Liikkuva, limittyvä ja eristävä häpeä: Häpeä affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena suomalaisten naisten kokemuskerronnoissa

(1)

Miina Martikainen 276231

LIIKKUVA, LIMITTYVÄ JA ERISTÄVÄ HÄPEÄ

Häpeä affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena suomalaisten naisten kokemuskerronnoissa

Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto

Kulttuurintutkimus, kulttuuriantropologia Kesäkuu 2021

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School Humanistinen osasto Tekijät – Author

Miina Martikainen Työn nimi – Title

LIIKKUVA, LIMITTYVÄ JA ERISTÄVÄ HÄPEÄ – Häpeä affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena suomalaisten naisten kokemuskerronnoissa

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Kulttuuriantropologia Pro gradu -tutkielma x 09.06.2012 79 sivua +liitteet 2 sivua Sivuainetutkielma

Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee häpeää affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena.

Tutkimuksen aineistona toimivat 32 suomalaisten naisten kirjoitusta häpeästä, ja aineisto on muodostettu Joensuun ja Helsingin yliopistojen vuosina 2000–2001 kirjoituspyynnöllä häpeäntutkimusprojektia varten keräämästä 325 kirjoituksen kokonaisuudesta. Tutkielmani sijoittuu tunteiden antropologisen tutkimuksen piiriin, mutta hyödynnän lisäksi psykologian ja sosiologian puolella tehtyä tunteiden ja affektien tutkimusta. Pohjaan tulkintojani muun muassa Margaret Wetherellin, Sara Ahmedin, Hildred Geertzin ja Catherine Lutzin pohdintoihin tunteista ja affekteista. Käsittelen häpeää sekä kulttuurisesti rakentuneena, ruumiillisena emootiona ja affektina että affektiivisena kokemuksena. Hyödynnän työssäni tulkinnallista fenomenologista analyysia (IPA), joka toimii näkökulmana ja lähtökohtana tulkinnoilleni ja analyysilleni. Pyrin tutkimaan häpeän luonnetta, rakentumista ja merkitystä yksilöllisiä häpeäkokemuksia tarkastellen.

Tutkimuskysymykseni on, miten häpeä merkityksellistyy affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena suomalaisten naisten häpeäkirjoituksissa? Tarkentavia tutkimuskysymyksiäni ovat, millaisena emootiona ja affektina häpeä kirjoituksissa näyttäytyy, millaisiin aiheisiin ja tilanteisiin häpeäkokemukset linkittyvät ja millainen merkitys häpeällä on kirjoittajien elä- mässä.

Häpeä näyttäytyy teksteissä hyvin affektiivisena ja pohjimmiltaan sosiaalisena, ihmisten vä- lisenä tunteena. Häpeä on monitasoinen ja kompleksinen tunne, jonka voimakkuus, kesto ja aiheet vaihtelevat. Sitä luonnehtivat eri häpeätunteiden ja kokemusten limittäisyys, ket- juuntuminen ja ajan, paikan ja ruumiiden välisten rajojen läpäisevyys. Sillä on voima liikuttaa, muokata ja rajoittaa yksilön olemista ja valintoja niin fyysisellä kuin psyykkisellä tasolla.

Etenkin pitkittynyt häpeä näyttäytyy eristävänä ja ”sulkevana” tunteena, jonka merkitys yk- silön elämään ja eritoten sosiaaliseen vuorovaikutukseen osoittautui suureksi.

Avainsanat – Keywords

häpeä, tunteiden antropologia, tunteet, affekti, affektiivisuus, emootio,

(3)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School School of Humanities Tekijät – Author

Miina Martikainen Työn nimi – Title

MOBILE, OVERLAPPING AND ISOLATING SHAME – Shame as an affective and social experience in the experience narratives of Finnish women

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Cultural anthropology Pro gradu -tutkielma x 09.06.2021 79 pages

+attachments 2 pages Sivuainetutkielma

Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

This thesis concerns shame as an affective and social experience. The research data consists of 32 writings about shame by Finnish women, and it has been formed from an original data of 325 writings acquired via writing request for a shame-related research project of the universities of Joensuu and Helsinki. My thesis is positioned in the field of anthropology of emotions, but I also utilize sociological and psychological studies. I form my theo- retical base for interpretation and thinking on the theories and thoughts about emotions and affects of Hildred Geertz, Catherine Lutz, Margaret Wetherell and Sara Ahmed. I study shame as a culturally constructed corporeal emotion and affect, and an affective experience.

My research approach is phenomenological, and I use interpretative phenomenological analysis (IPA), which functions as a point of view and a basis for my analysis and interpre- tations. I aim to study the nature, construction and meaning-making of shame focusing on individual experiences of shame.

My research question is, how shame gains meanings as an affective and social experience in the experience narratives of Finnish women? Sub-questions to help the research process are how shame presents itself in the writings as an emotion and an affect, to what kind of situations and topics are shame-experiences linked to and what kind of meaning does shame have in the lives of the writers.

In the texts, shame reveals itself as a very affective and fundamentally social emotion lo- cating itself between humans. It is a multilevel and complex emotion, whose intensity, du- ration, and topics vary. It is characterized by the overlap and chaining of the shame experiences and topics, and the capacity to pervade time, space and boundaries of and between bodies.

It has a power to move, shape and limit individuals being and choices in both physical and psychical level. Especially prolonged shame seems to be an isolating and ”shutting” emotion and affect and its significance and impact in individual’s life and particularly to social relations and interaction turned out to be substantial.

Avainsanat – Keywords

shame, anthropology of emotions, emotion, affect, affectivity

(4)

1. TUTKIMUKSEN TAUSTA JA TUTKIMUSKYSYMYKSET 1

2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIKAISEMPI TUTKIMUS 4

2.1. Kulttuuriset tunteet 4

2.2. Affekti 8

2.3. Häpeä 12

3. TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT 18

3.1. Aineisto 18

3.2. Eettinen pohdinta 22

3.3. IPA ja fenomenologis-hermeneuttinen näkökulma 23

4. HÄPEÄN AIHEITA 27

4.1. Häpeän monitasoisuus 27

4.2. Riittämättömyys ja epäonnistuminen 31

4.3. Tee kuten muut! Väärät teot, väärät valinnat 34 4.4. Väärä persoona, väärä keho, väärä oleminen 38 4.5. Torjutut tarpeet ja yksinäisyyden dilemma 43

4.6. Uhrin häpeä 47

4.7. Häpeä vai syyllisyys? 50

5. HÄPEÄN MERKITYS ELÄMÄSSÄ 52

5.1. Häpeän puristus 52

5.2. Eristävä ja rajoittava 55

5.3. Sietäminen, apu vai vaikeneminen? 60

5.4. Elämästä luopuminen vai kapina? 65

6. JOHTOPÄÄTÖKSET 69

7. LÄHDELUETTELO 74

8. AINEISTOLUETTELO 79

LIITTEET

(5)

1 TUTKIMUKSEN TAUSTA JA TUTKIMUSKYSYMYKSET

Valitsin häpeän tutkimuskohteekseni, koska minua kiinnostaa häpeän tunteen voimalli- suus ja sen ruumiillinen kokeminen sekä vaikutus kulttuuriin ja toisaalta kulttuurin vaikutus häpeän kokemiseen. Aion tässä tutkimuksessa tarkastella häpeää suomalaisten naisten itse laatimissa kirjoituspyynnöillä kerätyissä kokemuskerronnoissa. Häpeästä on varmasti jokaisella jonkinlaista kokemusta. Sen kokeminen ja vaikutus elämään vaihtelevat pienestä, silloin tällöin tapahtuvasta nolostumisesta kokemukseksi elämää rajoittavasta ja hallitsevasta voimasta. On kyse tunteesta, joka on samaan aikaan hyvin henkilökohtainen ja toisaalta kulttuurinen. Häpeän kokeminen riippuu paljon ihmisen persoonasta, taustasta ja aikaisemmista kokemuksista. Toiselle jokin sattuma, tapahtuma tai tilanne voi aiheuttaa suurta häpeää, kun taas toinen tuskin kiinnittää vastaaviin asioihin mitään huomiota.

Häpeässä on kuitenkin aina kyse kulttuurisista malleista. Se, mitä häpeämme ja kuinka merkityksellistämme häpeän tunnetta on sosiaalisesti ja kulttuurisesti opittua. Tunne ruu- miillistuu yksilöissä ja variaatio yksilöiden välillä muodostuu heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan ja opituista malleistaan. Kulttuuri ohjaa sitä, mitä, miten ja missä yhtey- dessä koemme ja ilmaisemme tunteitamme ja kuinka merkityksellistämme niitä ja omaa suhdettamme niihin (Geertz 1974, 249, 263; Lutz 1988, 5, 67; Lutz & White 1986, 410–

411). Tarkastelen häpeäkokemuksia suomalaisen kulttuurin kontekstissa, koska kirjoitus- pyyntö, jolla aineistoni on kerätty, on julkaistu suomalaisissa lehdissä suomeksi, ja myös vastaukset on kirjoitettu suomen kielellä. Lisäksi käsittelen häpeää osin sukupuolittuneena tunteena, koska kaikki vastaajani ovat naisia.

Häpeä liittyy ja vaikuttaa usein ihmisen kokemukseen omasta itsestä ja siitä, millaisena tämä itse näyttäytyy muille. Häpeän taustalla on usein halveksunnan ja hylkäämisen pelko, sekä huoli siitä mitä muut ajattelevat. Häpeä ”tarttuu” helposti ja siihen liittyy usein muitakin tunteita, kuten vihaa, pettymystä, inhoa tai syyllisyyttä. Syyllisyys ja häpeä ovat läheiset käsitteet, mutta syyllisyyden käsitetään usein olevan huonoa omaatuntoa väärin tekemisestä toista kohtaan ja häpeä taas liittyisi tunteeseen siitä, että itse on jollain tavalla

”vääränlainen”. (Kainulainen & Parente-Capkova, 2011, 8–11.)

Häpeää on tutkittu kauan, mutta Suomessa häpeätutkimus on painottunut vasta tälle vuo- situhannelle. Sitä on sivuttu moniin tutkimusaiheisiin liittyen muun muassa yhteiskunta- tieteiden ja teologian saralla (Kainulainen & Parente-Capkova 2011, 7.) Siru Kainulaisen

(6)

ja Viola Parente-Capkovan toimittamassa teoksessa Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä (2011) häpeää on käsitelty kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Artikkeleissa häpeää tarkastellaan esimerkiksi äiti-tytär suhteessa, suhteessa kunniaan ja rangaistuksiin, suhteessa sivistymättömyyteen, sekä uskonnollisena tunteena. Häpeää ja häpäisemistä historiallisesta näkökulmasta on tutkinut esimerkiksi Satu Lidman (2011). Myös sosiaa- lipsykologi Janne Viljamaa (2018) on tutkinut häpeää nimenomaan suomalaisen kulttuurin kontekstissa.

