Markkinakuria kansalle näkymä

150

Suomen talouskriisistä on kirjoitettu lukuisia teok- sia, joissa on tarkasteltu siihen johtanutta kehitystä ja sen etenemistä. Suomen Akatemi- an talouskriisiä tutkineeseen tutkimusohjelmaan osallistu- nut Anu Kantola esittääkin väitöskirjassaan kysymyksen, miksi vielä yksi kirja kulu- neesta aiheesta ja jo monta kertaa kalutusta aineistosta?

Totta onkin, että lamatutki- muksiin perehtyneelle Kanto- lan tutkimuksessa käydään läpi samoja prosesseja ja episodeja, joita on moneen kertaan ana- lysoitu. Kantolan vastaus on, että vaikka monissa tutkimuk- sissa kriisiä on kuvattu moni- puolisesti, yksikään niistä ei ole keskittynyt kuvaamaan poliittisten päättäjien ajattelu-

Markkinakuria kansalle

Anu Kantola (2002) Markkinakuri ja

managerivalta. Poliitti- nen hallinta Suomen 1990-luvun talous- kriisissä. 353 sivua.

LOKI-KIRJAT

tapoja poliittisen hallinnan näkökulmasta. Vaikka tutki- mus on julkaistu viestinnän opinnäytteenä, kykenen arvi- oimaan sitä vain omastani eli politiikan tutkimuksen näkö- kulmasta.

Kantola käyttää aineisto- naan lamatutkimuksissa jo ai- emminkin hyödynnettyä Sit- ran toimeksiannosta kerättyä haastatteluaineistoa, joka kä- sittää 71 elinkeinoelämän, virkamieskunnan, politiikan ja järjestöelämän talouspoliit- tisen vaikuttajan haastattelua.

Haastattelut teki mm. säästö- pankkien historiaa tutkinut Antti Kuusterä vuonna 1995.

Voisi helposti kuvitella, että tutkijan tutkimustehtävän rat- kaisemista helpottaa, jos hän voi turvautua valmiiseen ai- neistoon. Näin ei välttämättä ole. Tutkija on tällöin jonkun toisen tekemisen valintojen armoilla, eikä hänen oma on- gelmanasettelunsa ole voinut ohjata aineiston muodosta- mista. Aineistokeskeisen lä- hestymistavan vaikeus näkyy Kantolan tutkimuksessakin sii-

nä, että tutkimuksen koh- teen, päättäjien tai poliittisen eliitin ja sen aineiston suh- teeseen liittyy pientä kitkaa.

Poliittisilla päättäjillä ja poliittisilla eliiteillä Kantola tarkoittaa joukkoa, jolla on hallussaan yhteiskunnassa po- liittiseen vallankäyttöön oike- uttavat asemat. Toisaalta hän viittaa eliitillä joukkoon, joka osallistuu poliittiseen vallan- käyttöön tietyssä tilanteessa.

Tarkoituksena on keskittyä siihen ydinjoukkoon, joka käytti poliittista valtaa nimen- omaan Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Kantola ei kui- tenkaan selvästi eksplisoi sitä, mistä me tiedämme, ketkä tätä valtaa käyttivät talouskrii- sissä. Haastatteluaineistossa on ilmeisesti mukana henkilöitä, jotka tiukasti määritellen eivät ansaitse poliittisen päättäjän tai poliittiseen eliittiin kuu- luvan titteliä. Erityisesti tämä koskee talouspolitiikan asian- tuntija-asemassa olevia, joita aineistossa lienee joltinenkin määrä. Eliitin kokoonpanon arviointia vaikeuttaa se, että

AIKUISKASVATUS 2/2002

151

haastateltujen nimet tai edes virka-asemat eivät käy ilmi tutkimuksesta. Niiden julkis- taminen tuskin olisi vaaranta- nut haastatelluille taattua anonymiteettia. Elegantti rat- kaisu eliitin ja aineiston väli- sen suhteen täsmentämiseen olisi löytynyt esimerkiksi määrittelemällä eliitti useam- masta vaikutusvallan kehästä koostuvaksi, jolloin analyysi kohdistuu sekä sisäkehään (formaaliset päätöksentekijät) että yhteen tai useampaan ul- kokehään (asiantuntijavaltaa käyttävät ekonomistit). Itse asiassa tämän suuntainen malli näyttää olleenkin implisiitti- sesti Kantolan mielessä, kun hän on jakanut puhujat nel- jään ryhmään, rahapolitiikan, finanssipolitiikan ja tulopoli- tiikan päättäjiin sekä ekono- misteihin.

