Terveydenhuollon avopalvelujen käyttö ja koettu tarve ikääntyneillä Keski-Suomessa
Pro gradu -tutkielma Annakaisa Jokihaara
Sosiaalityö Itä- Suomen Yliopisto Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Helmikuu 2018
TIIVISTELMÄ
Terveydenhuollon avopalvelujen käyttö ja koettu tarve ikääntyneillä Keski-Suomessa.
Annakaisa Jokihaara Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö
Ohjaajat: Marja Vaarama ja Sari Rissanen Kevät 2018, 76 sivua
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka paljon ikääntyneet käyttävät terveydenhuollon avopalveluita, eli kuinka usein he tapaavat lääkäriä tai terveyden- tai sairaanhoitajaa. Lisäksi tässä tutkimuksessa tutkitaan, kokevatko ikääntyneet nämä palvelut riittäviksi itselleen.
Kolmantena tutkimuskysymyksenä on selvittää, vaikuttaako ikä, sukupuoli, asuinkunta, koulutuksen kesto sekä koettu terveydentila terveydenhuollon avopalvelujen käytön määrään ja koettuun tarpeeseen. Tutkimuksen aineisto koostuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alueellisen terveys- ja hyvinvointi -tutkimuksen tuloksista vuosina 2013-2015 Keski-Suomen SOTE 2020 -alueen kunnissa. Aineiston analysoinnissa käytetään ristiintaulukoita sekä regressioanalyysiä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii tarvevastaavuus.
Tutkimustulosten mukaan ikääntyneiden palvelujen käyttö näyttäytyi suurempana yli 75- vuotiailla kuin 65-74-vuotiailla. Ikä oli tilastollisesti merkitsevä kaikkien muiden terveyspalvelujen käytön kohdalla, paitsi lääkärin kanssa puhelimessa asioimisen määrässä.
Sukupuolella oli vaikutusta vain yksityisen lääkärin vastaanoton kohdalla: naiset kävivät miehiä useammin yksityisen lääkärin vastaanotolla. Asuinkunta vaikutti ikääntyneiden vastauksiin. Vastaukset erosivat toisistaan lääkärin kanssa puhelimessa asioimisen määrässä ja terveyden- tai sairaanhoitajan vastaanoton määrään terveyskeskuksessa. Lyhyemmän aikaa kouluttautuneet tapasivat terveyskeskuslääkäriä ja lääkäri kävi heidän kotonaan koulutetumpia useammin. Pidemmän aikaa kouluttautuneet tapasivat yksityisellä puolella lääkäriä useammin kuin vähemmän koulutetummat. Lyhyemmän aikaa kouluttautuneiden luona kävi terveyden- tai sairaanhoitaja muita useammin ja he olivat muita useammin puhelimitse yhteydessä terveyden- tai sairaanhoitajaan. Koettu terveydentila vaikutti
kaikkien muiden palvelujen käytön määrään, paitsi lääkärin ja terveyden- tai sairaanhoitajan vastaanoton määrään yksityisellä. Huonoksi terveytensä kokijat käyttivät enemmän terveydenhuollon palveluja kuin keskitasoiseksi tai hyväksi terveytensä kokijat.
Terveyskeskuslääkärin tapaamisten koettuun tarpeeseen vaikutti ikä, koettu terveydentila ja koulutus. Vanhempi ikäryhmä ja vähemmän aikaa kouluttautuneet olivat useammin tyytyväisempi terveyskeskuslääkärin vastaanottoon. Huonoksi terveytensä kokijat olivat useimmiten sitä mieltä, ettei saatu lääkärin palvelu ollut riittävää. Vanhempi ikäryhmä oli nuorempaa ikäryhmää useammin tyytyväinen sairaanhoitajalta saatuun palveluun. Huonoksi terveytensä kokijat olivat useimmiten sitä mieltä, ettei saatu sairaanhoitajan palvelu ollut riittävää. Regressioanalyysin tulokset olivat suurimmalta osin samansuuntaisia ristiintaulukoiden tulosten kanssa: ikä ja koettu terveys olivat useimmiten merkitseviä muuttujia ja loput muuttujat harvemmin.
Avainsanat: Ikääntyneet, tarvevastaavuus, terveyspalvelut ja koettu tarve.
ABSTRACT
Use of health care services and the experienced need of them by elderly people in Central Finland.
Annakaisa Jokihaara University of Eastern Finland Department of Social Sciences Social work
Directors: Marja Vaarama ja Sari Rissanen Spring 2018, 76 pages
The goal of this research is to study how much older people use health care services.
Especially how many times they visit doctors, public health nurses or nurses. Additionally, this research examines how older people experience these services and do they receive enough services for their needs in their opinion. The used variables in this research are age, gender, place of residence, education time and self-experienced condition of health. The goal was to study how these variables explain the use of health care services. The research material of this research is Regional health and welfare research (in finnish Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus, abbreviation ATH) in Central Finland in 2013-2015. The research material is collected by National Institute for Health and Welfares. Research method used in this research is cross-tabulation and regression analysis. This research’s theoretical framework is needs assessment.
This research revealed that over 75 years old’s use more health care services than 65-74 years old’s. Age was statistically significant in the use of all health care services except speaking on the phone with a doctor. Gender was statistically significant only concerning the visits of private doctor. Women visited private doctor more than men. Different place of residence affected the answers of older people. The answers varied in the case of speaking on the phone with a doctor and meetings with the public health nurses or nurses at the health center. Education time and self-experienced condition of health also affected the answers of older people. Less educated older people met doctor at the health center and their homes more than higher educated older people. Less educated older people also met public health nurses or nurses at their homes and spoke on the phone with a public health nurses or nurses more than higher educated older people. Higher educated older people visited private doctor
more than less educated older people. Self-experienced health was statistically significant in the use of all health care services except visits of private doctor and visits of private public health nurses or nurses. Older people who rate their health bad, use more health care center services than older people whose self-experienced condition of health was better than bad.
Age, self-experienced condition of health and education time affected older peoples self- experienced need for meeting doctors at the health care center. Over 75 years old’s and less educated older people were more satisfied with meeting doctors at the health care center.
Older people who rate their condition of health bad answered more often that they didn’t get enough help for their needs from doctor or nurse. Over 75 years old’s were more satisfied with meeting nurses than 65-74 years old’s.
Regression analysis result was in parallel with the cross-tabulation results: age and self- experienced condition of health were often statistically significant. Other variables were not so often statistically significant.
Keywords: Older people, needs assessment, health care services and self-experienced need.
Sisällys
1 JOHDANTO ... 78
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA KESKEISET KÄSITTEET ... 1112
2.1 Keskeiset käsitteet ... 1112
2.2 Lainsäädäntö ... 1617
3 AIKAISEMPI TUTKIMUS ... 1920
3.1 Kokemukset terveydentilasta ... 1920
3.2 Palvelujen käyttö ja koettu tarve ... 2527
4 TUTKIMUSKYSYMYKSET, AINEISTO JA ANALYYSIMENETELMÄT ... 3032
4.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto ... 3032
4.2 Analyysimenetelmät ... 3436
5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 3739
5.1 Palvelujen käytön määrä ja koettu tarve ... 3739
5.2 Regressioanalyysin tulokset ... 5355
5.3 Yhteenveto ... 5658
6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 6264
6.1 Pohdinta ... 6264
6.2 Tutkimuksen arviointi ... 6667
6.3 Aiheita jatkotutkimuksiin ... 6869
7 LÄHTEET ... 70
1 JOHDANTO
Väestön ikärakenne muuttuu kahden seuraavan vuosikymmenen aikana ja ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa (Sainio, Koskinen, Sihvonen, Martelin & Aromaa, 2014, 37).
Ennusteiden mukaan etenkin kaikista vanhimpien lukumäärä kasvaa ja samaan aikaan vähenee lasten ja työikäisten lukumäärä. Väestörakenteen muutoksen taustalla on suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen sekä syntyvyyden ja kuolleisuuden väheneminen.
(Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 10-11.) Vuonna 2015 yli 65-vuotiaita oli noin joka viides suomalaisista. Vuoteen 2030 mennessä yli 65-vuotiaiden määrän on arvioitu kasvavan 26 %: iin koko väestöstä ja vuoteen 2060 mennessä luvun on arvioitu kasvavan 29 %: iin.
(Suomen virallinen tilasto 2015). 80 vuotta täyttäneiden lukumäärän on arvioitu kaksinkertaistuvan lähivuosikymmenten aikana (Sainio ym. 2014, 37). Myös maailmanlaajuisesti ikääntyneiden määrä kasvaa, ja 2050 vuoteen mennessä ikääntyneiden määrän on arvioitu lähes nelinkertaistuvan (WHO 2012, 10).
Noin kolmasosa Suomen väestöstä on siis lähivuosikymmeninä vanhusikäisiä, jonka vuoksi on entistä tärkeämpää seurata iäkkäiden terveyttä ja toimintakykyä ja niiden muutoksia.
Ihmiset elävät yhä pidempään hyväkuntoisina, mutta samalla hauraiden ja apua tarvitsevien todella vanhojen ihmisten lukumäärä kasvaa (Jylhä 2015, 40-42). Yhteiskunnan on siis osattava varautua entistä enemmän ikääntyneen väestön tarpeisiin (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 13). Tapahtuvien muutosten seuranta auttaa hahmottamaan tulevaisuuden tarpeita, minkä seurauksena palvelut, voimavarat ja toimenpiteet osataan kohdentaa oikeisiin kohteisiin. (Saini ym. 2014, 37, 50.) Tärkeää on keskittyä edistämään mahdollisimman terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen mahdollistavia toimenpiteitä, kuten esimerkiksi kehittää esteettömiä asuinympäristöjä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 13). Muita keinoja hidastaa huonokuntoisten ja runsasta apua tarvitsevien lukumäärän kasvua on kiinnittää huomiota nuorempien terveyden ja ongelmien ehkäisyyn. Tärkeää on kehittää sellaisia palvelumuotoja, jotka palvelevat isoja väestöryhmiä, joihin ongelmat kumuloituvat. (Murto, Sainio, Pentala, Koskela, Luoma, Koponen, Kaikkonen & Koskinen.
2014, 112.)