Oma aineistoni koostuu 32 häpeäkokemuskerronnasta, jotka ovat peräisin aiemmasta hä- peään liittyvästä tutkimusprojektista vuosilta 2000–2001. Joensuun yliopisto ja Helsingin yliopisto keräsivät kirjoituspyynnöllä häpeän tutkimusprojektia varten kokemuskerto- muksia suomalaisten häpeä- ja syyllisyyskokemuksista. Esimerkiksi edellä mainitussa projektissakin mukana olleet Paavo Kettunen ja Ben Malinen ovat tutkineet häpeää teologian puolella, Kettunen (esim. 2011) keskittyen hengelliseen häpeään ja Malinen (2005, 2010a, 2010b) vakavaan, elämää kahlitsevaan häpeään ja taipumukseen häpeän kokemiseen. Malisen väitöskirja (2010a) käsittelee suomalaisten häpeätaipumuksia (finnish shame-proneness), ja tutkimuksessaan hän rakensi tyypittelyä suomalaisista häpeään tai- puvaisista ihmistyypeistä.

Tutkimukseni sijoittuu antropologian ja erityisesti tunteiden antropologisen tutkimuksen alalle, mutta hyödynnän työssäni myös sosiologian ja psykologian puolella tehtyä tutkimusta. Rakennan pohdintani esimerkiksi Hildred Geertzin (1974) ja Catherine Lutzin (1988) näkemyksiin tunteiden kulttuurisesta rakentumisesta ja merkityksistä sekä Marga- ret Wetherellin (2012) ja Sara Ahmedin (2018) ajatuksiin affekteista ja niiden suhteesta kulttuuriin ja vuorovaikutukseen. Tutkimuskysymykseni on: Miten häpeä merkityksel- listyy affektiivisena ja sosiaalisena kokemuksena suomalaisten naisten häpeäkirjoituk- sissa? Tarkentavia tutkimuskysymyksiäni ovat:

– millaisena emootiona ja affektina häpeä kirjoituksissa näyttäytyy – millaisiin aiheisiin ja tilanteisiin häpeäkokemukset linkittyvät – millainen merkitys häpeällä on kirjoittajien elämässä

Keskeisiä käsitteitä työssäni ovat tunne, emootio ja affekti. Tunteita koskevan käsitteistön määrittely ja monimuotoisuus ovat osa tunteiden tutkimuksen haastavuutta: suomen kie- len sana tunne kuvaa englannin kieleen verrattuna laajemmin tunteita ja tuntemuksia, ja englanninkieliset käsitteet emotion, feeling ja affect ovat olleet vaikeasti

(7)

suomennettavissa. Affect käännetään nykyisin affektiksi, mutta tunne sanana on ollut haastavampi. Nykyään monet suosivat emootiota suomenkielisenä vastineena sanalle emotion, sillä tunne sanana ilman tarkempaa määrittelyä ei kuvaa sitä riittävän hyvin:

tuntemuksesta tai ruumiillisesta aistimuksestakin voidaan puhua tunteena, esimerkiksi nälän tunne. Emootio mielletään usein kulttuuriseksi, merkityksiä saaneeksi ja kognitii- visesti prosessoiduksi kun taas affekti on monille tutkijoille jotain ruumiillista, esiyksi- löllinen intensiteetti. (Salmela 2017, 32). Toisaalta osa tutkijoista ei erottele emootioita tai tunteita affekteista vaan katsoo niiden olevan erottamattomia. Käsitteitä käytetään päällekkäin ja rinnakkain riippuen siitä, miten tutkija itse käsitteensä määrittelee. (Rinne, Kajander & Haanpää 2020, 8–11, Salmela 2017, 32–35.)

Itse määrittelen tässä tutkimuksessa tunteen yhdistelmäksi, joka sisältää sekä emootion että affektiivisen komponentin. Nimetyn, merkityksiä saaneen emootion sekä ruumiillisen ja affektiivisen kokemuksen. Ajattelen Hildred Geertziä (1974) ja Catherine Lutzia (1988) yhdistellen, että potentiaali tuntea häpeää on sisäsyntyinen, mutta tunteet sinänsä eivät ole. Ne rakentuvat ja merkityksellistyvät vasta kulttuurisessa ja sosiaalisessa, niillä on aina kulttuurinen konteksti. Näin ollen tunteita ei voi erottaa sosiaalisesta kontekstistaan ja paikannankin niiden syntysijan kulttuuriin yksilön sisäisen maailman sijaan. Näen affektin limittyvän tunteen käsitteen kanssa ollen osa sitä. Käsitykseni tunteesta on siis laajempi kuin emootio eli nimetty ja merkityksiä saanut tiedostettu tunne: lisäksi siihen kuuluvat myös ruumiillinen kokemus ja tunteen vaikutukset ja voima. En siis erottele tunnetta ja affektia täysin erillisiksi toisistaan, vaan näen affektien limittyvän kiinteästi emootion kanssa.

Tutkimukseni eteneminen jakautuu tästä eteenpäin viiteen osaan. Toisessa luvussa esittelen aiempaa tunteiden ja affektien tutkimusta ja selvitän teoreettisen viitekehykseni. Kol- mannessa luvussa kuvailen ainestoani ja sen olemusta muistitietona ja kokemuskerron- tana sekä avaan sen käsittelyn lähtökohtia, menetelmiä ja eettistä pohdintaa. Neljäs luku käsittelee erilaisia häpeän muotoja, aiheita ja häpeätilanteita, kun taas viides luku keskittyy siihen, mitä häpeä saa kirjoittajissa aikaan ja millainen merkitys sillä on. Kuudennessa eli viimeisessä luvussa kokoan yhteen tulokset ja esittelen johtopäätökseni.

(8)

2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIKAISEMPI TUTKIMUS 2.1. Kulttuuriset tunteet

Tunteiden tutkimus keskittyi länsimaissa tieteenaloina teologiaan ja filosofiaan 1860-lu- vulle asti, jolloin psykologiassa kiinnostuttiin tunteista. Jo tutkimusmatkailijat olivat kuitenkin kiinnostuneita tunteista. Esimerkiksi James Cook purjehti 1700-luvulla Tyynellä valtamerellä kartoittaen ja tutkien muun muassa Australian itärannikkoa, Uutta-Seelantia ja Tyynenmeren saaria kuten Tahitia ja Havaijia. Näillä tutkimusmatkoilla oli mukana lukuisia tieteilijöitä, ja retkikuntien jäsenten muistiinpanot ennen länsimaille tuntematto- mista maista ja kansoista näyttävät, että tunteet ja niiden ilmaisu kiinnostivat ja ihmetyt- tivät tutkijoita jo tuolloin. (Plamper 2015, 80–81.)

Tutkimusmatkojen aikakauden jälkimainingeissa tunteita alettiin käsitellä niiden luonteen ja määritelmän sijaan keskittyen tunteiden universaalisuuteen tai partikularismiin, eli siihen, olivatko tunteet yhteisiä koko ihmiskunnalle. Universalistinen näkökulma oli val- lalla, Rousseaun ”noble savage” idea levisi ja vieraiden, ”alkukantaisten kulttuurien” katsottiin olevan lähempänä aidompia, puhtaampia ja turmeltumattomia tunteita kuin kor- ruptoituneiden eurooppalaisten, eli tunteiden ajateltiin olevan kaikkialla samat, mutta eu- rooppalaisilla ne ovat päässeet turmeltumaan. (Plamper 2015, 80–82.) Tänä antropologian oppiaineen syntyaikana suhtautuminen tunteisiin oli pitkälti järki/tunteet jaottelun värittämää. Kulttuurisessa evoluutiossa korkeammalla tasolla olevien kulttuurien katsottiin vapautuneen luonnollisten viettien pakottavuudesta ja pystyvän ylittämään nämä vie- tit rationaalisuuden voimalla. Yhdeksi kulttuurisen kehityksen alemman tason piirteeksi katsottiin tunteiden suora ja välitön ilmaisu ja kuvaus, joka miellettiin vaistomaiseksi, kun taas kehittyneempien kulttuurien tunteiden ilmaisut olivat harkittuja ja mentaalisesti prosessoituja. Sivistyneen kansan piirteenä pidettiin tunteiden ja tuntemusten hallintaa

”järjen voimalla” ja järjen voittoa tunteista. (Svasek 2005, 3–4.)

Bronislaw Malinowskin kenttäpäiväkirja, joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967, rikkoi myytin objektiivisesta tutkija-havainnoijasta. Kirja sisälsi paljon henkilökohtaista pohdintaa tutkijan tunteista kentällä, ja se sai aikaan itsereflektion ja tutkijan omien kokemusten ja tunteidenkuvailun määrän lisääntymisen etenkin antropolo- gien kenttäpäiväkirjoissa, kun tutkijat alkoivat ymmärtää tutkijan omien kokemusten vai- kutuksen ja tärkeyden sekä tutkimusaineistona että aineistoon ja tutkimukseen vaikutta- vana tekijänä. (Plamper 2015, 85–86, Svasek 2005, 14–15.) Emile Durkheim oli

(9)

kiinnostunut tunteiden ja niiden ilmaisun autenttisuudesta. Durkheimin mukaan tunteen kokemisella ja ilmaisulla sekä eleillä ei välttämättä ollut yhteyttä. Itku, valitus ja surun näyttäminen ei hänen mielestään tarkoittanut, että ilmaisija olisi itse välttämättä kokenut aitoa surua, vaan kyseessä on ryhmässä opittu tapa ja velvollisuus reagoida ja toimia tie- tyissä tilanteissa. Suru ei siis ole välttämättä ’aitoa’ surua, jota ihminen tuntee sisällään, vaan yksilön on ilmaistava tunnetta yhteisön hyväksymällä ja odottamalla tavalla, riippu- matta sisäisistä tunteista. Durkheimille tunteiden ilmaisu oli rituaali, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä ihmisen sen hetkisten sisäisten tuntemuksien kanssa. (Plamper 2015, 83–84.)

