Reaalioiden käännökset Matti Röngän romaanin Ystävät kaukana saksannoksessa Russische Freunde
Timo Turunen
Saksan kieli ja kääntäminen Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto 27.5.2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto
Saksan kieli ja kääntäminen Turunen, Timo
Reaalioiden käännökset Matti Röngän romaanin Ystävät kaukana saksannoksessa Russische Freunde
Opinnäytetutkielma, 77 sivua, saksankielinen tiivistelmä 6 sivua Tutkielman ohjaaja FM Niina Syrjänen
Toukokuu 2021
Asiasanat: reaaliat, kääntäminen, käännösstrategiat, kulttuurisidonnaisuus
Tiivistelmä
Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassa Matti Röngän rikosromaanin Ystävät kaukana (2005) esiintyviä reaalioita, jotka ovat kielenulkoisia ja kulttuurisidonnaisia asioita ja ilmiöitä. Reaalioiden kohdalla tutkielmani huomio keskittyy siihen, miten romaanissa esiintyvät suomalaiset ja venäläiset reaaliat on käännetty saksan kielelle Ystävät kaukana -romaanin käännöksessä Russische Freunde (2011).
Tutkimuksen kohteena olevan romaanin on saksan kielelle kääntänyt Gabriele Schrey-Vasara.
Ystävät kaukana -romaanissa esiintyy runsaasti suomalaisia ja myös venäläisiä kulttuurikohtaisia ilmauksia, joita ei ole olemassa saksankielisissä kulttuureissa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia käännösstrategioita kääntäjä on käyttänyt romaania kääntäessään saksan kielelle.
Tutkielmassani selvitän, onko kääntäjä suosinut joko kotouttavia tai vieraannuttavia käännösstrategioita romaanin suomalaisten ja venäläisten reaalioiden kääntämisessä.
Tutkimusaineistosta keräämäni reaaliat jaottelen niiden eri tyyppien mukaan, jolloin käytän jaottelun pohjana Birgit Nedergaard-Larsenin (1993) luomaa luokittelumallia reaaliolle. Kun olen luokitellut tutkimusmateriaalissa esiintyvät reaaliat niiden tyyppien mukaan, luokittelen reaalioiden kääntämisessä käytetyt käännösstrategiat Ritva Leppihalmeen (2001) reaalioiden
käännösstrategioiden luokittelumallin mukaisesti vierassanoihin, käännöslainoihin, kulttuurillisiin adaptaatioihin, yläkäsitteisiin, eksplikointeihin, lisäyksiin ja poistoon. Esittelen tutkimusaineistossa esiintyvien reaalioden käännösstrategioita kunkin strategialuokan kohdalla esimerkkivirkkeineen ja kerron samalla lyhyesti, minkälaisessa kontekstissa reaaliat esiintyvät romaanissa.
Tarkasteltuani saksankielistä romaanin käännöstä, vaikuttavat vieraannuttavat käännösstrategiat olevan yleisimpiä ratkaisuja kyseisessä romaanissa. Tiettyjen käännösstrategioiden käytön
yleisyydestä kaunokirjallisuudesta ei voi pro gradu -tutkielmassani käytetyn verrattain suppean aineiston tehdä yleisiä johtopäätöksiä. Tutkimusmateriaalin perusteella yleisimmät reaalioiden käännösstrategiat ovat vierassanojen ja eksplikoinnin eli selitysten käyttäminen. Vieraannuttavien käännösstrategioiden runsas käyttö ja erityisesti pelkkä vierassanojen käyttö käännöksessä voi vaikeuttaa joidenkin vieraan kulttuurin elementtien ymmärtämistä. Eksplikoinnin ja lisäysten avulla on romaanin käännöksessä annettu lisätietoa vieraan kulttuurin asioista ja ilmiöistä, jotka
helpottavat vieraan kulttuurin ymmärtämistä. Kotouttavaa käännösstrategiana kulttuurista
adaptaatiota on käytetty romaanin käännöksessä melko vähän. Poistoa romaanin käännöksessä on käytetty kaikista tutkittavista käännösstrategioista vähiten.
Tutkimusmateriaalin romaanin käännös on käytettyjen käännösstrategioiden perusteella hyvin vieraannuttava ja käännös pyrkii olemaan uskollinen lähtötekstilleen, vaikkakin reaalioden
konnotaatiot usein häviävät kääntämisen myötä. Käännöksen avulla on tuotu esille suomalaista ja venäläistä kulttuuria, joista osaa on jo selitetty lähtötekstissä kuvailemalla kulttuurisidonnaisia asioita lukijalle, jolloin samanlaiset selitykset toimivat myös saksankielisessä käännöksessä ja auttavat myös saksankielisiä lukijoita ymmärtämään vieraan kulttuurin asioita ja ilmiöitä.
Key words: realia, translation, translation strategies, culture-specific items
English Abstract
I study in this master’s thesis the realia, also known as culture-specific items in Matti Rönkä’s novel Ystävät kaukana (2005). In my master’s thesis I concentrate on how the Finnish and Russian realia are translated into German in the novel’s German translation Russische Freunde (2011) by Gabriele Schrey-Vasara.
The novel Ystävät kaukana includes a lot of Finnish and Russian culture-specific expressions, that are not present in German-speaking cultures. The goal of this research is to find out the translation strategies for the novel’s realia used by the German translator.
In my master’s thesis I am going to find out whether the translator has used domesticating or foreignizing translation strategies for the Finnish and Russian realia of the novel.
In my research I will gather the realia of the novel and categorise the realia by the type of realia by using the categorisation model for culture-specific items by Birgit Nedergaard-Larsen (1993).
After having categorised the realia of the research material by their types, next I will categorise the translation strategies for realia used by the novel’s translator by using categorising model for
translation strategies by Ritva Leppihalme (2001). Leppihalme’s model for translation strategies includes following strategies direct transfer, calque, cultural adaptation, superordinate term, explicitation, addition and omission.
I will give examples of each translation strategies of the novel’s realia in each category by giving example sentences including the realia and by giving information about the context of each example of the realia.
After studying the German translation, the foreignizing strategies appear to be the most popular in this novel. One can not jump into conclusion about the popularity of certain translation strategies in general by examining just one translation of a novel in a master’s thesis.
Based on my study the most popular strategies for translating realia in the novel are direct transfer and explicitation, that is explaining the meaning of the source text item. By using foreignizing
translation strategies and mostly direct transfers for source culture items can lead to confusion of the target culture readers. By using explicitations and addition the translation can provide the readers with additional information about a foreign culture, which makes the interpretation of the translation text easier. Of the domesticating strategies, cultural adaptation was not very popular in the translation of the novel. The least popular translation strategy was the omission.
Based on the translation strategies used for translation of the studied novel, the translation appears to be very foreignizing and loyal to the source text, even though the connotations of the realia often disappear in the translation. In the translation some items and phenomena of the Finnish and Russian cultures are explained as they are explained already in the source text to describe some cultural phenomena to the source text readers. Similar explanations in the
translation should help the German-speaking target culture readers to understand more about the items and phenomena of a foreign culture.
Sisällys
1 Johdanto... 1
2 Reaaliat ... 4
2.1 Reaalian määritelmiä ... 4
2.2 Reaalioden luokittelu ... 6
2.3 Reaalioiden kääntäminen ... 8
3 Kulttuuri, konventiot, normit ja kääntäminen ... 10
3.1 Kulttuuri ja kääntäminen ... 10
3.2 Kääntäminen, normit ja konventiot ... 12
4 Skoposteoria, ekvivalenssi ja adekvaattisuus ... 17
5 Käännösstrategioita ... 20
5.1 Paikalliset käännösstrategiat ... 22
5.2 Vierassanat ja käännöslainat käännöksissä ... 24
5.3 Ylä- ja alakäsitteet käännöksissä ... 26
5.4 Kulttuuriset adaptaatiot käännöksissä ... 27
5.5 Eksplikointi ja lisäykset käännöksissä... 30
6 Tutkimusmateriaali ja tutkimusmenetelmät ... 31
7 Reaaliat tutkimusaineistossa ... 34
7.1 Reaalioiden tyypit tutkimusmateriaalissa ... 34
7.2 Reaalioiden käännösstrategiat tutkimusmateriaalissa ... 37
7.2.1 Vierassanat ... 37
7.2.2 Käännöslainat ... 41
7.2.3 Kulttuuriset adaptaatiot ... 46
7.2.4 Yläkäsitteet ... 48
7.2.5 Eksplikoinnit ... 55
7.2.6 Lisäykset ... 61
7.2.7 Poistot ... 65
8 Päätelmät analyysin perusteella ... 67
Lähteet ... 74
Deutsche Kurzfassung ... 78
1 Johdanto
Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassani Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanissa esiintyvien reaalioiden käännöksiä Gabriele Schrey-Vasaran saksannoksessa Russische Freunde. Reaalioilla tarkoitetaan tässä tutkielmassa kielenulkoisia kulttuurikohtaisia asioita tai ilmiöitä, joita ei esiinny muissa kulttuureissa, eivätkä siten sellaisenaan toimi välttämättä käännöksessä. Jokaisella kielellä ja kulttuurilla on omat reaaliansa, jotka aiheuttavat haasteita, kun kieli- ja kulttuurirajoja ylitetään.
Kaunokirjallisuuden teksteissä esiintyvät vierasperäiset reaaliat on usein kursivoitu. Näin
korostetaan, että kyseessä on erikoissana. Vieraiden kielten ja kulttuurien reaalioita ovat esimerkiksi arvonimet, ruokalajien nimet, huudahdus- ja tervehdyssanat teosten nimet jne. Suomalaisia
reaalioita ovat esimerkiksi karjalanpiirakka ja mämmi. Reaalioihin liittyvät käännösongelmat ovat kääntäjille yleinen haaste: miten pitäisi kääntää käännöksen lukijoille asioita ja ilmiöitä, joita ei esiinny käännöksen lukijoiden kielessä ja kulttuurissa.
