Jan Blommaert, Sirpa Leppänen, Päivi Pahta & Tiina Räisänen (toim.): Danger- ous multilingualism. Northern perspectives on order, purity and normality. Basing- stoke: Palgrave Macmillan 2012. 313 s.
isbn 978-0-230-32141-0.
Dangerous multilingualism: Northern perspectives on order, purity and normal
ity on suomalaisittain hyvin mielenkiin- toinen ja ajankohtainen julkaisu. Kirja koostuu 23 kirjoittajan 13 artikkelista, jotka käsittelevät monikielisyyden muka- naan tuomia ongelmia, haasteita ja risti- riitoja yhden suhteellisen yksikielisenä ja monokulttuurisena pidetyn yhteiskun- nan, Suomen, kontekstissa. Yksilöiden ja yhteiskunnan monikielisyyttä pidetään kielen tutkimuksessa ja kieli poliittisessa päätöksen teossa myönteisenä: oletus- arvona, rikkautena tai tavoitteena, näkö- kulman mukaan. Tästä huolimatta moni- kielisyys aiheuttaa myös konflikteja ja syrjäytymistä. Näihin teemoihin kirja pu- reutuu hyvin monipuolisesti, ja sen ri- veiltä tai rivien välistä voidaan lukea koh- talaisen paljon kritiikkiä vallitsevia käy- täntöjä kohtaan.
Kirjan artikkeleilla on kaksi kokoa- vaa viitekehystä. Teoreettiselta suuntauk- seltaan kirja liittyy globalisaation sosio- lingvistiikkaan (esim. Blommaert 2010), jonka perustana ovat ihmisten sekä kie- lellisten ja kulttuuristen resurssien liik- kuvuus, kielen vaihtelu ja monikielisyys käytännön konteksteissa sekä vaihtelun ja kielellisen hybriditeetin kasvu erityisesti kaupunkiympäristöissä (esim. Vertovec 2007). Ideologisena viitekehyksenä taas toimii Jan Blommaertin, Sirpa Leppäsen ja Massimiliano Spottin johdantoluvussa avaama 1900- ja 2000-lukujen kulttuuri-
Suomi taisteli: Monikielisyyden haasteet suomalaisessa yhteiskunnassa
nen murros modernista myöhäismoder- niin yhteiskuntaan (ks. Baumann 1991).
Modernismin kieli-ideologinen perusta on 1800-luvun kansallisvaltio- käsitteessä ja etnolingvistisessä oletuksessa, jonka mukaan kieli ja kansallisuus ovat suorassa suhteessa toisiinsa. Normin mukainen kansalainen on siten yksikielinen, ja hä- nen kieli- ja kulttuuri-identiteettinsä poh- jautuu tälle oletukselle. Myöhäismoderni yhteiskunta on kuitenkin monikielinen ja -kulttuurinen, ja yksilöiden identitee- tit nähdään kerrostuneina ja muuttuvina.
Kirjoittajien mukaan monet monikieli- syyden mukanaan tuomat ongelmat juon- tavat juurensa modernin ja myöhäismo- dernin kieli-ideologian yhteentörmäyk- seen: vaikka maailma on muuttunut, yksi kielisyyden normi elää yhä monissa yhteyk sissä vahvana. Ei voi olla ajatte- lematta, että suomalaisessa poliittisessa kentässä noussut konservatismin aalto on suurelta osin modernin maailmankuvan rimpuilua ympäröivää todellisuutta vas- taan. Myös tässä mielessä eri artikkelei- den kuvaamat konfliktit tuntuvat hyvin ajankohtaisilta.
