Avioliiton ja avoliiton väliset eroavaisuudet

Saimaan ammattikorkeakoulu Liiketalous Lappeenranta Liiketalouden koulutus Yritysjuridiikka

Miitta Massinen

Avioliiton ja avoliiton väliset eroavaisuudet

Opinnäytetyö 2019

2

Tiivistelmä

Miitta Massinen

Avioliiton ja avoliiton väliset eroavaisuudet, 39 sivua, 2 liitettä Saimaan ammattikorkeakoulu

Liiketalous Lappeenranta Liiketalouden koulutus Yritysjuridiikka

Opinnäytetyö 2019

Ohjaaja: Lehtori Jarmo Kemppinen, Saimaan ammattikorkeakoulu

Tässä opinnäytetyössä tutkittiin perheoikeudellisena kysymyksenä avioliiton ja avoliiton välisiä juridisia eroavaisuuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli käydä läpi avio- ja avoliittojen välistä sääntelyä ja vertailla tätä sukunimien, isyyden, adoption, omaisuuden, velkojen, elatuksen sekä verotuksen osa-alueilta.

Tutkimuksen perusteella saatiin selville erilaisia juridisia eroavaisuuksia avio- ja avoliittojen välillä.

Uuden etu- ja sukunimilain myötä sukunimivaihtoehtoihin avio- ja avoliittoon tuli useita muutoksia ja yhtäläisyyksiä. Avoliitossa sukunimivaihtoehtoja lisättiin sellaisissa tilanteissa, joissa avoliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta tai jos puolisoilla on tai on ollut yhteisessä huollossa oleva lapsi.

Isyys voi määräytyä joko suoraan isyysolettaman seurauksena tai se voi perustua isyyden tunnustamisen hyväksymiseen tai vahvistamistuomioon. Avioliitossa sovelletaan isyysolettamaa, kun taas avoliitossa isyys täytyy tunnustaa tai vahvistaa. Isyys on mahdollista kumota kanteella tai tunnustamisella. Vain aviopuolisoilla on mahdollisuus adoptoida yhdessä.

Omaisuuden ja velkojen erottelu puolisoiden välillä on erityisen tärkeää liittojen purkautumistilanteessa. Avioliitossa sovelletaan avio-oikeuden käsitettä, jota voidaan tietyillä sopimuksilla muuttaa. Avioliittojen osalta on laissa säännöksiä myös pakollisesta elatusvelvollisuudesta puolisoa kohtaan. Avoliitossa tärkeässä asemassa omistus- ja velkasuhteissa ovat nimiperiaate ja yhteisomistussuhde.

Opinnäytetyössä tarkasteltiin avioliiton ja avoliiton välisiä eroavaisuuksia vain tällä hetkellä voimassa olevan Suomen lainsäädännön kannalta. Työn ulkopuolelle jätettiin parisuhteen päättymiseen liittyvät osa-alueet.

Avainsanat: avioliitto, avoliitto, isyysolettama, nimiperiaate, avio-oikeus

3

Abstract

Miitta Massinen

The Differences between Marriage and Cohabitation, 39 Pages, 2 Appendices Saimaa University of Applied Sciences, Lappeenranta

Degree Programme in Business Administration Specialisation in Business Law

Bachelor´s Thesis 2019

Instructor: Mr Jarmo Kemppinen, Senior Lecturer, Saimaa University of Applied Sciences

The purpose of the study was to find out the juridical differences between marriage and cohabitation in Finland. The main areas were last name, paternity, adoption, assets, liabilities, alimony and taxation. The purpose was to go through regulation and compare it between marriage and cohabitation. The results of the study show the juridical differences between marriage and cohabitation. Areas related to the termination of the marriage and cohabitation were excluded.

With the new law of the first and last name several changes and similarities occurred in the surname option in marriage and cohabitation. There are now more surname options for people who have lived over five years in a cohabitation or who have or have had a child together.

The situation is also different in paternity issues. In marriages is used presumption of paternity but in cohabitations paternity must be accepted or confirmed. Only married couples can adopt a child together.

Separation of the assets and liabilities between spouses is particularly important in the break up situations. In marriages the marital right is important but it can be amended by certain agreements. In cohabitation name principle and joint ownership ratio are important.

Keywords: marriage, cohabitation, presumption of paternity, name principle, marital right

4

Sisällys

Käsitteet ... 5

1 Johdanto ... 6

2 Avioliitto ja avoliitto parisuhdemuotoina ... 7

2.1 Avioliitto ... 7

2.2 Avoliitto ... 10

3 Sukunimen määräytyminen ... 11

3.1 Sukunimen määräytyminen avioliitossa ... 11

3.2 Sukunimen määräytyminen avoliitossa ... 14

3.3 Sukunimen määräytymisen vertailu parisuhdemuotojen välillä ... 15

4 Isyys ja adoptio ... 17

4.1 Isyys avioliitossa ... 17

4.2 Adoptio avioliitossa ... 18

4.3 Isyys ja adoptio muissa kuin avioliitossa ... 19

4.4 Isyyden ja adoption vertailu parisuhdemuotojen välillä ... 22

5 Omaisuus ja velat ... 23

5.1 Omaisuus ja velat avioliitossa ... 24

5.2 Elatusvelvollisuus avioliitossa ... 29

5.3 Omaisuus ja velat avoliitossa ... 30

5.4 Omaisuuden ja velkojen vertailu parisuhdemuotojen välillä ... 33

6 Yhteenveto ja pohdinta ... 34

Lähteet ... 38 Liitteet

Liite 1 Pyyntö avioliiton esteiden tutkinnasta Liite 2 Suostumus sukunimen muuttamiseksi

5

Käsitteet

Avio-oikeus Toisen puolison omaisuuteen kohdistuva oikeus avioliitoissa. Sillä on merkitystä osituksessa. Puolisolla, jolla on toista puolisoa vähemmän avio-oikeuden alaista omaisuutta, on oikeus saada tasinkoa toiselta puolisolta ositustilanteessa. Avio-oikeuden alaisuuteen kuuluvaa omaisuutta voidaan muokata esimerkiksi avioehtosopimuksen avulla. (Nystén 2015, 17.)

Isyysolettama Sovelletaan avioliitoissa. Lapsen isyys määräytyy sen mukaan, kenen miehen kanssa lapsen äiti on avioliitossa. (Helin 2016, 35.)

Kihlaus Avioliiton solmimista edeltävä sopimus, joka ei kuitenkaan velvoita avioliiton solmimiseen. Kihlauksella ei ole juridista merkitystä. (Linnainmaa 2008, 74.) Naimaton Henkilö, joka ei ole eikä ole koskaan ollut naimisissa.

Nimiperiaate Sovelletaan avio- ja avoliittojen omaisuuskysymyksissä.

Omaisuuden katsotaan lähtökohtaisesti kuuluvan sille, jonka nimissä se on. (Nystén 2015, 99.)

Uudissukunimi Sukunimi, joka ei ole kellään käytössä (Etu- ja sukunimilaki 946/2017).

Sukunimiyhdistelmä Kahdesta eri sukunimestä voidaan muodostaa sukunimiyhdistelmä. Sukunimiyhdistelmässä ei voi olla sukunimiä kahta enempää. Sukunimet yhdistetään yhdysmerkillä tai kirjoitetaan erikseen eikä järjestyksellä ole väliä. (Etu- ja sukunimilaki 946/2017.)

6

1 Johdanto

Nykyisin etenkin nuorten aikuisten keskuudessa avoliitot ovat suositumpia parisuhdemuotoja kuin avioliitot. Avioliitot solmitaan nykyään entistä vanhemmalla iällä.

Tässä opinnäytetyössä tutkitaan avioliiton ja avoliiton välisiä juridisia eroavaisuuksia nykyisen lainsäädännön mukaisesti. Avioliitolla ja avoliitolla on monia juridisia yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja löytyy. Tutkimuksen tarkoituksena on käydä läpi avio- ja avoliittojen välistä sääntelyä ja vertailla sitä sukunimien, isyyden, adoption, omaisuuden, velkojen, elatuksen sekä osittain myös verotuksen osa-alueilta. Opinnäytetyön tarkoituksena on tuoda esille parisuhdemuodon vaikutuksia yhteiseloon eri tilanteissa.

Uuden etu- ja sukunimilain myötä sukunimivaihtoehtoihin avio- ja avoliittoihin tuli useita muutoksia ja yhtäläisyyksiä. Tutkimuksen tekeminen aiheesta on siten ajankohtaista. Isyyden, adoption sekä omaisuuden ja velkojen kohdalla lainsäädäntö ei ole muuttunut muutamaan vuoteen, mutta näidenkin lainsäädösten eroavaisuudet vaikuttavat avio- ja avoliitossa eläviin.

Opinnäytetyön jäsentämisen helpottamiseksi käytetään tutkimuskysymyksiä.

Työn päätutkimuskysymys on ”Mitkä ovat avioliiton ja avoliiton väliset juridiset eroavaisuudet?” Alatutkimuskysymyksiä tutkimuksessa on viisi ja ne ovat:

− Mitä sukunimivaihtoehtoja avio- ja avoliitossa on?

− Kuinka lapsen isyys määräytyy avio- ja avoliitossa?

− Mitä säännöksiä adoptioon liittyy riippuen siitä, elääkö avio- vai avoliitossa?

− Mitkä lasketaan kenenkin omaisuudeksi ja velaksi avio- ja avoliitossa?

− Mitä elatusvelvollisuus tarkoittaa?

Työssä on tarkoitus perehtyä avio- ja avoliittojen eroavaisuuksiin Suomen lainsäädännön kannalta vain sellaisissa tilanteissa, joissa molemmat puolisot elävät ja ovat yhdessä. Tutkimuksen ulkopuolelle jäävät siis muun muassa testamenttiin ja perintöasioihin liittyvät kysymykset. Työssä ei ole tarkoitus myöskään perehtyä avioeroon tai ositukseen eikä myöskään muihin

7

parisuhdemuotoihin kuin avioliittoihin ja avoliittoihin. Lainsäädännössä perehdytään ainoastaan Suomen lainsäädäntöön.

Tutkimus toteutetaan laadullisena tutkimuksena. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa käytetään avioliittolakia, etu- ja sukunimilakia, isyyslakia sekä adoptiolakia. Näiden lisäksi tutkimuksessa käytetään pääasiallisesti alan oikeuskirjallisuutta. Lait ja oikeuskirjallisuus sopivat tutkimuksen lähteiksi hyvin, koska kyseessä on juridinen aihe.