Reaalioita ja niiden käännöksiä ovat tutkineet muun muassa Birgit Nedergaard-Larsen (1993), Pekka Kujamäki (1998), Ritva Leppihalme (2001, 2007, 2011) ja Mikhail Mikhailov (2011). Suomalaisten reaalioden kääntämistä saksan kielelle on tutkinut muun muassa Pekka Kujamäki. Kujamäki on tutkinut väitöskirjassaan (1998) Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin eri aikakausina
tehdyissä saksannoksissa olevia reaalioiden käännösratkaisuja. Mikhail Mikhailov (2011) on tutkinut ja vertaillut reaalioiden käännöksiä romaaneissa ja television ruututeksteissä. Tutkimusmateriaalina Mikhailov on käyttänyt Dostojevskin romaaniin Karamazovin veljekset perustuvaa venäläistä TV- sarjaa ja sen suomenkielisiä tekstityksiä, joita hän on verrannut romaanin suomennoksessa käytettyihin reaalioiden käännösstrategioihin. Käännöstieteilijöiden omista tutkimuksista Ritva Leppihalmeen (2001, 2007) ja Birgit Nedergaard-Larsenin (1993) reaalioita käsittelevät
tutkimusartikkelit ovat oman tutkielmani teoriaosuuden kannalta tärkeimpiä muodostaessani teoriaa reaalioiden käännösstrategioista ja reaalioden luokittelusta.
Oman tutkielmani kannalta hyödyllisinä ja mielenkiintoisina vertailukohtina ja myös osittain apuvälineinä esimerkiksi oman tutkimuksen teoriaosuuden ja analyysin rakenteen
muodostamisessa toimivat muiden opiskelijoiden tekemät pro gradu -tutkielmat, joissa on tutkittu reaalioiden käännösstrategioita. Pro gradu -tutkielmia reaalioiden käännöksistä ovat tehneet muun muassa Petra Ando (2016) ja Hanna Niemi (2015). Näissä esimerkkeinä mainitsemissani pro gradu - tutkielmissani on käynyt ilmi hyvin erilaisten käännösstrategioiden hyödyntäminen, mikä on
mahdollisesti johtunut lähtö- ja kohdekulttuurien välisestä suhteesta, jolloin toisiaan lähempänä olevien kulttuurien välillä suositaan useimmiten vieraannuttavia käännösstrategioita ja kotouttavia käännösstrategioita, kun lähtö- ja kohdekulttuurit ovat huomattavasti etäisiä toisiinsa nähden.
Ando tutki pro gradu -tutkielmassaan japanilaisten reaalioiden suomennoksia Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet. Petra Andon tutkielmasta (2016) käy ilmi, että
reaalioita japanista suomeen käännettäessä kääntäjä on suosinut kotouttavaa käännösstrategiaa ja erityisesti eksplikointia, koska voidaan olettaa japanilaisen kulttuuriin olevan suomalaislukijoille sen verran etäinen ja vieras, että kääntäjä on suosinut edellä mainittuja käännösstrategioita, vaikkakin romaanin dialogissa oli käytetty enemmän vieraannuttavaa käännösstrategiaa.
Hanna Niemi (2015) tutki pro gradu -tutkielmassaan mikrostrategioita, eli yksittäisten käännösongelmien kohdalla käytettyjä strategioita. Niemen aineistoanalyysin perusteella
vieraannuttava käännösstrategia on ollut suositumpaa kuin kotouttava käännösstrategia. Niemi olettaa, että vieraannuttamista on käytetty, koska angloamerikkalainen kulttuuri on tuttua
käännöskirjallisuuteen tottuneille suomalaislukijoille. Kääntäjä on päättänyt nojautua lähtötekstiin ja sen kulttuuriin, mikä voi johtaa siihen, että kun lähtötekstin vieraita elementtejä ei selitetä tai kotouteta, voivat käännöstekstissä olevat vieraat elementit jäädä lukijoille epäselviksi eikä niiden tarkka merkitys välttämättä avaudu lukijoille.
Erona toki omaan tutkimusasetelmaani on, että Ando ja Niemi ovat tutkineet itselleen vieraan kulttuurin teosten suomeksi käännettyjä reaalioita, kun omassa työssäni tutkin suomalaisen
teoksen käännöstä itselleni vieraaseen kulttuuriin, joka osaltaan tekee oman kulttuurin reaalioiden tunnistamisen haastavammaksi kuin vieraan reaalioiden havaitseminen.
Tutkielmassani tulen käsittelemään reaalioiden määritelmiä, reaalioiden luokitteluja eli minkä tyyppisiä reaalioita tutkimusmateriaalissa esiintyy, ja minkälaisia käännösstrategioita on käytetty kyseisten reaalioiden kääntämisessä. Pyrin siis selvittämään käännöksessä esiintyvien yksittäisten reaalioiden käännösstrategioita. Hypoteesinani on, että koska romaanin tapahtumat sijoittuvat Suomeen ja Venäjälle sekä se, että käännöksen kohdeyleisö on oletukseni mukaan aikuiset jännityskirjoista kiinnostuneet saksankieliset lukijat, on käännös enimmäkseen vieraannuttava.
Pro gradu -tutkielmassani käsittelen ensiksi eri tutkijoiden määritelmiä reaalioille. Seuraavaksi tarkastelen kielen ja kulttuurin suhdetta ja normeja, joiden katsotaan ohjaavan sekä kieltä että kulttuuria, mikä osaltaan vaikuttaa myös kääntämiseen, ja muun muassa käännösstrategioihin.
Tämän jälkeen käsittelen skoposteoriaa, ekvivalenssia ja adekvaattisuutta ja näiden merkitystä kääntämisessä. Tämän jälkeen käsittelen erilaisia käännösstrategioita Ritva Leppihalmeen (2007) ja Inkeri Vehmas-Lehdon (1999) teorioiden pohjalta, pääasiassa paikallisia käännösstrategioita
yksittäisten käännösongelmien ratkaisemiseksi. Tämän jälkeen esittelen tarkemmin
tutkimusmateriaalin ja tutkimusmateriaalissa esiintyviä reaalioita. Reaalioiden luokittelun jälkeen analysoin reaalioden kääntämisessä käytettyjä käännösstrategioita Ritva Leppihalmeen (2001) teorian pohjalta. Kun olen analysoinut reaalioden käännösstrategiat teen analyysini pohjalta päätelmät Ystävät kaukana -romaanin reaalioista ja niiden kääntämiseen käytetyistä
käännösstrategioista, johon päätän pro gradu -tutkielmani.
2 Reaaliat
Käännöstieteessä termillä reaalia tarkoitetaan lähtökulttuurissa esiintyviä asioita tai ilmiöitä, jotka eivät esiinny kohdekulttuurissa. Ritva Leppihalme (2011, 126) pitää termin reaalia rajoja häilyvinä, koska erilaiset käsitteet voivat ylittää kieli- ja kulttuurirajoja lainasanojen muodossa, jolloin
tulokulttuuriin tulee esimerkiksi uutistekstien myötä vierasperäisiä sanoja, kuten hijab tai tsunami.
Kun nämä lainasanat otetaan käyttöön uudessa kieli- ja kulttuurikontekstissa, niitä ei enää pidetä vieraina sanoina, vaikka niiden alkuperä on vieras. Reaaliat ovat useimmiten substantiiveja tai nominilausekkeita, joilta puuttuu kohdekielinen vastine. (mt.) Sider Florin (1993, 125) pitää reaalioita useimmiten mahdottomina kääntää toiseen kieleen ja kulttuuriin sopiviksi.
2.1 Reaalian määritelmiä
Birgit Bödeker ja Katrin Freese (1987, 138) määrittelevät reaalioihin kulttuuriseen toimintaan liittyvät esineet ja käsitteet, joita ovat poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset instituutiot.
Kulttuurin lisäksi reaalioihin voidaan myös laskea luontoon liittyvät reaaliat kuten tiettyyn alueeseen sitoutuneet meteorologiset ilmiöt, kasvit ja eläimet. Reaalioiden kääntämisen kohdalla on
huomioitava, että itse reaaliaa ei käännetä, vaan reaalian kuvaus (Realienbezeichnung).
Werner Kollerin (1997, 232) mukaan erityisesti reaaliat muodostavat leksikaalisia aukkoja
kohdekielessä. Reaalioista käytetään myös nimitystä kulttuurispesifiset elementit. Reaalioiksi Koller luokittelee esimerkiksi poliittiset, sosiokulttuuriset ja maantieteelliset ilmaisut ja nimet.
Elisabeth Markstein (1998, 288–291) käsittelee artikkelissaan reaalioita, joita hän pitää kansallisten tai etnisten rakenteiden ja kulttuurien identiteettien kantajina, jotka sitoutuvat esimerkiksi tiettyyn maahan tai alueeseen. Jotta kohdeyleisö ymmärtäisi lähtökielen reaalioita, tulisi käännökseen
sisältyä vähintään jonkinlainen selitys asiayhteyteen, joka taas edellyttää isompaa tai pienempää muutosta lähtötekstiin nähden.
Markstein (1998, 289) pitää termiä ja reaaliaa toistensa vastakohtina. Termejä käytetään esimerkiksi kansainvälisesti tietyillä tieteenaloilla ja termeille on luotu tarkat määritelmät. Vaikka termeille löytyy määritelmät, Markstein pohtii, voidaanko esimerkiksi 1930-luvun Yhdysvaltain presidentti Rooseveltin New Deal tai George Orwellin Isoveli teoksesta 1984 nähdä poliittisina termeinä, vai tietyn maan tietyn aikakauden poliittisen elämän reaalioina. Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia, mutta luokittelu termiksi tai reaaliaksi riippuu lähtötekstin tekstityypistä. (Markstein 1998, 289.)
Mikhail Mikhailov (2011, 1) mainitsee reaaliat kulttuurisidonnaisena kieliaineksena ja jo varhain todettuna haasteena kääntämisessä. Reaalioihin olisi yhtäältä helppoa sisällyttää vieraiden kulttuurien edustajille kaikki sanat ja ilmaisut, jotka olisivat heille vaikeita ymmärtää. Näitä ovat esimerkiksi artefaktit (kuten samovaari), ruokalajit, perinteet, eri kulttuurien käyttäytymistavat, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja heidän teostensa nimet, sitaatit ja lentävät lauseet, historialliset tapahtumat ja muut ulkomaisille vieraat, vaikeasti ymmärrettävät asiayhteydet.
Mikhailov (2011, 2) huomauttaa, että reaalioiden määrittelyssä moni asia jää epäselväksi, sillä reaalioiden määrittely ei ole niin yksinkertaista kuin edellä mainittu luokittelu antaa ymmärtää.
Kuuluvatko reaalioihin ne ilmaisut, jotka ovat kaikille muita kulttuureja edustaville vaikeita
ymmärtää, vaiko vain osalle muiden kulttuurien edustajista? Toistensa kanssa tiiviimmin yhteydessä olevilla kulttuureilla on keskenään vahvempi tuntemus toistensa kulttuureista (esimerkiksi
eurooppalaiset ja amerikkalaiset) kuin harvemmin toistensa kanssa kohtaavat kulttuurit (esimerkiksi eurooppalaiset ja aasialaiset kulttuurit). Kulttuurien sisälläkin kulttuurintuntemus on myös erilainen esimerkiksi lapsilla kuin aikuisilla ja aikuisväestössä eri koulutustasoilla. Myös jotkut vanhentuneet ja/tai yleisestä kielenkäytöstä poistuneet käsitteet kuten arvonimet ja tittelit voivat olla uudemmille sukupolville vaikeita ymmärtää.