Kirja on jaettu kolmeen temaattiseen osioon (”Order – Disorder”, ”Purity – Im- purity” ja ”Normality – Abnormality”), joista kukin sisältää neljä artikkelia. En- simmäinen osio käsittelee kielellistä epä- järjestystä ja monikielisyyden problema- tiikkaa yhteiskunnallisella tasolla: kieli- politiikassa ja koulukontekstissa. Toi- sessa osiossa tarkastellaan sitä, kuinka kielellisen puhtauden ideologia ilmenee medias sa, instituutioissa ja kansalaisten mielipiteissä. Kolmas osa puolestaan kes- kittyy (epä)normaalin kielen käsitteeseen moni- tai yksikielisten yksilöiden tai yh- teisöjen näkemyksissä.
lopment Plan 2008) ja Kohti tulevaisuu
den kielikoulutusta: Kielikoulutuspoliitti
sen projektin keskeiset suositukset (KIEPO 2007), jotka linjaavat kielikoulutuspoliit- tisia suuntaviivoja. Asiakirjoista paljastuu muun muassa luokitteleva ja hierarkkinen kielikäsitys, jossa kansalliskielet nähdään muita keskeisempinä. Voidaan tietysti ky- syä, onko vaihtoehtoisia lähestymistapoja ylipäänsä olemassa ja millaisia ne mahtai- sivat olla. Toinen asiakirjoista ilmenevä yleinen suuntaus on monikielisyyden nä- keminen eri tavoin Euroopan tai Suomen alkuperäisväestön ja maahanmuuttaja- väestön osalta. Ensin mainittujen osalta painotetaan kilpailukykyä, kulttuurien- välistä kommunikaatiota ja kansainväli- syyttä, ja jälkimmäisten osalta taas integ- roitumista, sosiaalista koheesiota ja kult- tuurista identiteettiä. Analyysit osoitta- vat huolestuttavan selvästi, miten erilaisia odotuksia näiden väestöryhmien kieli- taidolle ja sen tarjoamille mahdollisuuk- sille asetetaan ja miten vähempiarvoisena maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kieli kompetenssi nähdään.
Monikielisyyden todellinen koetinkivi tämän päivän Suomessa on juuri 1990-lu- vulla alkanut maahanmuuttajaväestön voi- makas kasvu, joka on tuonut modernille yksikielisyydelle pohjautuvat rakenteet suurten haasteiden eteen. Minna Suni ja Sirkku Latomaa osoittavat artikkelissaan opettajille suunnatun kyselytutkimuksen avulla, että suomalaisen koululaitoksen valmiudet huomioida tämä yhteiskunnal- linen muutos ovat edelleen varsin heikot.
Tämä näkyy maahanmuuttajaoppilaiden erityistarpeiden väheksyntänä kunnalli- sessa päätöksenteossa, opettajien ja van- hempien kielteisinä asenteina tai epärea- listisina odotuksina, vaikeuksina tarjota oppilaille kotikielen ja suomen kielen ope- tusta sekä oppilaiden arvioin nin huonona ohjeistuksena. Kirjoittajat eivät pyri esit- tämään ongelmiin ratkaisuja, mutta huo- mion kiinnittäminen lukuisiin epäkohtiin on toki ensimmäinen askel niitä kohti.
Vaivalloinen epäjärjestys
Ensimmäinen kirjan kolmesta osiosta kä- sittelee kielellisen järjestyksen ja epäjär- jestyksen suhdetta yhteiskunnassa. Osion aloittaa Olli-Pekka Salo, jonka tarkaste- lun kohteena on suomalaisen monikieli- syyden kulmakivi: kaksikielinen Suomi, ruotsin kielen asema sekä tähän aihepii- riin liittyvä kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu. Koska kirja on suunnattu kan- sainväliselle yleisölle, tämä ja moni muu kirjan artikkeleista taustoittaa käsiteltävän aiheen suomalaista kontekstia tuntemat- tomalle lukijalle. Taustoituksesta hyötyy suomalainenkin yleisö, ja ei-akateemiselle lukijakunnalle se tekee kirjan helpommin lähestyttäväksi. Salo toteaa, että Suomen virallinen kaksikielisyys nähdään maail- malla usein menestystarinana, joka yhdis- tää kansaa, luo kielellistä pääomaa ja tur- vaa vähemmistökielen puhujien oikeudet.
