320 uNÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 4/2007
S
osiaalipedagogiikan asian- tuntijat, dosentti, yliopettaja Leena Kurki, yhteiskuntatietei- den maisteri, jatko-opiskelija Eli- na Nivala ja dosentti Ph.D. Mare Leino ovat kirjoittaneet kansalai- suutta, koulua ja kasvatusta kos- kevan teoksen, mikä sisältää jo- kaisen kirjoittajan laajan artikke- lin. Teos on saanut Santeri Alki- on kasvatusihanteen mukaisen otsikon kunnon kansalaisesta ja hyvästä ihmisestä. Otsikon tun- nuksesta tuli aikoinaan 1900-lu- vun alussa myös nuorisoseura- aatteen tavoite. Alkiosta tai nuo- risoseuraliikkeestä kirja ei kuiten- kaan kerro. Otsikon perusteella olisin olettanut kirjoittajien käsit- televän aikuisuuden suhdetta sosiaalipedagogiikkaan enem- män kuin nyt on tapahtunut.Koulu ja kouluikäiset ovat sel- västi kirjoittajien intresseissä numero yksi.
Elina Nivalan artikkeli sisältää hieman oppikirjamaisen katsauk- sen kansalaiskasvatuksen aate- historiaan ja nykytilaan Suo- messa. Aristoteleen, Locken, Rousseaun ja Snellmanin ajatuk- siin tukeutuen kirjoittaja esittää hyveellisen ja siveellisen kansa- laisen eetoksen syntymisen ja tunnusmerkit. Kansalaiskasva- tus on poliittisessa yhteisössä toimimisen välineiden oppimista ja näiden välineiden taustalla olevien ajatustapojen omaksu- mista. Kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele Suomen kansalaisuus- kasvatuksen historiaa, ei mm.
sitä, miten alkiolaisuudessa
Leena Kurki & Elina Nivala (toim.) (2006). Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen. Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan.
Tampere University Press. 251 sivua.
Suomen maaseudulla juuri tavoitteena oli maaseudun sivis- täminen, jotta maaseudun asuk- kaat voisivat toimia poliittisessa yhteisössään kansalaisina tie- dollisesti ja taidollisesti tarpeel- lisesti varustettuina. Sama idea- han oli myös työväenliikkeen si- vistyspyrkimyksissä, joita ei tässä myöskään käsitellä. Tans- kalaisella Grundtvikillä, kansan- sivistyksen oppi-isällä, olisi kenties myös ollut sanansa sanottavana aatehistoriassa.
Suurista ajattelijoista Elina Nivala hyppää suoraan Suomen nykykouluihin, niiden opetus- suunnitelmiin, oppikirjoihin ja opetusmenetelmiin sekä koulun ylhäältä päin muodostettuun toimintakulttuuriin ”kansalai- suuden valmistajana”. Hän mm.
toteaa, että opetussuunnitelmis- sa korostetaan ongelmanratkai- sutaitojen ja tiedon itsenäisen käsittelyn oppimista eli ajattelu- taitojen kehittämistä. Kuitenkin käytännöissä nämä tavoitteet näyttävät toteutuvan huonosti.
Tästä syystä opettajan pitäisi lähteä tarkastelemaan kirjojen välittämää yhteiskuntakuvaa ja muuttamaan totuttuja opetus- käytäntöjä (s. 98).
Ei-kasvatustieteilijän korvissa tämä puhe kuulostaa kummalta.
Joutuu kysymään: Eikö juuri tätä tavoitetta ole korostettu jo ainakin parikymmentä vuotta opetuksen keskeisenä tavoit- teena? Mitähän siellä koulumaa- ilmassa oikein tapahtuu käytän- nössä? Tämä on vakava kysy-
mys kaikkien työnantajien ja jatkokouluttajien kannalta. Mitä nämä olettavat koulussa tapah- tuneen ja minkälaisia ovat nuoret työntekijät ja jatko-opintoihin tulevat opiskelijat oikeasti eli tiedämmekö mitään siitä, min- kälaisiksi kansalaisiksi koulunsa päättävät ovat kasvaneet koulu- maailmassa?
Sosiaalinen pääoma, luot- tamus ja identiteetti Jos Nivalan artikkeli on selkeän suoraviivainen, Leena Kurjen kirjoitustapa on filosofisen poh- tivaa. Hänen aiemmista kirjoituk- sistaan tutut teemat persoonan keskeisyydestä yhteisössä ja eteläamerikkalaiset aatteet va- pautuksen teologiasta sekä Frei- ren vapautuksen kasvatustie- teestä ovat keskeisesti esillä.