Mikhailov (2011, 2) painottaa myös, että reaalioita lainataan erilaisten sanojen ja ilmausten ohella muihin kulttuureihin, mikä asettaisi tällaiset reaaliat uuteen asemaan, kuten esimerkiksi osa oman tutkimusmateriaalini reaalioista. Toisesta kielestä ja kulttuurista lainatut reaaliat asettavat omat haasteensa kääntäjille, erityisesti kun käännetään vieraaseen kulttuurin lainattuja reaalioita takaisin lähtökulttuuriin, kuten Karamazovin veljesten puolalaishahmojen puolalaisten lainasanojen
kääntäminen venäjästä puolaan. Voidaan myös kyseenalaistaa erisnimien kuuluminen reaalioihin.
Tosin erisnimiin sisältyy myös kulttuurisidonnaisia piirteitä. Esimerkiksi jotkut etu- tai sukunimet ovat voineet heijastaa vielä 1800-luvulla tiettyä sosiaalista luokkaa tietyssä yhteiskunnassa, ja etunimistä on ollut tapana tehdä erilaisia muunnoksia esimerkiksi suomessa Johannes, Juhani, Juha.
(Mikhailov 2011, 1–2.)
2.2 Reaalioden luokittelu
Useat eri kieli- ja käännöstieteilijät ovat muodostaneet reaalioille omia luokittelujaan, joista löytyy yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Reaaliolle ovat luoneet omat luokittelunsa muun muassa Birgit Nedergaard-Larsen (1993), Pekka Kujamäki (1998) ja Mikhail Mikhailov (2011).
Leppihalmeen (2011, 126) mukaan reaalioiden luokittelu riippuu tarkasteltavasta tekstityypistä ja aikakaudesta: 1700-luvun komedian ja television saippuaoopperoiden reaaliat eroavat niin, ettei samankaltainen reaalioiden luokittelu ole välttämättä mahdollista, sillä reaaliat ovat sidoksissa tekstin julkaisun ajankohtaan ja paikkaan
Kujamäki (1998, 26–27) jaottelee Seitsemässä veljeksessä esiintyvät reaaliat seuraavanlaisesti:
yhteiskunta (hallinto, ammatit, mitat ja valuutat), vapaa-aika (sauna, pelit ja leikit ja (uskonnolliset) perinteet), erisnimet (henkilö- ja paikannimet), luonto (kasvit, eläimet, maisema) mytologia (Kalevala, kansanperinteet) ja arkipäivä (työt, ravinto ja vaatetus).
Mikhailovin (2011) tutkimuksessa tutkimusmateriaalina on käytetty Dostojevskin romaaniin
Karamazovin veljekset perustuvaa venäläistä TV-sarjaa ja sen suomenkielisiä tekstityksiä, joita hän on verrannut romaanin suomennoksessa käytettyihin reaalioiden käännösstrategioihin. Reaalioiden luokkia ovat artefaktit (kuten samovaari), ruokalajit, perinteet, eri kulttuurien käyttäytymistavat, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja heidän teostensa nimet, sitaatit ja lentävät lauseet, historialliset tapahtumat ja muut ulkomaisille vieraat, vaikeasti ymmärrettävät asiayhteydet. (Mikhailov 2011 1–
2.)
Mahdollisesti kattavimmin reaalioita on luokitellut Birgit Nedergaard-Larsen (1993). Nedergaard- Larsenin (1993, 211) reaalioiden luokitukseen kuuluu neljä pääluokkaa: maantiede, historia, yhteiskunta ja kulttuuri. Näistä jokaisella on omat alaluokkansa esimerkkeineen. Yhteensä alaluokkia on 14.
Maantieteellisiin reaalioihin kuuluvat maantieteelliset nimet (vuoret, joet), meteorologia (sää, ilmasto), biologia (kasvit ja eläimet) ja kulttuurimaantieto (alueet, kaupungit, tiet, kadut, yms.).
Historiallisiin reaalioihin kuuluvat rakennukset (linnat, monumentit yms.) tapahtumat (sodat, vallankumoukset, liputuspäivät) ja ihmiset (tunnetut historialliset henkilöt). Yhteiskunnallisiin reaalioihin kuuluvat talouden teollisuustaso (kauppa, teollisuus, energiantuotanto yms.),
yhteiskunnalliset organisaatiot (puolustus, oikeusjärjestelmä, poliisi, vankeinhoitolaitokset, paikallis- ja valtion viranomaiset), politiikka (valtionhallinto, ministeriöt, vaalijärjestelmät, puolueet, poliitikot, poliittiset järjestelmät), yhteiskunnalliset olosuhteet (ryhmät, alakulttuurit, elinolot, ongelmat), elämäntavat ja tavat (asuminen, liikenne, ruoka, ateriat, vaatteet, jokapäiväiset käyttöesineet, perhesuhteet). Kulttuurillisiin reaalioihin kuuluvat uskonto (kirkot, rituaalit, moraalit, papit, piispat, uskonnolliset vapaapäivät ja pyhimykset), koulutus (koulut, korkeakoulut, yliopistot, koulutusalat, kokeet), media (TV, radio, sanomalehdet, muut lehdet) kulttuuria ja vapaa-ajan aktiviteetit
(esimerkiksi museot, taideteokset, kirjallisuus, näyttelijät, muusikot, ravintolat, hotellit, yökerhot, kahvilat ja urheiluun liittyvät reaaliat). (Nedergaard-Larsen 1993, 211.)
Vaikka Nedergaard-Larsenin reaalioiden luokittelumalli on jo itsessään melko kattava, ei se eikä muidenkaan kielitieteilijöiden luokittelumallit ole täysin aukottomia tai ongelmattomia reaalioiden luokitteluun. Esimerkiksi Nedergaard-Larsen luokittelee elämäntapojen reealioista ruoat,
vaatetukset ja käyttöesineet yhteiskunnallisiin reaalioihin, vaikka edellä mainitut voisi kuvitella luokiteltavan yhtä hyvin myös kulttuurillisiin reaalioihin.
Kujamäen (1998, 27) mukaan reaalioiden luokittelu ei ole käännöstutkimuksessa itse tarkoitus, vaan reaalioiden luokittelulla on pyritty helpottamaan yksittäisten käännösten kääntämisessä käytettyjen menetelmien tutkimisessa.
Tutkimukseni ensisijaisena tavoitteena ei täten ole reaalioden tyyppien luokittelu, vaan reaalioiden kääntämisessä käytettyjen käännösstrategioiden tutkiminen, jota reaaliatyyppien tunnistaminen ja myös luokittelu tekee helpommaksi.
2.3 Reaalioiden kääntäminen
Leppihalmeen (2011, 127) mukaan yleisesti reaalioihin sisältyy vaikutteita niiden omasta ajasta ja paikasta. On esitetty mielipiteitä siitä, että useat reaalioden ominaisuuksista voivat heikentyä tai hävitä kokonaan käännettäessä. Kohdekulttuurissa esiintyvien leksikaalisten aukkojen ohella kääntäjän mahdolliset puutteelliset tiedot ja taidot kulttuurista voivat aiheuttaa ongelmia reaalioita käännettäessä. Kääntäjäkoulutuksen tavoitteena on vahvistaa kääntäjän kulttuurienvälistä
tietoisuutta ja metakulttuurista kompetenssia. Käännösvastineita on kuitenkin mahdotonta löytää joka tilanteessa, koska usein on tarvetta selittää eri kulttuureissa elävien ihmisten kokemia tai käyttämiä asioita tai ilmiöitä. Esimerkiksi inuiitti- ja saamelaiskansoilla on erilaisia nimityksiä
erilaisille lumityypeille, jäälle ja pimeydelle, koska heidän asuinalueellansa talvi on pitkä. Etelämpänä ja lämpimämmässä ilmastossa elävillä ihmisillä ei taas ole tarvetta erotella erilaisia lumityyppejä.
(mt.)
Pekka Kujamäki on tutkinut väitöskirjassaan (1998) Die Deutsche Stimmen der Sieben Bruder Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen eri aikakausina tehtyjä saksannosten reaaliakäännöksiä. Kujamäen (1998, 274–276) mukaan Seitsemän veljestä -romaanissa on jo 2000-luvun suomalaislukijoille vieraita elementtejä, joita ovat muun muassa vanhanaikainen syntaksi, lukuisat Raamatun-viittaukset, kielenkäytöstä poistuneet reaaliat ja asiaintilat. Nämä asiat ja ilmiöt kuvaavat yksityiskohdiltaan suomalaisen yhteiskunnan asioita ja ilmiöitä 1800-luvulla. Näin romaanin maailma muodostaa käännösongelman, koska kääntäminen edellyttää syväluotaavaa tiedonhakua käännettävästä jo vanhasta lähtökulttuurista. Kääntäjän tulee tällöin pohtia, pitääkö käännettäessä vieraat
historialliset välittää sellaisenaan, pyrkiä karsimaan niitä, vaiko jättää ne kokonaan pois käännöksestä. (mt.)
Samasta romaanista eri aikakausina tehdyt käännökset tuottavat mahdollisesti laajaa materiaalia, jonka avulla voidaan tutkia, miten kääntämisen normit ja tavoitteet ovat muuttuneet aikojen saatossa, tai miten normit vaihtelevat eri kulttuurien välillä. Kääntäjän valitsema strategia riippuu käännettävän tekstin tavoitteesta ja käyttötarkoituksesta. Avaintekijänä toimii käännöksen funktio.
Käännöksen funktioon vaikuttaa usein myös kohdekulttuurin yhteiskunta sääntöineen.
Makrotasolla käännös heijastaa tekstin kulttuurista, kirjaimellista ja kielellistä profiilia sekä kääntäjän asenteita kohdekulttuuria kohtaan. (Leppihalme 2011, 128, vrt. Kujamäki 1998, 14)
Leppihalmeen (2011, 128–129) mukaan reaalioiden kääntämisen yhteydessä on olemassa lukuisia tapoja luokitella käännösstrategioita, mutta strategioiden luokittelutyypit eivät kuitenkaan poikkea paljoakaan toisistaan. Kvantitatiivisten tutkimusten perusteella tietyt strategiat ovat tiettyjen tekstilajien yhteydessä yleisempiä, esimerkiksi tv-komedian tekstityksessä voidaan käyttää
kohdekulttuurista tutuilla elementeillä korvaamista, kun taas ylätyylisen romaanin kääntämisessä kotouttavaa strategiaa ei pidetä suotavana. Television tekstityksissä kääntäjän tarvitsee usein keksiä jotain sopivaa täyttämään lähtökulttuurin reaalian luoma aukko. Esimerkiksi katsojien näkemä esine ei välttämättä tarvitse käännöstä tekstityksessä.