Ruohonjuuritasolla tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Esimerkkitapaukset osoittavat, että esimerkiksi sairaalahenki- lökunta osaa ruotsia hyvin vaihtelevasti, mikä vaarantaa suomenruotsalaisen poti- laan kielelliset oikeudet, joskus jopa hen- gen. Toisaalta osa kansalaisista on viime vuosina kyseenalaistanut ruotsin aseman yleisenä ja yhteisenä oppilaineena, sillä sen katsotaan vievän resursseja muiden kielten opiskelulta ja oppimistulosten ole- van laihoja koululaisten huonon motivaa- tion vuoksi. Mielenkiintoista kyllä, Salo ei asetu yksiniitisesti puolustamaan ruotsin kielen opetusta vaan kokee, että kritiik- kiin voi olla aihetta.
Tarja Nikula, Taina Saarinen, Sari Pöy- hönen ja Teija Kangasvieri tarkastelevat monikielisyyteen liittyviä ideologisia nä- kemyksiä eurooppalaisessa ja suomalai- sessa kielipolitiikassa. Aineistona ovat keskeiset asiakirjat: EU:n tasolla Commu
nication 2008 ja High Level Report 2007, jotka keskittyvät monikielisyyden tuke- miseen, ja Suomessa Koulutus ja tutkimus 2007–2012 kehittämissuunnitelma (Deve
Ongelmien paikantaminen on tavoit- teena myös Sanna Voipio-Huovisella ja Maisa Martinilla, jotka käsittelevät samaa teemaa maahanmuuttajaoppilaiden luo- kanvalvojien etnografisten haastattelujen valossa. Tutkimus tuo ilmi kiusallisen sel- västi, miten puutteellisin eväin moni opet- taja työtään tekee ja millaisia tiedollisia aukkoja opettajilla on suhteessa heidän oppilaidensa plurilingvaalisuuteen (eli yk- silötason monikielisyyteen), kielenoppi- miseen ja oppimisen ohjaukseen. Tässä kohtaa on kuitenkin huomioitava – kuten Voipio-Huovinen ja Martinkin tekevät –, että peruskoulun opettajan työtaakka on nykyisellään lähes kohtuuton, eikä voida odottaa, että jokaisella opettajalla on riit- tävästi aikaa ja resursseja erityishuomiota vaativille oppilaille. Kirjoittajat osoitta- vat ongelmille kolme pääsyytä: opettajilta puuttuu plurilingvaalisuutta sekä kielen kehitystä ja oppimista koskeva käsitteistö, heillä on liian vähän tietoa opetussuun- nitelman, kouluviranomaisten ja täyden- nyskoulutuksen tarjoamasta monikielisen opetuksen ohjeistuksesta ja hyvistä käy- tännöistä ja vuosien takainen opettajan- koulutus ei ole valmentanut heitä riittä- västi kohtaamaan monikielisiä oppilaita.
Tältä osin opettajankoulutuksessa on edel- leen parantamisen varaa.
Epäpuhtauden peikko
Kirjan toisen osan artikkelit käsittelevät puhtauden ja epäpuhtauden tematiikkaa tilanteissa, joissa enemmistö- tai vähem- mistökieliyhteisö pyrkii varjelemaan kie- lellistä puhtautta ja omaa identiteettiään ulkoisilta tekijöiltä. Mika Lähteenmäen ja Marjatta Vanhala-Aniszewskin aiheena on Suomen venäjänkielisen vähemmis- tön kaksikielisyys. Venäläisvähemmistö kuuluu maan suurimpiin, mutta histo- riallisista syistä venäjän kielen tai venä- läisten status Suomessa ei ole kovin kor- kea. Lähteenmäki ja Vanhala-Aniszewski taustoittavat historiallista kontekstia an-
siokkaasti, vaikka nykypäivän kohtaa- miset esimerkiksi vilkkaan rajaturismin muodossa jäävätkin huomiotta. Artikkeli pohjautuu kirjoittajien tekemään kysely- tutkimukseen, jonka informantit ovat kaksi kielisiä venäjää ja suomea puhuvia yliopisto- opiskelijoita. He käsittelevät vas- tauksissaan muun muassa tilannesidon- naista kieli- ja kulttuuri-identiteettiään, siihen liittyviä suomen ja venäjän erilai- sia funktioita sekä kieliin liittyviä koke- muksia ja asenteita. Informantit kokevat kaksikielisyyden pääasiassa myönteisenä, mutta varjopuoliakin on: yhtäältä kieli- taidon puutteet akateemisen tai puhekie- lisen suomen tai tiettyjen venäjän kielen rekisterien hallinnassa, toisaalta – paljon raskaampana – suomalaisten kielteiset tai rasistiset asenteet venäläisiä kohtaan.