Väestön toimintakykyä tutkittaessa useat eri tutkimukset, kuten Terveys 2000- ja Terveys 2011 –tutkimukset, ovat havainneet ikääntyneen väestön toimintakyvyn paranemisen, ja terveiden ja toimintakykyisten elinvuosien lisääntyvän selvästi. (Sainio ym. 2014, 40).
Suomessa suurin osa yli 65-vuotiaista ei tarvitse ulkopuolista apua selviytyäkseen arjen askareista. Yli miljoonasta ikääntyneestä palveluja käyttää yhteensä n. 150 000. Kotiin annettuja palveluja, kuten kotihoitoa, saa noin 95 000 henkilöä ja reilu 50 000 henkilöä on ympärivuorokautisessa hoidossa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 10-11.) Toimintakyvyn paranemisesta huolimatta väestön ikääntyessä toimintarajoitteisten ja apua tarvitsevien henkilöiden määrä kasvaa. Tätä avuntarvetta kompensoi se kasvava ikääntyvien ryhmä, joiden toimintakyky säilyy hyvänä pidempään. (Sainio ym. 2014, 40.) Ikääntymiseen liittyy sairauksien ja toiminnanvajavuuksien lisääntyminen ja ne heikentävät elämänlaatua ja uhkaavat ikääntyneen autonomista elämää. Ihmiset ovatkin kiinnostuneita terveydestään ja haluavat pysyä toimintakykyisinä. Yhteiskunnan näkökulmasta haasteena on riittävän toimeentulon ja kattavien palvelujen takaaminen kaikille eläkeläisille. (Heikkinen 2002, 13.) Yhteiskunnan tehtävänä on myös kiinnittää huomiota ihmisarvon kunnioittamiseen ja eettisiin periaatteisiin, jotta kaikki ikääntyneet saavat oikeudenmukaista kohtelua. Kivelän ja Vaapion (2011, 18-22, 204) mukaan keskeisiä ihmisarvon kunnioittamisen ja arvokkaan ikääntymisen turvaavia eettisiä periaatteita ovat itsemääräämisoikeus, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, tasa-arvo, turvallisuus, yksityisyys, yksilöllisyys sekä osallisuus.
Oikeudenmukaisuus liittyy palvelujen oikeudenmukaiseen kohdentamiseen, mikä edellyttää palvelujen yhtenäisiä myöntämisperusteita. Kaikki ihmiset saavat samanlaisen hoidon kuin muutkin samaa hoitoa tarvitsevat. Terveydenhuoltomenojen vähentäminen ja kansalaisten eriarvoistuminen voivat vaarantaa tasa-arvoisen kohtelun sekä hoidon oikeudenmukaisuuden. Yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että kaikilla on mahdollisuus turvalliseen ikääntymiseen, kattaen fyysisen, psyykkisen sekä sosiaalisen alueen. Ikääntyneiden on voitava luottaa siihen, että he saavat tarvittaessa hyvälaatuisia palveluja ja heitä kohdellaan tasa-arvoisesti palvelujen saamisessa. Eettisesti hyvä hoito sisältää huolenpidon, mikä edistää vanhusten hyvää elämää, luo turvallisuutta ja välttää pahan tekemistä toiselle. Hyvä hoito kuuluu myös heikoimmille ja haavoittuvimmille ihmisille, eikä se saa riippua esimerkiksi iästä, sukupuolesta tai asuinpaikasta.
Tämän pro gradu -tutkielman aihe on valittu sen ajankohtaisuuden vuoksi sekä kirjoittajan omien mielenkiinnon kohteiden, käytännön harjoittelujen sekä työkokemuksen taustoista johtuen. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka paljon ikääntyneet käyttävät terveydenhuollon avopalveluita oman kertomansa mukaan, ja vastaako saatu apu heidän kokemaansa avun tarvetta. Tutkimustuloksia tarkastellaan myös sukupuolen, iän, asuinkuntien, koulutuksen keston ja koetun terveydentilan mukaan. Saatuja tuloksia
vertaillaan eri ryhmien sisäisten jakojen mukaan, kuten eroavatko miesten ja naisten vastaukset toisistaan. Tarkoituksena on tehdä kvantitatiivinen analyysi terveydenhuollon avopalvelujen käytön määrästä ja koetusta tarpeesta käyttäen aineistona Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Alueellinen terveys ja hyvinvointi (ATH) -aineistoa. Alueeksi valittiin Keski-Suomen SOTE 2020 -alueen 21 kuntaa. Alueella asuu yhteensä noin 250 000 asukasta ja kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöä on vajaat 8500 (Keski-Suomen SOTE 2020: hankkeen ensiselvitys 2013). Analyysissä käytetään SPSS-ohjelmaa ja analysointimenetelmänä käytetään ristiintaulukointia sekä regressioanalyysiä. Saatuja tutkimustuloksia verrataan aikaisempien vastaavien tutkimusten tuloksiin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii tarvevastaavuus.
Tutkimusraportti etenee siten, että ensimmäiseksi määritellään tutkielman kannalta oleellisimmat käsitteet aikaisemman kirjallisuuden pohjalta, jotta lukija tietää heti, mitä milläkin termillä tarkoitetaan juuri tässä tutkielmassa. Määriteltävänä on ikääntyneet henkilöt, terveys, koettu terveys, toimintakyky, tarvevastaavuus, tarve ja terveydenhuollon avopalvelut. Käsitteiden määrittelyn jälkeen käsitellään tutkielmaan kuuluvaa lainsäädäntöä.
Siinä keskitytään erityisesti terveydenhuoltolakiin, lakiin ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (jatkossa:
Vanhuspalvelulaki) ja lakiin potilaan asemasta ja oikeuksista. Lakiosiossa on tarkasteltu näiden lakien keskeisimpiä kohtia liittyen ikääntyneiden ihmisten tarpeisiin tämän tutkielman kannalta. Kappaleen lopussa on tarkasteltu lakien lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön tekemää laatusuositusta hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi.
Kolmannessa luvussa käsitellään aikaisempaa tutkimusta lähdekirjallisuuden avulla.
Ensimmäisenä tarkastellaan ihmisten kokemuksia omasta terveydentilastaan ja sen vaikutuksista palvelujen käyttöön. Tämän jälkeen on käsitelty aikaisempien tutkimusten tuloksia liittyen palvelujen käytön määrään sekä ihmisten kokemuksiin siitä, ovatko he saaneet tarpeitansa vastaavia terveydenhuollon palveluja.
Luvussa neljä esitellään tutkimuskysymykset, aineisto ja analyysimenetelmät.
Ensimmäiseksi esitellään tutkimuskysymykset. Tämän jälkeen esitellään aineistoa ja kerrotaan sen taustatietoja, kuten tutkimukseen osallistujien lukumäärät ja miten vastaajat ovat ryhmittyneet iän, sukupuolen, asuinkuntien, koulutuksen sekä koetun terveydentilan
mukaan. Näiden jälkeen kuvataan ristiintaulukoinnin ja regressioanalyysin taustoja ja perustellaan menetelmien valinta tähän tutkimukseen.
Luvussa viisi esitellään tutkimustulokset. Aluksi kuvataan taustatietoja, joiden jälkeen siirrytään tarkastelemaan lääkärissä käyntien määriä eri yksiköissä ja sen jälkeen terveyden- tai sairaanhoitajan tapaamisten lukumääriä samoissa yksiköissä. Tämän jälkeen tarkastellaan vastaajien kokemaa palvelujen tarvetta sekä sitä, ovatko he saaneet omasta mielestään riittävästi kyseisiä palveluja. Ristiintaulukoista saatujen tulosten jälkeen esitellään regressioanalyysin tulokset. Viimeiseksi kappaleessa 5.4 esitetään yhteenveto saaduista tutkimustuloksista.
Luvussa kuusi esitetään pohdinta ja johtopäätökset. Aluksi pohditaan saatuja tutkimustuloksia, minkä jälkeen siirrytään tutkimuksen arviointiin. Lopuksi tehdään ehdotuksia jatkotutkimuksen aiheista. Luvun kuusi jälkeen seuraa lähdeluettelo.
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA KESKEISET KÄSITTEET
2.1 Keskeiset käsitteet
Vanhus -käsitettä käytetään paljon sosiaali- ja terveydenhuollossa ja se yleisesti koetaan ongelmallisena käsitteenä, koska vanhus -käsite koetaan ikääntyneitä leimaavana (Lehto &
Natunen 2002, 12). Ikääntyneet myös itse ovat kannattaneet eri termejä, joissa esiintyy sana ikääntynyt, kuten ikääntyvät ihmiset sekä iäkkäät ihmiset (Vaarama, Hakkarainen &
Laaksonen 1999, 4). Tämän takia tässä pro gradu -tutkielmassa käytetään termiä ikääntyneet, kun tarkoitetaan vanhoja ihmisiä.
Ikääntyneen ihmisen voi määritellä monella eri tapaa. Erityisesti eroavaisuuksia löytyy siitä, mistä iästä lähtien ihminen luetaan ikääntyneeksi. Yhden määritelmän mukaan ikääntymisen on katsottu alkavan eläkkeelle siirtymisen yhteydessä (Koskinen 1997, 37).
Vanhuspalvelulain mukaan ikääntynyt ihminen on sellainen henkilö, joka on oikeutettu vanhuuseläkkeeseen (Vanhuspalvelulaki 3 §). Kansaneläkelain mukaan 65 vuotta täyttäneet ovat oikeutettuja vanhuuseläkkeeseen ja vuoden 1965 jälkeen syntyneiden vanhuuseläkkeen raja on sidottu työeläkelakin mukaan ja raja voi olla suurempi kuin 65 vuotta (Kansaneläkelaitos 2017). Vanhuspalvelulaki (3 §) on ottanut määritelmässään huomioon iän lisäksi myös ihmisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn.
Mikäli ihmisen joku toimintakyvyn osa-alue on heikentynyt korkean iän takia ja tämän seurauksena ihmisellä on alkanut, lisääntynyt tai pahentunut sairaudet tai vammat, voidaan tällainen ihminen määritellä iäkkääksi henkilöksi.
Vanhusbarometrin (Vaarama ym. 2009) mukaan termi ”vanhukset” sai eniten kannatusta, kun puhuttiin yli 80-vuotiaista ihmisistä. 60-vuotiaista puhuttaessa eniten kannatusta saivat termit ”eläkeläiset” ja ”ikääntyneet ihmiset”. (Vaarama ym. 1999, 5.) Myös Koskisen ja Seppäsen (2013, 452) mukaan ikääntyneiksi koetaan vasta 80-85 vuoden iässä olevat ihmiset. Eliniän pitenemisen johdosta kokemus ”vanhuksista” tai ”ikääntyneistä” on voinut muuttaa ihmisten käsitystä siitä, minkä ikäisiä ihmisiä pidetään nykyään ”vanhoina”.