Tilanteissa, joissa lähtökulttuurin reaalia aiheuttaa leksikaalisen aukon kohdekulttuurissa, kääntäjän tulee päättää, miten hän kääntää reaaliat. Päätös riippuu kohdeyleisöstä: mitä he jo tietävät
aiheesta, ja mitä tarvitsee vielä selittää (eksplikoida) vieraasta asiasta tai ilmiöstä, vai pitääkö lähtötekstin vieraat elementit korvata (kotouttamalla) kohdeyleisölle tutuilla elementeillä, jottei lukijaa jää askarruttamaan joku kohta käännöstekstissä. Voiko myös olettaa, että kohdeyleisö tuntee lähtötekstissä esiintyvät vieraat elementit, joita ei tarvitse välttämättä kääntää ollenkaan, jolloin ne voitaisiin siirtää sellaisenaan käännöstekstiin? Erilaisiin käännöstoimeksiantoihin on olemassa erilaisia käännösstrategioita, joita käytetään välittämään lähtötekstin sisältö luontevasti kohdeyleisölle. (vrt. Koskinen 2007, 330.)
3 Kulttuuri, konventiot, normit ja kääntäminen
Tässä luvussa käsittelen kulttuurin, konventioiden ja normien vaikutusta kääntämiseen.
Reaaliat on ovat kiinteä osa kulttuuria, ja useimmiten yksittäinen reaalia on sidottu ainostaan kulttuuriin, jossa kyseinen reaalia on käytössä. Lisäksi kulttuurin liittyy olennaisesti kieli, joka on tietyn kulttuurin jäsenille yhteinen. Kieli on kiinteä osa kulttuuria, sillä kieli on kulttuurin tapa ajatella ja kommunikoida, ja kulttuuri voidaan nähdä yksittäisen ryhmän sosiaalisena normina (Reiß &
Vermeer 1986, 17–18).
3.1 Kulttuuri ja kääntäminen
Christiane Nordin (1993, 21–22) mukaan kulttuurilla viitataan useimmiten kulttuuriyhteisöön, joka perustuu yhteisiin normeihin konventioihin ja näkemyksiin, jotka hallitsevat kulttuuriyhteisön jäsenten toimia ja käyttäytymistä, johon voidaan sisällyttää kulttuurillisia toimia. Näitä ovat muun muassa kulttuuriin liittyvät rituaalit ja tavat tervehtiä ja kiittää muita yhteisön jäseniä.
Kulttuuriyhteisön toiminta vaikuttaa myös esimerkiksi kieleen, kirjallisuuteen, taiteeseen ja arkkitehtuuriin. (Nord 1993, 22.)
Vehmas-Lehdon (1999, 105) mukaan kääntämisen yhteydessä kulttuuriin ei lasketa vain tiedettä ja taidetta, vaan kaikkea mitä käännöksen vastaanottaja kokee elämänsä aikana elinympäristössään:
tavat, yhteiskunta ja ajatusmaailma, jotka eroavat eri kulttuurien välillä.
Kollerin (1997, 26) mukaan kielten ja kulttuurien välisten erojen muodostamien esteiden
ylittämiseen käytetään kääntämistä ja käännöksiä. Vieras kulttuuri ei hankaloita kommunikaatiota, vaan vieras kieli. Kielellisin keinoin pyritään madaltamaan kulttuurien välisiä esteitä. Kieli
muodostaa aina kommunikaatioesteen ja usein se myös samanaikaisesti toimii kulttuuriesteenä.
Tosin useat kulttuurien aiheuttamista esteistä eivät ole kuitenkaan kieliesteitä, joita voitaisiin ylittää kääntämisen tai kielelliskulttuurisen siirron avulla. (mt.)
Nord (1993, 20) määrittelee funktionaalisen kääntämisen yhteydessä kulttuurin ryhmäksi tai yhteisöksi, joka eroaa yhteiseltä käytökseltään ja toiminnaltaan muista ryhmistä ja yhteisöistä.
Kulttuureilla ei ole välttämättä tarkkoja kielellisiä tai maantieteellisiä tai valtiollisia rajoja, vaan kulttuurien rajat voivat mennä myös osittain päällekkäin. Esimerkiksi kaksi samaa kieltä käyttävää eri kulttuuria voivat kuitenkin erota toisistaan muilla elämänaloilla kuten kohteliaisuuskonventioissa kuten Saksan ja Itävallan kulttuureissa. Täten kääntäjälle on tärkeää tietää, millä käytöksen osa- alueella käännöstoimeksiannon osapuolina toimivat kulttuurit eroavat toisistaan, ja millä osa- alueilla erot eivät ole käännöksen kannalta olennaisia. Vaikka tiettyä ryhmää tai yhteisöä yhdistää tietynlainen käyttäytymisen muoto, kaikki ryhmän tai yhteisön jäsenet eivät välttämättä noudata yhtä ainoaa käyttäytymismallia, mutta yleisellä tasolla voidaan puhua tietynlaisesta
”prototyyppisestä” käytösmallista, josta voidaan poiketa joko tahallisesti tai tahattomasti, jolloin voi seurata yhteiskunnallisia sanktioita, muttei pakon sanelemana. (mt.)
3.2 Kääntäminen, normit ja konventiot
Andrew Chesterman käsittelee artikkelissaan (2007) kääntämisen normeja. Normeja on
Chestermanin (2007, 357) mukaan hyödynnetty muun muassa tutkimuksissa, joissa on tutkittu kääntämisen sosiokulttuurista taustaa. Tutkimuksilla on haluttu selvittää esimerkiksi normien
vaikutusta käännöksissä esiintyviin piirteisiin. Chesterman (mt.) yhdistää normit luonnollisena osana käsityksiin käännösten laadusta. Normit voidaan nähdä tietyn ihmisten muodostamien ryhmien kuten esimerkiksi yksittäisten yhteiskuntien käsityksenä oikeanlaisesta tavasta toimia eri tilanteissa.
Normit ovat siis ryhmän enemmistön mukaan käsitys esimerkiksi korrektiudesta tai standardeista.
(mt.)
Gideon Toury (2012, 61–62) pitää kääntämistä normien säätelemänä toimintana, josta on olemassa runsaasti erilaisia muunnoksia paikasta tai ajasta riippuen eri kulttuurien välillä ja kulttuurien sisällä.
Ihmisillä on luonnollinen taipumus sosiaaliseen kanssakäymiseen, jolloin ihmisryhmiä
muodostettaessa keskustellaan yhteisistä käytännöistä eli konventioista, jotka ohjaavat ryhmän jäsenten käyttäytymistä ja ylläpitävät ryhmän järjestystä.
Normeja osaltaan pidetään psykologisina ja sosiaalisina kokonaisuuksina (Hermans 1996, 26).
Normit ovat osana sosiaalista kanssakäymistä, ja ne säätelevät ihmisten välistä kanssakäymistä.
Normeilla tavoitellaan muiden ihmisten kanssa toimeen tulemisen jatkuvuutta. Ihmisten,
ihmisryhmien ja yhteisöjen välisisissä suhteissa normit ja konventiot tuovat vakautta vähentämällä epävarmuutta ja ennakoimattomuutta, jotka johtuvat ajan hallinnan ja muiden ihmisten käytöksen ennakoinnin mahdottomuudesta. Normien ja konventioiden tuoma vakaus juontaa menneisyyden kokemuksista, jotka myös auttavat toimimaan tulevaisuuden vastaavissa tilanteissa. (mt.)
Hermansin (1996, 26) mukaan käännöksiä on aikaisemmin pidetty tekstien tai kielijärjestelmien välisissä suhteissa tapahtuvina vaihtoina, mutta nykyisin yhä useammin kommunikatiivisessa sosiokulttuurisessa kontekstissa tapahtuvina vuorovaikutuksina. Yksittäiset ihmiset tai ryhmät toimivat verkostona kääntämisessä. Näillä ihmisillä tai ryhmillä on omat ennakkokäsityksensä ja
intressinsä. Käännösprosessi nähdään eri osapuolten vuorovaikutuksena, jossa osapuolilla on omat intressinsä ja tavoitteensa käynnissä olevassa vuorovaikutuksessa. Normit ovat merkittävässä roolissa muun muassa käännösprosessin eri osapuolten valinnoissa, strategioissa ja päämäärissä.
Normit ulottuvat myös käännösprosessin ulkopuolelle, kaikkeen mikä liittyy yhdestä kielestä toiseen tapahtuvaan vuorovaikutukseen, koska lukuisat päätökset edeltävät käännösprosessia. Kääntämistä voidaan pitää tietynlaisena kulttuuripiirien tai -järjestelmien välillä tapahtuvana diskursiivisena siirtona. Kääntäminen on vain yksi tapa kulttuurien välisessä tekstien välittymisessä, sillä tekstit siirtyvät myös kääntämättöminä eri kulttuurien välillä. Kääntämätönkin teksti koetaan erilaisena kohdekulttuurissa kuin tekstin lähtökulttuurissa. (Hermans 1996, 26.)
Käännettäessä kääntäjä päätyy joko noudattamaan lähtötekstiin normeja, josta Toury (2012, 79) käyttää termiä adekvaattisuus, tai käännös suuntautuu noudattamaan kohdekulttuurin normeja, jolloin puhutaan käännöksen hyväksyttävyydestä. Jos kääntäjä päätyy adekvaattisuuteen, niin käännös pyrkii heijastamaan lähtötekstin normeja ja lähtökielen piirteitä, ja jopa lähtökulttuuria.
Adekvaattisuus voi johtaa siihen, ettei käännös ole yhteensopiva kohdekulttuurin kanssa.
Hyväksyttävyyden kohdalla käännös etääntyy enemmän lähtötekstistä, kun kääntäjä noudattaa kohdekulttuurin normeja. (mts., 79–80.)