Opinnäytetyössä esitellään ensin avio- ja avoliiton perusasiat, jonka jälkeen vertaillaan parisuhdemuodon vaikutuksia sukunimen määräytymiseen, isyyteen, adoptioon sekä omaisuuteen ja velkoihin. Työn lopussa on yhteenveto ja päätelmät aiheesta sekä muutamia jatkotutkimusehdotuksia.

2 Avioliitto ja avoliitto parisuhdemuotoina

Avio- ja avoliitto ovat molemmat erilaisia parisuhdemuotoja. Ne eroavat sääntelynsä lisäksi myös peruspiirteiltään paljon toisistaan.

2.1 Avioliitto

Avioliittoon voivat mennä kaksi henkilöä, joiden avioliiton solmimiselle ei ole esteitä. Avioliittoa edeltää yleensä kihlaus, mutta sillä ei ole juridista merkitystä.

Kihlaus on vain pariskunnan keskinäinen lupaus avioliittoon menemisestä.

Avioliitto solmitaan vihkimisellä, joka toimitetaan joko kirkollisena tai siviilivihkimisenä. (Avioliittolaki 234/1929.) Avioliitto on mahdollista solmia vain avioliittoon aikovien henkilöiden vapaan ja täyden suostumuksen perusteella (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948).

Avioliiton esteet tutkitaan maistraatissa tai evankelisluterilaisessa kirkossa tai ortodoksisessa kirkkokunnassa, jos ainakin toinen avioliittoon aikovista on seurakunnan jäsen. Esteitä avioliiton solmimiselle ovat alaikäisyys, voimassa oleva avioliitto tai rekisteröity parisuhde sekä lähisukulaisuus. Alaikäisten tai lähisukulaisten on mahdollista saada oikeusministeriöltä lupa naimisiin menoon (Nystén 2015, 15). Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen, jossa tämä säännös kumottaisiin alaikäisiin liittyvissä tapauksissa. Tällöin alaikäiset eivät

8

voisi missään tilanteessa solmia avioliittoa. (Hallituksen esitys 211/2018.) Avioliittoon aikovien täytyy yhdessä pyytää avioliiton esteiden tutkintaa, sekä samalla vakuuttaa, ettei avioliitolle ole esteitä. Samalla molempien täytyy kirjallisesti ilmoittaa mahdollisista aiemmista avioliitoista tai rekisteröidyistä parisuhteista. Liitteenä 1 on evankelisluterilaisissa seurakunnissa käytetty pyyntölomake avioliiton esteiden tutkinnasta, johon puolisoiden täytyy merkitä kaikki tarvittavat tiedot avioliiton esteiden tutkintaa varten. Avioliiton esteiden tutkija antaa pariskunnalle esteettömyystodistuksen, jos avioliiton solmimiselle ei ole esteitä. Esteettömyystodistus on voimassa neljä kuukautta. (Avioliittolaki 234/1929.)

Kirkollinen vihkiminen toteutetaan joko evankelisluterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa tai muussa rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa. Kirkollisen vihkimisen toimittaa pappi taikka henkilö, jolla on vihkimisoikeus. Siviilivihkimisen toimittaa se, jolle maistraatti on myöntänyt vihkimisoikeuden. Sellainen henkilö on joko laamanni, käräjätuomari, käräjäviskaali, käräjänotaari, maistraatin päällikkö, henkikirjoittaja tai maistraatissa toimiva julkinen notaari. Vihkimisessä paikalla täytyy olla samanaikaisesti molemmat kihlakumppanit sekä sukulaisia tai muita todistajia. Molempien vastattua myöntävästi tahtoon solmia avioliitto, vihkijä toteaa pariskunnan aviopuolisoiksi. Vihkiminen on kuitenkin mitätön, jollei se ole tapahtunut lain mukaisesti. (Avioliittolaki 234/1929.) Uskonnollinen yhdyskunta määrää itse, millä ehdoilla vihkiminen voidaan toimittaa. Tällaisena ehtona voi olla esimerkiksi rippikoulun käyminen. (Linnainmaa 2008, 80.) Esimerkiksi evankelisluterilaisessa kirkossa vihkiminen onnistuu myös silloin, vaikka toinen puolisoista ei olisikaan sen kirkon jäsen, jos hän on kuitenkin jonkin toisen kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen Suomessa tai ulkomailla (Suomen ev.lut. kirkko 2019).

Kaikki Suomessa solmitut avioliitot rekisteröidään. Suomessa on solmittu avioliittoja joka vuosi vähemmän, kuten kuvasta 1 näkee. Kuvassa vuoteen 2017 sisältyy samaa sukupuolta olevien henkilöiden solmimat avioliitot. (Tilastokeskus 2018.)

9

Kuva 1 Suomessa solmitut avioliitot vuosina 2007–2017 (Tilastokeskus 2018) Avioliiton solmimisesta syntyy kummallekin puolisolle avio-oikeus toisen omaisuuteen. Tämä vaikuttaa omaisuuden ositukseen toisen puolison kuollessa.

Avio-oikeus ei kuitenkaan ylety omaisuuteen, josta on avioehtosopimuksella, lahjakirjalla, testamentissa tai henkilövakuutuksen edunsaajamääräyksessä niin määrätty. Toisella puolisolla ei myöskään ole oikeutta ilman toisen puolison kirjallista suostumusta luovuttaa tai siirtää toiselle tiettyjä omaisuuksia.

(Avioliittolaki 234/1929.)

Puolisot voivat ennen avioliittoa tai sen aikana laatia avioehtosopimuksen. Siinä he voivat määrätä, mihin omaisuuteen avio-oikeus ei yllä. Avioehtosopimuksella voidaan siis vaikuttaa puolisoiden väliseen ositustilanteeseen. Avio-oikeudesta huolimatta avioliitossa vallitsee avioliiton aikana kuitenkin puolisoiden omaisuuden ja velkojen erillisyyden periaate. (Nystén 2015, 17, 22.)

Avioliitto päättyy joko toisen puolison kuolemaan tai avioeroon.

Avioerohakemuksen voi tehdä joko yksin tai puolison kanssa yhdessä siihen käräjäoikeuteen, jonka tuomiopiirissä vähintään toisella puolisoista on kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka. (Nystén 2015, 15.) Aviopuolisoilla on lain mukaan oikeus saada avioero vähintään kuuden kuukauden harkinta-ajan jälkeen tai jopa ilman harkinta-aikaa esimerkiksi silloin, kun puolisot eivät ole asuneet yhdessä viimeiseen kahteen vuoteen (Avioliittolaki 234/1929).

10 2.2 Avoliitto

Avoliitto tarkoittaa parisuhdemuotoa, joka perustuu kahden ihmisen yhteistalouteen. Yhteistalous voi tarkoittaa yhdessä asumista, mutta se ei ole välttämätöntä. Avoliitto ei esimerkiksi pääty siihen, jos toinen puolisoista muuttaa työnsä vuoksi toiselle paikkakunnalle. Avoliitto kuitenkin edellyttää parisuhdetta, eivätkä esimerkiksi kahdestaan samassa taloudessa asuvat muodosta automaattisesti avoliittoa. (Nystén 2015, 96–98.) Avoliittoa ei useinkaan lainsäädännössä kutsuta termillä avoliitto, vaan esimerkiksi ”avioliittoa solmimatta jatkuvasti yhteisessä taloudessa avioliitonomaisissa olosuhteissa elävät” (Kangas 2018, 277).

Avoliiton alku tai loppu ei ole yhtä selkeästi määriteltävissä kuin avioliitossa, mutta kokonaisuudessa lähtökohtana on elää yhteistaloudessa. Avoliiton alkamista ei kuitenkaan mitenkään rekisteröidä (Kangas 2018, 263). Avoliitossa voivat elää myös kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä eikä avoliitolle ole määritelty alaikärajaa (Nystén 2015, 96–98). Kuitenkaan esimerkiksi sisarukset eivät voi olla avoliitossa keskenään (Kangas 2018, 266). Sellaista henkilöä, joka on avioliitossa jonkun toisen henkilön kanssa, ei myöskään katsota avopuolisoksi (Laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 26/2011).

Avoliitot voidaan jakaa neljään pääryhmään esimerkiksi puolisoiden elämänvaiheen mukaan. Avoliitto voi olla nuoren aikuisen ensimmäinen avoliitto, avioliittoa edeltävä liitto, avioliiton jälkeen alkanut avoliitto tai avoliiton jälkeen alkanut uusi avoliitto jonkun toisen henkilön kanssa. (Kangas 2018, 263.) Oikeudellisesti avoliitot jaetaan erityislailla säänneltyyn ja lailla sääntelemättömään avoliittoon. Lailla säänneltyjä avoliittoja ovat vähintään viisi vuotta kestäneet liitot tai liitot, joissa avopuolisoilla on tai on ollut yhteinen lapsi.

Lailla säänneltyjä avoliittoja koskee laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta. Tätä lakia sovelletaan vain tilanteissa, joissa yhteisasumisen päättymisen perusteella puolisoiden taloudelliset suhteet täytyy selvittää (Laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 26/2011). Lailla säännellyn avoliiton päättyessä voidaan toimittaa puolisoiden välillä omaisuuden erottelu, jolloin toiselle puolisolle voidaan määrätä maksettavaksi hyvitys. Muutoin avoliitot ovat erikseen lailla sääntelemättömiä. (Nystén 2015, 98, 106; Kangas 2013, 371–

11

383.) Lailla sääntelemätön avoliitto muuttuu lailla säännellyksi avoliitoksi suoraan, kun lailla säännellyn avoliiton edellytykset täyttyvät (Kangas 2019, 201).

Avoliitoissa vallitsee laaja sopimusvapaus. Tämä tarkoittaa sitä, että avopuolisot voivat keskenään laatia erilaisia sopimuksia avoliiton ajalle sekä sen purkautumisen varalle. Puolisot voivat tehdä myös keskinäisen sopimuksen avoliittolain soveltamatta jättämisestä (Kangas 2018, 294–295). Usein sopimukset ovat muodoltaan vapaita, mutta ne kannattaa aina laatia kirjallisesti.

Omistussuhteissa avoliitoissa sovelletaan lähtökohtaisesti nimiperiaatetta, jonka mukaan omaisuuden katsotaan kuuluvan sille, jonka nimissä se on. (Nystén 2015, 98–99.)