Ikääntyneiden terveydentila on parantunut ja yhä useamman ikääntyneen toimintakyky on kohentunut viime vuosikymmenten aikana (ks. luku 3.1). Syynä voi olla myös ikääntyneiden kokema elämänlaadun heikentyminen 80 ikävuoden jälkeen fyysisten ja psyykkisten ongelmien vuoksi (Vaarama ym. 2010, 131).
Tässä tutkielmassa ikääntyneen rajaksi on valittu 65 vuotta, ja siten tässä tutkitaan yli 65- vuotiaiden terveydenhuollon avopalvelujen käyttöä ja koettua tarvetta. Osallistujat on jaettu ikänsä puolesta kahteen eri ryhmään, 65-74-vuotiaat sekä 75 vuotta täyttäneet, ja tarkasteltu ikäryhmien vastausten eroavaisuuksia.
World Health Organization (1948) on määritellyt terveyden tilaksi, jossa ei vain keskitytä sairauksien tai raihnaisuuden puuttumiseen, vaan huomioidaan kokonaisuutena fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Terveyttä voidaan tutkia esimerkiksi kuolleisuuden, pitkäaikaissairauksien määrän tai itse koetun terveydentilan kautta. Yleensä pitkäaikaissairaudet ja päivittäisistä askareista selviytyminen vaikuttavat eniten ikääntyneiden itsensä arvioimaan terveyteen. Itsearvioitu terveys antaa yleisen tiivistyksen ihmisen omasta kokemuksesta liittyen hänen terveyteensä. Itsearvioidun terveyden on havaittu ennustavan elämän pituutta, tulevaa terveyttä sekä tulevaisuudessa tarvittavien palvelujen tarvetta. Itse arvioidulle terveydelle ei ole olemassa yhtä oikeaa ”mittapuuta”, jonka mukaan ihmiset omaa terveyttään arvioisivat, vaan jokaiselle terveys tarkoittaa erilaisia asioita. Maailmanlaajuisesti on tästä huolimatta havaittu, että ihmisillä on yksimielinen käsitys siitä, mitä kuuluu terveyteen ja mitä tekijöitä on otettava huomioon oman terveyden arvioinnissa. Eri ikäiset ihmiset sisällyttävät terveyteen erilaisia asioita.
Yleensä ihmiset vastaavat terveyteen kuuluvan diagnosoidut sairaudet, toimintakyky päivittäisissä toimissa, koetut vaivat, yleinen hyvinvoinnin tuntemus, sekä lääkärin myöntävät reseptilääkkeet tiettyihin sairauksiin tai vaivoihin. (Jylhä & Leinonen 2013, 381- 386.)
Toimintakyvyllä tarkoitetaan ikääntyneen kykyä selviytyä omassa ympäristössään päivittäisistä askareista itselleen riittävällä tavalla. Ikääntyneen toimintakyky rakentuu terveyden, persoonallisten ominaisuuksien ja ympäristön vuorovaikutuksen seurauksena.
Yleensä vaikea-asteiset sairaudet heikentävät yleisemmin ikääntyneiden toimintakykyä.
Toimintakyky voidaan jakaa fyysiseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen. (Sainio, Koskinen, Sihvonen, Martelin & Aromaa 2013, 56-61.) Yleensä fyysistä hyvinvointia määriteltäessä siihen luetaan kuuluvaksi myös koettu terveys, sairastavuus sekä päivittäisistä askareista selviytyminen (Vaarama & Kaitsaari 2002, 122). Tässä tutkielmassa toimintakyvyn osa- alueista painottuu eniten fyysinen toimintakyky aikaisemmassa tutkimuksessa.
Toimintakyvyn heikentyessä ikääntyneille kehittyy hoivan tarve. Toimintakyvyn heikentymistä voi ikääntymisen myötä aiheuttaa sairaudet, vammat tai iän mukana tuleva
heikkous. Erityisesti hoivan tarvetta aiheuttaa fyysisen toimintakyvyn heikentyminen.
Hoivassa on aina vähintään kaksi osallistujaa, hoivan antaja ja hoivan kohde. Hoivaa voidaan saada esimerkiksi puolisolta, lapsilta tai erilaisilta hoivapalveluilta. Hoivan tarve ei ole pysyvä tila, vaan siihen vaikuttaa aika ja paikka. Myös ikääntyneiden toimintakyky muuttuu ja tilanteet vaihtelevat. (Zechner & Valokivi 2009, 154-155, 174-175.)
Hyvinvoinnin järjestämisessä ja siinä onnistumisessa pitää ottaa huomioon asiakkaat, jotka palveluja käyttävät. Asiakasnäkökulmasta saadaan tietoa heidän elämänlaadustaan ja mitkä tekijät ovat osallisena asiakkaiden hyvinvointiin sekä osallistaa asiakkaita yhteiskuntaan.
Jotta voitaisiin siirtyä asiakaskeskeiseen näkökulmaan, pitäisi kiinnittää huomiota enemmän ihmisten omiin ajatuksiin siitä, mitkä heidän ongelmansa ovat, mitä palveluja he haluavat ja mitä he ajattelevat palveluista mitä he ovat jo saaneet. Professionaalisesta näkökulmasta katsottuna lopputulos hoivasta ja sen tarpeesta ei aina vastaa asiakkaiden odotuksia tai tahtoa. (Vaarama, Pieper & Sixsmith 2008, 6, 9-10.)
Professionaalisessa hoivassa yksi tärkeimmistä kohdista on tarvevastaavuus ja asiakkaan terveydentilan tietäminen, mitkä mahdollistavat kattavan kuvauksen asiakkaan tarpeista.
Tarvevastaavuudessa tavoitteena on kohdata oikea-aikaisesti asiakkaiden tarpeet ja tarjota oikealla hetkellä heidän tarvitsemaansa apua. (Vaarama, Pieper & Sixsmith 2008, 9-10.) Tarvevastaavuudessa pyritään ratkaisemaan jokin tietty ongelma. Ensimmäiseksi tunnistetaan tarve, tämän jälkeen priorisoidaan tarpeet, jonka jälkeen tehdään tarpeiden perusteella päätöksiä mitkä johtavat toimenpiteisiin ongelman ratkaisemiseksi.
Tarvevastaavuus voidaankin jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa keskitytään siihen, mitä tällä hetkellä tiedämme mahdollisista tarpeista. Toisessa vaiheessa mietitään, tiedämmekö tarpeeksi ja mitkä voisivat olla syitä tarpeiden syntymiselle.
Kolmannessa vaiheessa pohditaan, että olemmeko valmiita ryhtymään toimenpiteisiin.
(Altschuld & Kumar 2010)
Asiakkaiden kokonaistilanteen hahmottamisen vuoksi on tärkeää tunnistaa asiakkaiden fyysisten tarpeiden lisäksi myös psykososiaaliset tarpeet, joilla voidaan parantaa esimerkiksi asiakkaiden asuinympäristöä. Asiakkaiden olosuhteet vaikuttavat heidän hoidon tarpeeseensa. Jotta hoiva olisi tehokasta, hoivan täytyy vastata asiakkaiden yksilöllisiin tarpeisiin ja kunnioittaa asiakkaiden mieltymyksiä ja valintoja. Hoivan tarkoituksena on lisäksi rohkaista ja voimauttaa asiakasta ja saada hänet ymmärtämään omat kykynsä sekä potentiaalinsa. Professionaalisen hoivan pitäisi kohdata asiakkaan tarpeet ja mieltymykset ja
samaan aikaan täyttää vaaditut laatuun liittyvät standardit. (Vaarama, Pieper & Sixsmith 2008, 9-10.)
Koettua hyvinvointia arvioi henkilö itse, ja sitä on yleensä tutkittu kysymällä ihmisiltä heidän tarpeistaan ja niiden täyttymisestä sekä ihmisten tyytyväisyydestä elämäänsä (Vaarama & Kaitsaari 2002, 121). Tarve voidaan ymmärtää muun muassa yksilön kokemana, päätöksenteossa määriteltynä, tyydytettynä tai tyydyttämättömänä, sekä piilevänä tai näkyvänä. Tarpeen suuruus ja sisältö voivatkin vaihdella merkittävästi riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Joskus on tarpeellista erottaa tarve ja halu toisistaan, etenkin niissä tilanteissa, kun tarve on määritelty asiantuntijan taholta ja se poikkeaa henkilön itsensä kokemasta tarpeesta. (Lehto 2002, 58.)
Tarve voidaan myös määritellä tilaksi, mikä on jatkuvasti läsnä tai joka on ratkaistavissa.
Tarve voidaan ajatella tämän hetkisen tilanteen mukaan ja halutun tilanteen mukaisesti, minkälaisen muutoksen haluaisi tilanteeseen saada. Tarpeen ja ratkaisun erottaminen toisistaan on tärkeää, sillä se vaikuttaa tarpeen arviointiprosessiin. (Altschuld & Kumar 2010, 3-4.) Tarpeet voidaan jakaa myös yhden määritelmän mukaan neljään erilaiseen kategoriaan (Bradshaw 1977, 290-292):
1. Normatiivinen tarve. Asiantuntijat ja tutkijat määrittelevät normatiivisen tarpeen, eikä sille ole olemassa vain yhtä määritelmää, vaan se on hankala määritellä. Yleensä määritelmässä hyödynnetään jo olemassa olevia lakeja tai standardeja, kuten laatusuosituksia, esimerkiksi Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi.
2. Koettu tarve. Koettu tarve on ihmisen oma kokemus ja arvio siitä, mitä palveluja hän kokee tarvitsevansa. Se vastaa myös ihmisten toiveita tarpeen määrästä. Koettua tarvetta on käytetty erityisesti ikääntyneiden ja yhteisöjen tutkimuksissa. Koettua tarvetta voidaan pitää puutteellisena mittarina ”oikealle tarpeelle”, sillä se on subjektiivinen arvio ihmisen omasta tarpeestaan.