Lawrence Venuti (2018, 1) mainitsee kääntäjän näkymättömyyden (invisibility) kotouttamista suosivan angloamerikkalaisen kulttuurin kohdalla. Kääntäjän näkymättömyydestä voidaan puhua myös muiden kulttuurien kohdalla. Kääntäjän näkymättömyys perustuu siihen, että käännösteksti ei vaikuta idiomaattisuudeltaan ja luontevuudeltaan käännökseltä, vaan alkuperäisen kirjoittajan tekstiltä. Kääntäjän valitsema käännöstilanteeseen luonteva käännösstrategia luo läpinäkyvän vaikutelman. Jotta käännöstekstin lukeminen olisi vaivatonta, käännöksen tulee olla kohdeyleisön nykykielen ja sen syntaksin mukaista varmistaen tarkan merkityksen. Käännöstekstin lukijoilla on oma olennainen rooli läpinäkyvyyden vaikutelmassa, koska käännöksissä pyritään lähtötekstin viestin välittymiseen tavalla, jolla käännetyn tekstin lukemiskokemusta pyritään parantamaan vähentämällä ”käännöksenomaisia” piirteitä ja käännöksen tulkinnan kannalta hankalaa kieltä
säilyttäen samalla vieraskielisen kirjoittajan viestin tarkoituksen. Tämä johtaa kääntäjän näkymättömyyteen ja vieraskielisen kirjoittajan näkyvämpään rooliin. (Venuti 2018, 1.)
“A fluent translation is immediately recognizable and intelligible,
“familiarised,” domesticated, not “disconcerting[ly]” foreign, capable of giving the reader unobstructed “access to great thoughts,” to what is “present in the original.”
Under the regime of fluent translating, the translator works to make his or her work
“invisible,” producing the illusory effect of transparency that simultaneously masks
its status as an illusion: the translated text seems “natural,” that is, not translated.” (Venuti 2018, 5.)
Koskinen (2007, 334) käsittelee artikkelissaan kääntäjän näkyvyyttä ja näkymättömyyttä, sillä kääntäjä kädenjälki näkyy hänen työssään käännösten jokaisten sanojen ja niiden takana olevina valintoina, vaikka käännöksen lukija ei tätä tulisi ajatelleeksi, vaan lukija uskottelee lukevansa lähtötekstiä. Koskinen vertaakin kääntämisen luomaa illuusiota taikatemppuihin, jos taikatempun tekotapa paljastetaan, rikkoo se illuusion kuten kääntäjän väliintulo käännöksessä tekisi. Tämän vuoksi kääntäjän esiin tuominen on ongelmallista. Kääntäjien näkyvyyttä on kuitenkin pyritty parantamaan 1990-luvulta alkaen. Kääntäjiä tuodaan yhä enemmän julkisuuteen esimerkiksi mediassa tapahtumissa ja ansioituneimmat kääntäjät palkitaan töistään. Kääntäjät itse kokevat työnsä olevan heikosti arvostettu. Heikkoa arvostusta vahvistaa käännöksiin liittyvä, useimmin ylimalkainen kritiikki mediassa. Kääntäjät eivät enää esimerkiksi avaa käännösratkaisujaan
esipuheissaan tai jälkisanoissaan, joita voisi hyödyntää käännösratkaisuihin liittyvissä keskusteluissa kriitikoiden kanssa. Käännöksiltä edellytetäänkin yleisesti luontevaa kieltä, joka ei häiritse
lukukokemusta. (mts., 335–337.)
Kun kääntäjä tuntee oman kulttuurinsa ja sitä ohjaavat normit, on hänelle helpompaa tehdä päätöksiä käännösstrategioista kuten esimerkiksi eksplikoinnista tai kulttuurisesta adaptaatioista, joiden avulla kääntäjä pystyy välittämään kohdekulttuurin yleisölle sopivalla tavalla lähtötekstin sisällön. Kääntäminen on prosessi, johon sisältyy perättäisten päätösten sarja, jossa kääntäjä punnitsee erilaisia vaihtoehtoja valitakseen käännöstilanteeseen sopivan ratkaisun, joka vaikuttaa myös prosessissa seuraavan käännösvaihtoehdon valinnan kohdalla (Levý 1967, 38).
Chestermanin (2007, 363) mukaan normi käsitteenä ei ole kuitenkaan täysin ongelmaton
sovellettaessa sitä käännöstieteessä, sillä osa tutkijoista pitää normeja lähinnä vain olettamuksena.
Jokaisen kulttuurin jäsenen ei voi olettaa käyttäytyvän tietyn normin mukaan, jonka vuoksi kääntäjälle on haasteellisempaa ennakoida käännöksen vastaanottajien reaktioita.
Konventioilla tarkoitetaan tapoja, joilla erilaisia tekstejä kirjoitetaan (Vehmas-Lehto 1999, 107).
Konventioihin kuuluvat teksteissä esiintyvät muodolliset ilmaukset ja tekstin muotoilu. Nämä konventiot eroavat eri kulttuurien välillä. Konventionaaliset erot jaetaan kahteen alaluokkaan:
kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin eroihin. Kvalitatiivisiin eroihin kuuluvat mm. ennalta määrätyt sanavalinnat, kieliopillisen muodon valinta, kollokaatiot (usein yhdessä esiintyvät sanat), lausekkeiden muotoilu ja välimerkkien käyttö. Käännöksissä on suositeltavaa noudattaa kohdekulttuurin konventioita. (mt.)
Esimerkkinä kvalitatiivisista eroista ovat muun muassa ohjetekstit ja niiden erot saksalaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa. Saksankielisisissä ohjeteksteissä käytetään yleensä persoonattomia infinitiivirakenteita, esimerkiksi lampun vaihto-ohje kuuluisi saksaksi seuraavalla tavalla: ”die Lampe vorsichtig umdrehen und herausziehen”, joka käännettäisiin suomeksi toisen persoonan imperatiivissa
” Käännä lamppua ja vedä se varovasti ulos”.
Vehmas-Lehdon (1999, 107–108) mukaan konventioiden eroihin kuuluvat puhuttelutavat etiketteineen. Suomessa on tavallista sinutella myös muun muassa esimiehiä ja itselle vieraita henkilöitä. Suomessa myös esimerkiksi koululaiset kutsuvat opettajiaan sinutellen etunimillä.
Saksankielisissä maissa teitittely on tapana tilanteissa, joissa puhutellaan muita kuin perheenjäseniä tai hyviä ystäviä. Saksalaiset voivat teititellä toisiaan jopa vuosiakin kestäneen ystävyyden jälkeen.
Saksankielisissä maissa kutsutaan kaikkia naispuolisia henkilöitä siviilisäädystä riippumatta sanalla Frau, joka tarkoittaa saksaksi sekä naista että rouvaa. Aiemmin yleisessä käytössä ollutta sanaa Fräulein (neiti) pidetään nykyisin halventavana, eikä se siksi ole enää sovelias tapa kutsua esimerkiksi nuoria naisia. Kääntäjän tulee huomioida nämä konventioerot ja sovittaa erityisesti tulkkina toimittaessa puhuttelutyyli kohdekulttuuriin sopivaksi. Etiketit aiheuttavat muita ongelmia
kääntäjille varsinkin silloin, kun jokin etiketti puuttuu toisesta kulttuurista. Esimerkiksi englannin kielessä ei ole omakielistä vastinetta toivotukselle ”hyvää ruokahalua”, jonka takia usein
englanninkielisissä maissa käytetään ranskankielistä vastinetta bon appétit. Toinen esimerkki vierasperäisestä sanonnasta englannin kielessä on saksankielinen vastine Gesundheit! suomen kielen terveydeksi-ilmaisusta sen jälkeen, kun joku toinen aivastaa. Puuttuvan etiketin kohdalla tulkki voi toimettomuuden sijasta hymyillä. Konventioiden noudattaminen on tärkeää kääntäjälle, muutoin käännöksestä voi tulla harhaanjohtava tai väärinymmärretty. Tämä on aina mahdollista, ja siksi muutamia yksittäisiä lähtötekstin vieraita elementtejä välittyy myös käännökseen. (Vehmas- Lehto 1999, 107–108.)
Vehmas-Lehdon (1999, 110) mukaan konventioerot voivat olla myös kvantitatiivisia. Kvantitatiivisia eroja on kuitenkin haastavampaa tunnistaa kuin kvalitatiivisia eroja. Eroja syntyy muun muassa eri sanaluokkien frekvensseissä. Kvantitatiivisiin eroihin kuuluvat erot distribuutiossa, eli kielellisten välineiden jakautumisessa kuten substantiivien ja verbien määrää tekstissä. Kielellisiin välineisiin kuuluvat myös tarkasteltavat lauseiden pituudet ja lausekkeiden erot. Eroja syntyy myös eri tekstilajien välille. Esimerkiksi lakiteksteissä on yleensä enemmän substantiiveista johdettuja verbejä ja pidempiä lauseita kuin esimerkiksi ruokaresepteissä. Eroja on myös eri kielten välillä:
saksankieliset tekstit sisältävät enemmän substantiiveja ja suomenkieliset tekstin enemmän verbejä. Tämän takia käännettäessä pitää ottaa huomioon myös kvantitatiiviset erot, jotta kohdeteksti vastaa kohdekulttuurin konventioita, muutoin esimerkiksi saksalaisia konventioita noudattava käännösteksti olisi suomalaislukijoille vaikeampi hahmottaa runsaan substantiivien käytön ja pitkien lauserakenteiden takia. (Vehmas-Lehto 1999, 110.)
Vaikka konventiolla pyritään luomaan järjestystä ja vakautta, voivat konventiot olla myös liian epämääräisiä toimiakseen ohjenuorina erilaisille käytöksille, erityisesti ryhmän uusien jäsenten kohdalla. Normeja on sovellettu yhteisöissä määrittelemään sen, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on riittävää tai riittämätöntä, mitä on ennalta määrätty ja kielletty ja mikä hyväksyttävää ja siedettävää käytöstä. Tällaisille ohjenuorille on tarvetta ohjaamaan kulttuurin sisällä tapahtuvaa käytöstä osoittamaan, mikä on kulttuurissa soveliasta ja mikä ei. (Toury 2012, 63.)
4 Skoposteoria, ekvivalenssi ja adekvaattisuus
Tässä luvussa käsittelen skoposteorian, ekvivalenssin ja adekvaattisuuden merkitystä kääntämisen kannalta.
Kääntäjän vastaanottaessa käännöstoimeksiantoa on hänelle myös tärkeintä tietää, mihin tarkoitukseen ja miten kääntäjälle annettu teksti pitää kääntää, jotta käännös toimisi parhaalla mahdollisella tavalla kohdekulttuurin lukijoiden vastaanottaessa käännöstä. 1900-luvun
loppupuolella alettiin tutkia kääntämistä keskittyen käännöksen tavoitteeseen.
