidensä mukaisesti suo- malaista identiteettiään vaikka tie- teen kansainvälinen luonne tieten- kin tunnustetaan. Siksi sen piiris- sä kannetaan huolta suomen kielen asemasta englannin vallatessa alaa tieteen ja korkeimman opetuksen kielenä. Englannin kielen valta- kaudella korostetaan usein sitä, et- tä suomalaisen tutkijan ei kanna- ta julkaista tutkimuksiaan suomen kielellä, koska vain vajaa promille maailman väestöstä ymmärtää si- tä. Vastaavasti voi todeta, että suo- malaisille on annettava suomeksi tietoa tieteen saavutuksista, koska 999 promillea maailman tutkijois- ta ei sitä kuitenkaan tee.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kult- tuurimaantieteen dosentti.
