AIKUISKASVATUS 3/2000
255
Erno Paasilinnan kirjan Tähänastisen elämäni kirjai- met viimeinen luku alkaa ar- voituksellisella lauseella: “Kir- joittaminen on pettymysten historiaa.” Paasilinna tarkaste- lee kirjansa lopussa kirjailijoi- den muistelmia ja tulee pää- telmään, että kirjailijalla on
Herännyt on hankala
Anthony de Mello (1999). Havahtuminen.
LIKE: Helsinki
surullinen loppu. Empiiristä katetta väitteelle löytyy niin Juhani Ahosta, joka loppuai- koina suostui puhumaan vain kalastamisesta kuin Pentti Haanpäästä, joka lopussa istui korpimökkinsä nurkassa pu- humatta sanaakaan. Kuten tie- dämme, vanhan Waltarin kohtalona oli kesästä kesään avuttomana tuskastella luo- misvoimansa katoamista.
Synkkiä kaikuja löytyy myös
Veijo Mereltä ja Paavo Haavi- kolta, jolta Paasilinna siteeraa:
“Ihminen joka kirjoittaa on sen hetken maailmansa hallit- sija, aivan avuton myös. Ei se ole ihmiselle luotu tila eikä asema.” Itselleenkin Paasilinna luonnostelee samantapaista uraa: “Kun kirjoitan näitä vii- meisiä rivejä, on toukokuun 26. päivä kello 14 iltapäivällä.
Katson ulos: perhoset lentä- vät, ampiaiset hyörivät kukis-
256
AIKUISKASVATUS 3/2000 sa, ruoho on vihreää ja väke-vää. Vihdoinkin kesä! Vielä on ainakin yksi kesä edessä, työ on tehty ja pääsen tästä vaivasta. Viimeinkin. Aika lo- pettaa.”
Paasilinna viittaa vielä Samuli Paroseen, kenties tär- keinpään esikuvaansa, jonka elämä ei ulkoisilta mitoiltaan ollut suuri ja jossa mikään hyvä ei kestänyt kauan. Paro- nen päättää kirjansa Maailma on sana seuraavaan aforismiin:
“Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden.”
Kun lueskelen Anthony de Mellon Havahtumista, ele- tään heinäkuuta, assosioituu Parosesta vielä yksi merkittä- vistä, Lauri Viita, jonka päivät päättyivät tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa. Vii- meiseksi jääneen Onni-siker- män loppuun, sikermän, joka ilmestyi kuolinpäivänä Parnas- sossa – mahtoiko olla sattu- maa –, Viita kirjoittaa: “Kaita polku kaivolta ovelle/ nur- mettuu./ Ikkunan edessä/
pystyyn kuivunut omena- puu./ Reppu naulassa oven- pielessä,/ siinä linnunpesä./
Kun olen kuollut, kun olen kuollut./ Kesä jatkuu. Kesä.”
Ratkeaako riita maailman kanssa vasta fyysisen tai psyykkisen lopun lähestyessä, onko pohdiskeltava vanhuu- teen vai voiko sovituksen saa- da aikaisemmin? Kirjailijakoh- taloissa on epäilemättä kysy- mys jonkinlaisesta havahtumi- sesta ja toisen asteen heräämi- sestä. Ensimmäisen heräämi- sen jälkeen on tehty töitä pal- jonkin, sanoja soviteltu ja käytelty, luotu lauseita, mutta lopulta jouduttu tunnelmaan, että sittenkin vähän on kai-
kesta jäänyt käteen. Maailma on se, mikä se on ilman mi- nuakin, ponnistelujani, tais- telujani. Ehkä en varsin pahaa ole kirjoituksellani tehnyt, mutta en juuri niin hyvää- kään. Kirjoittaminen on pet- tymysten historiaa, mutta jäl- kipuoleltaan myös todellisuu- den tajua, todellisuudelle myöntymistä, todellisuuden tulemista minuun. Jotain kenties sittenkin jatkuu myös minusta.
Millaiseen kulttuuriseen koodiin näin lohduton tilin- päätös perustuu? Mikä on se, mistä havahdutaan? Mistä so- vitus saadaan, jos saadaan?
Mikä panee toistamaan näin- kin voimallisesti samaa tarinaa (mies)kirjailijan lopusta? Ehkä ei ole liian uskaliasta ajatella, että taustamyyttinä vaikuttaa länsimaisen maailmankuvan patriarkaalis-individualistisen voittamisen, valloittamisen ja pärjäämisen ideaali, jonka toi- nen potenssi näkyy talousko- neiston vastaansanomattoma- na voittokulkuna.