Nämä asenteet johtavat venäjän puhu- misen välttelyyn ja jopa kielen hylkäämi- seen. Venäjän kielestä tulee yksilöä mää- rittävä muotti, joka on samalla uhka suo- malaisessa kontekstissa.
Epäluuloisista ja vihamielisistä kieli- asenteista kertoo myös Sirpa Leppäsen ja Päivi Pahdan tutkimus, joka keskittyy englannin kielen kuvauksiin Helsingin Sa
nomien yleisönosastokirjoituksissa vuo- sina 1995–2007. Asetelma on mitä suu- rimmassa määrin modernistinen ja kieli- ideologinen: englannin vahva rooli kan- sainvälisenä kielenä ja käytännössä (ruot- sin sijaan) suomalaisten toisena kielenä herättää kasvavaa huolta suomen kielen kohtalosta ja asemasta kansalliskielenä, sekä aiheesta että aiheetta. Leppänen ja Pahta osoittavat, että englannin ”pahis- rooleja” aineistossa ovat ”tunkeilija”, ”tu- hoisa luonnonvoima”, ”väkivaltainen toi- mija” ja ”moraalinen uhka” (s. 149–152).
Toisaalta suomalaisten englannin taitoa pidetään riittämättömänä, jolloin englanti on myös ”huonoa ja saastunutta” (s. 152–
154). Englannin katsotaan uhkaavan paitsi suomen ja ruotsin kieltä myös kansallista identiteettiä, sosiaalista tasa-arvoa ja kou- lulaisten kognitiivisten taitojen ja vivah-
teikkaan äidinkielen hallinnan kehitty- mistä. Analyysista nousee mielenkiintoi- sia ristiriitoja: englanti on elitististä mutta vulgaaria, liian vaikeaa mutta liian help- poa, sävykästä mutta pinnallista. Kirjoit- tajat päättelevät (s. 163), että kyseessä on oikeastaan useita erilaisia englanteja, hy- viä (kuten syntyperäisten kielenpuhujien omistama englanti) sekä huonoja (ku- ten alempiluokkaisten ei-syntyperäisten puhujien ”törkyinen mutanttienglanti”).
Leppänen ja Pahta liittävät taistelun eng- lantia vastaan Suomen historiaan ja tar- peeseen erottautua omaksi kansakunnak- seen Ruotsin ja Venäjän varjosta. Valloit- tajan uhka on edelleen olemassa.
Maisa Martinin artikkeli ei pohjaudu tutkimusaineistoon vaan omakohtaisiin kokemuksiin pohjoismaisesta yhteistyöstä ja yhteispohjoismaisen kielen, skandina- viskan, toimivuudesta tässä kontekstissa.
Skandinaviskalla on suuri ideologinen arvo pohjoismaisen yhtenäisyyden sym- bolina, mutta tosiasia on, että suomalaiset ovat sen käyttäjinä muita pohjoismaalaisia heikommassa asemassa: maamme kaksi- kielisyydestä huolimatta harvan koulu- ruotsi on lähimainkaan syntyperäisen pu- hujan tasolla. Tämä marginalisoi ja hei- kentää suomalaisten mahdollisuutta osal- listua ja tulla kuulluksi pohjoismaisissa instituutioissa, joissa skandinaviska on oletusarvoisesti ”kaikkien yhteinen kieli”.