3. Ilmaistu tarve. Ilmaistu tarve on koetun tarpeen toimeenpaneminen ja se ilmenee esimerkiksi palvelujen käyttöä koskevista tilastoista. Sen mukaan kokonaistarve on sitä, että ihmiset vaativat palveluja, joita he tarvitsevat. Ilmaistua tarvetta käytetään yleensä terveydenhuollon puolella.
4. Suhteellinen tarve. Suhteellinen tarve on löydetty tutkimalla ihmisten ominaisia piirteitä, ketkä vastaanottavat palveluita. Jos jotkut ihmiset samanlaisilla
ominaisuuksilla ja tarpeilla eivät vastaanota palveluja, on heillä siis tarve vielä olemassa. Tarkoituksena on arvioida sitä, miten tietyt ihmisryhmät tarvitsevat palveluja.
Näistä neljästä tarpeesta tämän tutkimuksen kohteina ovat koettu ja ilmaistu tarve.
Perusterveydenhuollon tehtävänä on järjestää terveydentilan seurantaa, terveyden edistämistä, suun terveydenhuoltoa, lääkinnällistä kuntoutusta, työterveyshuoltoa, ympäristöterveydenhuoltoa, päivystystä, avosairaanhoitoa, kotisairaanhoitoa, kotisairaalahoito, mielenterveystyötä ja päihdetyötä (Terveydenhuoltolaki 3 §). Tässä tutkielmassa tutkimuksen kohteina ovat lääkärin sekä terveyden- ja sairaanhoitajan vastaanotolla käyntien lukumäärät terveyskeskuksissa, yksityislääkärillä, sairaaloiden poliklinikoilla, ja mukana ovat myös kotikäynnit, vastaanotot muualla tai yhteys sairaanhoitajaan puhelimitse. Vastaajien on pyydetty arvioimaan eri vastaanottomuotojen lukumääriä kuluneen vuoden aikana, aineisto on kerätty vuosina 2013-2015.
2.2 Lainsäädäntö
Terveydenhuoltolain tarkoituksena on edistää ja ylläpitää väestön terveyttä, hyvinvointia, toimintakykyä ja sosiaalista turvallisuutta sekä vähentää eri väestöryhmien välisiä terveyseroja. Näiden lisäksi tavoitteena on, että palvelujen saatavuus on yhdenvertaista, vahvistaa asiakaskeskeisyyttä ja tehdä yhteistyötä muiden eri tahojen kanssa terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Kunnan on myös seurattava väestönsä terveyttä ja hyvinvointia eri väestöryhmien välillä ja tutkittava, mitkä tekijät niihin vaikuttavat. (Terveydenhuoltolaki 1-2, 12 §.)
Terveydenhuoltoon kuuluu terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen, perusterveydenhuolto (kuten esimerkiksi päivystys, koti- ja avosairaanhoito) sekä erikoissairaanhoito (esimerkiksi erikoisalojen sairauksien ehkäisy). Perusterveydenhuollon yksikön tehtävänä on tarjota moniammatillista terveysalan asiantuntemusta, mikä antaa tukea kunnan alueella tehtävään suunnitelmaan palvelujen tavoitteista ja vastuutahoista. Kunnan terveydenhuollon henkilöstön on oltava oikein mitoitettu kunnan asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi ja palvelujen on vastattava alueen väestön tarvetta. Terveydenhuollon palveluihin kuuluu sairauksien ennaltaehkäisy, tarvittavat tutkimukset sairauksien toteamiseksi, sairauksien hoito ja tarvittava kuntoutus, ohjausta ja terveysongelmien varhainen tunnistaminen ja niiden jatkohoito. Toiminnan pitää olla laadukasta, turvallista ja asianmukaisesti tehtyä ja toiminta perustuu näyttöön sekä hyviksi todettuihin hoito- ja toimintakäytäntöihin. (Terveydenhuoltolaki 3-4, 7-8, 24, 34-35 §.)
Vanhuspalvelulaki on tullut voimaan 1.7.2013. Lain on määritelty koskevan vanhuuseläkeiässä olevia iäkkäitä henkilöitä, joiden joku toimintakyvyn osa-alue on heikentynyt korkean iän vuoksi. Lain tarkoituksena on:
1. tukea iäkkään väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä sekä itsenäistä suoriutumista,
2. parantaa iäkkään väestön mahdollisuutta vaikuttaa päätösten valmisteluun ja kehittämiseen,
3. parantaa mahdollisuutta saada laadukkaita ja yksilöllisiä tarpeita vastaavia sosiaali- ja terveyspalveluita sekä ohjausta riittävän ajoissa, sekä
4. vahvistaa iäkkään henkilön mahdollisuuksia vaikuttaa sosiaali- ja terveyspalveluiden sisältöön ja toteuttamistapaan. (Vanhuspalvelulaki 1§, 3 §.)
Kuntien on tehtävä yhteistyötä eri toimialojen (kuten julkiset tahot, yritykset, järjestöt sekä yhteisöt) kanssa, jotta voidaan edistää ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä sekä tukea itsenäistä suoriutumista. Kunnan on laadittava suunnitelma näiden toimenpiteiden järjestämisestä ja kehittämisestä ja näissä suunnitelmissa on painotettava kotona asumista ja kuntoutumista edistäviä toimia. Palvelujen on oltava ikääntyneen väestön saatavilla yhdenvertaisesti ja palveluiden tarve täytyy selvittää yhdessä ikääntyneen ja hänen omaistensa kanssa kokonaisvaltaisesti. (Vanhuspalvelulaki 4-7 §, 15 §.)
Jokaisella on oikeus ilman syrjintää saada terveydentilansa vuoksi tarvitsemaansa hyvää ja laadukasta terveyden- tai sairaanhoitoa ilman, että hänen vakaumustaan loukataan ja hänen yksityisyyttään on kunnioitettava. Lisäksi potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan ja kunnioitettava hänen mahdollista päätöstään olla ottamatta vastaan tiettyä hoitoa tai -toimenpidettä ja hoidettava häntä muilla lääketieteellisesti hyväksyttävillä keinoilla. Mikäli potilas ei pysty itse päättämään omasta hoidostaan, on hänen laillista edustajaa tai muuta läheistä kuultava ennen päätöksen tekoa ja yritettävä selvittää, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan omaa tahtoa. (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 3 §, 6
§.)
Sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut yhdessä Suomen Kuntaliiton kanssa yhteensä neljä iäkkäiden palvelujen laatusuositusta vuosina 2001, 2008, 2013 sekä 2017. Uusin laatusuositus on voimassa vuoden 2019 loppuun asti, ja se huomioi muutokset ohjaus- ja toimintaympäristössä sekä hallituksen ja julkisen talouden tavoitteet. Laatusuositus on pääasiallisesti tarkoitettu kuntien ja maakuntien päättäjille sekä johdolle tukemaan heitä palvelujen uudistamisessa ja arvioinnissa. Laatusuositusta hyödyntävät näiden lisäksi myös sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajat ja ammattilaiset kolmannella sektorilla.
Laatusuosituksen tarkoituksena on tukea iäkkäiden palvelujen uudistamista sekä varautumista siihen, että väestön ikärakenne muuttuu ja toimintaympäristössä tapahtuu muutoksia. Laatusuositus on lakiin verrattuna toissijainen, mutta sen roolina on tukea lain toimeenpanoa siten, että sen kokonaisuus on selkeä ja konkreettinen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 7-8.)
Ikääntyneillä täytyy olla mahdollisuus elää itsensä näköistä elämää yhteisöissään heidän iästä ja toimintakyvystään riippumatta. Hyvässä elämänlaadussa yhdistyy hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen sekä erilaista hoitoa ja huolenpitoa siinä määrin kuin on tarpeellista.
Voidaankin ajatella kyseessä olevan laajalla mittakaavalla hyvän elämän edistäminen, eli
hyvän elämänlaadun, itsemääräämisoikeuden ja sujuvan arjen turvaaminen. Hyvää elämänlaatua voidaan parantaa hyvinvointia ja terveyttä edistämällä ja myös palvelujen laadun parantamisella. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 13.)
Suomalaisen hyvinvointipolitiikan tavoitteena on taata kaikille suomalaisille samanlaiset mahdollisuudet hyvinvointiin sekä hyvään elämään (Vaarama, Siljander, Luoma &
Meriläinen 2010, 126). Kuntien tehtävänä onkin järjestää ikääntyneiden palvelut osana sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Toiminnan laajuutta, sisältöä tai toteutustapaa ei laissa sen enempää määritellä, kuten terveydenhuoltolaista aiemmin tässä kappaleessa havaittiin. Kuntien ei ole pakko itse järjestää väestön tarvitsemia palveluja, vaan se voi myös kilpailuttaa eri palveluita yksityisillä. Kilpailuttamisen riskinä on palvelujen pirstoutuminen monien eri tahojen tuottamiksi, jolloin vaarana voi olla kokonaisvastuun hämärtyminen.
(Kivelä ym. 2011, 14, 233.)
Tässä kappaleessa on lyhyesti esitelty tämän tutkimuksen kannalta keskeinen lainsäädäntö.
Kivelän ja Vaapion (2011, 12) mukaan ikääntyneiden palveluja koskevaa erityislainsäädäntöä ei ole olemassa, mikä mahdollistaa kuntien luottamushenkilöille kohdentaa voimavaroja muiden ikäryhmien hoidon ja palveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen. Myöskään ikääntyneiden syrjintää kieltävää lakia ei ole Suomessa. (emt.) Vanhuspalvelulaki on astunut voimaan vasta noin neljä vuotta sitten, kun esimerkiksi mielenterveyslaki on tullut voimaan 1991, päihdehuoltolaki 1987 ja lastensuojelulaki 2008.
Vanhuspalvelulaki on muihin lakeihin verrattuna varsin uusi, kun muiden tiettyjen ryhmien lait ovat olleet kauemmin voimassa.
3 AIKAISEMPI TUTKIMUS
3.1 Kokemukset terveydentilasta
Elinajan odotteen pidentyessä ikääntyneiden määrä kasvaa ja siten iän mukana yleistyvät sairaudet lisääntyvät. Palvelujen tarve ja käyttö riippuvat ikääntyneiden terveydentilasta ja toimintakyvystä. Yleisimmin toimintakykyä alentavat tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä verenkiertoelinsairaudet. Dementia aiheuttaa runsasta avuntarvetta ja vaativia palveluja, mutta se ei ole niin yleinen sairaus kuin muut edellä mainitut. Yksinasuvilla ikääntyneillä on usein myös masennusta, joka jää usein diagnosoimatta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2002, 33, 47.)