Hans Vermeer ja Katharina Reiß kehittivät 1980-luvulla systemaattisen funktionaalisen mallin, jota kutsutaan skoposteoriaksi. Jo edellisellä vuosikymmenellä alettiin kiinnittää huomiota kääntämiseen prosessina ja toimintana, jolla on tietty tarkoitusperä. Kääntämistä pidetään siis funktionaalisena toimintana. Täten laajennettiin ekvivalenssin käsitettä viestintätilanteeseen sopivien vastineiden lisäksi myös käännöksen avulla syntyvän viestinnän tavoitteilla. (Saksa 2004, 161.)
Kaikkea kääntämistä hallitsee käännöksen käyttötarkoitus, funktio, jota kutsutaan käännöstieteissä myös käsitteellä skopos. Kreikan kielen sana skopós viittaa tarkoitukseen tai päämäärään. (Reiß &
Vermeer 1984, 96). Käännöksen käyttötarkoitus täten ohjaa kääntäjän tekemiä valintoja käännöstä tehdessä.
Kääntämisellä toimintana nähdään olevan tietynlainen tavoite, päämäärä. Kääntämisen tuloksena on kohdeteksti. Kun lähtötekstistä laaditaan käännös, se ei ole sama teksti vaan uusi teksti, joka on laadittu johonkin tiettyyn käyttöön ennalta määritellyn tavoitteen mukaan. (Vermeer 1989, 174.) Lähtötekstiä pidetään skoposteoriassa informaatiotarjouksena, mutta se ei voi sisältää ohjeita (instruktiota) itse kääntämisestä ja käännöksestä.
Poikkeustapauksina pidetään dokumentoivaa kääntämistä, jolloin lähtöteksti käännetään sanasanaisesti lähtötekstin sisältöä ja muotoa noudattaen. (Saksa 2004, 161.)
Käännösteorian tärkeimmäksi säännöksi Reiß ja Vermeer (1984, 101) nostavat skopossäännön, jonka mukaan ”tarkoitus määrittää toiminnan eli toiminta on tarkoituksensa funktio, toisin sanoen tarkoitus pyhittää keinot”. (mt.) Skoposteoriassa ei täten ole mitään normatiivista (Saksa 2004, 161).
Vehmas-Lehto (1999, 92) painottaakin, että skoposteoriassa käännöksessä olennaisinta on sen hyvyys, ei ekvivalenttius. Hyvä käännös toteuttaa sille asetetun funktion. Vehmas-Lehto (mt.) pitää kuitenkin ekvivalenssiin pyrkimistä myös mahdollisena skopoksena ja ekvivalenttia käännös mahdollisesti hyvänä käännöksenä.
Skoposta voidaan soveltaa kolmella eri tavalla, jolloin viitataan joko (a) käännösprosessiin ja tämän prosessin päämäärään, (b) käännöksestä kääntämisen tuloksena, käännöksen funktiona ja (c)
kääntämistavasta, käännösmenetelmästä, käännösmenetelmän intentiona (Vehmas-Lehto 1999, 92;
Vermeer 1989, 177).
Vermeerin (1989, 182–183) mukaan käännettäessä kääntäjä laatii käännöksen joko omasta aloitteestaan tai jonkun toisen, esimerkiksi asiakkaan tai käännöstoimiston toimeksiantona (Auftrag), jossa useasti vain pyydetään kääntämään annettu teksti toiselle kielelle ilman että käännöksen varsinaista käyttötarkoitusta mainitaan toimeksiannon yhteydessä. Käyttötarkoitus ja vastaanottajat ilmenevät tavallaan itsestään kuitenkin toimeksiannon yhteydessä, että esimerkiksi tieteellisen artikkelin käännös julkaistaan tiedejulkaisussa muiden tieteilijöiden luettavaksi tai esimerkiksi yhtiöiden välisessä viestinnässä hyödynnettävät käännökset tulevat toimeksiantajina olevien yhtiöiden käyttöön. Näin ollen jokaisella käännöksellä on skopos, joko ennalta määritelty tai implisiittinen. Käännöksen käyttötarkoituksen määrittäminen kuitenkin on tärkeää sekä kääntäjän että asiakkaan kannalta. (mt.)
Huomioitavaa on, että käännöksen skopos voi erota lähtötekstin skopoksesta, sillä käännös tehdään eri tavalla kuin lähtöteksti, jolloin käännös voidaan laatia eri käyttötarkoitukseen kuin lähtöteksti.
Käännöksille ominaiseksi katsottu tarkoituksen säilyttäminen ei ole yleisen käännösteorian perusvaatimus vaan, pikemminkin kulttuurispesifinen sääntö. (Reiß & Vermeer 1984, 101.)
Ekvivalenssilla tarkoitetaan lähtötekstin ja kohdetekstin eli käännöksen tai niiden osien välistä suhdetta, jota kuitenkin pidetään epäselvänä (Reiß & Vermeer 1984, 124). Christiane Nordin (1995, 25) mukaan käännöksen odotetaan olevan uskollinen lähtötekstilleen, jolloin tavoitellaan samalla käännöksen ekvivalenssia eli voidaan puhua myös käännöksen vastaavuuteen pyrkimisestä.
Käännöksestä pyritään siis tekemään lähtötekstiä vastaavaksi niin paljon kuin se käännettäessä on mahdollista.
Reißin ja Vermeerin (1984,139–140) mukaan toinen ekvivalenssia lähellä oleva käännöstieteen termi on adekvaattisuus, joka kuitenkin pitää erottaa ekvivalenssista, sillä adekvaattisuudella tarkoitetaan lähtötekstin ja käännöksen välisessä suhteessa käännösprosessin aikana
käyttötarkoituksen eli skopoksen jatkuvaa huomioon ottamista. Tällöin adekvaattisuus ilmenee kääntämisessä, kun käännöksen tarkoitukseen nähden kohdekielisten merkkien valinta on alisteista. Ekvivalenssin kohdalla on kyse lähtötekstin ja kohdetekstin välisestä suhteesta, jossa kummatkin tekstit mahdollisesti täyttävät samantasoisesti saman viestintätehtävän. On
mahdotonta kääntää ”ekvivalentisti”, tosin lähtötekstiin verrattuna kohdeteksti voi olla ekvivalentti.
Käsitteinä ekvivalenssi ja adekvaattisuus viittaavat tuotteeseen tai tuloksena. (Reiß & Vermeer, 140.)
Reißin ja Vermeerin (1984, 140) määritelmän mukaan ekvivalenssi voidaan luokitella
adekvaattisuuden erikoislajiksi, jolloin molemmilla, sekä lähtö- että kohdetekstillä on yhteinen funktio.
5 Käännösstrategioita
Leppihalmeen (2007, 365) mukaan jokaisen tekstin kääntämiseen kielestä toiseen tarvitaan yhä ihmisen tekemää työtä. Ihmisen tulee aina kääntäessään miettiä, harkita ja analysoida, mitä
tapahtuu monia vaiheita sisältävän käännösprosessin aikana. Käännösprosessin aikana tulee eteen käännösongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan kuhunkin tilanteeseen sopivia
käännösstrategioita. Käännösstrategioita tutkittaessa huomio kohdentuu kääntäjän valitsemaan strategiaan. Käännösstrategioita käsittelevissä tutkimuksissa tarkastellaan, onko kääntäjän käyttänyt samaa strategiaa koko käännöksessä, vai onko eri tekstiosissa käytetty eri strategioita.
Tarkasteltava voi olla myös yhden tai useamman kääntäjän käyttämien strategioiden kehittyminen aikojen saatossa, jolloin muodostuu kääntäjälle hänen oma tyylinsä ja suosikkistrategiansa.
Käännösstrategioiden tutkimuksessa voidaan hyödyntää tekstikorpuksia. Myös käännösten vastaanottoa ja vaikutuksia voidaan tutkia ja verrata keskenään.
Käännösstrategioiden tutkimisessa on kaksi päälinjaa: globaalit ja paikalliset strategiat. Globaalit käännösstrategiat muodostavat perustan muille strategioille, jotka ovat alisteisia globaaleille käännösstrategioille. Paikalliset strategiat ovat apuvälineitä tekstin yksittäisten käännösongelmien ratkaisemiseen. Tutkijat ovat väitelleet siitä, onko kääntäminen aina strategista toimintaa. Onko tietty strategia aina käytössä, vaiko ainoastaan silloin, kun kääntäjä on tietoinen strategian käytöstä.
Voidaan kuitenkin olettaa, että kääntäjä on ainakin osittain tietoinen käyttämästään strategiasta, kun hän pohtii käännösongelmaa ja ratkaisee sen tutulla tavalla sen enempää käännösongelmaa ajattelematta. Kokenut kääntäjä ei ajattele käännöstapojaan, koska ne ovat kokemuksen myötä automatisoituneet. (Leppihalme 2007, 366.)
Vehmas-Lehto (1999, 99) mainitsee kääntämisen pragmaattisiin eli esimerkiksi tilannekontekstiin liittyviin ongelmiin kuuluvan kulttuurien eroista aiheutuvat ongelmat, joita ovat lähtö- ja
kohdekulttuurien erot esimerkiksi normeissa ja konventioissa. Kielellisten ongelmien ratkaisuun on olemassa murteita ja sanaleikkejä lukuun ottamatta yksinkertaisia metodeja.
Pragmaattiset käännösongelmat ovat haastavampia, koska kääntäjän tulee ottaa ongelmia
ratkoessaan huomioon tilannetekijät ja käännöksen vastaanottajat. Näitä pragmaattisten ongelmien ratkaisemista kutsutaan pragmaattisiksi adaptaatioiksi, joka tarkoittaa lähtötekstin tekstiosien kääntämistä kohdetekstille sopivaan muotoon. (Vehmas-Lehto 1999, 99.)
Pragmaattisia adaptaatioita voidaan myös määritellä denotatiivisena tai referentiaalisena merkityksenä käännöksen funktion, vastaanottajan tai muiden tilannetekijöiden perusteella.
Pragmaattiset adaptaatiot ovat ideologiasta (dynaaminen ekvivalenssi, funktionaalinen ekvivalenssi tai skoposteoria) riippumatta olennainen osa kääntämistä ja kommunikatiivista käännösteoriaa.
(Vehmas-Lehto 1999, 100.)