Avoliitto voi päättyä monella tavalla. Kuoleman seurauksen lisäksi avoliitto voi päättyä siihen, että puolisot solmivat avioliiton keskenään tai eivät halua enää jatkaa yhteiselämäänsä. (Kangas 2013, 378.) Avoliiton päättyessä ei yleisesti toimiteta ositusta kuten avioliitossa eikä toisella puolisolla ole minkäänlaista oikeutta perintöön toisen kuoltua ilman mahdollista testamenttia (Nystén 2015, 98). Kuitenkin jos avoliitto on lailla säännelty, voi avoleskellä tietyissä tilanteissa olla oikeus saada harkinnanvaraista avustusta kuolleen puolison jäämistöstä (Perintökaari 40/1965).

3 Sukunimen määräytyminen

Jokaisella ihmisellä täytyy olla niin suku- kuin etunimikin (Etu- ja sukunimilaki 946/2017). Parisuhteen osapuolten sukunimivaihtoehdot poikkeavat hieman toisistaan avio- ja avoliittojen välillä. Vuonna 2018 kumottiin vuoden 1985 nimilaki, jonka johdosta monia sukunimeä säänteleviä säännöksiä muokattiin.

Nykyinen etu- ja sukunimilaki on luotu puolisoiden yhdenvertaisuusperiaatetta noudattaen (Kangas 2019, 153–154).

3.1 Sukunimen määräytyminen avioliitossa

Avioliitossa puolisoilla on erilaisia sukunimivaihtoehtoja, joista he voivat yhdessä valita itselleen sopivimman. Sukunimi voi olla joko molemmilla puolisoilla kokonaan tai osittain sama tai molemmilla puolisoilla täysin eri. Sukunimensä

12

avioliittoon aikovat valitsevat avioliiton esteiden tutkinnan kanssa samaan aikaan, mutta valinta ei kuitenkaan ole kaikilta osin sitova (Etu- ja sukunimilaki 946/2017). Muutoin valintatavasta ei ole säännöksiä. Sukunimi on mahdollista muuttaa myös avioliiton aikana hakemuksella. (Kangas 2019, 157, 162.)

Yhtenä vaihtoehtona avioliittoon aikovilla on pitää omat sukunimensä avioliitossakin. Näin myös käy, elleivät puolisot yhdessä muuta päätä. Tämä vaihtoehto on puolisoiden kannalta tärkeä, sillä nykyisin avioliitossa voivat olla myös samaa sukupuolta olevat henkilöt. Tällä sukunimivaihtoehdolla tuodaan esille omalta osaltaan myös sukupuolten välistä tasa-arvoa niin puolisoiden välisessä yhdenvertaisuudessa kuin perheenjäsenten keskinäisissä suhteissakin. Naisen ei ole enää pakko ottaa miehen sukunimeä avioituessaan, kuten oli esimerkiksi vuoden 1930 alusta vuoteen 1948 asti. (Kangas 2019, 151–

152.)

Vaihtoehtona puolisoilla on myös ottaa yhteinen sukunimi tai sukunimiyhdistelmä. Yhteinen sukunimi tai sukunimiyhdistelmä on myös suoraan alenevassa polvessa eteenpäin periytyvä (Kangas 2019, 164). Yhteiseksi sukunimekseen puolisot voivat valita sellaisen sukunimen, joka on ollut jommankumman puolison sukunimi hänen viimeksi naimattomana ollessaan.

Myös sellainen sukunimi käy, joka on jommankumman puolison sukunimenä pyydettäessä avioliiton esteiden tutkintaa. Tällainen sukunimi voi olla esimerkiksi toisen puolison hakemuksella saatu isovanhemman sukunimi. (Linnainmaa 2008, 80.) Yhteiseksi sukunimeksi käy myös yksi sukunimi kumman tahansa puolison sukunimiyhdistelmästä tai sukunimiyhdistelmä sellaisenaan (Etu- ja sukunimilaki 946/2017).

Tähän yhteisen sukunimen tai sukunimiyhdistelmän valintaan on kuitenkin olemassa yksi rajoite. Aiemmalta aviopuolisolta saatua sukunimeä tai sukunimiyhdistelmää ei ole mahdollista siirtää uuden puolison sukunimeksi tai sukunimiyhdistelmän yhdeksi sukunimeksi (Etu- ja sukunimilaki 946/2017).

Tähän ei vaikuta esimerkiksi aiemman avioliiton purkautumissyy. Aviopuolisoilla on kuitenkin mahdollisuus valita yhteiseksi sukunimekseen entisestä avoliitosta saatu sukunimi tai sukunimiyhdistelmä. (Kangas 2019, 158, 200.)

13

Tämä entisestä avioliitosta sukunimen siirtämistä koskeva kielto koskee kaikkia niitä sukunimimuutoksia, jotka on tehty avioliittoa solmittaessa tai sen aikana.

Kielto kattaa myös esimerkiksi tilanteen, jossa puolisot ovat hakeneet yhteisellä hakemuksella toisen puolison esivanhemman sukunimeä omakseen. Tähän esivanhemman sukunimeen olisi normaalisti oikeus vain sillä puolisolla, jonka esivanhemmasta on kyse, mutta molemmat puolisot ovat siihen kuitenkin oikeutettuja, jos hakemus on tehty yhdessä. Tällaisella hakemuksella edellisessä avioliitossa saatu sukunimi kuuluu kiellon piiriin, eikä sitä voi siirtää uudelle puolisolle. (Kangas 2019, 159.)

Uudissukunimien kohdalla kiellon laajuuden tulkitseminen on hieman vaikeampaa. Puolisot voivat valita yhteiseksi sukunimekseen myös uudissukunimen. Uudissukunimeä ei katsota saadun puolisolta, jos sitä on haettu yhteisellä hakemuksella tai yhteiseen lukuun. Kuitenkin, jos toinen puolisoista on hakenut uudissukunimeä itselleen ennen avioliiton solmimista ja avioliiton solmimisen jälkeen puolisot ottavat tämän sukunimen yhteisekseen, katsotaan sen olevan toiselta puolisolta saatu sukunimi ja kiellon ulottuvan siihen. (Kangas 2019, 160–161.)

Sukunimiyhdistelmän katsotaan olevan parin yhteinen sukunimi vain sillä edellytyksellä, että se on molemmilla puolisoilla täysin samassa muodossa.

Sukunimien täytyy tällöin olla samassa järjestyksessä ja yhdistettynä toisiinsa molemmilla joko yhdysmerkillä tai ilman sitä. Puolisot voivat yhteistä sukunimeä valitessaan yhdessä päättää sukunimiyhdistelmässä olevien sukunimien järjestyksestä. Jos sukunimiyhdistelmä on eri järjestyksessä tai muutoinkin erilainen, ei sitä katsota puolisoiden yhteiseksi sukunimeksi. (Kangas 2019, 163–

164, 167.)

Mahdollista on myös se, että toinen puoliso muodostaa sukunimiyhdistelmän omasta sukunimestään tai oman sukunimiyhdistelmänsä yhdestä nimestä ja puolisonsa nimestä tai puolisonsa sukunimiyhdistelmän yhdestä nimestä. Tällöin sukunimeään muuttava puoliso saa itse päättää sukunimien järjestyksen ja mahdollisen välimerkin olemassaolon. Näissäkin tapauksissa pätee kuitenkin kielto siirtää aiemmalta puolisolta saatu sukunimi tai sukunimiyhdistelmä uudelle puolisolle. Toiselta puolisolta täytyy myös saada kirjallinen suostumus

14

sukunimivalinnalle. (Kangas 2019, 166–167.) Liitteenä 2 on maistraattien käyttämä Suostumus sukunimen muuttamiseksi -lomake, joka täytetään, kun haetaan sellaista sukunimeä, joka on käytössä toisella aviopuolisolla. Toisen puolison sukunimen saamisen edellytyksenä on myös se, että toisellakin puolisolla säilyy sukunimenä tai sukunimiyhdistelmän toisena nimenä se nimi, joka siirretään toiselle puolisolle (Etu- ja sukunimilaki 946/2017).

Vaikka sukunimivalinta tulee uuden etu- ja sukunimilain mukaisesti tehdä jo avioliiton esteiden tutkinnan yhteydessä, ei valinta ole täysin sitova. Vielä ennen vihkimistäkin toinen avioliittoon aikovista voi ilmoittaa vihkijälle halunsa säilyttää oman sukunimensä itsellään. Muutoin päätös on sitova. Puolisot eivät esimerkiksi voi päättää vasta vihkitilaisuudessa, että ottavatkin erilaisen sukunimiyhdistelmän kuin aiemmin oli sovittu. Erilaisen sukunimiratkaisun he voivat saada myöhemmin hakemuksella. (Kangas 2019, 174.)

Yhteisen tai toisen puolison sukunimen voi ottaa myös avioliiton aikana. Tämä onnistuu kirjallisella nimenmuutoshakemuksella, joka toimitetaan maistraattiin.

Tällaisen hakemuksen voi jättää jopa vielä avioeroa koskevan asian vireille tultua, mutta ei enää avioeron tai puolison kuoleman jälkeen. Päätös tulee kuitenkin saada ennen eroa tai puolison kuolemaa, jotta se on sitova.

Sukunimivaihtoehtoina puolisoilla on tässäkin tilanteessa kaikki samat vaihtoehdot ja kiellot kuin heillä olisi ollut avioliiton esteiden tutkinnan ajankohtanakin. (Kangas 2019, 175–177.)

Sukunimiyhdistelmästä on myös mahdollista luopua. Luopuminen voi tapahtua joko avioliiton aikana tai sen jälkeen ja luovutettavan sukunimen hakija voi itse päättää. (Kangas 2019, 177–178.)

3.2 Sukunimen määräytyminen avoliitossa

Avoliitossa elävillä henkilöillä on hakemuksesta mahdollisuus yhteiseen sukunimeen tai sukunimiyhdistelmään. Tähän kuitenkin liittyy erilaisia säännöksiä. Avoliitossa elävillä on myös mahdollisuus pitää omat sukunimensä ja joissakin tapauksissa se on jopa pakollista. (Kangas 2019, 200.)