Terveys voi heiketä arjen olosuhteiden, vuorovaikutuksen, elintapojen ja valintojen johdosta. Elintavat tai -olot eivät yksistään määrää terveydentilaa, vaan siihen vaikuttavat myös tehdyt valinnat. Terveydessä tapahtuvia muutoksia voi ymmärtää myös tarkastelemalla tiettyä ikäryhmää, heidän elinaikanaan tapahtuneita muutoksia sekä tarkastelemalla tietyn kohortin vaikutuksia (Bell & Jones 2015, 198). Terveyteen vaikuttavat myös ihmisen biologiset, kemialliset, fysikaaliset ja sosiaaliset ominaisuudet sekä ihmisten välinen sosiaalinen tuki, yhteenkuuluvuus, huolenpito sekä ihmisten erilaiset taidot.
Terveyden edistäminen tapahtuu pääsääntöisesti terveydenhuollon ulkopuolella, mikä korostaa muiden yhteiskunnan sektoreiden merkitystä terveydelle. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2002, 33, 47.)
Terveyden edistäminen mahdollistaa ikääntyneille heidän itsenäisyytensä. Kyky selviytyä itsenäisesti oli tärkeää etenkin niille ikääntyneille, jotka pystyivät jatkamaan asumista heidän omissa kodeissaan. (Tetley 2012, 64.) Ikääntyneiden toimintakykyä voidaan parantaa esimerkiksi sairauksien tai tapaturmien ennaltaehkäisyssä, sairauksien varhaisen toteamisen, terveiden elämäntapojen tukemisessa sekä fyysisen, henkisen ja sosiaalisen toiminnan edistämisen avulla. Mikäli toimintakyky on jo heikentynyt, sitä voidaan tukea esimerkiksi elinoloja muokkaamalla ja apuvälineiden avulla. (Sainio ym. 2014, 40.)
Arvioitaessa liikkumiskykyä, sekä miesten että naisten fyysinen toimintakyky on selvästi parantunut 2000-luvun alussa, myönteinen kehitys on jatkunut tähän saakka jo 1970-luvulta lähtien. Syinä positiiviselle kehitykselle voi löytyä toimintakykyä heikentävien sairauksien ja tapaturmien vähentymisessä 1970-luvulta lähtien. Myös työnteko ei ole enää niin
fyysisesti kuormittavaa kuin se on aikaisemmin ollut. Lisäksi myös ravitsemus on monipuolistunut, ihmisten koulutustaso on noussut sekä kognitiivinen toimintakyky on parantunut, mitkä edesauttavat fyysisen toimintakyvyn säilymistä hyvänä myös ikääntyneenä. (Sainio ym. 2014, 38-39.)
Koettu terveydentila on hyvä terveydentilan arvioimiseksi, sillä sen on havaittu ennustavan sairastavuutta sekä kuolleisuutta (Murto ym. 2014, 100). Vähiten kuolleisuutta on niillä henkilöillä, jotka arvioivat terveytensä hyväksi ja päinvastoin korkeinta heillä, jotka ovat arvioineet terveytensä erittäin huonoksi (Jylhä & Leinonen 2013, 387). Myös pitkäaikaissairauksien määrä vaikuttaa kuolleisuuteen. Seurantatutkimuksessa on havaittu, että seurannan lopussa elossa on eniten niitä, keillä oli lähtötilanteessa vähemmän pitkäaikaissairauksia (Heikkinen 2002, 18). Koettu terveys on myös hyvä mittari arvioitaessa terveyttä kokonaisuudessaan. Yleisesti ottaen huonoksi arvioitu oma terveys on hyvä ennustaja palvelujen käytön määrään. Vastaavia tuloksia on saatu monesta eri maasta, kuten Espanjasta, Norjasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Suurin osa näistä tutkimuksista on toteutettu niin, että terveydenhuollon palvelujen käyttöä ja itsearvioitua terveyttä on mitattu samaan aikaan ja tämä hankaloittaa yhteyden arviointia, kumpi on vaikuttanut kumpaan.
(Manderbacka 1998, 19, 38.)
Suomalaisten koettua terveydentilaa tutkittaessa on sen havaittu hitaasti kohenevan.
Esimerkiksi vuonna 1979 terveytensä hyväksi tai melko hyväksi arvioi miehistä 62 % ja naisista 63 %, kun vastaavat luvut vuonna 2000 olivat 66 % ja 68 %. Noin 55-vuotiaiden ryhmässä koettiin terveys harvemmin hyväksi kuin muissa ryhmissä, mutta tämän ikäryhmän kohdalla hyväksi koetun terveyden määrä on lisääntynyt koko ajan 1980-luvulta lähtien. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2002, 38.) ATH-tutkimuksessa on aiemmin havaittu, että koettu terveys heikkenee iän myötä. Terveytensä keskitasoiseksi tai sitä huonommaksi koki 63-69-vuotiaista hieman alle puolet, 70-79-vuotiaista yli puolet ja yli 80-vuotiaista melkein kolme neljäsosaa. Koetulla terveydentilalla on myös yhteys ihmisten koulutustasoon: vähemmän aikaa opiskelleista yli 60 % piti terveyttään enintään keskitasoisena, kun vastaava luku pidemmän aikaa opiskelleista oli 45 %. (Murto ym. 2014, 100) Vaarama & Kaitsaari (2002, 128) ovat myös tutkimuksessaan havainneet naisten ja miesten koetun terveyden heikentyvän iän myötä. Miehistä 45 % ja naisista 43 % koki itsensä vähintään melko terveeksi. Melko huonoksi tai huonoksi kummastakin ryhmästä koki itsensä vajaa 20 %. Korkeintaan joka kolmas yli 75-vuotias koki itsensä korkeintaan melko terveeksi, kun naisista joka neljäs koki samalla tavalla. Tutkimuksessa havaittiin siis
miesten koetun terveydentilan heikentyvän nopeammin kuin naisten, vaikka lähtötilanne oli alussa päinvastainen. Samassa tutkimuksessa havaittiin myös suuria alueellisia eroja koetun terveydentilan välillä. Kaupungeissa jakauma oli kaikista tasaisin ja kaupunkilaiset kokivat itsensä terveemmiksi kuin maaseudulla asuvat. Maaseudun vastauksissa korostui terveytensä keskinkertaiseksi tai melko hyväksi terveytensä kokijat. Maaseudulla oli vähiten hyväksi terveytensä kokijoita. Tarkasteltaessa myös miesten ja naisten eroja huomattiin taajamissa asuvien miesten kokevan terveytensä huonoksi suhteellisesti eniten verrattuna muihin.
Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut -kyselyt (HYPA) on tehty vuosina 2004, 2006, 2009 ja 2013. Ne ovat koskeneet suomalaisten terveyttä, terveyspalvelujen käyttöä ja väestön kokemuksia palvelujärjestelmän toiminnasta. Vuonna 2009 yli 65-vuotiaista terveytensä melko huonoksi tai huonoksi koki noin 13 %, eli melko hyväksi tai hyväksi terveytensä koki noin 87 %. Vuonna 2006 yli 65-vuotiaista miehistä sairauden vuoksi lääkärissä oli käynyt noin 80 % ja naisilla vastaava luku oli noin 81 %. Vuonna 2009 vastaavat luvut miehillä ja naisilla olivat noin 82 % ja noin 83 %. Sukupuolten välillä ei siis havaittu olevan eroja lääkärissä käynnin suhteen tässä tutkimuksessa. (Klavus 2010, 29-33.)
HYPA-tutkimuksessa 65-74-vuotiaista noin joka kymmenes koki oman terveytensä melko huonoksi tai huonoksi. Yli 85-vuotiaiden huonoksi tai erittäin huonoksi koettu terveys on lisääntynyt vuodesta 2004 vuoteen 2013 miehillä sekä naisilla. Vuonna 2013 joka kolmas koki terveytensä huonoksi. Ero vuosien välillä on tilastollisesti merkitsevä. Myös pitkäaikaissairauksien määrä vähentyi tilastollisesti merkitsevästi vuosien 2004 ja 2013 välillä, 65-74-vuotiailla pitkäaikainen sairaus oli noin joka kolmannella ja 85 vuotta täyttäneillä noin 70 prosentilla. (Noro, Vilkko, Saarikalle & Finne-Soveri 2014, 240.) Toisessa suomalaisessa tutkimuksessa terveydentilansa huonoksi on kokenut noin 10 % alle 70-vuotiaista ja yli 70 vuotta täyttäneille osuus oli jo 18 %. Hyväksi terveytensä taas koki alle 70-vuotiaista 73 % ja yli 80-vuotiaista 63 %. 80 vuotta täyttäneet naiset olivat miehiä useammin tyytymättömämpiä omaan terveyteensä, muita eroja tutkimuksessa ei havaittu sukupuolten ja ikäryhmien välillä. Yleisesti ihmiset kokevat elämänlaatunsa hyväksi 80 ikävuoteen asti, jonka jälkeen alkavat fyysiset ja psyykkiset ongelmat sitä vähentämään.
(Vaarama ym. 2010, 131.)
Suomalaisten terveydentilan muutoksia on tutkittu myös vuosina 2000 ja 2011 (Terveys 2000 ja Terveys 2011 -tutkimukset). Yli 65-vuotiaiden koettu terveys parani huomattavasti
tutkimusjakson aikana. Terveytensä keskitasoiseksi tai sitä huonommaksi vastanneiden määrä tippui lähes kolmanneksella (65 prosentista noin 45 prosenttiin). Tulos on yhteneväinen sen kanssa, että 2000-luvun alun aikana moni yleisistä sairauksista harvinaistui, kuten esimerkiksi sepelvaltimotauti. Myös sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijät vähenivät merkittävästi. Kummassakin tutkimuksessa tosin koettu terveys heikkeni iän myötä, eli yhä suurempi osa koki terveytensä keskitasoiseksi tai sitä huonommaksi. Vuonna 2011 65-74-vuotiaista melkein kaksi kolmasosaa kertoi kokeneensa oman terveytensä hyväksi tai melko hyväksi, 75-84-vuotiaista puolet vastasi vastaavanlaisesti ja 85-vuotiaasta ylöspäin koki terveytensä vähintään melko hyväksi vain joka kolmannes. Naisten ja miesten vastausten välillä ei tässä tutkimuksessa havaittu merkitseviä eroja. Pitkäaikaissairauksien määrä myös lisääntyi iän myötä, 65-74-vuotiaista hieman yli puolet kertoivat heillä olevan joku pitkäaikaissairaus, kun 75 vuotta täyttäneistä samaa kertoi yli kaksi kolmasosaa. Toisaalta pitkäaikaissairauksien yleisyys on näyttänyt vähentyneen, vuonna 2000 noin neljä viidesosaa kertoi sairastavan vähintään yhtä pitkäaikaissairautta, kun taas vuonna 2011 vastaava luku oli kolme viidesosaa. (Koskinen, Manderbacka & Aromaa 2011, 77; Sainio ym. 2014, 37-38; Sainio ym. 2013, 51.)