Vehmas-Lehdon (1999, 100) mukaan pragmaattisten adaptaatioiden tyyppejä on neljä: lisäys, poisto, korvaus ja järjestyksenmuutos. Näistä järjestyksenmuutokset ja poistot ovat harvinaisia. Poistoa voidaan pitää hyödyllisenä, kun esimerkiksi jokin lähtötekstissä on jotain kohdeyleisölle itsestään selvää. Järjestyksenmuutokset ovat perusteltuja tapauksissa, joissa on kyse konventioeroista kahden eri kulttuurin välillä. Esimerkiksi tietyissä kulttuureissa kohdeyleisö haluaa kuulla huonot uutiset ensimmäisenä, ja vasta sen jälkeen hyvät uutiset. Toisissa kulttuureissa halutaan kuulla uutiset päinvastaisessa järjestyksessä. (Vehmas-Lehto 1999, 100.)
Vehmas-Lehdon (1999, 101–112) mukaan pragmaattisten adaptaatioiden käytölle on useita eri perusteita, joita ovat esimerkiksi lähtötekstin ja käännöksen erot julkaisuajankohdassa ja -paikassa, tekstifunktiossa, vastaanottajien taustatiedoissa sekä erot lähtö- ja kohdekulttuureissa ja niiden konventioissa.
Käännös laaditaan eri aikana, eri paikassa ja erilaisella funktiolla (tarkoituksella) kuin lähtöteksti (Vehmas-Lehto 1999, 101). Käännöksessä näkökulma muuttuu lähtötekstiin verrattuna, esimerkiksi uutisartikkelissa voidaan ilmaista jotain tapahtuneen ”eilen”, jolloin käännöksessä ajankohta ”eilen”
ei enää päde. Tällöin kääntäjä antaa tapahtumalle tarkan ajan käännöksessä, esimerkiksi maanantaina 7. heinäkuuta, joka poistaa ilmauksesta suhteellisen ajan muuntamalla sen muista ajoista riippumattomaan absoluuttiseen aikaan. Lähtö- ja kohdekulttuurin paikat ja niiden erot
edellyttävät käännettäessä yleistämistä, jolloin paikan ilmaisemisesta tulee tarkempaa. Esimerkiksi Suomea suomalaisille kuvailtaessa kuivaillaan: ”Maassamme on paljon kauniita järviä, metsiä ja sen luonto on puhdas”. Käännöksen tulee olla paikan suhteen tarkempi: ” Suomessa on paljon kauniita järviä, metsiä ja sen luonto on puhdas”. (Vehmas-Lehto, 1999, 101.)
Nordin (1994, 116) mukaan tekstin funktio voi muuttua ilmankin käännöstä, koska esimerkiksi vanha teksti on aikanaan toiminut elämän ohjeena ja toimii nykylukijoille tiedonlähteenä entisaikojen elämäntavoista. Esimerkkinä Nord mainitsee erään eteläamerikkalaisen tekstin saksannoksen. Lähtötekstin avulla haluttiin herättää lukijoiden huomio maansa poliittisen
järjestelmän epäkohdista, joihin heidän tulisi puuttua. Tällainen poliittinen tarkoitus ei toimi enää käännöksessä, koska käännöksen lukijat eivät voi vaikuttaa vieraan maan sisäisiin asioihin, jolloin lähtötekstin appellatiivinen funktio muuttuu käännöksessä informatiiviseksi funktioksi. (Vehmas- Lehto 1999, 101 [Nord 1994, 116].)
Vehmas-Lehdon (1999, 101–102) mukaan erot taustatiedoissa ovat tiivisti yhteydessä
kulttuurieroihin. Nämä taustatiedot kuuluvat tavallisesti lähtökulttuurin lukijan ajatusmaailmaan, mutta puuttuvat kulttuurierojen takia kohdekulttuurin lukijan ajatusmaailmasta. Kulttuurikohtaisten asioiden käyttö osoittaa, miten suuria kulttuurien väliset erot ovat. Kun kohdekulttuuria edustavalla lukijalla on riittävästi taustatietoa lähtökulttuurista, lähtötekstin viestin välittyminen helpottuu ilman suurempia muutoksia. (mt.)
5.1 Paikalliset käännösstrategiat
Leppihalmeen (2007, 368) mukaan jokaisella käännösstrategialla on vaikutuksensa käännökseen ja kohdeyleisöön. Siksi kääntäjän on tärkeää pohtia, minkälaista vaikutusta käännöksellä
kohdeyleisössä haetaan. Paikalliset käännösstrategiat voidaan jakaa säilyttämiseen, muutokseen, lisäykseen ja poistoon. Säilyttämisellä tarkoitetaan sitä, että lähtötekstin vierassanat välittyvät käännöksessä muuttumattomina tai hyvin pienin muutoksin, esimerkiksi kirjoitusasu ja sanan
taivutus voidaan mukauttaa kohdekielen normien mukaiseksi. Muutoksella tarkoitetaan
käännösyksiköiden tai tekstiosien muuntamista kohdekielen mukaisiksi. Lisäyksellä tarkoitetaan käännösstrategiaa, jossa kääntäjä lisää käännökseen esimerkiksi selityksiä, jos hän arvioi, että selityksiä tarvitaan käännöksen ymmärtämiseen. Joissain tapauksissa kääntäjän pitää esimerkiksi korvata lähtökielinen sanaleikki jollain muulla tilanteeseen sopivalla tavalla kuten vitsillä. Poistolla tarkoitetaan sitä, että lähtötekstin sanalle tai ilmaisulle ei ole sopivaa vastinetta kohdekielessä, jolloin ne eivät myöskään välity käännöksessä. Kääntäjän on myös mahdollista yhdistellä erilaisia strategioita, esimerkiksi kääntäjä voi käyttää vierassanoja käännöksessä ja sitten lisätä niiden selitykset tekstin alaviitteissä tai mahdollisesti teoksen sanastossa. (Leppihalme 2007, 368.)
Koller (1997, 60–61) mainitsee kotouttavan ja vieraannuttavan käännösstrategian. Kotouttava käännösstrategia pyrkii noudattamaan käännöksen kohdekielen kielen ja tyylin normeja sinä ajankohtana, jolloin käännös laaditaan. Vieraannuttava käännösstrategia pyrkii noudattamaan käännöksessä lähtötekstin kielen ja tyylin normeja niin pitkälle kuin mahdollista tai vähintään antamaan vaikutelman tekstin vieraasta alkuperästä. Vieraannuttava käännösstrategia voi
kotouttavasta käännösstrategiasta poiketen muokata kielellisiä normeja, kun esimerkiksi vieraan kielen sitaattisanoja siirtyy kohdekieleen. (mt.)
Vieraannuttavan ja kotouttavan käännösstrategian suosiminen riippuu usein lähtö- ja kohdekulttuurien ja kielten statuksesta ja niiden välisestä statuksesta (Puurtinen 2004, 90).
Esimerkiksi englannin kielellä on maailmalla vahva asema, jonka vuoksi Pohjois-Amerikassa suositaan kotouttavia strategioita, eli käännöstä mukautetaan amerikkalaiseen kulttuuriin.
Pienemmissä kulttuureissa ja kielissä suositaan vieraannuttavia käännösstrategioita, jota kutsutaan myös adekvaattiseksi kääntämiseksi. Tällöin pienempi kulttuuri saa vaikutteita isommista
kulttuureista esimerkiksi lainasanojen muodossa. Pohjois-Amerikassa julkaistaan myös vähemmän käännöskirjallisuutta kuin esimerkiksi Suomessa, jolloin vieraiden kulttuurien vaikutus jää
vähäiseksi, toisin kuin suuremmasta kielestä pienempään kieleen käännettäessä. Käännökset pyritään kotouttamista suosivissa kulttuureissa ”sulauttamaan” paikalliseen kirjallisuuteen, eikä vieras vaikutus leviä yhtä helposti. (Puurtinen 2004, 90–91.)
Koskisen (2007, 330) mukaan kääntäjän tehtävä on haastava, koska riippuen ajasta ja paikasta kääntäjä on joko saanut tehdä vapaammin oman tulkintansa lähtötekstistä, tai hänet on määrätty pitäytymään lähtötekstissä niin paljon kuin mahdollista. Kääntämisen vaatimuksiin ovat
vaikuttaneet esimerkiksi kohdekulttuureissa tapahtuva sisäinen kehitys ja vallitsevat ideologiset näkökannat. Myös lähtökulttuurin, tai yksittäisen teoksen arvostus kohdekulttuurissa on myös vaikuttava tekijä käännösratkaisujen kannalta, joista kääntäjä ottaa oman suuntautumisensa käännösratkaisuihinsa. (Koskinen 2007, 330.)
5.2 Vierassanat ja käännöslainat käännöksissä
Rune Ingon (1990, 210) mukaan käännöksestä tulee mahdollisimman tarkka, kun lähtökielen sana siirtyy muuttumattomana käännökseen eli sitä ei käännetä, jolloin lähtökielen sanaa tai termiä käytetään lainasanana ts. vierassanana käännöksessä.
Usein kääntäjä käyttää lähtötekstin vierassanoja käännöksessä, jotta käännöksessä olevat aukot, eli vastineen puutteet kohdekulttuurissa, tulevat täytetyiksi. Joissain tapauksissa vierassanoja
käytetään käännöksissä lisäämään vieraan kulttuurin tuottamaa eksoottista vaikutusta kohdeyleisön lukijoissa. (Leppihalme 2007, 368.)
Ingon (1990, 243) mukaan kaunokirjallisuuden käännöksissä on tapana säilyttää fiktiiviset henkilö- ja paikannimet, jotta käännöksen lukijalle välittyy lähtötekstin aitoa paikallisväriä. Näin on tutkimuksen kohteena olevassa Ystävät kaukana -romaanin käännöksessä erisnimistä suurimman osan kohdalla tehty. Romaanin henkilöhahmoilla ja paikkakunnilla on samat muuttumattomat erisnimet niin lähtötekstissä kuin käännöksessä, pois lukien tietyt paikannimet, joilla on saksankielinen nimivariantti esimerkiksi Viipuri (Wiburg), koska romaanin tapahtumat sijoittuvat Suomeen ja Venäjälle, jolloin on loogisinta käyttää myös käännöksessä suomalaisia ja venäläisiä erisnimiä.
Ingo (1990, 242) huomauttaa, että esimerkiksi kaunokirjallisuudessa erisnimet voivat olla joko todellisia tai täysin fiktiivisiä, joista viimeksi mainitut tulevat herkemmin käännetyiksi
kaunokirjallisuudessa. Mikäli kohdekielessä on luotu oma nimivariantti vieraasta paikkakunnasta, tulee kääntäjän käyttää tätä varianttia käännettäessä kohdekielelle, esimerkiksi Karjala > Karelien, Moskova > Moskau, Vienanmeri > Weißes Meer jne.