Leena Kurki lähtee ajatukses- ta, että sosiaalipedagogiikka yhteisöön kasvattamisen ajatte- lutapana on yhdistettävissä vii- me vuosina yleistyneisiin ajatuk- siin sosiaalisesta pääomasta, luottamuksesta ja identiteetistä.
Jotta ihmisestä kasvaa ehyt per- soona ja samalla kansalainen, näitä tarvitaan ainesosiksi. Kan- salainen ei elä tyhjiössä, vaan hän on kulttuurinen persoona.
Omasta kulttuurista ponnistavat ajatukset siitä, että ns. sosiaali- sen innostamisen avulla hän kasvaa vapauteen ja täyteen kansalaisuuteen. Sosiaalinen innostaminen on sukulaiskäsite kansalaisosallistumiselle, mutta innostamisen takana on peda- goginen asiantuntija, joka osaa ohjata osallistujat uusiin hyö- dyllisiin suuntiin. Samalla tavalla
Sosiaalipedagogiikkaa ja
kansalaiskasvatusta
321
4/2007 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
mm. Englannissa kansalaisosal- listumisessa alettiin 1990-luvulla käyttää hyväksi sparraajia, palkattuja konsultteja, jotka pyrkivät pitämään osallistumisen kasassa esimerkiksi kaupunki- suunnittelullisissa projekteissa.
Leena Kurki ei siis ole yksin ajatuksineen.
Artikkelin loppuosassa hän siirtyy käytäntöön eli siihen, miten sosiokulttuurista innosta- mista voidaan hyödyntää. Esillä on konkreettisesti koulukuraat- torin työ, mutta hän pohtii myös sovelluksia kasvatukseen yleen- sä. Lopussa hän näkee elämän itsensä kasvattajana marginali- soidussa toiseudessa ja kolman- nella ikäkaudella. Marginalisoi- tuja ihmisiä on tuettava koko- naisvaltaisesti ja siten autettava kansalaisuuteen. On luotava yh- distymismahdollisuuksia ja ver- kostoja, tarjottava todellista in- formaatiota ja vahvistettava kulttuurista luovuutta luotta- musta lisäten, identiteettiä vah- vistaen ja vastavuoroisuuskyky- jä vahvistaen (s. 180). Todellisen kansalaisuuden saavuttaminen ei ole helppoa.
Millaisen identiteetin Vi- ron koulu antaa?
Helppoa ei näytä olevan elämä Virossakaan senkään jälkeen, kun poliittinen vapaus naapuris- ta on saavutettu. Mare Leinon artikkelista saa sen kuvan, että Viron koululaitoksessa elää mon- ta kulttuuria sisäkkäin, vapauden ja kahleiden aikaa. Sosialistisen kollektivismin perintö ideoineen ja käytäntöineen on todellisuut- ta myös tämän päivän koululai- toksessa. Erityisesti näin on itse opettajien arvomaailmassa ja käyttäytymisessä. Kirjoittaja nä- kee väitöskirjansa tuloksiin no- jautuen suuren ristiriidan muo-
dollisuuksia ja hyvää vanhanai- kaista käytöstä kunnioittavan koulun ja liberaalien talouside- oiden valtaaman modernin ulko- maailman välillä. Koulu pitäisi vapauttaa. Mutta mihin?
Hän pitää Suomenkin koulu- laitokselle aiemmin varsin omi- naisia piirteitä neuvostososialis- min ja kollektivismin tuotteina.
Näitä ovat esimerkiksi se, että oppilaat nousevat ylös opetta- jan tullessa luokkaan, viittaavat ja nousevat myös ylös vastaa- maan eivätkä puhua pulputa omiaan tunnilla. Kaikki ovat ominaispiirteitä, jotka kuuluivat suomalaiseenkin kouluun olen- naisina tekijöinä vielä 1960- luvun alussakin. Olimmeko me noiden aikojen suomalaiskoulu- laiset siis sosialistisen järjes- telmän tuotteita? Mitenkähän tämä kuri ja järjestys -menta- liteetti on vaikuttanut meihin kansalaisina? Olimme kuitenkin siinä mielessä onnekkaita, että koko yhteiskunta, koulu, koti ja ympäröivä yhteiskunta vetivät tässä yhtä köyttä. Virossa taas Mare Leinon mukaan vallitsee ar- voeriävyys. Koulu kasvattaa toi- senlaiseen maailmaan, kuin mikä ympäröi koululaisia koulun ovien ulkopuolella. Mare Leinon huolenaiheena on, minkälaisia kansalaisia tästä sopasta syntyy, individualismin vai kollektivis- min tuotteitako?