Englantiin suhtaudutaan virallisessa käy- tössä nurjasti, vaikka sitä vapaamuotoi- sissa tilanteissa puhutaankin. Martinin artikkelia voidaan pitää puheenvuorona kielipoliittiseen keskusteluun ruotsin ase- masta Suomessa, sillä yksi yleistä ruotsin opetusta puolustava argumentti on ruot- sin ja skandinaviskan tärkeä rooli pohjois- maisessa yhteistyössä. Entäpä jos nykyi- nen käytäntö ei sittenkään ole toimiva, ja pohjoismaisittain olisi tasa-arvoisempaa siirtyä englantiin? Muiden Pohjoismai- den tuntuu olevan vaikea nähdä ongelmaa suomalaisten kannalta, joten jonkinlaiselle asennemuutokselle olisi tilaus ta.
Sari Pietikäinen ja Helen Kelly-Hol- mes kirjoittavat kahden vähemmistökie- len, saamen ja iirin, asemasta radio- ja TV-mediassa, valtakielten puristuksessa.
Myöhäismodernismin noustessa vähem- mistökielet ovat saaneet elintilaa ja nii- den puhujien kielelliset oikeudet ovat pa- rantuneet, mutta paradoksaalisesti kiel- ten puhujat itse ovat samalla omaksuneet moderneja, kielen ja kulttuurin puhtaut ta vaalivia asenteita. Vähemmistökielisten medioiden ongelmana sekä Suomessa että Irlannissa on ohjelmiston suuntaami- nen saamen tai iirin äidinkielisille ideaali- puhujille, mikä antaa ymmärtää kielen omistajuuden kuuluvan tälle ryhmälle ja näin ollen syrjäyttää osan potentiaalisesta yleisöstä. Koodinvaihdon, lainasano- jen ja hybridikielen legitimoiminen me- diassa laajentaisi kieliyhteisöä merkittä- västi, kuten muutamat esimerkit osoitta- vatkin. Samalla kirjoittajat huomauttavat, että normien väljentymisellä on vaaransa:
vähemmistökieli tarvitsee vakaan ytimen, jota vasten vaihtelu peilautuu, tai kieli voi menettää osan käyttörepertuaareistaan ja kielellisistä oikeuksistaan.
Normaaliuden suhteellisuus
Kirjan kolmannen osan teemana on nor- maalin ja epänormaalin kielen rajapinta yksilöiden kokemusten ja yhteisöjen nor- mien valossa. Ensimmäinen artikkeli on Tiina Räisäsen tapaustutkimus yksilön englannin kielitaidon diakronisesta ke- hityksestä ja siihen liittyvistä asenteista.
Vaikka englanti on suomalaisten vah- vin vieras kieli, sen vajavainen hallinta aiheut taa monelle turhautumista ja alem- muudentunteita. Räisänen korostaakin kielitaidon kehitystä pirstaleisena eri ti- lanteissa tarvittavien kielellisten resurs- sien ja repertuaarien vähittäisenä kas- vuna (ks. Blommaert 2010: 102–104). In- formantin haastatteluista hänen opiskelu- ja työuransa eri vaiheissa ilmenee muun muas sa kielen koulunormien vaihtumi-
nen käytännön kielitaidon arvostukseen ja hierarkkinen nousu englannin puhu- jana suhteessa muihin ei-syntyperäisiin puhujiin. Normaalin ja epänormaalin kie- len määritelmät muuttuvat ajan ja tilan- teiden myötä, ja niiden taustalla häämöt- tää kaksi kielikäsitystä: yhtäällä englanti1 idealisoituna, homogeenisena kommuni- kaatiovälineenä ja toisaalla englanti2 käy- tännön tasolla, kimppuna vaihtelevia re- sursseja ja käyttökonteksteja.