Tunteiden, niiden kuvailun ja tulkinnan kulttuurisidonnaisuutta on pohdittu paljon. Ant- ropologi Gananath Obeyesekere sivusi kysymystä 1980-luvulla kotimaansa Sri Lankan kontekstissa. Obeyesekeren kollega mainitsi hänelle erään Obeyesekeren ystävän vaikuttavan depressiiviseltä. Henkilöllä oli melko pessimistinen elämänasenne, mutta hänen suhtautumisensa elämään jatkuvana kärsimyksenä ja ajoittainen vetäytyminen yksinäi- syyteen mietiskelemään liittyivät hänen buddhalaiseen elämänfilosofiaansa, eikä kukaan lähipiirissä ollut koskaan tulkinnut häntä masentuneeksi. Länsimaisesta ja etenkin buddhalaiseen ajatteluun perehtymättömästä näkökulmasta ystävän käytös ja ajattelu vaikutti masentuneelta. (Obeyesekere 1985.) Tunteisiin ja niiden ilmaisuun liittyviä oletuksia ja niistä tehtäviä tulkintoja ohjaavat siis suurelta osin tulkitsijan ennakkokäsitykset ja kulttuurinen viitekehys. Mikä Sri Lankassa koettiin normaaliksi arkielämään kuuluvaksi tun- temiseksi ja tunteiden ilmaisuksi, katsottiin eri viitekehyksestä tulkittuna masennukseksi, siis sairaudeksi.

Tunteiden kuvailu ja sen tavat vaihtelevat kulttuurin mukaan. Ne voidaan kokea henkilö- kohtaisina ja niitä kuvaillaan nimenomaan oman kokemuksen ja näkökulman kautta, tai kuten Fred Myersin tutkimien pintupien keskuudessa, enemmänkin yhteisön näkökul- masta. Myers koki henkilökohtaisten tunnekokemusten (esimerkiksi ruumiillisen kokemisen, omakuvan ja suhteen muuhun ympäristöön) saamisen pintupeilta haastavaksi, koska nämä suhtautuivat tunteeseen yhteisöllisempänä asiana ja painottivat kertoessaan nimenomaan kulttuurisia odotuksia ja tulkintoja henkilökohtaisten sijaan. (Myers 2007, 269–270.)

Tunteiden ilmaisun ja niihin liittyvien normien kulttuurista variaatiota valottavat esimerkiksi Jean L. Briggsin tutkimukset Utkuhikhalingmiut-heimon eli utkujen parissa. Briggs

(10)

asui yhdessä inuiittiperheen kanssa adoptiotyttären roolissa, mutta rikkoi tahattomasti utkujen tunteita koskevia sosiaalisia normeja joka lopulta vieraannutti hänet perheen ”ul- kopuoliseksi”. Tärkein utkujen tunteita ja sosiaalista käyttäytymistä koskeva normi oli vihaisuuden ja aggression välttäminen, ja tunteiden kontrollointia odotettiin kaikilta muilta paitsi lapsilta ja ”hulluilta”. Utkut katsoivat, että kasvaessaan ihminen saa itseensä ihumaa, ”järkeä”. Utkujen mukaan ihuma kehittyi ihmiseen itsestään, ja jos pikkulapsi kiukutteli ihuma ei vielä ollut asettunut häneen ja kiukkuun suhtauduttiin pitkämielisesti.

Briggssillä oli vaikeuksia kontrolloida impulsiivisia reaktioitaan vastoinkäymisiin ja kyl- myyteen, eikä hän etenkään aluksi täysin tiedostanut negatiivisten tunteiden kontrolloin- nin tärkeyttä. Hän valitti ja kiukutteli, mutta yritti hyvitellä käytöstään jälkeenpäin nau- ramalla sille itse ja osoittamalla anteliaisuutta utkuille. Koska utkut saattoivat ottaa ante- liaisuuden osoitukset hyvin vastaan ja nauraa hänen kanssaan tapahtuneelle, Briggs ku- vitteli, etteivät hänen tunteenpurkauksensa olleet aiheuttaneet suurempaa haittaa. Ne kuitenkin vieraannuttivat hänet perheestä ja saivat utkut suhtautumaan häneen loppuvai- heessa lähinnä riesana. (Briggs 2010, 6–63; Plamper 2015, 90–95.) Jos mietitään esimerkiksi Hildred Geertzin (1974) näkemystä kulttuurista tunteiden ja niiden ilmaisun muok- kautumisessa, utkujen tapauksessa yhteisön normit pyrkivät suosimaan tyyneyttä, anteliaisuutta ja hillitsemään esimerkiksi vihan ja aggression ilmaisua.

Lähden tässä tutkielmassa Hildred Geertziä (1974) mukaillen siitä näkökulmasta, että joka kulttuurissa on omat ”ideoiden tekstuurinsa” ja käytäntönsä (patterned ideas) kos- kien ihmistenvälisiä suhteita ja affektiivisia tiloja. Lapsi kasvaa kulttuurissa, ja varttues- saan sisäistää nämä mallit käyden läpi sosiaalisesti ohjautuneen ”emotionaalisen erikois- tumisen” prosessin. Hän oppii tavallaan erityisen ”tunteiden repertuaarin” (vocabulary of emotions). Tärkeintä tässä lasten tunnekasvatuksessa lapsen kokemuksen kannalta eivät ole kasvatukselliset keinot ja tavat sinällään, vaan merkitys, jonka aikuiset antavat niille.

Tärkeintä on viesti, joka lapselle välittyy nonverbaalisten ja verbaalisten kommunikatii- visten tekojen (communicative actions) kautta. (Geertz 1974, 249.) Tunteiden potentiaa- linen kirjo ja laatu on mahdollisesti sama kaikkialla, mutta ihmisen varttuessa emotionaalisen kokemuksen valikoima kapenee, kun sosialisaatioprosessi suosii, kehittää ja koros- taa joitakin sen laadullisia puolia. Vuorovaikutuksessa kulttuurin edustajien kanssa lapsi muodostaa käsitystä itsestään ja tunteistaan suhteessa itseensä ja muihin. (Geertz 1974, 249.) Lapsi oppii, miten ajatella, suhtautua ja käsitellä tunteitaan, ja niiden suhdetta muihin. Millaiset tunteet kuuluvat mihinkin tilanteisiin ja ihmisiin tai ihmissuhteisiin ja

(11)

kuinka niitä tulkitaan ja niiden yhteydessä toimitaan. Kulttuuri esittää siis kasvavalle lapselle joukon ”suositeltuja” tapoja käyttäytyä ja toimia tilanteissa, mutta myös vihjeitä siitä, kuinka hänen tulisi suhtautua omiin toimiinsa ja mitä tuntea niistä. (Geertz 1974, 263.) Tunteiden vodaan katsoa olevan myös pohjimmiltaan nimenomaan sosiaalisia ja kulttuurisia. Esimerkiksi Catherine Lutzin mukaan tunteet ovat kulttuurin tuotteita, ja tun- teelliset merkitykset rakentuvat tietyssä kulttuurisessa järjestelmässä ja sosiaalisessa sekä materiaalisessa ympäristössä. Lutzin mielestä universaalit tunteet löytyvät affekteista, ja tunteissa on kaksi kerrosta: universaali ja kulttuurinen. Tunteet eivät ole vain osa luontoa ja kulttuurin toiminta-alusta, vaan myös kulttuurisia tuotteita, jotka neuvottelevat sosiaalista todellisuutta. Emotionaalisten käsitteiden käyttö paikallisissa ideologisissa käytän- nöissä sisältää jatkuvaa neuvottelua moraalista, oikeuksista ja merkityksistä. Emotionaa- linen merkitys rakentuu pohjimmiltaan tietyssä kulttuurisessa systeemissä ja materiaalisessa sekä sosiaalisessa ympäristössä, ja emootion voi nähdä kulttuurisena ja ihmistenvä- lisenä nimeämisen, arvioinnin ja suostuttelun prosessina. Emotionaalinen kokemus ei ole esikulttuurinen, vaan nimenomaan ja ennen kaikkea kulttuurinen. (Lutz 1988, 5, 67.) Kulttuurin voi ajatella vaikuttavan tunteisiin kolmella tasolla: kulttuurisen ilmaisun sään- töjen, selviytymisen tai sopeutumisen ja tilannekohtaisten vaikuttimien tasolla. Ilmaisun säännöt sisältävät kulttuuriset normit, opitut tavat ja käytännöt, jotka ohjaavat sitä, mitä tunteita ilmaistaan, kenelle ja missä tilanteessa. Selviytyminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, ihminen käyttäytyy suhteessa omiin tunteisiinsa, kuinka hän pyrkii käsittelemään niitä ja ”olemaan” niiden kanssa. (Lutz & White 1986, 410–411.) Tunteita voi määritellä myös niiden yhteisöllisen relevanssin kautta. Esimerkiksi Robert Levy jakaa tunteet kah- teen ryhmään sen perusteella, miten kulttuuri vaientaa tai toisaalta kehittää tiettyjen tunteiden tietoista tunnistamista. Sosiaalisesti relevanttien (hypercognized) tunteiden paino- arvo ja merkitys on suurempi kuin ja sosiaalisesti irrelevanttien (hypocognized) tunteiden, ja niiden kokeminen voi olla voimakkaampaa, mutta tämä ei tarkoita, etteikö sosiaalisesti irrelevantimpia tunteita koettaisi. (Lutz & White 1986, 418; Plamper 2015, 95–98.) Sosiologi Norbert Elias määritteli tunteen kolmesta komponentista koostuvaksi kokonai- suudeksi. Nämä tunteen osat ovat käyttäytyminen, ruumiillinen puoli ja tunnistettu tuntemus (feeling). (Elias 1991, 117.) Esimerkiksi häpeä voitaisiin tällä määritelmällä jakaa vaikkapa häpeän ja nöyryytetyksi tulemisen tuntemukseen (tuntemus), punastumiseen (somaattinen osa) ja ihmisten seurasta vetäytymiseen (käyttäytyminen). Eliaksen mukaan tunne eli emootio ymmärretään usein kahdella tavalla suhteessa näihin komponentteihin.

(12)

Laajemmassa mittakaavassa, eli kolmen komponentin yhdistelmänä, tai suppeammassa, vain tuntemus komponenttina. Tämä luo kuitenkin arvoasetelman tuntemuksen, käyttäy- tymisen ja somaattisen reaktion välille nostaen tunteen merkityksiä saaneen osan muiden yläpuolelle ja jättäen muut alapuolelleen ja itsestään johtuviksi tai riippuvaisiksi. (Elias 1991, 119–120.) Tunteen ymmärtäminen laajemmalla tavalla antaa siis kokonaisvaltai- semman ja todellisemman kuvan tunteesta ja sen koostumuksesta. Vaikka en käytäkään Eliasin jaottelua tiukkana ohjenuorana tai anna sille massiivista painoarvoa, heijastelee se kuitenkin omaa suhtautumistani tunteisiin: somaattinen ja fyysinen kokemus, käyttäy- tyminen ja reaktio sekä sanallistettu ja merkityksiä saanut tunne. Mutta mihin sijoittuu affekti tässä jaottelussa? Näen tunteen somaattisen puolen olevan osa affektia, mutta affekti on muutakin kuin ruumiillinen kokemus: se on intensiteetti ja voima, joka vaikuttaa sisäisesti ja ulkoisesti saaden aikaan muutoksia esimerkiksi käyttäytymisessä. Affekti siis vaikuttaa tunteen käyttäytymistasoon.