15

Avopuolisoilla on oikeus pitää avoliitossa omat sukunimensä. Omaa sukunimeään ei ole pakko vaihtaa, eikä toiselle avopuolisolle ole pakko antaa oikeutta käyttää omaa sukunimeään tai sukunimiyhdistelmää. Avoliitossa alle viisi vuotta eläneillä ei myöskään ole oikeutta toisen avopuolison sukunimeen, ellei heillä ole tai ole ollut yhteisessä huollossa olevaa lasta. (Kangas 2019, 200.) Avoliitossa sukunimien muuttaminen yhteneviksi on tietyissä tapauksissa mahdollista. Avopuolisot voivat ottaa yhteisen sukunimen tai sukunimiyhdistelmän. Tällainen mahdollisuus on avoliitossa elävillä henkilöillä, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai avopuolisoilla on tai on joskus ollut yhteisessä huollossa oleva lapsi. Pelkkä yhteisessä huollossa oleva lapsi ei riitä, vaan pariskunnan tulee myös asua samassa taloudessa.

Aiemman lain mukaan avopuolisoilla ei ollut oikeutta ottaa yhteistä sukunimeä tai sukunimiyhdistelmää, mutta uuden etu- ja sukunimilain tultua voimaan se on mahdollista. Yhteistä sukunimeä tai sukunimiyhdistelmää täytyy hakemuksella hakea. (Kangas 2019, 200.)

Uuden etu- ja sukunimilain mukaan avopuoliso voi edellä esitettyjen edellytysten täytyttyä saada toisen avopuolison sukunimen tai sukunimiyhdistelmän tai osan siitä. Sukunimiyhdistelmän ei tarvitse olla samanlainen molemmilla avoliiton osapuolilla. Toisen avopuolison tulee kuitenkin antaa suostumuksensa sukunimen ottamiselle Väestörekisterikeskuksen vahvistaman kaavan mukaisella lomakkeella kirjallisesti tai sähköisesti. (Kangas 2019, 200, 204.) Avoliitossa sukunimeksi tai sukunimiyhdistelmän yhdeksi sukunimeksi ei kuitenkaan voi ottaa aiemmalta aviopuolisolta saatua sukunimeä tai sukunimiyhdistelmää. Mahdollista on kuitenkin sisällyttää seuraavaan avo- tai avioliittoon sellainen sukunimi, joka on hakemuksella saatu aiemman avoliiton perusteella. (Kangas 2019, 200.)

3.3 Sukunimen määräytymisen vertailu parisuhdemuotojen välillä

Vaikka avio- ja avoliitot poikkeavat toisistaan juridisesti melko paljonkin, on niissä elävien puolisoiden sukunimivaihtoehdoissa myös monia yhtäläisyyksiä.

Puolisoiden yhteistä sukunimeä ja sukunimiyhdistelmää koskevia säännöksiä

16

onkin tarkoitus soveltaa aviopuolisoiden lisäksi myös avopuolisoihin tietyin edellytyksin.

Yksi sukunimiin liittyvä yhtäläisyys on se, että kuten muissakin elämäntilanteissa, myös molemmissa parisuhdemuodoissa osapuolten on aina mahdollista säilyttää oma sukunimensä. Vaikka joissain tilanteissa osapuolilla on oikeus ottaa toisen puolison sukunimi tai sukunimiyhdistelmä, ei koskaan ole pakko näin tehdä. Sekä avio- että avoliitossa molemmilla puolisoilla säilyy oma sukunimensä, elleivät osapuolet muuta sovi (Etu- ja sukunimilaki 946/2017).

Taulukossa 1 on selvennetty sukunimivaihtoehtoja avio- ja avoliitoista tilanteessa, jossa kummallakaan puolisoista ei ole yhdyssukunimeä ennen avio- tai avoliittoa eivätkä he aio ottaa esimerkiksi uudissukunimeä. Avoliitossa tietyt tilanteet ovat mahdollisia vain aiemmin esitettyjen edellytysten täytyttyä.

Taulukko 1 Sukunimivaihtoehdot perustilanteessa

Yhteistä avio- ja avoliiton sukunimisäännöksillä on myös se, että molemmissa voi ottaa yhteisen sukunimen tai sukunimiyhdistelmän. Kumpi vaan puoliso voi ottaa toisen puolison sukunimen tai sukunimiyhdistelmän osan itselleen toisen puolison suostumuksella. Tähän liittyy kuitenkin avoliiton osalta tiettyjä edellytyksiä, jotka on käyty läpi aiemmin.

Molemmissa parisuhdemuodoissa on myös käytössä kielto antaa toiselle puolisolle sukunimi tai sukunimiyhdistelmä, joka on saatu aiemmalta aviopuolisolta. Tätä kieltoa ei siis voi kiertää edes avoliiton avulla. Kuitenkin sekä

17

avio- että avoliitossa puolisolleen saa antaa sellaisen sukunimen, joka on hakemuksella saatu aiemman avoliiton perusteella.

4 Isyys ja adoptio

Isyyden määritteleminen eroaa hieman riippuen siitä, onko tulevan lapsen äiti avioliitossa vai ei. Isyyden sääntely ei riipu siitä, asuuko tulevan lapsen äiti ja isä yhdessä vai ei, vaan isyyden määräytymisellä juridista merkitystä on vain avioliitolla. Sama koskee adoptiota. Siksi työssä käsitellään omissa alaotsikoissaan avioliittoon liittyvä sääntely ja muihin tilanteisiin liittyvä sääntely, johon sisältyy avoliittoihin liittyvä sääntely.

4.1 Isyys avioliitossa

Lapsen syntyessä avioliiton aikana isänä pidetään lapsen äidin aviomiestä (Isyyslaki 11/2015). Tästä käytetään nimitystä pater est -olettama (Kangas 2013, 30). Avioliitoissa sovelletaan siis niin sanottua isyysolettamaa. Tällöin lapsen isyys määräytyy siitä, kuka miespuolinen henkilö on lapsen äidin kanssa avioliitossa. Isyyttä ei siinä hetkessä sen tarkemmin tutkita. Isyysolettamaa sovelletaan kuitenkin vain naisen ja miehen välisissä pätevissä avioliitoissa. Jos lapsen äiti on sellainen, joka on naimisissa naisen kanssa, ei tästä naispuolisesta aviopuolisosta tule lapsen isää eikä äitiä, vaan hänen vanhemmuutensa lapseen nähden riippuu mahdollisesta adoptiosta. (Helin 2016, 35, 37.)

Isyysolettamaa sovelletaan muun muassa sen vuoksi, että isyyden selvittäminen muutoin olisi vaivalloista ja kallista. Vaikka isyys voitaisiin näissäkin tapauksissa selvittää esimerkiksi erilaisten biologisten tutkimusten avulla, se olisi suurimmassa osassa tapauksia turhaa. (Helin 2016, 35.)

Isyyden määrittämisessä tärkeää on lapsen syntymähetki. Jos lapsi syntyy vaikkapa seuraavana päivänä avioliiton solmimisesta, määritellään äidin uusi aviomies lapsen isäksi. Siittämisen ajankohdalla ei ole tässä mitään merkitystä.

Isyyttä ei voida avioliiton perusteella todeta myöskään sellaisissa tilanteissa, joissa lapsi syntyy vanhempien avioeron jälkeen. (Helin 2016, 37.)

18

Jos lapsi syntyy äidin aviomiehen kuoleman jälkeen, on tämä kuollut aviomies kuitenkin isyyslain mukaisesti isä, jos lapsi syntyy sellaiseen aikaan, että aviomies on hänet voinut siittää ennen kuolemaansa. Tällaisissa tapauksissa siittämisen ajankohdalla on siis merkitystä. Tällöin lapsen äidillä on velvollisuus näyttää asia toteen. Jollei muunlaista näyttöä ole, väestörekisterinpitäjä seuraa kymmenen kuukauden aikarajaa. Tämä aikaraja tarkoittaa sitä, että lapsen katsotaan voivan olla kuolleen aviomiehen lapsi, jos miehen kuolemasta ei ole lapsen syntyessä kulunut enempää kuin kymmenen kuukautta (Hallituksen esitys 91/2014). Jos lapsen äiti on kuitenkin solminut uuden avioliiton ennen lapsen syntymää, sovelletaan isyysolettamaa uuteen aviomieheen. (Helin 2016, 39–40.) Isyysolettama on mahdollista kumota. Tämä onnistuu isyyden kumoamiskanteella tai joissain tapauksissa niin sanotulla kumoavalla tunnustamisella. Kumoava tunnustaminen tarkoittaa sitä, että lapsen isäksi tunnustautuukin joku toinen mies kuin äidin aviomies. Tämä kuitenkin tarvitsee myös äidin, aviomiehen ja tietyissä tapauksissa myös itse lapsen lupaa. (Helin 2016, 36, 50–51.)

4.2 Adoptio avioliitossa

Aviopuolisoiden on avioliiton aikana mahdollista adoptoida alaikäinen lapsi ainoastaan yhdessä. Muilla kuin aviopuolisoilla ei ole mahdollisuutta adoptoida lasta yhdessä. Aviopuolisolla on kuitenkin mahdollisuus yksin adoptoida aviopuolisonsa lapsi tai oma lapsensa, joka on aikaisemmin annettu adoptiolapseksi. Tällöin adoptoimiseen kuitenkin tarvitaan toisen aviopuolison kunnan sosiaalihuollon toimielimelle tai adoptiotoimistolle antama kirjallinen suostumus. Myöskin sellaisissa tilanteissa, joissa toinen aviopuoliso ei voi sairauden tai vamman vuoksi selkeästi ilmaista tahtoaan, voi toinen aviopuoliso adoptoida lapsen yksin. Tämä pätee myös silloin, kun toisen aviopuolison olinpaikka on tuntematon. (Adoptiolaki 22/2012.)

Aviopuolison yksin adoptoitua toisen aviopuolison lapsen avioliiton aikana tai tilanteissa, joissa avioliitto on purkautunut kuoleman johdosta, lasta pidetään aviopuolisoiden yhteisenä lapsena (Adoptiolaki 22/2012).