Kantolan tutkimus- kysymys kuuluu: millainen poliittisen hallinnan tapa Suomen talouskriisistä raken- tuu? Tämän hallinnan tavan rakentumista hän tutkii analy- soimalla poliittisen eliitin pu- hetta. Keskeisiä kysymyksiä ovat: 1) millaisille käsitteelli- sille sanastoille hallinnan tapa rakentuu? 2) millaisilla strate- gioilla ja tekniikoilla hallinta oikeutetaan ja toteutetaan? 3) millainen eetos talouskriisin hallinnassa syntyy? 4) miten paikallinen historiallinen konteksti liittyy hallintaan?

sekä 5) millainen on demo- kratian ihanteiden ja hallin- nan käytäntöjen suhde?

Poliittisen hallinnan tavan käsitteen Kantola johtaa Michel Foucault´n valtateori- asta ja sen lähinnä habermasi- laisesta kritiikistä. Kantola ei keskity biovallan käsitteeseen (vaikkakin hyödyntää itseku-

rin käsitettä), vaan painottaa Foucault´n myöhäiskaudellaan esiintuomaa yhteiskunnallis- ten rakenteiden ja instituuti- oiden merkitystä. Tutkijan tulkinnan mukaan vallan käsi- te ei ole Foucault´lle pelkäs- tään kieleen sitoutunutta tai yksilöllistä, vaan hän pyrkii näkemään valtasuhteet yhteis- kunnallisina kamppailuina, jotka kytkeytyvät yhteiskun- nallisiin instituutioihin.

Omaperäistä Kantolan tutkimusmenetelmässä on se, että siinä ei ole – sanoisinko yhteiskuntatieteen mainstrea- mista poiketen – sovellettu mitään erityistä diskurssiana- lyysin tai tekstianalyysin me- netelmää, vaan aineistoa on eritelty teoreettisesta tutki- muskysymyksestä johdetun luokittelurungon mukaisesti.

Joku voisi sanoa tällaista tut- kimusmenetelmää ”traditio- naaliseksi”, mutta itse pidän sitä ansiona. Tutkimusmene- telmä on väline, ei itseisarvo.

Lähestymistapaansa Kantola kutsuu tulkinnaksi, ikään kuin verkon heittämiseksi tu- tun aineiston päälle, joka näyttää sen uudesta näkökul- masta. Tässä pyrkimyksessään Kantola onnistuu mainiosti.

Kantolan mielestä Suomen 1990-luvun alun ta- louskriisi voidaan eliitin po- liittisten kamppailujen valossa nähdä poliittisena kriisinä, jossa talouspoliittisesti siirry- tään pääomien sääntelylle pe- rustuneesta mallista vapaiden pääomaliikkeiden hallitse- maan järjestelmään. Tämä ra- hapolitiikan alueelta liikkeelle lähtevä poliittinen muutos heijastuu laajalle yhteiskunnan muihin politiikkalohkoihin ja poliittiseen keskusteluun.

Tässä mielessä 1990-luvun al-

kupuolen murrokselle lama voisikin olla talouskriisiä ko- konaisvaltaisempi nimitys ku- vaamaan myös sen poliittisia ja mentaalisia vaikutuksia.

Markkinavoimat ottivat vallan politiikalta ja astuivat sen ohi.

Markkinoista tuli eliitin pu- hunnassa mekanismi, joka pa- rantaa kansallisen säätelyn suojissa eläneen ”sairaan” ja

”pöhöttyneen” yhteiskunnan.