Vaikka kirjailijan työ ja vaiva onkin pörssipeluriin verrattuna hyttysen ininää, piiskaa ideaali myös kirjailijaa eteenpäin “taistelussa” sanan- säilällä maailmaa vastaan. Siinä missä sijoittajan unelma on kurssiheilahduksen ennusta- minen, unelmoi kirjoittaja kauniista tai kumouksellisesta, ehkä käyttämättömästäkin, lauseesta. Vaikka länsimainen ihminen ei ehkä voikaan la- kata toimimasta, on toimin- nan päämäärillä ja vaikutuksil- la eroja.
Tästä ajatuksesta voi aukaista myös sielunhoidon opettajan, jesuiittaveljeskun- nan jäsenen, Anthony de
Mellon kirjan Havahtuminen, joka esittää hybriselle länsi- maisuudella kokolailla vastai- sen tavan ajatella elämästä, elämän päämääristä, ja lopulta, onnellisen elämän tarkoituk- sesta. Kirja antaa mahdollisuu- den monenlaisiin lukutapoi- hin, kuten painotuotteet yleensä. Lukemista nopeutta- vat tarinointi, vertaukset ja runsaat toistavat ja pääasioihin palaavat ydinideat. Toisto ja paluu ovat de Mellon meto- deita. Niillä lukija yritetään saada havahtumaan, kuten huomataan, ilman pakottavaa tarvetta alleviivauksiin. Kirjan voi monien mahdollisten lu- entojen lisäksi asettaa erilai- siin keskusteluyhteyksiin. Yh- den antaa populaari terapia- kirjallisuus, toisen sarasvuo- maiset psyykkausoppaat, joista Heikki Mäki-Kulmala tietää kertoa yhden jos toisenkin seikan. Kolmas nousee perin- teestä, jota meillä tunnetaan vähän: oman ajattelujuuris- tomme kadotetusta viisaudes- ta, joka palautuu arabialaisen kulttuurin mystiikkaan ja my- tologiaan, ja niistä johtuviin idänfilosofioihin. Kulttuurim- me juuristoa meillä alkaa on- neksi olla saatavilla korkea- luokkaisina käännöksinä kiitos professori Jaakko Hämeen- Anttilan Koraanin ja Gilga- meshin uusien käännösten.
Neljäs keskustelukonteksti, jossa kirjaa voi lukea, löytyy erilaisista terapiakäytännöistä, joiden edustajilla varmasti on paljon sanottavaa de Mellon prinsiipeistä omissa legitimaa- tiokamppailuissaan ihmispar- kojen sieluista.
de Mello korostaa, että onni ja autuus eivät löydy jatkuvas- ta eteenpäin pyrkimisestä, uuden tavoittelemisesta, sa- nalla sanoen halusta, tahtomi- sesta ja yrittämisestä. Tahto- K I R J A - A R V I O I T A
AIKUISKASVATUS 3/2000
257
Juha Suoranta minen (valtaan, tietoon) on
nostettu filosofisissa ja ajatte- lun historiallisissa esityksissä (jatkumolla Nietzsche-Fou- cault) länsimaisen ihmisen olemassaolon perusolettamuk- siksi. de Mellon mukaan on lakattava tahtomasta. Tahto- masta lakkaamisen on tapah- duttava pakottomasti ja juuri tässä on kirjan sisällön vaikeus länsimaiselle lukijalle, jonka tapa on etsiä itseään paloittai- sesti milloin tästä riemudiee- tistä, milloin tuosta hiljaisuu- den retriitistä.
Ensimmäisenä havahtu- miseen johtavana kirjana Ha- vahtuminen voi olla petty- mys. Se on liian vaikea, se ei tarjoa selkeitä ohjeita elämän autuuteen, mutta juuri tässä on sen metodi: kirjan lukija- kuntaa ovat tavalla tai toisella nykyaikaiset kiirastulensa läpi- käyneet ihmiset, jotka ovat jo miettineet näitä asioita. Heil- le kirja voi olla iso elämys, sillä se alkaa viattomalla kysy- myksellä minästä, kysymyksel- lä, josta isolla osalla meistä ei ole harmainta aavistusta arki- päivän hälinässä ja touhotta- misessa: “Tarkoitatteko, että ymmärrätte astronomiaa, mus- tia aukkoja ja kvasaareita ja olette oppineet automaattisen tietojenkäsittelyn, mutta ette tiedä, kuka olette? Olette yhä unessa. Olette nukkuva tiede- mies.”