19

Yleisesti adoptionhakijan tulee olla vähintään 25-vuotias. Myös kun kyse on alaikäisestä adoptoitavasta, ei hakija saa olla yli 50-vuotias. Adoptoitavan ja adoptionhakijan välinen ikäero ei myöskään saa lain mukaan olla vähempää kuin 18 vuotta eikä enempää kuin 45 vuotta. Näihin säädöksiin liittyy kuitenkin erilaisia poikkeuksia avioliitoissa. Adoptionhakijan ei tarvitse olla 25-vuotias eikä adoptoitavan ja hakijan välillä tarvitse olla 18-45 vuotta, voidakseen adoptoida aviopuolisonsa lapsen tai oman lapsensa, joka on aikaisemmin annettu adoptiolapseksi. 25 vuoden ikää tai säädettyä ikäeroa ei vaadita myöskään tilanteissa, joissa adoptoitavan ja adoptionhakijan välille on syntynyt vakiintunut lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen verrattava suhde. Myös tilanteissa, joissa adoption vahvistamiseen on muita lapsen edun kannalta perusteltuja syitä, ei näitä vaatimuksia tarvitse täyttää. Näissä tilanteissa adoptionhakijan tulee kuitenkin olla täyttänyt 18 vuotta. (Adoptiolaki 22/2012.)

4.3 Isyys ja adoptio muissa kuin avioliitossa

Ellei isyyttä voida todeta isyysolettamaan vedoten, isyys virallistetaan maistraatin tai tuomioistuimen päätöksellä. Näin täytyy tehdä, elleivät lapsen vanhemmat ole keskenään avioliitossa. Tällöin lapsen isän katsotaan olevan se mies, joka on lapsen siittänyt tai jonka siittiöitä on käytetty lapsen äidin hedelmöittämiseen jollain muulla tavalla ja kyseinen lapsi on tästä syntynyt. (Isyyslaki 11/2015.) Isyyden perustavista tosiseikoista täytyy tässä tapauksessa saada riittävä näyttö ja viranomaisilla on velvollisuus valvoa, että lapsen isäksi määritelty mies on todellakin lapsen oikea isä. (Helin 2016, 45, 58).

Isä voi tunnustaa lapsen omakseen. Tunnustamista käytetään yleensä tilanteissa, joissa isyyttä ei voida todeta äidin avioliiton kautta. Tunnustaminen onkin ensisijainen tapa saada isyytensä vahvistetuksi, sillä isyyden vahvistamiskannetta ei ole mahdollista nostaa, ennen kuin on ensin yrittänyt saada lapsen isyyden tunnustamisen kautta. Tämän tunnustamisen avulla käynnistetään erilaiset viranomaistoimenpiteet isyyden vahvistamiseksi.

Tunnustaminen on mahdollista tehdä joko ennen lapsen syntymää tai sen jälkeen, eivätkä tunnustamisen oikeusvaikutukset eroa näissä toisistaan. (Helin 2016, 50, 77.)

20

Isyyttä ei kuitenkaan ole mahdollista tunnustaa, jos lapsella on jo isä (Isyyslaki 11/2015). Poikkeus tälle on kuitenkin aiemmin mainittu kumoava tunnustaminen isyysolettaman osalta. Kumoava tunnustaminen ei ole kuitenkaan mahdollinen silloin, jos isyys on vahvistettu jo aiemmin tunnustamisella jonkun toisen miehen toimesta tai muulla tavalla maistraatin päätöksellä tai tuomiolla. (Helin 2016, 51.) Isyyden tunnustaminen ei ole mahdollista myöskään adoptiotilanteissa (Isyyslaki 11/2015). Tällöin lapsen vanhempina toimivat adoptiovanhemmat riippumatta siitä, onko lapsi adoption kautta saanut isän vai ei (Helin 2016, 51).

Tunnustamiselle on esteenä myös lapsen kuolema. Isyys on kuitenkin mahdollista tunnustaa, jos lapsi on kuollut niin nopeasti syntymänsä jälkeen, että tunnustamista ei ole ollut mahdollista antaa lapsen eläessä. Tunnustaminen täytyy tällöin antaa ennen kuin vuosi on kulunut lapsen kuolemasta. (Isyyslaki 11/2015.)

Isyys on mahdollista tunnustaa jo äidin ollessa raskaana. Tällöin ilmoitus isyydestään täytyy antaa henkilökohtaisesti ja tulevan lapsen äidin läsnä ollessa.

Ilmoitus täytyy antaa sen kunnan, jossa heille on annettu raskaudenajan neuvolapalveluita, terveydenhoitajalle tai kätilölle. Tunnustaminen on mahdollista antaa myös tulevan lapsen äidin kotikunnan lastenvalvojalle. Tunnustamisen voi antaa näissä paikoissa siksi, koska niissä perhe useimmiten tunnetaan melko hyvin aiempien neuvolakäyntien vuoksi (Helin 2016,63). Ennen tätä tunnustamista osapuolille täytyy selvittää isyyden tunnustamisen merkitys sekä sen oikeusvaikutukset. Isyyden tunnustamista ei saa ottaa vastaan, jos tulevan lapsen äiti kieltää tunnustamisen tai jos miehen tai tulevan äidin henkilöllisyyttä ei ole täysin luotettavasti selvitetty tai jos on syytä olla luottamatta tunnustajan isyyteen tai jos on syytä epäillä osapuolten ymmärryksen puutetta. (Isyyslaki 11/2015.) Tunnustaminen ennen lapsen syntymää koskee kaikkia kyseisestä raskaudesta syntyviä lapsia, vaikka isyyden tunnustajalla ei olisi selvyyttä tulevien lapsien lukumäärästä (Helin 2016,62).

Tällainen ennen lapsen syntymää tehty tunnustaminen on mahdollista peruuttaa ilmoittamalla siitä kirjallisesti sille lastenvalvojalle, joka huolehtii isyyden selvittämisestä. Tämä peruuttaminen on mahdollista tehdä 30 päivän kuluessa lapsen syntymästä. Tähän 30 päivään ei lasketa lapsen syntymäpäivää (Laki

21

säädettyjen määräaikain laskemisesta 150/1930). Peruuttamista ei tarvitse perustella (Helin 2016, 68). Tässä samassa ajassa on myös äidin ja isänä itseään pitävän toisen miehen mahdollista riitauttaa tunnustaminen. (Isyyslaki 11/2015.) Isyyden tunnustaminen ennen lapsen syntymää tehtynä voidaan myös kiistää.

Kiistämisen voi tehdä lapsen äiti tai mies, joka pitää itseään lapsen isänä.

Tällaisen kiistämisen voi tehdä kirjallisesti ilmoittamalla siitä lastenvalvojalle.

(Helin 2016, 69–70.)

Isyys on mahdollista tunnustaa myös lapsen syntymän jälkeen, eikä sille tällöin ole aikarajoituksia. Muilta osiltaan isyyden tunnustamisen yleiset periaatteet soveltuvat myös jälkikäteen tunnustamiseen. (Helin 2016, 77.) Isyys voidaan kuitenkin lapsen syntymän jälkeen tehtynä tunnustaa myös lastenvalvojalle, maistraatin päällikölle, henkikirjoittajalle tai julkiselle notaarille. Myös vihkijälle tunnustaminen on mahdollinen. Ulkomailla tunnustaminen voidaan antaa sellaiselle Suomen edustuston virkamiehelle, jolla on konsulipalvelulain mukaan oikeus suorittaa edustustossa julkisen notaarin tehtäviä. Isyyden tunnustamista ei voida kuitenkaan vahvistaa, jos lapsen äiti ja aviomies eivät sitä hyväksy.

Tunnustamisen vahvistaminen ei ole mahdollista myöskään silloin, jos lapsi on jo täyttänyt 15 vuotta ja lapsi ei itse hyväksy tunnustamista. (Isyyslaki 11/2015.) Aina lapsen hyväksymistä ei kuitenkaan vaadita esimerkiksi lapsen mielenterveydellisen häiriön vuoksi (Helin 2016, 81).

Lastenvalvojan täytyy varata tietyille henkilöille tilaisuus tulla kuulluksi isyyden tunnustamisen johdosta. Tällainen tilaisuus täytyy varata esimerkiksi lapsen äidille, jollei hän ole hyväksynyt tätä tunnustamista. Tilaisuus tulee varata myös lapsen huoltajalle, ellei sen järjestämisessä ole hankaluuksia. Myöskin tunnustajan huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle tulee varata tilaisuus tulla kuulluksi, jos tunnustaja on itse alaikäinen. Myös muita henkilöitä voidaan kuulla, jos se on asian selvittämiseksi hyödyllistä. (Isyyslaki 11/2015.)

Tunnustamisesta täytyy laatia asiakirja. Tähän käytetään valmiiksi laadittua lomaketta. Asiakirjaan merkitään päivämäärä sekä lapsen ja lapsen äidin sekä tunnustavan miehen yksilöintitiedot. Asiakirjassa täytyy olla myös isyytensä tunnustaneen miehen ja tunnustamisen vastaanottajan allekirjoitukset. Jos

22

joidenkin henkilöiden täytyy hyväksyä tunnustaminen, tarvitaan myös hyväksyjän ja hyväksymisen vastaanottajan allekirjoitukset. (Helin 2016, 85.) Asiakirjat ja asiasta laadittu pöytäkirja toimitetaan maistraatille (Isyyslaki 11/2015).

Isyyden tunnustaminen on mahdollista kumota kanteella Tuomioistuimen johdosta. Tällaisen kanteen voi nostaa lapsen juridinen isä, äiti tai lapsi itse.

Lapsen biologinen isä ei kuitenkaan voi nostaa kannetta, vaikka hän pystyisi osoittamaan heidän välisen biologisen sukulaissuhteensa. Lapsen biologinen isä ei siis voi käytännössä saada toisen miehen isyyttä kumotuksi, ellei saa muilta osallisilta apua. (Nystén 2015, 164–165.)

Jos lapsi on syntynyt hedelmöityshoitojen seurauksena, lapsen isä on mies, joka on yhdessä lapsen äidin kanssa antanut luvan hedelmöityshoitoihin. Tällöin siis sovelletaan niin sanottua suostumusperiaatetta (Helin 2016, 45). Jos lapsen äiti on saanut hedelmöityshoitoa yksin, isä on mies, jonka siittiöitä on tässä hoidossa käytetty. Tällöin miehen tulee kuitenkin antaa ennen hedelmöityshoitojen antamista tai hoitojen jälkeen yhteisymmärryksessä äidin kanssa suostumus isyyden vahvistamiseen. (Isyyslaki 11/2015.)