2.2. Affekti

Tieteen termipankki määrittelee affektin näin: ”Affekti on tunteeseen eli emootioon rin- nastettava käsite, jota eri tutkijat ja tutkimussuuntaukset käyttävät hieman eri merkityk- sissä. Jotkut käyttävät termiä tunteen synonyyminä, mutta erityisesti ns. affektiteoriassa tehdään erottelu affektin ja tunteen käsitteiden välillä. Tällöin affekti useimmiten ymmär- retään laajemmaksi ja epämääräisemmäksi kuin selkeästi määritelty tunne (esim. pelko tai inho) tai puhdas subjektiivinen kehollinen tuntemus”. (Tieteen termipankki 2019.) Tä- mäkin määrittely on melko epämääräinen, ja kuvaa affektin tarkan määrittelemisen haastavuutta. Jotkut tutkijat käyttävät affektia ja emootiota käytännössä synonyymeina, ei- vätkä tee suurta käsitteellistä eroa niiden välille. (Salmela 2017, 32–35.) Affektille on siis mahdotonta antaa vain yhtä tarkkaa määritelmää, ja tutkijat ovat määritelleet sen monin eri tavoin joskus myös hyvin toisistaan poikkeavilla kuvauksilla. Määrittelyä vaikeuttaa myös muiden termien mahdollinen ja osittainen päällekkäisyys, esimerkiksi englannin- kielisten sanojen emotion, feeling, drive, mood käyttö kuvaamaan välillä ilmiötä, jota voisi nimittää affektiksi. Tunteiden kuvailun tai määrittelyn sanasto on rikasta ja tiukko- jen raamien laatiminen kullekin käsitteelle vaikeaa. Myös affektin luonne ja sen ihmis- elämän läpäisevyys vaikeuttaa määrittelyä ja sillä saatetaan eri asiayhteyksissä tarkoittaa eri asioita. Yhteistä määrittely-yrityksille on kuitenkin affektin luonteen pohdinta; onko

(13)

affekti jotain subjektiivista vai objektiivista ja mikä on emootioiden suhde affektiin. Tämä kahtiajako subjektiivisiin/objektiivisiin, emootioihin/affekteihin esittää affektin olevan ruumiillisten kokemusten ja kohtaamisten ulottuvuus, joka on vaikeasti esitettävä ja mer- kityksellistettävä, kun taas emootiot mielletään affektiivisen asian merkityiksi ja subjek- tiivisiksi versioiksi. (Sharma & Tygstrup 2015, 6–7.)

Clare Hemmingsin mukaan affekti viittaa olotilaan eikä niinkään tunteiden ilmaisuun tai tulkintaan. Psykoanalyysissa affektien on mielletty olevan viettien tai tarpeiden (drives) laadullisia ilmaisuja ja ne mahdollistavat tarpeiden tyydyttymisen. Affektilla voi olla mo- nia kohteita toisin kuin tarpeella, ja näin ollen affektit ovat siis sopeutuvampia kuin tarpeet. Affektit siis auttavat tarpeiden tyydyttämisessä, esimerkiksi innostus voi valmistaa ruumiin ravinnontarpeen tyydyttämiseen. Silvan Tomkinsille tämä ei riitä: hän esitti, että affekteilla on oma erityisominaisuutensa, erityinen piirre, joka luo oman piirinsä ja affektit voivat näin ollen olla ”itseään tyydyttäviä ja pitää sisällään oman tarkoituksensa:

esimerkiksi rakkaus voi itsessään olla rakkaudesta saatava ”palkkio”. Affektit voivat Tomkinsin mukaan olla myös kyltymättömiä tai tyydyttämättömiä ja kestää minuuteista elinikään. (Hemmigs 2005, 548–552.) Gilles Deleuzen mukaan affekti on erillään emoo- tiosta, se on ruumiillinen merkitys, joka lävistää ja sekoittaa sosiaalisen tulkinnan logiikan ja odotukset. Keho voi toimia ja tuntea autonomisesti myös silloin, kun se on sosiaalisen logiikan vastaista. Tomkinsiin – joka katsoi affektin koostuvan monista selvästi erot- tuvista osista– verrattuna Deleuze näkee affektin kuvaavan siirtymistä olotilasta (state) toiseen, intensiteettinä, jossa keskeistä on voiman lisääntymien ja väheneminen. (Hem- mings 2005, 552–553.)

Jotkut tutkijat mieltävät tunteiden ja affektien eron siten, että tunteet ovat nimettyjä, kulttuurisesti rakennettuja ja reflektoituja (Rinne, Kajander & Haanpää 2020, 8). Tämä jaot- telu jättäisi ulkopuolelle affektin kulttuurisen puolen ja rakentumisen. Omassa tutkielmassani olen päättänyt hyödyntää muun muassa Margaret Wetherellin (2012) ja Sara Ah- medin (2018) pohdintoja tunteen ja affektin määrittelyistä. Wetherell kuvailee affektia ruumiillistuneena merkityksenä, ja yhdistää sen tunteeseen, jolloin kysymyksessä on affektiivinen kokemus, joka koostuu ruumiillisuudesta, sen representaatioista ja kulttuurisesta kontekstista. Affektiivisuus on siis jotain, joka saa muotonsa yksilön suhteessa hä- nen kontekstiinsa. Vaikka affektiiviset performanssit kuten kieli tai sanavalinnat voivat olla hyvinkin omia ja henkilökohtaisia, niillä on kuitenkin aina kulttuurinen ja sosiaalinen ulottuvuus: ne kantavat mukaan jälkiä menneistä konteksteista ja käyttötavoista. (Rinne

(14)

ym. 2020, 9; Wetherell 2012, 4, 122.) Affektiivisuutta tutkimalla voi siis saada selville jotain sekä yksilön kokemuksesta että hänen kontekstistaan ja suhteestaan ympäröivään.

Wetherell käsittelee myös affektiivisia tekstuureja (affective patterns), jotka tulevat nä- kyviksi sosiaalisissa kohtaamisissa ja elämässä. Wetherellin mukaan affektit ovat aina kulttuurisia, koska affektiiviset käytännöt koostuvat ruumiillisuudesta ja merkityksen an- noista, ja tarvitsevat aina materiaalisen ja kulttuurisen ympäristön. (Wetherell 2012, 4, 20.) Affektiiviset käytännöt (affective practises) koostuvat affektiivisista kytköksistä, ru- tiineista, asennoista ja tavoista tuntea ja merkityksellistää tunteita, ja ne syntyvät sosiaalisissa suhteissa. Elämän mittaan nämä affektiiviset käytännöt muokkautuvat, supistuvat ja muuttuvat enemmän ennalta-arvattaviksi. Jotkin tunteet muuttuvat tavallisiksi ja jois- tain tulee harvinaisia tai jopa näennäisesti mahdottomia. (Wetherell 2012, 121–122.) Tämä muistuttaa mielestäni Geertzin pohdintaa tunteiden repertuaarista, joka muokkau- tuu ja erikoistuu elämän mittaan. Kiinnitän aineistoa käsitellessäni huomiota viitteisiin tällaisista repertuaareista ja affektiivisista käytännöistä pyrkiessäni selvittämään häpeän kokemuksen rakentumista ja häpeän eri tasoja.

Wetherellin mukaan ihminen aina jollain tavalla affektiivisessa tilassa, jonka intensiteetti ja affektin kohde vaihtelevat. Affektin muodon kestot voivat vaihdella ja esimerkiksi ruu- miillisesti hyvin voimakkaat affektiiviset ilmiöt tapahtuvat yleensä ”räjähdyksinä”

(burst), tai muutoin lyhyempi aikaisina. Niillä on tapana laantua suhteellisen pian kehon

”siirtyessä eteenpäin”. Pidempikestoista voi olla enemmän taustalla vaikuttava osin jat- kuva (semi-continuous) affekti, joka siirtyy fokukseen ja sieltä pois, ja jonka intensiteetti voi vaihdella taustatunteesta voimakkaampaan, ruumiillisempaan kokemukseen. Wethe- rell puhuu näistä toistuvista kiertokuluista ja affektiivisuuden vaihtelusta affektiivisten toimintojen (affective activities) kehänä, joka muodostaa affektiiviset käytännöt. Vaikka affektiivisuuteen usein liitetään tietty spontaanius, dramaattisuus ja jopa kaoottisuus, ne kuvaavat sitä vain osin. Affektiivisiin käytännössä kehon osaset –kuten esimerkiksi kas- volihakset– yhdistyvät tunteiden, ajatusten, vuorovaikutus- ja tulkintatapojen, henkilö- kohtaisen historian ja elämäntapojen kanssa kudelmaksi, joka voi olla hyvinkin järjestäy- tynyt. Näiden affektiivisten käytäntöjen kehät voivat jatkaa toistumistaan vain lyhyen aikaa, tai muokkautua uudelleen ja uudelleen ja kestää satoja vuosia. (Wetherell 2012, 12–

14.)

(15)

Sara Ahmed ei erottele tunnetta ja affektia toisistaan, vaan käsittelee niitä kokonaisuu- tena, jolla on aina kulttuurinen puolensa ja kontekstinsa ja johon sisältyy aina tulkintoja ja merkitysten antamista. Koen tämän määrittelyn hyödylliseksi pyrkiessäni selvittämään, minkälaisia merkityksiä kirjoittajat antavat häpeälle ja sen kokemiselle elämässään. Jo- kaisella kirjoittajalla on oma kontekstinsa, mutta samalla heidän kirjoituksistaan voi laajemmin päätellä jotain myös suomalaisen naisen häpeästä. Tunteisiin ja niiden kokemiseen vaikuttavat yksilön menneisyys, hänen muistonsa, aiemmat kokemuksensa ja Ah- med on tunteiden olemuksen sijaan kiinnostuneempi siitä, mitä ne tekevät. Tunteet muo- dostuvat vuorovaikutuksessa kohteiden kanssa, eivätkä näin ollen sijaitse selvästi subjek- tissa tai objektissa, vaan jossain niiden välillä, kohtaamisissa, luoden rajapintoja asioiden ja ruumiiden välille. Ne liikkuvat joka suuntaan ajassa ja paikassa affektiivisten kytken- töjen ja tahmaisuuden avulla. (Ahmed 2018, 13–16, 21–22, 62.) Tunteet ja affektit voivat liikkua yksilöiden ja ruumiiden välillä, mutta eivät ole ”omaisuutta” jonka voisi siirtää sellaisenaan toiselle. Tunteisiin liittyy liikettä, vaikka liike ei tapahtuisi ihmisten välillä ja niihin sisältyy ”liikutetuksi tulemista”. Ne liikuttavat meitä, mutta samalla voivat myös pitää meitä paikoillaan ja kytkeä meidät asioihin yhdistäen ruumiita. (Ahmed 2018, 22–

23.) Koen tämän liikuttavan voiman viittaavan affektiin kuten itse sen ymmärrän. Af- fektilla on potentiaali liikuttaa ja vaikuttaa meihin. Affekti ei siis itsessään ole liike, vaan liikuttava voima, joka voi saada meidät liikkumaan, mutta toisaalta myös pidättää pai- kollaan (Ahmed 2018, 23.) Omassa työssäni pyrin selvittämään häpeän tunteen liikku- vuutta ja liikuttavaa kykyä selvittääkseni sen affektiivisuutta ja voimallisuutta sekä mer- kitystä ja vaikutusta kirjoittajien elämään ja olemiseen.