Terveys 2000- ja 20111 -tutkimuksissa yli 65-vuotiailla väheni myös mielenterveysongelmat, sama trendi on ollut jo 1980-luvulta lähtien. Syyt positiiviselle kehitykselle voivat liittyä elinolojen paranemiseen ja terveyden ja toimintakyvyn hyvänä pysymiseen, jotka edesauttavat iäkkäitä ylläpitämään sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Palvelujärjestelmän kannalta on kuitenkin haasteellista, että iäkkäät käyttävät mielenterveyspalveluita vähemmän kuin nuoremmat, vaikka heillä ilmenee kuitenkin eniten psyykkisiä oireita. (Koskinen ym. 2011, 77; Sainio ym. 2014, 37-38; Sainio ym. 2013, 51.) Aikaisemman ATH-tutkimuksen mukaan 63-69-vuotiaista noin kuudennella oli masennusoireilua ja yli 80-vuotiaista määrä oli jo noin 30 %. Naisilla masennusoireilun havaittiin olevan yleisempää mitä miehillä. (Murto ym. 2014, 101.)
Toimintakyvyn heikentymistä ja avun tarvetta on eniten vanhimpien ikääntyneiden keskuudessa. Alle 80-vuotiaiden toimintakyky on parantunut ja heidän oma kokemus terveydentilastaan on parempi verrattuna kaikkein vanhimpien ikäryhmien tuloksiin.
Suurimmalla osalla 90 vuotta täyttäneistä on joitakin toiminnanrajoitteita, näihin rajoitteisiin vaikuttaa myös ikääntyneillä sosioekonomiset erot. Myös terveydentilan heikentyminen, pitkäaikaissairaudet ja sairauksiin kuuluvat monilääkitykset ovat riskitekijöitä itsenäiselle
pärjäämiselle arjessa. Näiden lisäksi myös omaishoitajuus tai sen päättyminen voi olla riskitekijä itsenäiselle selviytymiselle. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 15-17.) Tavoitteena on mahdollistaa ikääntyneiden henkilöiden kotona asuminen mahdollisimman pitkään. Tähän tavoitteeseen päästään terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen tukemisella ja kuntoutuksen määrän kasvattamisella ja sen monimuotoisuudella. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 24.) Valtakunnallisena linjauksena tällä hetkellä on se, että hoitopaikkana on ensisijaisesti ikääntyneen oma koti (Jylhä 2015, 43-44). Tämän seurauksena kotona asuu yhä huonokuntoisempia ikääntyneitä kotihoidon turvin kuin aikaisemmin (Kivelä & Vaapio 2011, 215-217).
Terveys ei jakaudu tasapuolisesti kaikkien kesken, vaan sukupuolten, siviilisäädyn, asuinpaikan sekä sosioekonomisen tason välillä on eroja. Miesten ja naisten välillä on eroja sairastavuuden kanssa sekä matala sosioekonominen taso ennustaa myös useammin sairastavuutta kuin korkeampi sosioekonominen taso. Sairastavuuserot sosioekonomisten tasojen välillä on Suomessa selkeät erot ja ne ovat 2000-luvun paikkeilla korostuneet selvästi. Kaikkia taustatekijöitä ei tunneta, mutta esimerkiksi tupakointi ja ylipaino ovat alemmissa koulutusryhmissä yleisempiä, mitkä voivat selittää osaltaan sairastavuuseroja.
Runsas alkoholin käyttö on taas ylemmissä koulutusryhmissä yleisempää kuin alemmissa.
(Sosiaali- ja terveysministeriö 2002, 42-43.)
Koulutustason nouseminen voi edistää ihmisten terveyttä ja näkyä toimintakyvyn kohoamisena (Sainio ym. 2014, 39). Eri koulutusryhmien välillä on aikaisemmissa tutkimuksissa havaittu eroavaisuuksia. Liikkumiskyvyssä ja arkitoiminnoista suoriutumisessa oli vähemmän koulutetuilla enemmän ongelmia kuin korkeammin koulutetuilla. Avun tarve on siis yleisempää vähemmän koulutetuilla kuin korkeammin koulutetuilla. Vähemmän koulutetut harrastavat myös vähemmän liikuntaa ja olivat koulutetumpia useammin ylipainoisia (Murto ym. 2014, 96-103.)
Ulkomaalaisessa tutkimuksessa on havaittu aktiivisten ihmisten käyttävän vähemmän terveydenhuollon palveluita. Tämä ryhmä oli myös kahta muuta ryhmää nuorempi, heillä oli parempi fyysinen ja psyykkinen kunto, vähemmän terveysongelmia, laaja sosiaalinen verkosto sekä he urheilivat useammin. Toisesta ryhmästä lähes kaikki käyttivät terveydenhuollon palveluita ja he olivat ensimmäiseen ryhmään verrattuna vanhempia, vähemmän terveitä, urheilivat harvemmin ja heillä oli pienempi sosiaalinen verkosto.
Kolmas ryhmä käytti paljon yhteisön palveluita (community service) ja he olivat kahta
edellistä ryhmää koulutetumpia, käyttivät vähemmän alkoholia ja todennäköisemmin asuivat yksin. Ensimmäiseen ryhmään verrattuna tämän ryhmän henkilöt olivat useammin yksinäisiä ja heillä oli enemmän fyysisiä rajoitteita. (Ford, Kharicha, Clarke, Clark, Iliffe, Goodman, Manthorpe, Steel & Walters 2017, 3.)
Suomessa osa vanhuksista selviää arjestaan ilman ulkopuolista apua, mutta suuri joukko tarvitsee apua päivittäisten askareiden tekemiseen. Avun tarve näyttääkin kasvavan iän myötä, vajaa 30 % 80-84-vuotiaista ja noin 70 % yli 90-vuotiaista kertoi haastattelussa saavansa apua päivittäisissä toimissaan toimintakyvyn heikentymisen vuoksi. Kunnallista kotihoitoa ja kotisairaanhoitoa vastaajista 18 % kertoi käyttäneensä. Päivittäisissä toimissa apua saaneista naisia oli 2/3 ja miehiä 1/3. (Vilkko, Muuri & Finne-Soveri 2010, 70-71.) Päivittäisiin toimiin on mahdollista ostaa myös yksityisesti apua, mikäli ei halua ottaa kunnan tarjoamaan kotihoitoa. Iso-Britanniassa asiaa on tutkittu haastattelututkimuksen avulla ja syyksi ostaa apua yksityiseltä oli se, etteivät haastateltavat kokeneet saaneensa sellaista hoitoa ja tukea kuin he olisivat halunneet. Yksityiseltä ostama palvelu oli joustavampaa, vastasi paremmin heidän toiveitaan ja sen laatu oli parempaa. (Tetley 2012, 67-68.)
Alla olevaan taulukkoon on tiivistetysti vedetty yhteen koetun terveyden tulokset aikaisemmista tutkimuksista, mitä on käsitelty tässä kappaleessa. Ikäryhmät ja sukupuoli erot on laitettu mukaan, mikäli niitä on tutkittu. Miehet on lyhennetty kirjaimella M ja naiset kirjaimella N.
TAULUKKO 1. Koettu terveys vuosilta 1979-2014.
1979 2000 2002 HYPA
2009
2010 2011 ATH
2014 Hyvä/
melko hyvä
M: 62 %, N: 63 %
M: 66%, N: 68 %
M: 45 % N: 43 %
yli 65v:
87 %
Hyväksi:
alle 70v:
73 % yli 80v:
63 %
65-74v:
67 %
75-84v:
50 %
yli 85v:
33 %
63-69v:
yli 50 %
70-79v:
n. 50%
yli 80v:
n. 25 %
3.2 Palvelujen käyttö ja koettu tarve
Suurin osa ikääntyneistä ei käytä eikä tarvitse säännöllisesti sosiaali- ja terveyspalveluja.
Ikääntyneiden palvelujen käyttö muistuttaa koko ajan entistä enemmän nuorempien ihmisten palvelujen käyttöä ja ikääntyneet käyttävätkin lisääntyvässä määrin samoja palveluja nuorempien ihmisten kanssa (Koskinen 1997, 50). Monet sairauksista, esimerkiksi muistisairaudet, ja toimintakyvyn muutokset lisääntyvät ikääntymisen myötä. Tällöin eliniän pitenemisen myötä palvelujen tarve väistämättä lisääntyy kaikkein vanhimpien henkilöiden kohdalla. Tätä tarpeen lisääntymistä voidaan hillitä erilaisilla varautumistoimilla, kuten terveen ja toimintakykyisen ikääntymisen turvaamisella. Terve ikääntyminen edistää työelämässä pidempään pysymistä sekä ikääntyneiden osallisuutta, parantaa ikääntyneiden elämänlaatua ja vähentää heidän sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvetta ja käyttöä. Näiden keinojen avulla voidaan myös vaikuttaa julkisen talouden kestävyyteen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017, 15.)
Oletuksena on, että talouskasvu hidastuu työvoiman vähenemisen vuoksi. Ikääntymisen seurauksena oletetaan myös, että julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta nousee, sillä ikäsidonnaiset sosiaali- ja terveysmenot kasvavat. Erityisesti eläke-, hoiva- ja terveydenhuoltomenojen oletetaan kasvavan. Näiden pitkien aikavälien ennusteiden tavoitteena on kertoa mihin pitää panostaa, jotta voidaan vaikuttaa tulevaisuuden kehityskulkuihin. (Moisio 2010, 23, 25; Murphy & Martikainen 2013, 39-40.) Esimerkiksi tarpeiden lisääntymiseen on esitetty ratkaisuksi palvelutuotannon ulkoistamista. Eli kunnat ostaisivat nykyistä enemmän hyvinvointipalveluita yksityisiltä palveluntuottajilta, sillä julkisella puolella resurssit ovat rajalliset. (Kröger 2002, 85.)