Avopuolisot eivät voi adoptoida lasta yhdessä, mutta heidän kohdallaan yksin adoptoiminen on mahdollista (Kangas 2013, 86). Kun avoliitossa elävä henkilö haluaa adoptoida alaikäisen lapsen, tarvitaan asiaan kuitenkin parisuhteen toisen osapuolen kunnan sosiaalihuollon toimielimelle tai adoptiotoimistolle antama kirjallinen suostumus. Suostumusta ei kuitenkaan tarvita, jos suostumuksen antaja ei voi sitä sairautensa tai vammansa vuoksi pätevästi antaa tai jos hänen olinpaikkansa on tuntematon tai jos adoption vahvistamiseen on lapsen edun kannalta erityisen painavia syitä. (Adoptiolaki 22/2012.)

4.4 Isyyden ja adoption vertailu parisuhdemuotojen välillä

Isyys voi kaiken kaikkiaan määräytyä joko suoraan isyyslain nojalla tai se voi perustua isyyden tunnustamisen hyväksymiseen tai vahvistustuomioon (Kangas 2013, 30). Suurin eroavaisuus isyydessä avio- ja avoliitoissa on isyyslaissa oleva isyysolettama, jota sovelletaan vain avioliitoissa. Lapsen äidin avopuolisoa ei pidetä lapsen isänä, vaan tällöin lapsen isä selvitetään erikseen. Avioliitoissa

23

lapsen isänä taas pidetään lapsen äidin aviomiestä. Samanlainen tilanne on hedelmöityshoidoissa.

Adoptioissa tilanne on myös osittain erilainen avio- ja avoliitoissa elävien välillä.

Vain avioliitossa elävät voivat adoptoida lapsen yhdessä. Muilla tähän ei ole mahdollisuutta. Jos avoliitossa elävät haluavat adoptoida lapsen yhdessä, kannattaa heidän juridisesti ajateltuna mennä naimisiin. Kuitenkin niin avio- kuin avoliitoissakin tarvitaan toisen puolison suostumus tiettyihin adoptioihin.

Suostumusta ei kuitenkaan kummassakaan parisuhdemuodossa tarvita tiettyjen seikkojen täytyttyä.

Adoptionhakijan vähimmäis- ja enimmäisiän sekä ikäeron osalta tilanne on myös erilainen avio- ja avoliitoissa. Avioliitoissa näistä ikävaatimuksista on hieman joustettu, kun taas lähes jokaisessa tilanteessa avoliitoissa tilanne vaatii säädettyjen ikävaatimusten täyttymisen. Kuitenkin jos tilanne on avoliitossakin sellainen, että hakijan ja adoptoitavan välillä on vakiintunut lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen verrattava suhde, on näistä ikävaatimuksista mahdollista luopua. Myös jos adoption vahvistamiseen löytyy muita lapsen edun kannalta perusteltuja syitä, voidaan ikävaatimukset unohtaa. Adoptiolaissa on myös monia muita säädöksiä, jotka koskevat sekä avio- että avoliitossa eläviä henkilöitä.

5 Omaisuus ja velat

Tietyn omaisuuden omistussuhteen mukaan merkitään se, kenellä on kyseisen omaisuuden käyttö- ja määräämisvalta ja keneltä velkojilla ovat mahdollisuus pyytää täytäntöönpanoa (Lohi 2016, 31). Omaisuuden ja velkojen erottelu puolisoiden välillä on erityisen tärkeää liittojen purkautumistilanteessa. Tällöin voidaan selkeästi erotella, kumpi on kummankin omaisuutta ja velkaa, jolloin varojen jako ero- tai kuolin tilanteessa tapahtuu helpommin. Omaisuutta ja velkaa kuitenkin hankitaan avio- ja avoliiton aikana, joten omaisuuden ja velkojen jako puolisoiden kesken tapahtuu suurimmaksi osaksi jo silloin.

Jokaisessa alaluvussa keskitytään omaisuuteen ja velkoihin sekä samalla myös joidenkin avio- ja avoliiton kannalta tärkeiden tilanteiden verotukseen. Avioliiton

24

osalta oma alaotsikkonsa on myös elatusvelvollisuudella, jota avoliitossa ei puolisoiden välillä automaattisesti ole.

5.1 Omaisuus ja velat avioliitossa

Avioliittojen osapuolten omaisuussuhteiden keskeisimmät käsitteet ovat puolisoiden omaisuuden erillisyys, avio-oikeus sekä vallintarajoitukset.

Avioliitoissa puolisoilla on myös mahdollisuus laatia avioehtosopimus tai osituksen esisopimus. Pääperiaatteena avioliitoissa sovelletaan omaisuuden erillisyyden periaatetta, joka tarkoittaa sitä, että avioliiton solmimisen seurauksena puolisoiden omaisuus ei muutu suoraan yhteiseksi. Kumpikin puoliso omistaa itse yksin sen omaisuuden, joka hänellä on avioliittoon mennessään tai jonka hän saa tai hankkii avioliiton aikana (Ossa 2007, 181).

Nimiperiaate on tärkeä käsite liittyen omaisuuden erillisyyteen. Sen mukaisesti omaisuus kuuluu sille aviopuolisolle, jonka nimiin kyseinen omaisuus on hankittu tai kirjattu. Omistajan voi tällöin tarvittaessa selvittää esimerkiksi asunto- osakeyhtiön osakeluettelosta. (Linnainmaa 2008, 88.) Jos puolisoiden välisiin omistussuhteisiin sovelletaan koko avioliiton ajan omaisuuden erillisyyden periaatetta, järjestyvät heidän oikeussuhteensa tällöin yleisten siviilioikeudellisten säännösten mukaisesti (Kangas 2013, 268).

Omaisuutta hankittaessa voidaan sopia, että sen omistavat molemmat yhdessä.

Puolisot myös omistavat omaisuuden yhdessä tilanteissa, jos ei voida selkeästi näyttää kummalle se kuuluu. Tällaista omaisuutta ovat esimerkiksi huonekalut.

Jos toinen puoliso kuitenkin haluaa näyttää toteen sen, että on hankkinut ne yksin, hänen kannattaa säilyttää kyseisten tavaroiden ostoasiakirjat tai tehdä tästä jopa erillinen sopimus toisen puolison kanssa. (Linnainmaa 2008, 88–89.) Jos irtaimen esineen osalta ei selviä, eikä voida vahvistaa kumman puolison omaisuutta se on tai jos se on yhteistä omaisuutta, katsotaan puolisoiden omistavan se yhtäläisin oikeuksin (Avioliittolaki 234/1929).

Puolisot voivat ostaa yhdessä myös esimerkiksi asunnon. Ennen asunnon kauppaa heidän täytyy kuitenkin sopia omistusosuuksista sekä rahoituksesta.

Erityisesti avioehtosopimuksen laatineen pariskunnan kannattaa sopia omistusosuudet tarkasti. Omistusosuuksia mietittäessä täytyy huomioida myös

25

se, että jotain järjestelyä voidaan pitää lahjana puolisoiden välillä, ja siitä tulee silloin maksaa lahjaveroa. (Linnainmaa 2008, 394.)

Aviopuolisot voivat saada keskenään omaisuutta testamentin tai lahjan perusteella. Usein tällaisissa tilanteissa henkilöt ovat erilaisessa sukulaisuussuhteessa testamentintekijään. Tällöin verotus lasketaan läheisempää sukua olevan henkilön mukaan. (Perintö- ja lahjaverolaki 378/1940.)

Avio-oikeuden nojalla avioliiton solmimisella on kuitenkin usein merkitystä puolisoiden keskinäisten omistussuhteiden kannalta. Avio-oikeuden vaikutus alkaa vihkimisestä (Kangas 2013, 283). Pääsääntöisesti molemmilla puolisoilla on avio-oikeus toisen puolison kaikkeen omaisuuteen. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan suuresti avioliiton aikana, vaan merkitystä avio-oikeudella on oikeastaan vasta avioliiton päättyessä. Vaikka avio-oikeus yleensä ylettyy koko omaisuuteen, voidaan osa omaisuudesta tai vaikka koko omaisuus kirjata avio- oikeudesta vapaaksi. Tällainen avio-oikeuden puuttuminen voi juontua suoraan laista taikka jostain oikeustoimesta. Tällaisia oikeustoimia voivat olla esimerkiksi avioehtosopimus, lahjakirja tai testamentti. Omaisuus voi olla myös saatu toisen puolison kuoleman tai avioeron vireille tulon jälkeen, jolloin se ei myöskään ole avio-oikeuden alaista omaisuutta. Myöskään sellainen omaisuus, jota ei voida siirtää tai joka on henkilökohtaista, ei kuulu avio-oikeuden alaisuuteen. Tulevat eläkkeet tai tekijänoikeuskorvaukset eivät esimerkiksi ole avio-oikeuden alaisia henkilökohtaisuuden vuoksi. (Linnainmaa 2008, 89–90.)

Myöskään avio-oikeudesta vapaan omaisuuden sijasta tullutta omaisuutta ei pidetä avio-oikeuden alaisena, vaikkei esimerkiksi avioehtosopimuksessa niin erikseen mainittaisikaan. Tällaisen omaisuuden tuoton tilanne riippuu siitä, onko avioehtosopimus täysin poissulkeva vai ei. Jos avioehtosopimus on avio- oikeuden täysin poissulkeva, on myös tuotto avio-oikeudesta vapaata. Muussa tapauksessa avioehtosopimuksessa täytyy olla asiasta sovittu lauseke merkittynä. (Nystén 2015, 29–30.)

Avioehtosopimus on yksi tapa määrätä avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta.

Se on mahdollista tehdä milloin tahansa, jopa ennen vihkimistä, mutta

26

sopimuksen voi rekisteröidä vasta vihkimisen jälkeen (Svahn 2015, 4).

Avioehtosopimus voi olla luonteeltaan joko yksipuolinen tai molemminpuolinen.

Yksipuolisessa sopimuksessa avio-oikeus poistetaan ainoastaan toiselta aviopuolisolta, jolloin toiselle puolisolle avio-oikeus jätetään.

Molemminpuolisessa sopimuksessa avio-oikeus poistetaan molemmilta puolisoilta. Avioehtosopimus voi olla myös osittainen tai täydellinen. Osittaisessa sopimuksessa voidaan sopia tiettyjä alueita, joille avio-oikeus ei yllä, kun taas täydellinen avioehtosopimus sulkee avio-oikeuden kokonaisuudessaan pois molemmilta. Avioehtosopimus on mahdollista tehdä myös ehdollisena, jolloin voidaan sopia, että avio-oikeutta ei ole esimerkiksi liiton päättyessä eroon, mutta liiton päättyessä toisen kuolemaan avio-oikeus on. Avioehtosopimus ei kuitenkaan vaikuta omistusoikeuteen avioliiton aikana, vaan tällöin ennen avioliiton solmimista ja avioliiton aikana saatu omaisuus kuuluu aina sille aviopuolisolle, jonka nimissä se on. (Linnainmaa 2008, 90–92.)