Ahmed ehdottaa, että tunteet eivät varsinaisesti kierrä, vaan niiden kohteet ja merkit. Mitä enemmän kohde kiertää, sitä tahmaisemmaksi ja affektiivisemmaksi se muuttuu. Tämä tahmaiseksi muuttuminen tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa muiden kohteiden kanssa, eikä se ole valmiiksi kohteessa itsessään. Merkit tai kohteet tulevat affektiivisuudesta tahmaiseksi toistojen myötä, ja vuorovaikutuksessa toisten tahmaisten kohteiden tai merkkien kanssa affektiivinen tahma vain lisääntyy ja kohde ”vetää puoleensa” entistä enemmän tahmaisia affekteja muodostaen eräänlaisen tahmaisuuden kierteen. Kohteen kyllästyminen affektiivisella tahmaisuudella voi myös estää uusien merkitysten tarttu- mista. (Ahmed 2018, 117–121.) Aineistoni antaa viitteitä tämänkaltaisesta affektiivisesta tahmasta häpeäkokemuksiin liittyen ja kirjoitusten käsittely tästä näkökulmasta antaa

(16)

tietoa siitä, mitkä aiheet, asiat ja tilanteet koetaan erityisen häpeällisinä tai affektiivisina.

Se auttaa myös paljastamaan jotain häpeän tunteen olemuksesta ja affektiivisuudesta.

Affektiivisuus on tullut tärkeämmäksi myös muilla elämän osa alueilla sosiaalisen elämän lisäksi: esimerkiksi työ, politiikka, talous, kulutus ovat tulleet aina vain affektiivisem- miksi ja eritoten media hyödyntää affekteja ja affektiivisuutta. Affektien ja tunteiden tutkimus auttaa meitä ymmärtämään paremmin ympäröivää maailmaa ja huomaamaan mahdollisesti tiedostamattomia tai sivuutettuja tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten toimimi- seen ja todellisuuteen. (Sharma & Tygstrup 2015, 6–7; Rinne, ym. 2020, 7.) Itse ajattelen affektia ruumiillisen kokemuksen ja tuntemuksen lisäksi voimana, vaikutuksena, intensi- teettinä, joka voi olla vahvasti negatiivinen tai positiivinen, mutta ei välttämättä kumpi- kaan. Se voi vaikuttaa niin sanotusti taustalla, välittömän ja intensiivisimmän tunteen mentyä jo ohi ikään kuin kaikuna osoittaen tuon tunteen voiman. Affekti liittyy tunteeseen, mutta tunteen laatua voi olla vaikea tunnistaa. Affektiivisuuden kaiku voi siis vaikuttaa ihmiseen vielä tuntemuksen mentyä jo ohi. Muisto tunteen affektiivisuudesta vaikuttaa ja saa toimimaan vielä vuosienkin päästä, ja voi tulla ”selkärangasta” myös tiedos- tamattomana vaikutuksena.

2.3. Häpeä

Jotkin tutkijat näkevät kyvyn häpeän tuntemiseen kehittyneen ihmisluontoon sosiaalisiin tarkoituksiin. Häpeä toimii sosiaalisen kontrollin välineenä, joka auttaa yksilöä olemaan hyväksytty yhteisönsä silmissä, mikä on ollut elinehto aikoina, jolloin ihmiset elivät pie- nissä yhteisöissä riippuvaisina toistensa avusta. Jos yksilön toiminta tai olemus oli risti- riidassa yhteisössä hyväksyttyjen normien kanssa, häntä ei pidetty avun arvoisena, mikä vaikutti suoraan yksilön selviytymismahdollisuuksiin. Näin yksilö punnitsi tekojaan omien henkilökohtaisten etujensa ja haittojensa lisäksi myös sosiaaliselta kannalta: li- sääkö vai vähentääkö teko hänen sosiaalista arvostustaan. Näin ollen häpeän tunne auttoi esi-isiämme sopeutumaan ja olemaan hyväksytty osa elinyhteisöään. Kuten kipu varoittaa satuttamasta itseämme fyysisesti, häpeä estää meitä vahingoittamasta sosiaalisia suhtei- tamme ja arvoamme yhteisön silmissä. (Sznycer ym. 2018.) Häpeä on kuitenkin muutakin kuin biologinen konstruktio, se on aina myös sekä sosiaalinen että kulttuurinen. Elspeth Probyn mukaan kyky tuntea häpeää on universaali, mutta se, mitä häpeämme ja miten häpeämme vaihtelee kulttuurista riippuen (Probyn 2005, xiii-xiiii).

(17)

Silvan Tomkins ehdottaa, että ennen häpeän kokemusta vaaditaan jonkinlainen kiinnostus ja ilo, jotta häpeän kokemus voisi aktivoitua. Häpeä vaatii kiinnostuksen ja merkityksen annon sille, mitä muut ajattelevat ja ilman tätä kiinnostusta häpeäkokemusta ei synny.

(Tomkins 2008, 353–354.) Ihminen, jota muiden näkemykset tai mielipiteet hänestä it- sestään eivät kiinnosta ei siis koe häpeää. Häpeä on myös hyvin paljastava tunne. Se voi osoittaa meille ja muille arvomme, halumme, haaveemme ja sen mikä meille on merki- tyksellistä. Probynin mukaan olennaista häpeälle on huomatuksi tuleminen. Toisaalta hä- peä syntyy tarpeestamme tulla huomatuiksi, olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja saada huomiota, toisaalta taas häpeän kokeminen satuttaa eniten juuri näitä samoja haluja ja tekee niiden saavuttamisen vaikeammaksi mahdollisen lisähäpeän ja nöyryytyksen pe- lossa. (Probyn 2005, ix-xii.) Tarkastelen työssäni myös tätä ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja kiinnostuksen näyttäytymistä kirjoituksissa saadakseni selville, minkälainen merkitys häpeällä on kirjoittajille sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta, ja kuinka sosi- aaliset suhteet vaikuttavat häpeän kokemiseen.

Häpeän tunne aktivoituu usein tilanteissa, joissa ilo tai muu positiivinen kokemus kes- keytyy yllättäen tai jotka uhkaavat jollain tavalla statusta, ylpeyttä tai turvallisuuden tunnetta (Tomkins 2008, 353–354). Jos emme esimerkiksi kykene saavuttamaan jotain mitä yhteiskunta, yhteisö, muut ihmiset tai me itse odotamme itseltämme, tämän epäonnistu- misen tiedostaminen tai ilmi tulo voi aiheuttaa häpeää omasta koetusta heikkoudesta tai epätäydellisyydestä. Tämä usein yllättäen tapahtuva epävarmuuksien ja hyväksymisen kaipuun esilletulo ja paljastuminen voi tuottaa häpeää, vaikkei siihen välttämättä olisi todellista syytä tai tarvetta. Häpeän kokeminen on mahdollista jopa täysin yksin. Jos hä- peä on saanut juurensa syvälle ihmisen mieleen, hän saattaa kokea häpeää jo pelkästään kuvitellessaan mitä muut saattaisivat ajatella. (Malinen 2005, 91–93.)

Häpeä on monitasoinen emootio ja affekti, jolla on huomattavia aste eroja lievästä nolostumisesta musertavaan häpeään. Japanilaisia tutkinut Takie Lebra kuvaa häpeää ja syyl- lisyyttä psyykkisinä kanavina, joiden kautta stressi prosessoidaan ja ”muutetaan” itsen rangaistukseksi. Häpeä ja syyllisyys poikkeavat toisistaan suhteessaan muihin ihmisiin.

Häpeän kohdalla muut ovat tarkkailijoita tai yleisöä, syyllisyyden kohdalla uhreja. Aste- erot nolostumisen ja suuren häpeän välillä voivat olla selkeät ja liittyä hyvin erilaisiin tilanteisiin ja näkemykseen itsestä suhteessa muihin. Lebran mukaan esimerkiksi japani- laisille häpeä koostuu kahdesta tasosta, joita molempia kutsutaan hajiksi. Nolostumis-haji on pintapuolista, lievempää häpeää, joka herää, kun ihmisen ulkoinen minä joutuu

(18)

paljastetuksi tai huomion keskipisteeksi. Sillä, onko huomion laatu negatiivista vai posi- tiivista ei ole välttämättä merkitystä: väliä on keskitetyllä huomiolla, joka itseen kohdistuu. Tämä ”pintatason häpeä” tekee ihmisen myös herkemmäksi syvälle häpeälle, häpeä- hajille, joka kohdistuu hänen sisäiseen, todelliseen minäänsä. (Lebra 2010, 102–103.) Käsittelen työssäni näitä kirjoittajien kuvailemia häpeän aste-eroja saadakseni paremman käsityksen häpeän merkityksestä ja sen eri muotojen vaikutuksista kirjoittajille.