Euroopan unionilla oli vuonna 2012 terveellisen vanhenemisen vuosi. Siinä tunnistettiin tarve kehittää ja uudelleen organisoida terveydenhuoltojärjestelmää, jos tarkoituksena on tehostaa vaihtoehtoja, että ihmiset pysyisivät terveinä heidän omissa kodeissaan niin pitkään kuin mahdollista. Tällä hetkellä palvelut eivät tunnista ikääntyneiden tarpeita ja ikääntyneiden palvelut ovat alikäytettyjä tai ikääntyneet joutuvat sairaalaan, mikä olisi voitu hyvin ennaltaehkäistä. (Tetley 2012, 63.) Mikäli halutaan ennustaa hyvin tulevaa palvelujen käyttöä ja pitkäaikaishoidon tarvetta, olisi hyvä kiinnittää huomiota ikääntyneiden itse koettuun terveydentilaan (ks. luku 3.1). Enemmän näyttöä on kuitenkin koetun terveydentilan yhdistämisestä kuolleisuuteen. (Jylhä & Leinonen 2013, 387.)
Ihmiset tapaavat lääkäriä erilaisten syiden takia. Lääkärissä käytiin useimmiten verenpainetaudin takia, muita yleisiä syitä siihen olivat selkäsairaudet, psyykkiset sairaudet ja haittaava allergia. Mikäli otetaan huomioon myös lääkehoito, yleisiä sairauksia olivat myös päänsärky, astma ja pitkäaikainen ihosairaus. Pelkästään näiden tietojen pohjalta ei voida kuitenkaan arvioida luotettavasti palvelujen käytön jakautumista, sillä yhden lääkärikäynnin taustalla voi olla useampi eri syy. (Häkkinen & Alha 2006, 39.)
Terveys 2000 -tutkimuksessa yli 65-vuotiaat käyttivät omalääkäripalveluja sekä terveyskeskuksen hoitajan vastaanottoa muita ikäryhmiä useammin. Yli 65-vuotiailla hoitajan kotikäyntejä oli noin kolme, kun vastaava luku henkeä kohti oli keskimäärin 0,7.
Tarkasteltaessa sukupuolieroja havaittiin, että miehillä lääkärin ja hoitajan käyntien lukumäärä kasvoi iän myötä, kun naisilla vastaavaa selvää yhteyttä ei havaittu. Naisilla oli jopa hoitajan käyntien määrä vähäisintä yli 75-vuotiaiden ikäryhmässä. Muihin ikäryhmiin verrattuna kotona hoitajaa tavanneita oli eniten yli 75-vuotiaiden ryhmässä. (Häkkinen &
Alha 2006, 32-33, 37.)
HYPA-tutkimuksessa vuonna 2013 havaittiin, että naisilla ja miehillä oli tilastollisesti merkitsevästi vähemmän lääkärin tai terveydenhoitajan käyntejä kuin vuonna 2004.
Esimerkiksi 65-74-vuotiaista miehistä oli vuonna 2004 käynyt lääkärillä tai hoitajalla 88 % ja 2013 vuonna vastaava luku oli 73%. Muiden vanhempien ikäryhmien kohdalla ero oli pienempi. Naisten kohdalla löydettiin myös vastaavanlainen tulos, 65-74-vuotiaista vuonna 2004 oli tavannut lääkärin tai terveydenhoitajan 86 % ja vuonna 2013 vastaava prosenttiluku oli 77 %. Muiden vanhempien ikäryhmien kohdalla ero oli pienempi eri vuosien välillä, paitsi yli 85-vuotiailla 86 % oli tavannut lääkärin tai hoitajan vuonna 2004 ja vuonna 2013 vastaava luku oli 78 %. Poliklinikka käynnit olivat lisääntyneet naisten kohdalla joka vuosi, miesten kohdalla 75-84-vuotiaiden kohdalla kasvu oli suurempaa vuonna 2013 kuin vuonna 2004. (Noro ym. 2014, 240, 242.)
Muutamissa ulkomaalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että yksinäisyys saattaa olla syynä terveydenhuollon lisääntyvälle käytölle yli 65-vuotiaiden keskuudessa. Terveydenhuolto vaikuttaa nykyään keskittyvän yksittäisten sairauksien hoitoon ja yhä vähemmän huomioidaan monimutkaisia lääkinnällisiä ja sosiaalisia tarpeita. Aiheesta on kuitenkin vain rajallisesti tietoa, kuinka yksinäisyys yhdistyy terveydenhuollon kuluttamiseen. (Taube, Kristensson, Sandberg, Midlöv & Jakobsson 2014, 435-436.) Norjassa on taas tutkittu kotihoidon piirissä olevien ikääntyneiden sairaalassa oloa. Sairaalassa olijoiden
keskimääräinen ikä oli noin 84 vuotta, joista vajaa 60 % oli naisia. Suurin osa potilaista eli yksin omassa kodissaan. Kolme suurinta syytä tässä tutkimuksessa sairaalassa oloon olivat keuhkokuume, anemia sekä jatkuva kaatuilu. Potilaat olivat sairaalassa keskimäärin 7 päivää. (Olsen, Hellzen, Skotnes, Enmarker 2012, 279-280.)
Pitkäaikaisen vanhainkodin, palveluasumisen, käyttö lisääntyy todennäköisesti nopeammin kuin sairaalan käyttö väestön ikääntymisen myötä. Naisten, jotka menehtyvät 100 vuoden iässä, odotetaan viettävän sairaalassa tai palveluasumisessa viisi vuotta 65 vuotta täyttämisen jälkeen. Miehillä vastaava luku on kolme vuotta. Naisten on havaittu käyttävän palveluita enemmän kaikissa ikäryhmissä kuin miesten. Noin 70 vuoden iässä sairaalan ja pitkäaikaisen hoidon käyttö lisääntyy sekä miehillä 10 päivää ja naisilla 15 päivää jokaista elinvuotta kohden. Sairaalan käyttö lisääntyy iän myötä, mutta pitkäaikaisen hoidon tarve kasvaa nopeasti, mikä on ollut odotettavissa. Sairaalahoidon lisääntyminen iän myötä on ristiriidassa aikaisempiin tutkimuksiin nähden, joissa on havaittu sairaalahoidon kustannusten vähenemistä iän myötä. Erot voivat johtua siitä, että iäkkäämpiä potilaita on voitu kohdella vähemmän aggressiivisesti ja tämän vuoksi käytetty halvempia menetelmiä kuin nuorempien kohdalla. (Murphy & Martikainen 2013, 43-45.)
Kotihoidon määrän on havaittu lisääntyvän yli 85-vuotiailla miehillä sekä naisilla. 65-75- vuotiailla vähenemistä on tapahtunut sekä miehillä että naisilla, mutta suurin vähennys on tapahtunut naisten kohdalla. Kaikkien muiden ikäryhmien osalta kotihoidon määrä oli lisääntynyt vuodesta 2008 vuoteen 2011 asti. (Noro, Mäkelä, Jussmäki & Finne-Soveri 2014, 24.) Myös Murphy ja Martikainen (2013, 46) ovat havainneet hoitopalvelujen käytön Suomessa kasvaneen nopeasti etenkin sen jälkeen, kun ihminen tulee 90 vuoden ikään. Tämä aiheuttaa uusia haasteita kiireellisten ja sosiaalipalvelujen tarpeen tasapainottamisen kanssa oikealle ikäryhmälle.
Ikääntyneet ovat hyviä arvioimaan omaa avuntarvettaan ja mitä palveluja he kokevat tarvitsevansa. Yleensä ikääntyneiden oma arviointi palveluntarpeesta osuu yhteen tutkijoiden kanssa. Ikääntyneiden arviot voivat olla jopa kriittisempiä, kuin esimerkiksi omaisten tai työntekijöiden tekemät arviot. (Koskinen 1997, 41.)
Aikaisemmassa Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen ATH -tutkimuksessa vuonna 2014 luotiin riittämättömästi sosiaali- ja terveyspalveluja saaneiden luokka. Tähän luokkaan yhdistettiin osallistujien vastaukset ”olisi tarvittu, mutta palvelua ei saatu” ja ”on käytetty, palvelu ei ollut riittävää”. Kaikista yli 63-vuotiaista lähes joka viides koki
terveyskeskuslääkärin vastaanottopalvelut riittämättömäksi, ja palvelua käyttäneistä koki palvelun riittämättömästi noin joka neljäs. Ikääntyneet kokevat myös lääkäriin tai sairaalaan pääsyn haastavana (Koskinen 1997, 40). Naiset olivat miehiä useammin sitä mieltä, että palvelu oli riittämätöntä. Nuoremmat ikäryhmät olivat kokeneet vanhempia ikäryhmiä enemmän palvelun riittämättömäksi. Vanhimmat ikäryhmät saavat lääkärin palveluita myös muualla kuin vain terveyskeskuksissa, esimerkiksi laitoshoitojaksoilla tai kotihoidon yhteydessä. (Murto ym. 2014, 107.) Tyytymättömyyden taustalla voi olla monia syitä, miksi ihmiset kokevat saadun palvelun riittämättömäksi. Vaarama ym. (2010, 140) on esimerkiksi tutkimuksessaan havainnut yhteyden tyytymättömyyteen julkisiin terveyspalveluihin sekä heikkojen elinolojen, ympäristön tuen, yleisen elämänlaadun, fyysisen terveyden ja tyytymättömyyden omaan terveyteen välillä.