Markkinoista on syntynyt uusi kurinpidollinen voima, johon koko yhteiskunnan on sopeu- duttava. Markkinat tarkkailevat herkeämättä ja rankaisevat no- peasti niitä, jotka eivät so- peudu niiden toimintaan.

Päättäjien puheessa on vahva moralisoiva sävy: talouskriisi ei ole seurausta poliittisesta siirtymästä markkinatalouteen, vaan ongelmat johtuvat ih- misten ja yhteiskunnan itse- kurin pettämisestä. Talouskrii- sin syyllisyys paikantuu näin löysään elämään heittäytynee- seen rahvaaseen, ja eliitti pää- see vastuusta.

Yksi mielenkiintoi- simpia Kantolan tulkinnoista koskee uusliberalismia. Hänen mukaansa uusliberaaliin hal- lintaan kätkeytyy ristiriita:

samalla kun taloudelliset ja poliittiset vapaudet kasvavat, valtion ote kiristyy ja ulottuu yhä syvemmälle yksilöihin.

Eliitille talouskriisi tulee ikään kuin ”korkeimpien voimien lahjana”. Kun kylmän sodan vastakkainasettelu ja Neuvos- toliiton uhka poistuvat suo- malaisesta politiikasta, myös eliitiltä katoaa hallinnan lo- giikka, johon nojata. Inves- tointi- ja innovaatio-ohjelmi- en varaan on vaikea rakentaa koko kansaa kokoavaa myyt- tiä. Talouskriisi antaa uuden perustan, johon poliittinen hallinta voi nojata. Markkinat

152

ottavat ulkopuolisen vaaran aseman. Kun aikaisemmin politiikkaa ja julkista keskus- telua rajoitti itänaapurin val- vova katse, nyt saman aseman ottavat kansainväliset markki- nat, jotka vaativat kurinalaista käyttäytymistä eivätkä siedä veneenkeikuttamista.

Markkinakuri toimii näin sisäpoliittisen itsekurin ja kurinpidon välineenä.

Tätä kautta selittyy myös uusliberalismin voittokulku myös suomalaisessa yhteis- kunnassa. Eliitti ei pidä toi- miaan poliittisina ratkaisuina, vaan mieltää ne käytännön sa- nelemina vastauksina käytän- nöllisiin kysymyksin. Näin uusliberalismi ei näyttäydy ideologiana, vaan toimii puoluerajat ylittävänä prag- maattisena mentaalisena malli-

na lujittaen eliitin konsensus- ta. Juuri tähän epäpoliittisuu- teen perustuu uusliberalismin voima yhteiskunnan muutta- misessa. Pragmaattisesti itsensä perusteleva managerismi tar- joaa kansalliselle eliitille sillan ja turvaköyden yya-Suomesta EU-Suomeen.

Anu Kantolan

hahmottama kuva talouskrii- sin vaikutuksista suomalaiseen demokratiaan on karu: talous- kriisi vahvisti talouden valtaa politiikassa. Epäpoliittiseen asioiden hoitoon nojaavat virkamiehet ja asiantuntijat saivat lisää määräysvaltaa poli- tiikassa ja johtavat poliitikot omaksuivat ”epäpoliittisen”

managerieetoksen. Kun lama nyt alkaa useimmilla yhteis- kuntaelämän aloilla olla ohi, voidaan kysyä, palasiko poli-

tiikka politiikkaan? Vai onko niin, että Kantolan hyvin yh- tenäiseksi kuvaamalla eliitillä on vielä projekteja, joiden toteuttamiseen tarvitaan ma- nagerieetosta ja kuria, jotka eivät siedä veneenkeikutta- mista?

Anu Kantolan

tutkimuksen vahvuus on en- nen kaikkea sen tarjoamassa uudessa tulkinnassa 1990-lu- vun alun talouskriisin poliit- tisesta hallinnasta. Tulkinnat ovat rohkeita, mutta perustel- tuja ja ajatuksia herättäviä.

Vanhasta leilistä löytyy todel- lakin uutta viiniä: tutkimus täydentää tärkeällä tavalla sitä kuvaa, mikä meillä on 1990- luvun suuresta murroksesta.

Ilkka Ruostetsaari