Kiinnostavaa on, että de Mello päättää kirjansa A. S.
Neillin Summerhill-kirjan re- ferointiin. Sieltä hän löytää tärkeitä esimerkkejä päättele- mään omia teesejään. Meillä- hän Summerhillistä puhuttiin aikanaan paljonkin, mutta ta- voitettiinko sittenkään kirjan ydintä? Uskoakseni ei. Ikävä sanoa, mutta useimmat tekstit
jäivät moralistisessa korskeu- dessaan valovuoden päähän Neillin perusteeseistä. Eräs osuva luonnehdinta sentään suomalaisestakin aikalaiskes- kustelusta löytyy. Pentti Ho- lappa on oivaltanut Neillin pedagogisen ytimen pienessä kirjoituksessaan “Onnellista kasvatusta”: “Neill ei pidä- kään tavoitteenaan niinkään opettamista kuin onnellisten ihmisten kasvattamista, mutta nämä onnelliset ihmiset ovat myös sopeutumiskykyisiä. He selviytyvät kieroutuneessakin yhteiskunnassa ja pystyvät ha- lutessaan myös hyviin oppi- suorituksiin.” Oivallus ja vii- saus sisältyy sanoihin ‘pystyä’
ja ‘halutessaan’, jotka kertovat nykyisin unohdetuista inhi- millisten mahdollisuuksien kirjosta.
Ajatuskokeena voi kuvitella, millainen olisi de Mellon havahtunut, herännyt, itsestään ja toimistaan tietoi- nen kanssaihminen. Millainen olisi ihminen, josta näkisi onnen, joka valitsisi seuransa tahtonsa eikä vähimmän mie- lipahan periaatteen mukaan, kirjoittaisi ja puhuisi, kuten asiat näkee, kiertelemättä, kaartelematta, ketään kumarta- matta, hyväksyisi luuseriuden yhtä hyvin kuin lamborghinit panematta näille asioille pal- jon painoa, antaisi masennuk- sen tulla ja mennä, päästäisi ilon ja surun vaeltamaan it- sensä läpi, ei tulisi mistään hinnasta imarrelluksi, ei liioin pahoittaisi mieltään tyhmyy- den edessä? Ehkä jokin sellai- nen, jonka löydän Kalle Holmbergin äskettäin luke- mistani sanoista: “Eräänä päi- vänä ymmärsin, että en pitä- nyt ihmisistä. Sinä päivänä tu- lin vapaaksi ja palasin heidän luokseen.”
Luultavasti de Mellon hahmottelema onnellinen ih- minen, ja edustamansa onnel- linen elämäntapa, olisikin so- siaalisesti kestämätön. Holm- bergin vapautuneella ihmisel- läkään ei ole muuta mahdolli- suutta kuin tulla väärinym- märretyksi, mutta kuten de Mello opastaa, tämä ei järkyt- täisi vapautunutta ihmistä.
Emme kestäisi peiliä, joka osoittaa teeskennellyn sosiaa- lisen toimeliaisuuden määrän, johon hukuttaudumme sillä aikaa kun elämä tapahtuu meille. Hän olisi niin kestä- mätön, että meidän olisi ta- valla tai toisella päästävä hä- nestä eroon, kenties hänet olisi tapettava, kuten tapetaan Platonin luolaan palaava, peit- teettömän todellisuuden näh- nyt. Silti de Mellon opas ha- vahtumiseen on lukemisen arvoinen, kumouksellinenkin kirja, joka laittaa kysymään, mihin aikansa on tuhlannut.
Onko aikaa ollut istua yksin hiljaa ja miettiä tärkeimpiä asioita, onko ollut aikaa tär- keimmille ihmisille? Onko ol- lut aikaa herätä pärjäämisen mauttomasta eetoksesta, pois ohjelmoidusta arjesta ja löytää sisältään arvostelukykyinen luuseri, ajatus, joka pitää sisäl- lään vallankumouksen? de Mello osoittaa, miten vähän siedämme onnellisuutta, me- nestystä, kritiikkiä ja niistä kasvavaa arvostelukykyä. Sen sanoi aikuiskasvattaja ja -kas- vanut Samuli Paronen: “Toi- vealamaisella ei ole omaa ar- vostelukykyä. Hänen tilan- teensa ovat ohjelmoituja. Kun hän herää ja vertailee, hänestä tulee hankala.”
Juha Suoranta