Häpeän kokeminen ja sen määrittelyt ovat siis kulttuurisidonnaisia. Se, mikä koetaan hä- peänä ja kuinka tuota tuntemusta ja affektia kuvataan ja ymmärretään, vaihtelee huomat- tavasti kulttuurien välillä. Michelle Rosaldon tutki Ilongot -kansan pääkallonmetsästäjiä ja tulkitsi heidän tuntevan häpeää, joka liittyy kokemuksiin omista rajoista (boundries) uhattuina sekä ”uhkaavasta” sosiaalisuudesta, ja joka sisältää epäonnistumisen tai vaja- vuuden tiedostamista ja pelkoa yhteisön vähättelystä tai häpäisystä. (Rosaldo 2007, 209.) Ilongotit ovat pääasiassa rauhallista kansaa ja väkivalta yhteisön sisällä on vähäistä. Ag- gressiivisuus tai riitely oman yhteisön sisällä aiheuttaa häpeää ja häpäisyä, ja tällaista käytöstä pyritään välttämään. Esimerkiksi konfliktitilanteet kotona saatetaan ratkaista lähtemällä pois mieluummin kuin puhumalla asiasta, koska mahdollinen vihaisuus koetaan vaaralliseksi. Aika ajoin ilongot-miehet hyökkäävät lähikyliin, joissa he katkaisevat uhriensa päät ja heittelevät niitä. Tämän koetaan lievittävän ”painavaa oloa sydämessä”

ja auttavan pääsemään eroon painavista ajatuksista keventäen mieltä ja kehoa. Silloin täl- löin joku hyökkäävän ryhmän jäsenistä kuitenkin jähmettyy ”veren hajusta”, ja valtava paino sydämessä lamaannuttaa hänet, ja tästä lamaannuksen tunteesta pyritään eroon leik- kaamalla lamaantuneelta toverilta hiussuortuva. Ilongotit eivät itse puhu häpeästä tai syyllisyydestä tapporetkien tai jähmettymisen yhteydessä, mutta Rosaldo tulkitsee jäh- mettymisen tappamisen keskellä johtuvan häpeästä ja olevan kulttuurinen oire kulttuurisesti syntyneeseen stressiin, häpeään, jota lievennetään puhdistautumalla siitä leikkaa- malla hiussuortuva. Arkielämässä torjuttuja kasautuneita ja patoutuneita häpeän tunteita siis puretaan kohdistamalla hyökkäys oman yhteisön ulkopuolelle. (Rosaldo 2007, 205–

212.) Rosaldon esimerkki liittyy omaan aineistonkäsittelyyni kolmella tapaa: myös tutki- missani kokemuskerronnoissa häpeää ilmaistaan epäsuorasti, ei nimetysti, affektien ku- vaamisen ja epämääräisempien ruumiillisten tuntemusten kuvailun kautta. Toiseksi ilon- gotien häpeä liittyy kokemukseen omista rajoista sekä niiden suhteesta sosiaaliseen kon- tekstiin, mitä tarkastelen myös omassa aineistossani. Kolmanneksi häpeän ja muiden

(19)

tunteiden, etenkin negatiivisten, patoaminen, niistä vaikeneminen ja patoamisesta seu- raava tuska on hyvin yleistä myös suomalaisten naisten häpeäkerronnoissani.

Häpeän tunne käsitetään ja tunnetaan vahvasti ruumiin kautta ja ruumiillistuneena tunteena, ja tätä tutkin myös omassa työssäni. Antropologi Andrew Strathern tarkastelee artikkelissaan Why is Shame on the Skin? (1975) Papua-Uuden-Guinean Mount Hagenin heimoja ja näiden ryhmien suhtautumista häpeään. Heimoille on yhteistä näkemys siitä, että häpeän kuvaillaan ”olevan iholla”, ja se liittyi esilläoloon. (Strathern 1975, 347.) Tätä

”iholla olevaa häpeää” kutsuttiin pipiliksi. Yhteisön mukaan tällä häpeällä on psykologi- nen ja somaattinen puolensa: kun ihminen tuntee häpeää, hänen ihonsa muuttuu hikiseksi ja tunne voi olla joko kylmä tai lämmin. Tätä voisi Strathernin mukaan verrata punastumiseen, sillä molemmissa tapauksissa sisäinen tunne laukaisee ulkoisen merkin, joka on

”iholla”, mutta hagenilaiset tarkoittivat myös erilaista iholla oloa. Heille häpeä liittyy yk- silön reaktioon yhteisössä ja hänen sosiaalisiin suhteisiinsa. Nämä häpeän kuvaukset rin- nastuvat mielessäni Wetherellin (2012) ja Ahmedin (2018) näkemyksiin tunteista rajoja luovana ja rajapinnoilla sijaitsevana, ihmisten välisyydessä olevina. Tarkastelen omaa aineistoani myös tässä valossa.

Kuten Takie Lebran tutkimat japanilaiset, myös hagenilaiset kokivat häpeällä olevan kaksi eri tasoa, mutta määrittelivät niille erilaiset rajanvedot. Pieni häpeä eli pipil kel voi olla nolostumista tilanteessa, jossa henkilön todetaan olleen väärässä ja tämä tulee ilmi julkisesti. Suuri häpeä eli pipil mam voi seurata esimerkiksi teeskentelystä tai intiimien toimitusten kuten ulostamisen tai seksin näkymisestä muille. Etenkin pipil mam saa hä- peäjän yleensä teeskentelemään sairasta tai piiloutumaan muilta joksikin aikaa. Pipilin katsottiin tulevan ihmiseen nimenomaan ulkoa päin. (Strathern 1975, 348–349.) Myös omassa aineistossani kirjoittajat tekivät rajanvetoja häpeän eri laatujen ja voimakkuuk- sien välillä erotellen toisistaan lievän ja vakavan häpeän.

Aineistoni kaikki vastaajat ovat naisia, ja suurin osa on 40–60-vuotiaita. Käsittelen siis häpeää myös sukupuolittuneena tunteena, jonka aiheissa ja kokemisessa voi olla suku- puolesta riippuvaisia eroja. Elina Reenkola on tutkinut naisen häpeää (2014). Hän jakaa häpeän sisäsyntyiseen eli sisäistettyyn ja ulkosyntyiseen eli ulkoa tulevaan häpeään. Si- säsyntyisellä häpeällä hän tarkoittaa häpeää, joka herää, kun ihminen paljastuu itselleen vajavaiseksi suhteessa omiin ihanteisiinsa, ja josta ihminen ei siis ”voi syyttää muita”.

(s.12) Kysyn kuitenkin, ovatko itseä koskevat ihanteet koskaan täysin omia? Ne eivät

(20)

synny tyhjiössä, vaan ovat kulttuurisia ja sosiaalisesti rakentuneita. Eli onko Reenkolan tarkoittaman sisäistetynkin häpeän lähde kuitenkin periaatteessa jossain itsen ulkopuo- lella, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa? Ulkosyntyinen häpeä herää häpäisyn tai nöyryyttämisen seurauksena, on ”reaktiota toisten tekoon”, häpäisyyn, ja se voi herättää myös sisäistä häpeää (Reenkola 2014, 13). Vaikka olenkin hieman eri mieltä Reenkolan kanssa häpeän sisäsyntyisyydestä – näen, että häpeä syntyy pohjimmiltaan ihmisten vä- lillä– tunnistan omassa aineistoni naisten kirjoituksissa hänen kuvaamansa häpeän laadut:

häpäisystä heräävän häpeän ja omien sisäisten ihanteiden ja toiveiden toteutumattomuu- desta voimaa saavan, mahdollisesti yksin koetun häpeän. Reenkolan mukaan häpeään liittyy aina myös jonkinlaisia häpeäfantasioita, kuvitelmia itsestä häpeällisissä tilanteissa.

Naisten häpeäfantasioiden aiheita ovat muun muassa oma rumuus, yksinäisyys, itsehil- linnän menettäminen ja huono äitiys. (Reenkola 2014, 74–76.) Myös nämä aiheet löyty- vät jossakin muodossa omassa aineistossani.

Suuri muutos häpeän merkityksessä tapahtui ihmisten siirryttyä maatalouteen ja paikal- lanpysyvään viljelyselämään. Agraariyhteiskunnissa yhteisön koko oli suurempi kuin metsästäjä-keräilijä (tai paimentolais-) yhteisöissä, joten tarve voimakkaampien emotionaalisten keinojen ja vahvistusten käyttämiselle sisäisen kontrollin välineenä oli suurempi. Häpeän rooli yhteisön normien ja arvojen ylläpitäjänä ja suhteessa sisäiseen kont- rolliin kasvoi ja muuttui paljon merkittävämmäksi ja kompleksisemmaksi. Agraariyhtei- söissä perimyskysymykset johtivat seksin ja seksuaalisuuden monimutkaisempaan ja suurempaan rajoittamiseen ja kontrollointiin. Kun seksin painopiste siirtyi enemmän li- sääntymiseen ja ”laillisten” perillisten tuottamiseen, seksuaalisuuden ja esiaviollisen seksin kontrollointi tuli tarpeellisemmaksi. Naisten seksuaalisuuden katsottiin olevan avain- asemassa, koska naiset kantoivat jälkeläiset ja toimivat ”portteina” sukuun ja perintöön”.

(Stearns 2017, 14.) Agraariyhteisöissä, joissa ei välttämättä ole ollut vahvaa virallista joh- toa tai muuta järjestystä ylläpitävää voimaa, oli tarve häpeän käytölle yhteisöä yhdistä- vänä ja yhteisiä arvoja ja normeja koossapitävänä ja vahvistavana voimana sekä seksuaalisuuden kontrollin välineenä. (Stearns 2017, 16.) Naisten seksuaalisuuteen ja sopivaan käyttäytymiseen liittyvät häpeä ja häpäisy nousivat esille myös omassa aineistossani.

Häpäisyn käyttö yhteisön rangaistusmuotona ja kontrollin välineenä on kulttuurisidon- naista. Esimerkiksi Utkut välttivät häpäisemistä ja häpeää rangaistuksena ja epätoivotta- vaan käytökseen puututtiin kevyemmin keinoin, kuten huumorin avulla. Utkut kyllä har- joittavat myös karttamista, mutta sitä ei ilmaista suoraan sanoilla, vaan se tapahtuu eleillä

(21)

ja muilla hienovaraisemmilla tavoilla. Näin ollen ”omaa häpeää” ja kartettavuutta ei vält- tämättä tajua, jos ei osaa lukea kulttuurisesti rakentuneita merkkejä ja käytösmalleja.

(Stearns 2017, 14.) Häpäisty vetäytyy usein omatoimisesti muiden seurasta tai yhteisöstä ainakin joksikin aikaa. Mato Grosson Mehinakut kuvailivat, kuinka häpeän vaikutuksesta häpäistyä ”sattuu tulla nähdyksi” ja hän yrittää vetäytyä piileskelemään yhteisöltä joksikin aikaa. Hän saattaa myös maata sikiöasennossa riippumatossaan, ”käpristyneenä hä- peästä”. (Stearns 2017, 16.) Tämän kaltaiset kuvaukset häpeä- ja häpäisytilanteissa aktu- aalistuvista affekteista toistuivat myös omassa aineistossani. Joissain ryhmissä häpeä voi johtaa itsemurhaan ainoana keinona selättää häpeä ja palauttaa kunnia niin itselle kuin perheelle (Stearns 2017, 11), mutta aineistossani itsetuhoisuus näyttäytyy enemmänkin pakotienä pois sietämättömästä häpeästä ja ahdistuksesta, ei kunnian palauttamiseen liit- tyvänä rituaalina. Koska häpeä on tunteena niin voimallinen, ihmiset ovat yrittäneet löy- tää keinoja välttää sitä tai palautua yhteisöön. Jotkut yrittävät lähtökohtaisesti vältellä kaikkea häpeää aiheuttavaa toimintaa ja käytöstä ja tunnistivat häpeän ja ilmaisivat suurta herkkyyttä häpeälle – heidän ”anturinsa” ovat virittyneet häpeän taajuudelle, huomaamaan ja tunnistamaan ennalta häpeän ja mahdolliset häpeää aiheuttavat tilanteet, jotta ne voisi välttää. He ovat ”ylivirittyneitä häpeän taajuudelle”. (Stearns 2017, 11.) Katson, että tämä ”ylivirittyneisyys” häpeälle liittyy affektiivisiin käytäntöihin ja tekstuureihin (Wet- herell 2012), jotka yksilö on omaksunut ja tarkastelen näitä affektiivisen kokemisen muotoja osana analyysiani.