Viron yhteiskunnan ja koulun analyysin jälkeen kirjoittaja siirtyy pohtimaan sosiaalipeda- gogiikan mahdollisuuksia kou- lussa. Hänen mukaansa sosiaa- lipedagogiikka kuuluu niin kou- luun kuin sen ulkopuolellekin, kaikki pedagogiikka on myös sosiaalipedagogiikkaa. Kansa- laisuuteen kasvun haasteet näkyvät hyvin kouluelämässä ja koulu opettajineen edustaa oppilaille koko yhteiskuntaa.
Normien epäyhtenäisyydestä voi seurata, että koulu kasvattaa yhteiskuntaan identiteettikriisis- tä kärsiviä kansalaisia, mutta eipä hätää, sosiaalipedagogiikasta kirjoittaja löytää pelastusren- kaan (s. 256). Kuten Suomes- sakin myös Virossa opetus- suunnitelma sisältää hienoja tavoitteita. Mare Leino epäilee siis käytännön Virossakin olevan toisen kuin tavoitteet olettavat.
Sosiaalipedagogiikka kiinnit- tää huomiota opettajan ja oppilaiden välisiin suhteisiin.
Kirjoittajan mukaan opettajan pitäisi olla avoin, ystävä suh- teessa oppilaisiin ja jopa kertoa omaan elämäänsä kuuluvia asi- oita kuin ystävä ikään. Näin saa- vutetaan lämmin ilmapiiri ja asiat alkavat luistaa. Mitenkähän avoimia nykyopettajat ovat Suomessa suhteessa oppilaisiin- sa? Kertovatko he omia asioitaan oppilailleen? Tulee mieleen putnamilainen heikkojen ja vahvojen siteiden erottaminen toisistaan sosiaalisen pääoman käsitteessä. Vaatiiko solidaari- suus (heikot siteet) Mare Leinon mukaan myös intiimisfäärin so- siaalisten suhteiden (vahvojen siteiden) yhtä aikaista toteutu- mista samassa paikassa? Sosiaa- lisen pääoman teorian kannalta ei näin ole.
Kirjoittaja päätyy sosiaalipe- dagogiikkaan luottamisessaan myös sosiaaliseen innostami- seen. Hänen mukaansa valtais- taminen tai voimaannuttaminen (empowerment) ei riitä, vaan ih- misten, koululaisten ja opettaji- en, pitää olla koko pedagogis- sosiaalis-kulttuurisen prosessin ajan mukana toiminnan suunnit- telusta sen arviointiin asti. Ta- voitteena on maksimaalinen aloitteellisuus ja vastuullisuus persoonallisessa ja yhteisölli- sessä elämässä eli siis hyvä ih-
322 uNÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTTEEN u AIKUISKASVATUSu4/2007
minen ja kunnon kansalainen.
Todellinen kansalainen alkaa nähdä muita ihmisiä ympärillään eikä vain tuijota omaa itseään.
Virossa neuvostoyhteiskunnan särkyminen merkitsi ihmisten käpertymistä oman itsensä ja hyvänsä ympärille, mutta pikku hiljaa ihmiset ovat alkaneet jo nähdä muitakin. Kansalaisuus kehittyy, arvioi Mare Leino. So- siaalipedagogiikan mahdolli- suudet ovat rajattomat tämän
kehityskulun toteuttamisessa.
Tässä prosessissa kirjoittajat haluavat olla kirjallaan mukana.
Sosiaalipedagogit näyttävät olevan varsin edistysuskoista joukkoa, jos Elina Nivala, Leena Kurki ja Mare Leino muodos- tavat teksteineen edustavan näytteen alastaan.
Vaikka artikkelit ovat hyvin eri tavoin kirjoitettuja ja niiden fokuskin vaihtelee, nivoutuvat
ne kuitenkin perusteemaltaan kansalaisen saattamisessa kun- non kansalaiseksi mielekkääksi kokonaisuudeksi, johon soisin muidenkin ei-sosiaalipedagogi- en tutustuvan.