Räisäsen artikkelista nousee myös eräs englannin vaihtelun ja kielikontaktien tut- kijaa huolestuttava havainto: suomalais- ten ymmärrys englannin kielen globaa- lista vaihtelusta on todella huono. Havain- toa vahvistaa Samu Kytölän artikkeli inter- netin jalkapallofoorumien normatiivisesta kielestä. Kytölän tutkimus keskittyy suo- malaisten keskustelijoiden syrjiviin asen- teisiin, jotka kohdistuvat foorumilla eng- lantia poikkeavalla tavalla käyttäviin. Tut- kimus osoittaa, että keskustelijoiden leima- kirves viuhuu herkästi, oli kyseessä sitten ei-syntyperäinen kielenkäyttäjä tai Eng- lannin paikallismurteen puhuja. Vaikka taustatekijöitä on kummassakin tapauk- sessa muitakin, on selvää, ettei keskuste- lijoilla ole kykyä tai halua nähdä vaihte- lua alemmalla taitotasolla olevan keskus- telijan kielen tai tietyn aluemurteen luon- nollisena piirteenä. Normista poikkeavaa keskustelijaa halveksitaan avoimesti, eikä normi tässä tapauksessa ole institutionaa- linen vaan yhteisön itse luoma ja monissa muissa suhteissa hyvin vapaamielinen.
Tässäpä englannin (ja muidenkin kielten) opettajille ja heidän kouluttajilleen työsar- kaa: kielen oppijoiden täytyy kyetä hah- mottamaan paitsi kieli1 myös kieli2, varsin- kin kun kyseessä on englanti, jota puhu- taan maailmassa enemmän toisena tai vie- raana kuin ensimmäisenä kielenä.
Anne Pitkänen-Huhta ja Marja Hujo tarkastelevat monikielisyyttä negaation kautta, iäkkäiden yksikielisten suomalais- ten näkökulmasta. Suomessa on vielä suu- rehko kansanosa, joka ei ole kansa koulussa
opiskellut ruotsia tai mitään vierasta kieltä ja jonka monikielisyys rajoittuu näin ollen vähäiseen passiiviseen kielitaitoon ja yk- sittäisiin fraaseihin. Paitsi että yksikieliset puhujat jäävät joiltain osin yhteiskunnassa syrjään, heidän ei edes odoteta osallistu- van: esimerkiksi EU:n monikielisyyspoli- tiikka ei huomioi aktiivisesta työelämästä poistuneita kansalaisia lainkaan. Pitkänen- Huhdan ja Hujon aineistona on noin 90-vuotiaan pariskunnan haastattelu, jossa käsitellään englannin kielen leviämisen ja globalisaation vaikutusta pariskunnan arki elämään ja kieliympäristöön sekä ma- talan itsetunnon ja sosiaalisen syrjäytymi- sen kokemuksia. Informantit eivät esimer- kiksi ymmärrä lainasanoja, kuten innovaa
tio tai globalisaatio, mikä sulkee heidät tiet- tyjen diskurssien ulkopuolelle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta heidän omakuvaansa ja yhteiskunnalliseen osallisuuteensa. Kirjoit- tajat huomauttavat, että ikääntyneet ovat tässä suhteessa vain yksi syrjäytymis uhan alla oleva ryhmä.
Kirjan viimeinen artikkeli laajentaa kielen käsitettä keskittymällä viittomakie- liseen vähemmistöön, kuuroihin. Elina Tapio ja Ritva Takkinen kritisoivat voi- makkaasti oralistista näkemystä, jonka mukaan kieltä on vain puhuttu kieli ja kuurous on ensisijaisesti parannettavissa oleva vamma. Sisäkorvaimplanttien yleis- tyminen 1990-luvulta on voimistanut ora- lismia erityisesti lääketieteen ja puhetera- peuttien keskuudessa. Samalla viittoma- kieltä on alettu väheksyä tarpeettomana tai puhumisen oppimista haittaavana te- kijänä. Kuurot itse puolestaan näkevät it- sensä viittomakielisenä kieli- ja kulttuuri- yhteisönä, ja tähän yhteisöön kuuluminen on tärkeä osa heidän identiteettiään. Ta- pio ja Takkinen lähestyvät näitä ristirii- toja haastattelemalla perheitä, joissa lapsi, vanhemmat tai kaikki perheenjäsenet ovat kuuroja. Perheiden myönteinen suh- tautuminen viittomakieleen on monesti törmäyskurssilla terveydenhoitoalan am- mattilaisten kanssa. Toisena tarkastelun
kohteena on kuuron miehen läpi käymä henkilökohtainen prosessi viittomakieli- syytensä hyväksymiseksi. Oman identi- teetin löytäminen ympäröivän valtakult- tuurin varjossa vaatii joskus pitkiä pon- nisteluja. Tapion ja Takkisen kuvauksesta nousee väistämättä mieleen, että esimer- kiksi kuurojen ja homojen yhteisöillä saattaa olla tässä suhteessa samankaltaisia vähemmistökokemuksia.