Avioehtosopimus on luonteeltaan määrämuotoinen oikeustoimi ja jos tiettyä muotoa ei ole noudatettu on avioehtosopimus pätemätön (Ossa 2007, 184;

Svahn 2015, 18). Avioehtosopimuksen täytyy olla kirjallinen, päivätty, kummankin puolison allekirjoittama sekä kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistama.

Voimaantulo on se hetki, kun sopimus annetaan jommankumman puolison kotipaikan maistraatille ja maistraatti sen hyväksyy (Ossa 2007, 183).

Maistraatille avioehtosopimusta ei kuitenkaan voi jättää avioliiton purkauduttua tai avioeron vireille tulon tai toisen puolison kuoleman jälkeen, jos haluaa sopimuksen olevan pätevä. Avioehtosopimusta on mahdollista myöhemmin muuttaa molempien puolisoiden niin halutessa. (Linnainmaa 2008, 92–93.) Puolisoiden on myös mahdollista purkaa aiemmin tekemänsä avioehtosopimus antamalla yhdessä purkuilmoitus maistraatille (Ossa 2007, 184). Avio-oikeus on mahdollista poistaa myös yksipuolisesti. Tämä on mahdollista silloin, jos toinen puolisoista on asetettu konkurssiin. (Kangas 2013, 293.)

Suomessa on rekisteröity avioehtosopimuksia melko tasaisesti vuodesta 2004 lähtien kuten kuvasta 2 nähdään. Ennen vuotta 2004 avioehtosopimuksia rekisteröitiin vuosittain noin tuhat kappaletta vähemmän. Avioehtosopimusten rekisteröinnit ovat olleet kuitenkin kasvussa lähes joka vuosi. (Maistraatit 2019.)

27

Kuva 2 Avioehtosopimusten rekisteröinnit vuosina 2000–2018 (Maistraatit 2019) Aviopuolisoilla on mahdollisuus yhteisellä erillisellä sopimuksella vaikuttaa tulevaan ositukseen. Tällaista avioehtosopimuksen kaltaista sopimusta kutsutaan osituksen esisopimukseksi. Tämä esisopimus eroaa avioehtosopimuksesta kuitenkin esimerkiksi siten, että sen oikeusvaikutukset ovat suppeammat. Avioehtosopimus määrittää ositusta välillisesti avio-oikeuden kautta, kun taas osituksen esisopimus määrittää ositusta konkreettisemmin. (Lohi 2016, 137–138.)

Kuten omaisuudessakin, myös veloissa aviopuolisoiden välillä vallitsee velkojen erillisyyden periaate. Kumpikin puolisoista on itse vastuussa veloista, jotka hän on tehnyt ennen avioliittoa tai tekee avioliiton aikana (Avioliittolaki 234/1929).

Tämä avioliittolain säännös pätee lähtökohtaisesti riippumatta velan syntyperusteesta (Lohi 2016, 346). Pääsääntöön on kuitenkin erilaisia poikkeuksia. Esimerkiksi elatusvelat eli sellaiset velat, joita toinen puoliso tekee perheen elatusta varten, ovat molempien aviopuolisoiden yhteisvastuun alaisia.

(Linnainmaa 2008, 95.) Tämä tarkoittaa sitä, että elatusveloista vastuussa ovat yhteisesti molemmat aviopuolisot, joten velkoja voi vaatia kummalta tahansa puolisoista velan maksua. Tällaista yhteisvastuuta ei kuitenkaan ole, jos kyseessä on rahalainasta johtuva velka, vaikka lainattu raha olisikin käytetty perheen yhteiseen elatukseen. (Lohi 2016, 347, 352.)

28

Myös yhteisen velan ottaminen on mahdollista. Tällaisista veloista, jotka on tehty avioliiton aikana, vastaavat molemmat puolisot omasta ja toisen puolesta, ellei muuta ole sovittu (Avioliittolaki 234/1929). Vastuu tällaisissa tilanteissa perustuu kuitenkin puolison itsensä antamaan sitoumukseen eikä avioliittoon. (Linnainmaa 2008, 95.)

Vaikka omaisuuden omistajalla on yleensä henkilökohtainen käyttö- ja määräämisvalta omasta omaisuudestaan, vaikuttaa avioliitto tähän. Erityisesti kodin osalta avioliitolla on suuri vaikutus tilanteeseen. Puolisolla ei ole oikeutta vapaasti myydä tai muutoin luovuttaa omistamaansa asuntoa, joka on käytössä pääasiallisesti puolisoiden yhteisenä kotina (Avioliittolaki 234/1929). Tämä rajoitus ulottuu niin omakotikiinteistöön, osakehuoneistoon, vuokraoikeuteen kuin myös muuhun kotina käytettyyn asuntoon. Kotina käytettävänä asuntona ei kuitenkaan pidetä esimerkiksi kesämökkiä. Kodin omistavan puolison täytyy saada toisen puolison suostumus asunnon myymiseen, vaihtamiseen, vuokraamiseen, lahjoittamiseen sekä myös muuhun luovuttamiseen. Suostumus tarvitaan, vaikka puolisoilla ei olisi avio-oikeutta toisiinsa nähden. Puolison suostumuksen täytyy olla kirjallinen, päivätty, puolison allekirjoittama sekä kaupanvahvistajan tai kahden esteettömän henkilön todistama. Kodin panttaamiseen toisen puolison suostumusta ei kuitenkaan tarvita. Kodin omistavalla puolisolla on siis mahdollisuus esimerkiksi pantata kodin asunto- osakkeet omien velkojensa vakuudeksi. (Linnainmaa 2008, 97–98.)

Myös asuinirtaimiston kaupassa puolison suostumus tarvitaan. Asuinirtaimistona pidetään huonekaluja, liinavaatteita, kodinkoneita sekä muuta kodissa käytettävää irtainta omaisuutta. Laki ei tällöin kuitenkaan edellytä suostumuksen kirjallisuutta. Puoliso ei voi myydä tai muuten luovuttaa yksin omistamaansa asuinirtaimistoa ilman toisen puolison suostumusta. Jos puoliso kuitenkin luovuttaa tai myy omaisuuttaan ilman toisen puolison suostumusta, riippuu seuraamukset osittain toisen puolison toiminnasta. Puoliso voi vaatia tämän luovutuksen julistamista pätemättömäksi kolmen kuukauden kuluessa luovutuksesta tiedon saatuaan. Luovutus saatetaan julistaa pätemättömäksi myös ostajan toimiessa vilpillisessä mielessä. (Linnainmaa 2008, 99–100.)

29

Jos toinen aviopuoliso ostaa toisen puolison omistusosuuden yhteisenä kotina käytetystä asunnosta, ei ostavan puolison tarvitse maksaa varainsiirtoveroa siitä osuudesta, jonka ostamiseen käytetään avio-oikeuden alaista omaisuutta.

Varainsiirtoveroa ei esimerkiksi peritä toisen puolison ottamasta lainasta, joka kohdistuu asuntoon. Jos kuitenkin toisen aviopuolison omistusosuus asunnosta ostetaan kokonaan tai osittain avio-oikeuden ulkopuolisilla varoilla, täytyy varainsiirtovero maksaa näillä ulkopuolisilla varoilla rahoitetusta osuudesta.

(Svahn 2015, 27–28.)

Avioliitossa puolisot voivat antaa toisilleen lahjaksi rahallisesti merkittävääkin omaisuutta. Tällöin täytyy tehdä kirjallinen ja muodoiltaan lainmukainen lahjakirja tai muuten lahja ei ole lain mukaan pätevä. Lahjakirjassa täytyy olla päiväys, allekirjoitukset ja sen täytyy olla kahden esteettömän henkilön todistama.

(Linnainmaa 2008, 95.) Aviopuolisoiden toisilleen antamista lahjoista maksetaan normaali lahjavero 1. veroluokan mukaan, jos sen arvo ylittää kolmen vuoden ajanjaksolla 5000 euroa (Verohallinto 2018).

Aviopuoliso voi toimia toisen aviopuolison edunvalvojana. Tästä saattaa kuitenkin olla haittaa erilaisissa tilanteissa, joissa aviopuoliso saattaa olla esteellinen hoitamaan asiaa. (Laki edunvalvontavaltuutuksesta 648/2007.) 5.2 Elatusvelvollisuus avioliitossa

Avioliitossa keskeisenä velvollisuutena on yleisesti puolisoiden välinen elatusvelvollisuus avioliiton aikana. Elatusvelvollisuus avioliiton aikana tarkoittaa velvollisuutta osallistua perheen välttämättömiin kulueriin, kuten ruoka- sekä asumiskuluihin. Molempien aviopuolisoiden täytyy tehdä osansa, jotta perheen talous pysyy hyvänä ja molempien puolisoiden tarpeet tyydytetään (Avioliittolaki 234/1929). Yleensä aviopuolisot sopivat keskenään vapaamuotoisesti kustannusten jaosta, jolloin esimerkiksi työtön puoliso voi hoitaa elatusvelvollisuutensa hoitamalla kotia. Elatusvelvollisuudesta voidaan kuitenkin ongelmatilanteissa hakea tuomioistuimen ratkaisua tai sopimusta.

Tuomioistuimen ratkaisu tai sopimus voi kuitenkin koskea vain sitä, miten elatusvelvollisuus täytetään. Elatusvelvollisuus on avioliitossa olemassa ilman tuomioistuimen ratkaisuakin. (Nystén 2015, 87.)

30

Tietyissä tilanteissa voidaan avioliitossa toinen puolisoista määrätä maksamaan toiselle puolisolle elatusapua. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, jos puoliso on laiminlyönyt elatusvelvollisuutensa tai jos aviopuolisot asuvat eri osoitteissa.

Myös avioeron seurauksena voi avioliitossa joutua maksamaan toiselle puolisolle elatusapua, jos toisen puolison katsotaan sitä tarvitsevan. (Ossa 2007, 182.) Avioerotilanteissa elatusapu voidaan määrätä suoritettavaksi joko kerralla tai esimerkiksi kuukausittain. Maksamisella voi olla myös määräaika tai se voi olla toistaiseksi voimassa oleva. Yleensä kaksi vuotta katsotaan riittäväksi ajaksi.