HYPA-tutkimuksessa selviteltiin myös sitä (ks. kappale 3.1 Kokemukset terveydentilasta), onko saanut omasta mielestään riittävästi hoitoa sairauksiinsa. Vuonna 2009 kaikista vastaajista 7 % kertoi, ettei ole saanut mielestään riittävästi hoitoa. Vastaajista 70 % oli tyytyväinen saadun hoidon määrään ja 22 % taas ei ollut tarvetta sairauden hoitoon. Julkisten terveyspalvelujen laatuun oltiin melko tyytyväisiä, hyvänä laatua piti 42 % ja erittäin hyvänä noin 12 %. Vähintään huonona palvelua piti noin 6 %. Yksityisten palveluihin oltiin myös tyytyväisiä, 42 % piti palvelun laatua hyvänä ja 12 % erittäin hyvänä. Palvelujen laatua tutkittiin logistisella regressioanalyysillä, missä havaittiin, ettei iällä ja sukupuolella ollut merkitsevää yhteyttä julkisten palveluiden laatuun liittyviin kokemusiin. (Klavus 2010, 35- 38.) HYPA-tutkimuksessa vuonna 2013 kolme neljästä vastaajista koki saaneensa tarpeeksi hoitoa sairauksiinsa iästä ja sukupuolesta riippumatta. Riittävyyden kokemuksessa oli pientä laskua verrattaessa vuoteen 2004, ero vuosien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevä. (Noro ym. 2014, 243.) Terveys 2000 -tutkimuksessa tutkittiin myös vastaajien koettua hoidon tarvetta ja siihen tyytyväisyyttä. Hoidossa puutteita koki eniten 65-74-vuotiaat haastateltavat. 75-84-vuotiaat vastaajat raportoivat eniten, etteivät he saaneet haluamaansa hoitoa johonkin sairauteen, mikä heillä on. (Keskimäki & Alha 2006, 86-87.)
Pohjois-Suomen hyvinvointi- ja terveystutkimuksessa on tutkittu vuoden 1966 syntymäkohorttia. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millainen on perusterveydenhuollon palvelujen suurkäyttäjä. Osallistujia on tutkittu vuosina 1997-1998, jolloin osallistujat olivat 31-vuotiaita. Tutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, että terveyseroja selittää koulutus sekä naissukupuoli. Suurkäyttäjät olivat muita useammin saaneet toisen asteen koulutuksen ja tekivät osa-aika työtä tai olivat työttöminä.
Suurkäyttäjistä vajaa kaksi kolmasosaa oli naisia. (Kaattari, Tiirinki, Turkki, Nordström &
Taanila 2015, 192, 194-195.)
Suurkäyttäjät olivat raportoineet enemmän kuin muut, etteivät he käytä ollenkaan alkoholia (8 % vs. 6 %). Suurkäyttäjistä 59 % kertoi käyttävänsä alkoholia vähintään kerran kuukaudessa, kun vastaava prosenttiluku muilla oli 70. Suurkäyttäjät tupakoivat sen sijaan muita useammin. Suurkäyttäjät kokivat terveytensä kohtalaiseksi tai huonoksi, huonoksi terveytensä koki 13 % suurkäyttäjistä ja muiden käyttäjien kohdalla osuus oli 3 %.
Suurkäyttäjät käyttivät muita terveyskeskuspalveluja, kuten terveydenhoitajan vastaanottoa, viimeisen vuoden aikana useammin kuin muut (63 % vs. 33 %). Suurkäyttäjät käyttivät myös esimerkiksi työterveyden, yksityisiä palveluja sekä mielenterveystoimistoa muita käyttäjiä useammin. Suurkäyttäjät kuormittavat siis paljon perusterveydenhuoltoa. Tämä vuoksi on tärkeää tunnistaa palvelujen suurkäyttäjät ja vastata heidän terveysongelmiinsa ja kehittää terveydenhuoltojärjestelmää. (Kaattari ym. 2015, 191, 195.)
Perusterveydenhuollon palvelujen suureen käyttöön vaikutti kokonaisuudessaan sairaudet tai oireet, sosiaaliset tekijät (naissukupuoli, matala koulutus, eronnut), elintavat, koettu terveys sekä elämäntilanne. Kun kaikki ennustavat tekijät vakioitiin, osa yhteyksistä ei enää merkittävästi selittänyt palvelujen suurta käyttöä. Vakioinnin jälkeen voimakkain yhteys suurkäyttöön oli huonoksi koetulla terveydentilalla. Muita voimakkaita selittäviä olivat matala koulutus sekä osa sairauksista. Naisilla oli puolitoistakertainen riski miehiin verrattuna olla palvelujen suurkäyttäjä. (Kaattari ym. 2015, 195-196.)
4 TUTKIMUSKYSYMYKSET, AINEISTO JA ANALYYSIMENETELMÄT
4.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto
Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia terveydenhuollon avopalvelujen tarpeita, palvelujen käyttöä sekä näiden kohtaamista. Kohteena on ikääntynyt väestö Keski-Suomen SOTE 2020 -alueen kunnissa. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1. Kuinka paljon ikääntyneet käyttävät terveydenhuollon avopalveluja (itseraportoitu palvelujen käyttö)?
2. Kokevatko ikääntyneet saaneensa riittävästi terveyskeskuslääkärin ja - sairaanhoitajan palveluja tarpeisiinsa nähden?
3. Millä tavoin ikä, sukupuoli, asuinkunta, koulutuksen kesto ja koettu terveys selittävät em. palvelujen käytön määrää sekä koettua tarvetta?
Tämän tutkielman aineisto koostuu Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen (THL) Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) aineistoista. ATH-tutkimus on aloitettu vuonna 2010 ja vuodesta 2016 lähtien siitä on käytetty nimeä Aikuisten terveys-, hyvinvointi- ja palvelututkimus (ATH). Vuodesta 2017 alkaen tutkimuksen nimenä on FinSote. ATH- tutkimuksessa on kerätty tietoa 20 vuotta täyttäneistä suomalaisista ja otos on tehty satunnaisotannalla Väestörekisterikeskuksesta. Tutkimuksen aineisto on kerätty posti- ja verkkokyselyillä. 75-vuotiaita on poimittu otokseen mukaan kaksinkertainen määrä, jotta saadaan kattava määrä iäkkäitä vastaajia mukaan. (THL, 2017.)
ATH-tutkimuksen tavoitteena on seurata hyvinvoinnin ja terveyden muutoksia väestössä ja sen eri ryhmissä. Kyselytutkimuksessa on kysytty muun muassa taustatietoja, elinoloja ja - tapoja, terveydentilasta ja toimintakyvystä. Tutkimuksesta selvitetään myös esimerkiksi erilaisten palvelujen tarvetta, niiden käyttöä ja niiden riittävyyttä. Aineisto koostuu siis tiedoista, joiden avulla pystytään alueellisesti tekemään terveysseurantaa mahdollisimman helposti ja tehokkaasti. Aineiston tarkoituksena on muun muassa palvella terveys- ja hyvinvointipolitiikkaa, palvelujen arviointia ja suunnittelua sekä olla pätevää ja vertailukelpoista. (Murto, Kaikkonen, Pentala-Nikulainen, Koskela, Virtala, Härkänen, Koskenniemi, Jussmäki, Vartiainen & Koskinen 2017.)
Tämän tutkielman kohteena on 65 vuotta täyttäneet Keski-Suomessa asuvat henkilöt, jotka ovat osallistuneet THL:n Alueelliseen terveys ja hyvinvointikyselyyn vuosina 2013-2015.
Vuonna 2015 vastausaktiivisuus koko maassa oli 53 % (n=37 670). Tutkittavilta on kysytty terveyspalvelujen käytön määrää kysymyksellä ”Kuinka monta kertaa olette käynyt oman sairautenne vuoksi 12 viime kuukauden aikana lääkärin, terveyden- tai sairaanhoitajan vastaanotolla tai tavannut lääkärin tai hoitajan kotonanne”, jossa on ollut avoin vastaustila lukumäärälle eri toimipisteiden kohdalla. Palvelujen koettuun tarpeeseen on annettu neljä eri vastausvaihtoehtoa: ei ole tarvittu; olisi tarvittu, mutta palvelua ei saatu; on käytetty, mutta palvelu ei ollut riittävää; sekä on käytetty, ja palvelu oli riittävää. Osa tutkimuskysymyksistä erosi toisistaan eri ikäryhmien välillä, sillä 65-74-vuotiailta ei kysytty kaikkia samoja kysymyksiä kuin yli 75-vuotiailta. 65-74-vuotiailta on kysytty rajatummin eri palvelujen käytöstä ja osa palveluista on rajattu pois, esimerkiksi kotisairaanhoito sekä vanhainkoti.
(THL, 2017.) Tähän tutkimukseen on sisällytetty ne palvelut, joita on kysytty molemmilta ikäryhmiltä, jotta vertailu ikäryhmien välillä on mahdollista toteuttaa.
Keski-Suomessa on yhteensä 21 kuntaa, joissa on asukkaita yhteensä noin 250 000 ihmistä (Keski-Suomen SOTE 2020: hankkeen ensiselvitys 2013). Pienempiä kuntia on yhdistetty keskenään isommiksi kokonaisuuksiksi kuntien asukkaiden lukumäärän mukaan. Neljää suurinta kuntaa ei ole yhdistetty, vaan ne esiintyvät aineistossa sellaisinaan. Kuntien asukkaiden määrä on katsottu kunnat.net sivustolta vuoden 2014 kohdalta ja sen perusteella jaettu kunnat alla oleviin ryhmiin. Näin on voitu taata vastaajille tunnistamattomuus sekä saatu tuloksista luotettavampia, kun ryhmän koko on suurempi. Vastaajat on jaettu myös kahteen ikäryhmään, 65-74-vuotiaat sekä yli 75-vuotiaat. Koulutuksen kesto on jaettu kolmeen ryhmään: 1-8 vuotta, 9-14 vuotta ja yli 15 vuotta opiskelleet. Koettu terveydentila on jaettu kolmeen ryhmään: hyväksi terveytensä kokijat, johon on yhdistetty hyväksi ja melko hyväksi kokijoiden vastaukset, keskitasoiseksi terveytensä kokijat ja huonoksi terveytensä kokijat, mihin on yhdistetty melko huonoksi ja huonoksi kokijoiden vastaukset.
Alla olevaan taulukkoon on kerätty kuntien, sukupuolten, iän, koulutuksen keston ja koetun terveydentilan vastausmääriä. Ensimmäiseksi solussa on mainittu naiset, 65-74-vuotiaat, koulutuksen arvot alkavat lyhyemmän aikaa opiskelleista ja viimeinen luku on yli 15 vuotta opiskelleiden lukumäärä ja koettu terveydentila alkaa huonoksi terveytensä kokijoista ja viimeinen luku on hyväksi terveytensä kokijoiden.