(22)

3. TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT 3.1. Aineisto

Tutkimukseni aineistona ovat 32 naisten kirjoittamaa häpeäkirjoitusta, joiden pituudet vaihtelevat yhden ja yhdentoista sivun välillä. Aineistoni koostin Paavo Kettusen Kansal- lisarkistoon Joensuun toimipisteelle luovuttamasta aineistokokonaisuudesta ”Salaiset Kansiot”, häpeäkirjeet, joka on koottu kirjoituspyynnöillä kerätyistä kerronnoista Joen- suun yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkimusprojektia varten vuosina 2000–2001. Kir- jeitä on alkuperäisessä aineistossa yhteensä 325 kappaletta (1226 sivua), ja valitsin tästä kokonaisuudesta tutkimukseni kohteeksi tutkielmani laajuutta silmällä pitäen 35 kirjettä silmäilemällä ja etsimällä kuvauksia häpeän tuntemuksista ja ruumiillisesta kokemisesta.

Näistä 35 kirjeestä kolme oli miesten kirjoittamia, ja päädyin jättämään ne pois omasta aineistostani keskittyen tässä tutkielmassa nimenomaan naisten häpeäkokemuksiin. Kir- joitukset on ennen arkistointia litteroitu ja niitä on anonymisoitu antamalla kirjoittajille pseudonyymit ja poistamalla paikannimet ja muita mahdollisia tunnistetietoja. Aineiston käyttöön vaaditaan kirjallinen lupa, ja sen hyödyntäminen on sallittu vain tutkimuskäyt- töön.

Aineisto on tuotettu kirjoituspyynnöillä ja se perustuu kirjoittajien omiin henkilökohtai- siin kokemuksiin, joista he ovat itse kirjoittaneet. Kirjoituspyynnössä ihmisiä pyydettiin kertomaan häpeä- ja syyllisyyskokemuksistaan omin sanoin ja vapaasti, mutta pyyntöön on liitetty esimerkkiaiheita ja kysymyksiä, kuten millaisissa tilanteissä häpeää tai syylli- syyttä on tunnettu, miten vastaajan ruumis on reagoinut näissä tilanteissa, miten silloin toimit ja onko kyse jatkuvasta olotilasta vai yksittäisistä tai toistuvista hetkistä. Kirjoituk- set keränneet tahot ovat teologian laitoksia, ja kirjoituspyynnössäkin on kysymyksiä us- konelämään ja hengellisyyteen liittyen. Osa vastaajista on rakentanut kirjoituksensa ky- symysten pohjalle ja vastasi niihin erikseen, mutta pääsääntöisesti vastaukset olivat melko vapaasti muotoiltuja edeten usein kronologisessa järjestyksessä lapsuuden ja nuo- ruuden kautta kirjoitushetkeen. Osa vastaajista kuvasi tilannettaan lähinnä kirjoitushet- kellä, mutta saattoi tuoda välillä esille siitä irrallisia menneitä tapahtumia. Liitän tämän työn loppuun kopion yhdestä alkuperäisestä kirjoituspyynnöstä.

Aineistoni on luonteeltaan muistitietoa ja se sisältää sekä kokemus- että tapahtumakerrontaa. Kokemuskerronta liittyy usein muistelijan kannalta elämän merkittäviin tai kään- teentekeviin hetkiin ja tapahtumiin, kun taas tapahtumakerronnassa huomio on yleensä

(23)

arkipäiväisemmissä tilanteissa, jotka ovat tapahtuneet lähimenneisyydessä mutta poikkeavat kuitenkin jollain tavalla arjen kokemusvirrasta (Salmi-Nikander 2006, 200, 205).

Käytän teksteistä häpeäkirjoitusten lisäksi nimitystä kokemuskerronta, koska vaikka kirjeet sisältävät myös tapahtumakerrontaa, on pääpaino silti kirjoittajille merkityksellisten kokemusten, tilanteiden ja tapahtumien kerronnassa. Viittaan tekstissäni kirjoituksiin kirjoittajien pseudonyymeillä, jotka heille on annettu aineiston muodostajien toimesta.

Muistitieto kertoo usein enemmän asioiden ja tapahtumien merkityksestä, kuin siitä mitä tarkalleen tapahtui. Tärkeää on myös huomioida, että muistitietoaineistojen tieto on aina muistelutilanteessa tuotettu konstruktio ja olennaista on myös se, mitä on unohdettu ja mitä jätetään pois. (Fingerroos & Haanpää 2006, 33–34.) Kaikki, mistä kirjoittajat kertovat on jollain tavalla erityisen merkityksellistä: se on jäänyt muistiin ja vielä kerrottu kir- joituksessa. Se, mitä muistetaan suhteessa häpeään, on merkityksellistä. Häpeän kannalta merkityksettömiä asioita ei muisteta nimenomaan häpeäkokemuksia muisteltaessa, ei- vätkä ne päädy tekstiin. Voidaan siis olettaa, että vaikka kirjoittaja kertoisi asioista, joilla ei ole suoraa yhteyttä häpeään, ne ovat hänen häpeäkokemuksilleen jollain tapaa merki- tyksellisiä, vaikka kirjoittaja ei itsekään olisi tietoinen näistä merkityksistä.

Kirjoittamalla kerrottujen kokemusten käyttö tutkimusaineistona antaa joitakin etuja suulliseen aineistoon verrattuna, mutta siinä on myös omat hankaluutensa. Eräs tyypilli- nen piirre kirjoituskutsulla kerätyissä kokemuskirjoituksissa on niiden usein elämäkerral- linen luonne, vaikka kutsussa ei mainittaisi elämäkerrallisuutta. Oman tekstin käsittely ja lukeminen mahdollisesti useammalla eri kerralla ja kirjoitustilanteessa ohjaavat mieltä myös pidempiaikasen muisteluprosessiin, jollaiseen ei haastatteluissa päästä käsiksi kuin toistuvien syvähaastattelujen kautta (Pöysä 2006, 230). Kirjoittajat kertovat kokemuksistaan elämänsä varrelta pohtien niitä kirjoitushetkessä, hahmottaen mennyttä ja sen suhdetta nykyhetkeen. Kerrottava kokemus on aina muisto ja sen kerronta muistelua, oli se sitten tapahtunut juuri äsken tai kauan sitten, ja siihen kietoutuvat kirjoitushetkellä muis- ton herättämät ajatukset, tunteet ja fyysiset tuntemukset. Koska ihmisen henkilökohtainen todellisuus on aina sosiaalisesti rakentunutta, käsitykseen todellisuudesta vaikuttavat aina esimerkiksi hetken olosuhteet, elämäntilanteet ja paikka. Saman kokemuksen muistele- minen eri kerroilla voi saada erilaisia merkityksiä, ja saman asian läpikäyneet saattavat liittää tapahtumaan erilaisia merkityksiä ja kokea tapahtuneen hyvin toisistaan poikkeavilla tavoilla. (Laurén 2010, 430.)

(24)

Kirjoittamalla tapahtuva muistelutilanne eroaa esimerkiksi kasvokkaisesta haastattelusta monin tavoin: se on yksityistä, siitä puuttuvat tutkijan sekä tahallinen että tahaton ohjailu, ja kirjoitustilanne voidaan rakentaa täysin itse valitsemalla mieleinen aika ja paikka. Kir- joittaja voi myös tuottaa tekstiä useassa osassa ja muokata sitä ennen tutkijalle lähettä- mistä tai päättää loppujen lopuksi olla vastaamatta. Ulkopuolisen ohjailun vähyys voi myös saada kirjoittajan toimimaan itseohjautuvammin ja mahdollistaa assosiaatioita ja ajatuksen sivupolkuja, jotka muutoin jäisivät syntymättä. Vaikka kirjoituskutsun ohjeis- tus osaltaan ohjaa kirjoittamisen ja muistelun prosessia, on kirjoittaja kuitenkin vapaa tulkitsemaan ohjeistusta oman näkemyksensä mukaan ilman tutkijan opastusta tai ohjai- lua. (Pöysä 2006, 229–230.)

Yksityiseen kirjoitustilanteeseen ja esimerkiksi kirjoituspyynnöillä tuotettuun aineistoon liittyy tutkimuksen kannalta tärkeä seikka: tutkijan on usein vaikeaa kysyä täydentäviä kysymyksiä, sillä hän ei välttämättä ole tekemisissä kirjoittajien kanssa. Esimerkiksi omassa aineistossani jotkut kirjoittajat ovat liittäneet mukaan yhteystietojaan haastattelua varten, ja tutkija voi toki näin toivoa saavansa mahdollisia lisäselvityksiä tarpeen vaa- tiessa. Suuri osa kuitenkin kirjoitti anonyymisti, eikä tutkija näin ollen edes saisi heihin yhteyttä. Anonymiteetin mahdollisuus on kuitenkin myös yksi kirjoitetun kerronnan eduista: sillä saatetaan saada paremmin tietoa esimerkiksi vaikeista ja arkaluontoisista aiheista, kun kirjoittaja saa purkaa tuntojaan omassa rauhassa verrattuna tuntemattoman tutkijan haastatteluun. (Laurén 2010, 435‒436.) Oman aineistokokonaisuuteni kohdalla tämä varmasti pitää paikkansa: osa kirjoittajista kertoi, ettei halua ikinä kertoa kenelle- kään, koska asiat koetaan liian vaikeiksi tai häpeällisiksi, mutta tämä kirjoitus oli poik- keus koska tutkimukseen sai osallistua anonyymisti.

Kirjoitetussa kerronnassa kirjoittajan täytyy kuvitella lukijansa, ja lukijan kirjoittaja.