Kieli yhteiskunnassa, yhteiskunta kielessä
Keskeistä Dangerous multilingualism -kir- jassa käydylle keskustelulle on kysymys siitä, miten kieli nähdään: homogeeni- sena muottina, johon puhujien olisi so- vittava, vai resurssivalikoimana, jonka eri muodoilla on erilaisia tehtäviä. Voidaan myös kysyä, onko kumpikaan tulkinta välttämättä täysin väärä. Kirjan ajankoh- taisuudesta kertoo sekin, että se heijas- telee suunnitteilla olevan OPS2016-luon- noksen kielikasvatukseen liittyviä tee- moja, joissa plurilingvaalisuuden käsit- teellä ja monimuotoisen kielitaidon ar- vostuksella on suuri rooli.
Kielikontaktitutkimusta ja kielten vä- listä vaikutusta kirjassa korkeintaan sivu- taan. Kontaktilingvistissä kirja herättää kuitenkin paljon ajatuksia niistä yhteis- kunnallisista olosuhteista, joissa kielikon- taktit syntyvät, ja asenteista, jotka vaikut- tavat vaikkapa kielen oppimisen, muutok- sen tai kääntämisen lainalaisuuksiin. Mo- derni kieli-ideologia ja sen muutos ovat olleet osaltaan vaikuttamassa myös kieli- kontaktivaikutuksen käsitteistämiseen (ks. Paulasto ym. 2014 tässä numerossa).
Teoreettisilta lähtökohdiltaan Danger
ous multilingualism on viehättävän yh- tenäinen ja siten hyvin toimitettu ko- konaisuus. Artikkelit vaihtelevat paino- arvoltaan, mutta jokainen tuo kokoel- maan oman, suomalaisen monikielisyy- den kipukohtia valottavan näkökulmansa.
Soisin mielelläni, että tätä kirjaa luettaisiin
Suomessa sankoin joukoin: sen ilmeisintä kohderyhmää ovat kielten ammattilaiset, opettajat ja poliittiset päättäjät, ja sillä on tarjota runsaasti yhteiskunnallista rele- vanssia ja tuoreita näkökulmia.
Heli Paulasto etunimi.sukunimi@uef.fi
Lähteet
Baumann, Zygmunt 1991: Modernity and ambivalence. Cambridge: Polity Press.
Blommaert, Jan 2010: The sociolinguistics of globalization. Cambridge: Cambridge University Press.
Communication 2008 = Multilingualism. An asset for Europe and a shared com
mitment. Brussels: Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions 18 September 2008.
Development Plan 2008 = Koulutus ja tut
kimus 2007–2012. Kehittämissuunnitelma.
Valtioneuvoston 5.12.2007 hyväksymä.
Helsinki: Opetusministeriö.
High Level report 2007 = High Level Group on Multilingualism. Final report. Luxem- bourg: Office for Official Publications of the European Communities.
Paulasto, Heli – Kolehmainen, Leena – Kumpulainen, Minna – Meri- läinen, Lea – Riionheimo, Helka 2014: Interferenssi – termi tutkimus- suuntausten törmäyksessä. – Virittäjä 118 s. 408–434.
Vertovec, Steven 2007: Super-diversity and its implications. – Ethnic and racial studies 30 s. 1024–1054.
KIEPO = Luukka, Minna-Riitta – Pöy- hönen, Sari 2007: Kohti tulevaisuuden kielikoulutusta. Kielikoulutuspoliittisen projektin keskeiset suositukset. Jyväskylä:
Jyväskylän yliopisto, Soveltavan kielen- tutkimuksen keskus.