Elatusavun määrä katsotaan kohtuulliseksi summaksi suhteessa maksavan puolison kykyyn ja muihin seikkoihin nähden (Ossa 2007, 182). Avioeron jälkeen saatava elatusapu on kuitenkin melko harvinainen, sillä yleensä elatusvelvollisuus toiseen puolisoon nähden päättyy avioeron tuomitsemiseen (Nystén 2015, 89; Kangas 2013, 257).

Aviopuolisoilla on mahdollisuus tehdä keskinäinen sopimus toiselle suoritettavasta elatusavusta. Tällainen sopimus täytyy tehdä kirjallisena ja se tulee esittää sen kunnan sosiaalilautakunnan vahvistettavaksi, jossa ainakin jommallakummalla puolisoista on kotipaikka. Sosiaalilautakunta harkitsee, onko sopimus kohtuullinen huomioon ottaen puolison tarve elatusapuun, toisen puolison maksukyky sekä mahdolliset muut asiaan vaikuttavat asiat. (Ossa 2007, 182.)

Elatusapua avioliiton ajalta voidaan hakea myös jälkikäteen. Tällaisia tilanteita ovat yleensä avioerotilanteet ja hakemukset etenevät yleensä tuomioistuimen käsiteltäviksi. Elatusapua voi saada jälkikäteen vain edelliseltä vuodelta. (Nystén 2015, 88.)

5.3 Omaisuus ja velat avoliitossa

Avoliitoissa keskeisinä pidetään nimiperiaatetta ja yhteisomistussuhdetta.

Omaisuuden omistaa se puoliso, jonka nimiin se on kirjattu tai molemmat yhteisesti, jos he ovat omaisuuden yhdessä hankkineet. (Kangas 2018, 269–

270.) Yhteisomistuksessa avopuolisot omistavat aina yhteisen omaisuuden yhtä suurina osuuksina, ellei jotain muuta voida todistaa (Laki eräistä yhteisomistussuhteista 180/1958).

31

Avopuolisoiden hankkiessa omaisuutta kannattaa yhdessä harkita ja sopia se, kumman nimiin omaisuus hankitaan ja kumpi omaisuuden rahoittaa. Jos jokin omaisuus halutaan hankkia yhdessä, kannattaa kauppakirjaan merkitä tarkkaan kummankin omistus ja omistusosuuden suuruus. Avopuolisoiden kannattaa harkita myös esimerkiksi autoa hankkiessaan kumman nimiin auto rekisteröidään. Jos esimerkiksi laina otetaan avopuolisoiden yhteisiin nimiin, mutta auto rekisteröidään vain miehen nimiin, voi asiasta tulla vaikeuksia naiselle. Jos eron jälkeen mies esimerkiksi jättää lainan maksamatta, voi nainen joutua maksamaan laskun, vaikka auto on rekisteröinnin mukaan vain miehen omistama. (Linnainmaa 2008, 122–123.)

Avopuolisot voivat hankkia myös esimerkiksi asunnon yhdessä. Tällöin kannattaa selventää tarkasti puolisoiden väliset omistusosuudet kauppakirjaan sekä rahoitus. Omistusosuuksissa lahjana pidettävästä järjestelystä voidaan määrätä maksamaan lahjaveroa. (Linnainmaa 2008, 394.)

Avopuolisot voivat saada yhdessä testamentin tai lahjan perusteella omaisuutta joltain toiselta henkilöltä. Tällöin verotus määrätään sen sukulaisuuden mukaan, joka on kaukaisinta sukua. (Perintö- ja lahjaverolaki 378/1940.)

Kaikkea omaisuutta ei kuitenkaan ole pakko kirjata, vaikka se olisi miten arvokasta. Tällöin omistajana pidetään sitä henkilöä, joka voi jollain tavalla näyttää hankkineensa itse omaisuuden kaupalla tai saaneensa sen lahjaksi tai perinnöksi. Riittävänä näyttönä pidetään esimerkiksi perityssä omaisuudessa perinnönjakokirjaa, jossa on kyseisestä omaisuudesta maininta. Omistajina tällaisessakin tapauksessa voivat olla molemmat puolisot. (Kangas 2018, 270.) Avopuolisoiden omistaessa yhdessä huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet, täytyy heidän yhdessä käyttää osakkeisiin liittyviä oikeuksia (Asunto- osakeyhtiölaki 1599/2009). Tällaisessa yhteisomistustilanteessa ei myöskään esimerkiksi toista avopuolisoa voida yksin moittia yhtiökokouksen päätöksestä (Kangas 2018, 270).

Velkojen erillisyyden periaate pätee myös avoliitoissa. Kumpikin vastaa tällöin omista veloistaan. Avopuolisot voivat kuitenkin ottaa myös yhteistä velkaa ollen

32

siitä yhdessä vastuussa. Tällöin yhteisvastuu perustuu kuitenkin vain velkasitoumuksen ehtoihin. (Kangas 2018, 298.)

Avoliitoissa pätee myös perusteettoman edun palautus. Sen tarkoituksena on estää toisen avopuolison perusteeton rikastuminen toisen kustannuksella. Jos toinen avopuolisoista on rahoittanut tai työskennellyt toisen avopuolison omaisuuden hankkimista tai parantamista varten, on tällä rahoittajapuolisolla oikeus hakea tuomioistuimelta kanteella perusteettoman edun palautusta. Jos edunsaaja pitää rahoitusta lahjana, täytyy hänen se osoittaa. Myös jos rahoittajapuoliso pitää rahoitusta velkana, joka tulee takaisinmaksaa, täytyy se hänen osoittaa. Maksettavalle hyvitykselle voidaan määrätä maksettavaksi myös viivästyskorkoa. (Nystén 2015, 101–102.)

Avopuolisoilla on mahdollisuus tehdä sopimuksia keskinäisistä taloudellisista suhteistaan. Tällaiset sopimukset kannattaa kuitenkin tehdä kirjallisesti, vaikka siten ei laissa määrätäkään (Nystén 2015, 114). Sopimuksissa puolisot voivat sopia esimerkiksi erilaisista omistussuhteista avoliiton aikana sekä siitä, miten he mahdollisessa erotilanteessa toimivat omaisuuden hallinnassa tai myynnissä.

(Ossa 2007, 194.) Kuoleman varalta tehtävät sopimukset täytyy tehdä testamentin muodossa (Kangas 2013, 377). Keskinäisillä sopimuksillaan avopuolisot eivät kuitenkaan voi heikentää sivullisen asemaa (Kangas 2013, 375). Avopuolisot voivat myös testamentata omaisuutta toisilleen ja avopuolisot, joihin sovelletaan lain mukaisesti avoliittolakia, voivat sopia siitä, ettei avoliittolakia sovelletakaan heihin. Jos avopuolisoille syntyy riitaa omistussuhteistaan, voi asian viedä käräjäoikeuden ratkaistavaksi (Nystén 2015, 100, 113–114).

Myös avopuolisot voivat antaa toisilleen lahjoja. Lahjaveroa lahjasta täytyy maksaa, jos kolmen vuoden aikana annettujen lahjojen arvo on vähintään 5000 euroa. Avopuoliso kuuluu lahjaverotuksessa 1. veroluokkaan, jos hänellä on tai on ollut yhteinen lapsi lahjanantajan kanssa tai jos hän on aiemmin ollut avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa tämän lahjanantajan kanssa.

Muutoin avopuoliso kuuluu 2. veroluokkaan. (Verohallinto 2018.)

33

5.4 Omaisuuden ja velkojen vertailu parisuhdemuotojen välillä

Yhteistä omaisuudessa ja veloissa avio- ja avoliitoissa on lähtökohtaisesti omaisuuden ja velkojen erillisyyden periaate. Avoliittoja ei kuitenkaan säännellä niin paljoa kuin avioliittoja omaisuus- ja velkasuhteissakaan. Esimerkiksi avio- oikeudelle ei ole säännelty minkäänlaista vastinetta avoliitoille. Avopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteet määräytyvät vain nimiperiaatteen mukaisesti tai joissain tapauksissa yhteisomistuksen perusteella. Tällöin mahdollisessa erotilanteessa avopuolisoiden omaisuus ja velat jaetaan sen mukaisesti, kuka ne nimiperiaatteen mukaisesti omistaa. Taloudellisesti samassa tilanteessa oleville avopuolisoille avio-oikeuden antamasta suojasta ei olisi avioliiton solmimisenkaan jälkeen erityistä hyötyä, mutta tilanne on erilainen, jos avopuolisot eivät olekaan taloudellisesti tasavahvoja. Avopuolisot voivat saada avioliiton kaltaisen taloudellisen suojan mahdollisen erotilanteen varalta vain solmimalla avioliiton keskenään.

Toisin kuin avioliitoissa, avoliitoissa kumpikin puolisoista voi itse päättää omaisuudestaan täysin haluamallaan tavalla. Avopuoliso saa myydä itse omistamansa omaisuuden, jos niin haluaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että avioliitoissa pätevä kodin suoja ei ole käytössä avoliitoissa. Avopuoliso saa myydä yksin omistamansa perheen yhteisen kodin milloin haluaa ja muutoinkin vaatia toista avopuolisoa muuttamaan muualle milloin vain. Kuitenkin sekä avio- että avoliitoissa yhteiset asunto-osakkeet omistava pariskunta voi käyttää osakkeisiin liittyviä oikeuksiaan vain yhdessä.

Niin avio- kuin avoliitoissakin on mahdollista antaa lahjoja puolisolleen.

Molemmissa lahjasta täytyy suorittaa lahjaveroa, jos lahjan/lahjojen arvo on vähintään 5000 euroa kolmen vuoden aikana. Lahjaveroluokka kuitenkin eroaa parisuhdemuodosta riippuen. Aviopuolisot kuuluvat automaattisesti ensimmäiseen veroluokkaan, kun taas avopuoliso kuuluu ensimmäiseen veroluokkaan vain täyttäessään tietyt ehdot. Muutoin avopuoliso kuuluu toiseen veroluokkaan, johon kuuluvat kaikki muutkin, jotka eivät ole lähimpiä sukulaisia.

Toisen veroluokan veroprosentti on selkeästi suurempi kuin ensimmäisen veroluokan.