Tämä tarkoittaa tutkijan kannalta muun muassa sitä, ettei hän voi tehdä päätelmiä kirjoit- tajasta tai hänen kokemuksistaan ilmeiden, eleiden tai kerrontatilanteesta toisin kuin esimerkiksi suullisia kerrontoja aineistonaan käyttävä tai tutkittaviaan itse haastatteleva tutkija. Tutkija on siis täysin kirjoittaman luoman kirjallisen kerronnan varassa. Kirjoitettu kerronta voi kuitenkin olla etu, koska se on usein jäsennellympää ja harkitumpaa kuin puhe, mutta suulliselle kerronnalle tyypillisen spontaani ajatusten ja tunteiden ilmaisu voi jäädä pois. (Laurén 2010, 435‒436.) Tiettyyn aihepiiriin kuuluvista kokemuksista kerto- minen vaatii, että kokemukset ovat kirjoittajalle jollakin tapaa merkittäviä. Kirsi Laurén toteaa, että ”koska kokemuksille annetut merkitykset ovat osa kulttuurista

(25)

merkityksenmuodostusta, ovat ne siten myös muuttuvia ja jaettuja, yhtä aikaa subjektii- visia ja kollektiivisia.” Eli samalla, kun kertovat yksilöstä, kertovat jotain ympäröivästä yhteisöstä ja maailmasta. (Laurén 2010, 427‒428.)

Affektiivisuutta voi olla hankala huomata ja tulkita etenkin kirjoitetusta aineistosta, kun eleet, ilmeet ja muu kuin kirjoitettu viestintä puuttuvat. Sen sanallistaminen voi olla läh- tökohtaisesti hankalaa, eikä sitä usein ilmaista suorin sanoin. Affektien ja tunteiden vaikutuksista ja ilmauksista viestitään usein kiertoteitse tai vaieten, mikä vaatii tutkijalta

”tulkinnan rajojen venyttämistä”. (Rinne & Kajander & Haanpää 2020, 28.) Affektiivi- suuden löytäminen vaatii tulkintaa ja erilaisia lukuotteita ja tapoja. Sain apua omaan ai- neistonkäsittelyyni tutustuessani Åsa Ljungströmin (2020) kuvaukseen hänen tutkiessaan affektiivisuutta yhden naisen lyhyissä työpäiväkirjamerkinnöissä vuosilta 1890–1914.

Kuinka kirjoitetusta tekstistä voidaan löytää merkkejä affektiivisuudesta? Oma aineistoni koostuu toki pääsääntöisesti pidemmistä kirjoitelmista kuin lyhyistä ja ytimekkäistä päi- väkirjamerkinnöistä, mikä helpottaa omaa työtäni. Aineistoni koostuu kuitenkin eri vas- taajien kertakirjoituksista, eikä saman ihmisen monien vuosien saatossa kokoamasta jat- kumosta, joten en voi tehdä tulkintoja muutoksista, joita päiväkirjateksteistä löytyy kirjoittajan elämän mennessä eteenpäin vuosien saatossa. Otan Ljungströmiltä mallia ja yri- tän kiinnittää huomiota esimerkiksi aistikokemuksiin, tunneilmauksiin, kehollisiin kokemuksiin ja painotuksiin. Etsin ilmaisuja tai kielellisiä rakenteita, jotka kertovat affektiivisuudesta: huomautuksia, adjektiiveja, hienovaraisia ilmaisuja, välisanoja, painotu- seroja, asioiden priorisointia ja käsittelyjärjestystä.

Jenni Rinne ja Pia Olsson tarkastelevat tutkimuksessaan, kuinka affektiivisuutta Mitä Helsinki merkitsee minulle? -kyselyvastauksissa. Tyypiltään Rinteen ja Olssonin aineisto on Ljungstömiin verrattuna paljon samankaltaisempi kuin omani: kirjoituksia kokemuksista ja muistelua, nykyhetken kuvausta ja elämäkerrallisia piirteitä sisältävää kerrontaa.

Rinne ja Olsson ovat jakaneet affektiivisten kokemusten kuvaukset neljään eri osittain päällekkäiseen ja limittäiseen kategoriaan: aistikokemukset, nostalginen muistaminen, tunnesanojen hyödyntäminen, sekä kertojan ja kaupungin materiaalisen ympäristön väli- nen suhde. (Rinne&Olsson 2020, 318.)

(26)

3.2. Eettinen pohdinta

Kokemuksista kertomiseen liitetään usein kysymys niiden todenmukaisuudesta ja paik- kansapitävyydestä. Koska kokemus on aina henkilökohtainen, kokijansa omalla tavallaan ymmärtämä ja ilmaisema osa hänen todellisuuttaan, ei sitä voi arvottaa tai määritellä oi- keaksi, vääräksi tai epätodeksi. (Laurén 2010, 430, 437.) Kokemuksia ei pidä arvioida vedenpitävänä faktatietona historiallisista tapahtumista, vaan yksilön henkilökohtaisen merkitysmaailman läpi suodattuneena tapahtumana, joka muotoutuu nimenomaan yksi- lön todellisuudessa. Lähtökohtana pidän aineistoani tarkastellessani sitä, että en arvioi kirjoittajien kokemuksia todellisuuden kuvina tai arvota niitä, vaan käsittelen kerrontoja heidän henkilökohtaisina kokemuksinaan häpeästä, tilanteista, joissa he ovat kokeneet tulleensa häväistyiksi tai heitä on heidän kokemuksensa mukaan yritetty häpäistä. Nämä kokemukset, tuntemukset ja aistimukset ovat kokijoilleen todellisia ja todellisuutta, ja koska tutkin nimenomaan kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia on täysin tarpeetonta yrittää selvittää tapahtumien todenmukaisuutta. Tutkimusaihe on myös huomattavan hen- kilökohtainen, joten eettisyyden pohdinta ja suhtautuminen aineistoon vaatii hyvin erilaista otetta kuin yhteisöllisiä ilmiöitä tai kokemuksia tutkittaessa (Pöysä 2006, 227).

Tutkittavien etäisyys tutkijaan on antropologisessa tutkimuksessa yleensä pyritty mini- moimaan ja tutkija on pyrkinyt hyvin lähelle tutkimuskohteitaan esimerkiksi aineistonke- ruussa (Vakimo 2010, 96). Minulle tutkittavani pysyvät etäisinä, mutta toisaalta pääsen hyvin lähelle: en ole koskaan tavannut ketään kirjeiden kirjoittajista enkä tiedä keitä he ovat, mutta saan tietooni paljon hyvin henkilökohtaista informaatioita heidän elämästään, kokemuksistaan ja tunteistaan. Kirjoittamalla tuotetun aineiston mahdollistama tekstin editointi ja korjailu mahdollistaa kirjoittajalle suuremman kontrollin oman ilmaisunsa muotoiluun ja minäkuvan ylläpitoon. Tällöin intiimi minäkuva ei synny vahingossa, toisin kuin voi käydä haastattelutilanteessa, jossa haastateltava saattaa lipsauttaa jotain tai harkitsemattomasti tuoda esille jotakin sellaista, jonka kertomista katuu myöhemmin. Jos kirjoittaja päästää tekstissään tutkijan lähelle, on intiimiys harkittua. (Pöysä 2006, 230.) Tämä vahvistaa kirjoittajan valtaa suhteessa tutkijaan: hän saa tuoda tutkijan tietoon juuri niin paljon tietoa tapahtumista ja itsestään kuin haluaa. Tutkijan tulkinnat ovat toki hänen valtansa ulottumattomissa, ja hän saattaa kirjoittaa ajatuksen virtana ja lähettää vastauk- sensa sen kummemmin ajattelematta tai käsittelemättä sitä, mutta valta on kuitenkin hä- nellä: hän voi poistaa haluamiaan osia tai lisätä jotain myöhemmin ennen vastauksen lä- hettämistä, mikä ei aina ole mahdollista haastattelussa.

(27)

Katumisen mahdollisuus on totta kai läsnä myös kirjoittamalla tuotetussa aineistossa, mutta koska tällöin kirjoittajalla on mahdollisuus osallistua tutkimukseen täysin nimettö- mänä ja ilman muuta kommunikaatiota tai esimerkiksi tapaamista tutkijan kanssa, hänen anonymiteettinsä on paremmin suojassa, jos hän niin toivoo. Anonymiteetti on tässä tilanteessa tietenkin riippuvainen hänen omista valinnoistaan: liittääkö hän vastaukseensa mukaan tietoja itsestään tai kuvaileeko hän tekstissään esimerkiksi paikkoja, henkilöitä tai tapahtumia tunnistettavasti. Tutkijan tulee luottaa kirjoittajien omaan kykyyn arvioida vastaamisensa ja vastauksiensa seurausta itselleen, mutta tehdä jo alussa tiettäväksi sei- kat, joita vastaaja ei voi ennalta muuten arvata: esimerkiksi mihin tarkoitukseen vastauk- sia voidaan käyttää, ja kuinka mahdollisia henkilötietoja käsitellään. Henkilökohtaiset hä- peäkokemukset voivat olla hyvin raskaita ja vaikeita asioita tuoda julki, ja monissa aineistoni teksteissä on tunnustuksellinen sävy. Koska häpeä usein liittyy kassakäymiseen toisten ihmisten kanssa, kasvokkain toteutetussa haastattelussa haastateltavan voisi olla vaikeampi tuoda julki häpeällisenä ja kivuliaana kokemiaan tapahtumia ja tunteita.

3.3 IPA ja fenomenologis-hermeneuttinen näkökulma

Tutkielmassani lähestyn aineistoa tulkitsevan fenomenologisen analyysin eli IPA:n ja fenomenologis-hermeneuttisen menetelmän näkökulmasta. IPA keskittyy usein nimenomaan tiettyjen yksilöiden syvälliseen tutkimiseen ja ymmärtämiseen, jolloin esimerkiksi tutkittavien määrä on pieni. IPA tutkimusta on kuitenkin tehty myös aineistoista, joissa on monta kymmentä tutkittavaa (Smith & Eatough 2011, 40).

Fenomenologisessa näkökulmassa ovat keskiössä kokemuksen, merkityksen ja yhteisöl- lisyyden käsitteet sekä ymmärtäminen ja tulkinta. Fenomenologia on kiinnostunut kokemuksista, jotka ymmärretään laajasti ”ihmisen kokemuksellisena suhteena omaan todel- lisuuteensa, maailmaan, jossa hän elää” (Laine 2001, 26). Kokemus syntyy vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa ja siihen vaikuttavat yksilön suhteet toisiin ihmisiin, luon- toon ja kulttuuriin. Yksilöä ei voi ymmärtää irrallaan hänen henkilökohtaisesta todelli- suudestaan ja sen merkityksistä. Koska ihminen on aina osa häntä ympäröivää todellisuutta ja maailmaa, ympäristö vaikuttaa yksilön todellisuuden ja kokemusten rakentumi- seen, mutta ihminen myös rakentaa itse ympäröivää maailmaansa. Fenomenologian nä- kökulmasta ihmisen suhde maailmaan on intentionaalinen, eli kaikella on merkitys.

Kaikki havaintomme ja niiden käsittäminen perustuvat oman henkilökohtaisen