Leppihalme (2001, 141) antaa esimerkkejä englannin kielen sanoista, jotka esiintyvät
suomennosteksteissä kuten Stilton > stilton, pub > pubi ja exit poll > ns. exit poll, joka on sittemmin korvattu lähes käännöslainalla ovensuukysely. Vierassanojen käyttö on olennainen osa
vieraannuttavaa käännösstrategiaa. Liiallinen vierassanojen käyttö käännöksessä ilman korvaavia strategioita (selittämistä ja lisäyksiä) voivat hämmentää kohdekielisiä lukijoita.
Ystävät kaukana -romaanin saksannoksessa Russische Freunde esiintyvät vierassanat ovat useimmiten erisnimiä, jotka ovat siirtyneet sellaisenaan tai pienin muutoksin lähtötekstistä käännökseen. Näitä ovat henkilöhahmojen nimet ja paikannimet. Venäläisten erisnimien nimien kohdalla kirjoitusasu on saksalaistettu esimerkiksi Karpov > Karpow, tai erisnimelle löytyy
saksalainen nimivariantti, esimerkiksi Pietari > Sankt Petersburg
Leppihalmeen (2007, 368) mukaan käännöksissä esiintyviä vierassanoja voivat olla esimerkiksi kirosanat kuten ranskan merde! tai espanjan ¡ay caramba!, englannin puhuttelusanat kuten sir tai ma’am ja huudahdussanat kuten saksan Gott im Himmel! tai italian mamma mia! Edellä mainittujen ilmausten kotiuttamista, erityisesti kirosanojen kohdalla, voidaan pitää sopimattomana
nuoremmalle lukijakunnalle, jolloin kohdekieliset kirosanat tuntuisivat liian voimakkailta nuorille lukijoille. Tämän takia vieraan kielen kirosanat jätetään usein kääntämättä lasten- ja
nuortenkirjallisuudessa. Toisaalta kääntäjä voi myös ajatella, että lähtötekstin kirjoittaja on valinnut tekstinsä sanat ja ilmaisut niin, että myös käännöksen lukijat pystyvät ymmärtämään riittävän tarkasti tekstin sisällön ilman vierasperäisten sanojen kotouttamista. (Leppihalme 2007, 368.)
Käännöslainat tai suorat käännökset ovat sanasta-sanaan-käännöksiä lähtötekstin sanoista tai ilmauksista. Tällaiset käännökset ovat yleisiä, vaikkakin ne saattavat olla vieraita ja jopa
hämmentäviä kohdeyleisölle. Käännöslainojen käyttöön päädytään useimmin silloin, kun vieraalla kielellä on vahva asema kohdekieleen nähden, kuten englannin kielellä on muihin maailmankieliin verrattuna, jolloin kotoperäisten vastineiden keksiminen olisi haastavampaa. Esimerkiksi nopeasti tuotettavissa uutisteksteissä käytetään usein käännöslainoja, kun aikaa on rajallisesti käännösten laatimiseen. (Leppihalme 2007, 368.)
Leppihalmeen (2001, 141–142) mukaan esimerkiksi Enid Blytonin kirjojen suomennoksissa 1950- luvulla ginger beer on käännetty suomeksi inkivääriolueksi. Myös esimerkiksi englanninkielisissä suomalaisromaanien käännöksissä on tarvittu käännöslainoja kuvailemaan suomalaista maaseutua kuten Arto Paasilinnan romaaneissa esiintyvä kalasauna on käännetty englanniksi sanalla fishing house. (Leppihalme 2001, 142.)
Suomen kieleen on tullut runsaasti käännöslainoja germaanisista kielistä, esimerkiksi ATK-sanastoa englannin kielestä kuten palomuuri (fire wall), emolevy (motherboard) tai kosketusnäyttö (touch screen). Nykyään ihmiset käyttävät arjessaan useampaa eri kieltä, jolloin vierassanoja on helpompi ottaa käyttöön toisessa kielessä kuin keksiä kokonaan uusia sanoja uusille ilmiöille. Käännöslainojen käyttöön voi vaikuttaa myös se, mistä kielestä mihin kieleen sanoja lainataan. Esimerkiksi
germaanisten kielten välillä lainasanojen välittyminen ilman suurempia muutoksia on helpompaa kuin germaanisten ja uralilaisten kielten välillä, jolloin kirjoitusasua ja mahdollisesti ääntämistä joudutaan muokkaamaan tulokieleen sopivaksi, esimerkiksi ruotsin köping on kääntynyt suomen kieleen kauppalaksi.
5.3 Ylä- ja alakäsitteet käännöksissä
Leppihalmeen (2007, 369) mukaan aukko kohdekielessä voidaan täyttää vierassanojen käytön lisäksi myös esimerkiksi yläkäsitteillä. Kääntäjän on päätettävä, kääntääkö hän vieraan käsitteen
eksplikoiden vai kääntääkö vieras käsite yksinkertaisemmin käyttämällä yläkäsitettä. Valinta riippuu käännöksen tavoitteesta: halutaanko asiat esittää tarkasti käännöksessä vai riittääkö kohdeyleisölle lähtötekstin vieraan käsitteen korvaaminen yläkäsitteellä. Yläkäsitettä käytetään esimerkiksi
puulajista, joka ei kasva kohdekulttuurin alueella, jolloin käännöksessä vieras puulaji käännetään vain ”puuksi”. Myös esimerkiksi vieraiden kulttuurien koulutusjärjestelmissä olevat erilaiset koulut tai tutkinnot kääntyvät vain ”kouluiksi” tai ”tutkinnoiksi”. Tuotemerkkien häivyttäminen on myös yleistä, jolloin kohdekulttuurille vieras kauppaketju tai virvoitusjuomamerkki kääntyy esimerkiksi
”lähimarketiksi” tai limsaksi”.
Yläkäsitteiden käyttö voi johtaa käännöksen latistumiseen, mutta toisaalta tärkeämpänä voidaan pitää lähtötekstin viestin luontevaa välittymistä (Leppihalme 2007,369). Joissain tapauksissa voidaan yksittäinen käsite korvata myös tarkemmalla alakäsitteellä, esimerkiksi lähtötekstissä voidaan puhua leivästä ja käännöksessä kerrotaan tarkemmin leipätyypistä, esimerkiksi sämpylästä. Joskus käsitteelle voi löytyä useitakin vastineita, jolloin eri sanoja voidaan käyttää vastaamaan yhtä
käsitettä eri tekstiosissa. Joissain tapauksissa voidaan käyttää synonyymeja (auto = kosla) tai antonyymejä (kehno = ei hyvä). Jotkut lähtötekstin ilmaukset voivat olla turhan voimakkaita kohdekulttuurissa, jolloin niitä halutaan käännettäessä lieventää. Esimerkiksi verbi rakastaa on suomen kielessä voimakkaammin tunnelataantunut kuin esimerkiksi englannin kielessä, jolloin suomeen päin käännettäessä on suositeltavaa usein kääntää pitää jostakin -verbillä, kun puhutaan esimerkiksi harrastuksista. Käännöksen latistumista voidaan välttää, kun käännöksessä käytetään sopivissa kohdissa voimistamista. (Leppihalme 2007, 369.)
5.4 Kulttuuriset adaptaatiot käännöksissä
Usein kääntäjä ratkaisee käännettäessä lähtökulttuurin vieraan elementin kohdekulttuuriin käyttämällä kulttuurista adaptaatiota, eli lähtökulttuurin vieras elementti korvataan jollain kohdeyleisön omasta kulttuurista tutulla vastineella (Leppihalme 2007, 370). Esimerkiksi tutkimusmateriaalin suomalainen teleoperaattori Sonera on korvattu saksannoksessa
saksalalaisella teleoperaattorilla Telekom, jonka tarkoituksena on mahdollisesti ollut herättää saksalaisissa kohdeyleisön lukijoissa samanlaisia mielleyhtymiä kuin suomalaisille lähtötekstin lukijoille syntyy Sonerasta.
Vehmas-Lehdon (1999, 105) mukaan pragmaattisia tai myös toisin sanoen, kulttuurillisia adaptaatioita, käytetään niissä tapauksissa, joissa lähtökulttuuriin sanoille tai ilmiöille ei löydy kohdekulttuurissa vastinetta. Yleisin pragmaattisen adaptaation muoto on pyrkiä löytämään funktionaalinen analogi, jolla tarkoitetaan esimerkiksi käännöksessä lähtökulttuurin vieraiden
ilmiöiden korvaamista kohdekulttuurin ilmiöillä. Esimerkiksi brittiläinen ruokakauppa Tesco voitaisiin kääntää S-Marketiksi jonkun romaanin suomennoksessa, koska lähtötekstin vieras nimi saattaisi hämmentää suomalaislukijoita. Funktionaalista analogia käytetään myös yleisesti mittayksiköiden, lukujen ja valuuttojen kääntämisessä, jolloin esimerkiksi kohdekulttuurin mittayksiköt annetaan suluissa vieraiden mittayksiköiden yhteydessä. Kääntäjän tulee näissä tapauksissa myös muuntaa arvot kohdekulttuurin mittayksiköiksi. Tarkkuusvaatimus riippuu muun muassa ko. lukujen ja tekstilajin funktiosta. Esimerkiksi maili (1609 m) voidaan kääntää 1,5:ksi tai 1,6 kilometriksi, pauna (454 g) 450 grammaksi tai puoleksi kiloksi. Lämpötilojen mittayksiköt voivat myös erota eri
kulttuureissa. Nykyisin lähes kaikki maailman valtiot käyttävät lämpötiloja mitatessa celsiusasteita, poikkeuksena Yhdysvallat, jossa on vielä yleisessä käytössä fahrenheit-asteikko. Amerikkalaisessa tekstissä voidaan ilmaista veden jäätymispisteeksi 32 fahrenheitastetta (32 ˚F), joka käännettäisiin muualla maailmassa 0 celsiusasteeksi (0 ˚C). (mt., 106.)
Leppihalmeen (2001, 142) mukaan kulttuurinen adaptaatio on suosittua tv-tekstitysten ja
lastenromaanien käännöksissä. Esimerkiksi maininta yhdysvaltalaisesta Walmart- kauppaketjusta voisi kääntyä television tekstityksissä suomeksi K-Marketiksi, New Yorkin Central Park -puisto lastenromaanissa Kaivopuistoksi, Texaco-huoltoasemaketju Teboiliksi ja Hershey-suklaa Fazeriksi.
Kohdekulttuurin vastineiden käyttöä esimerkiksi tv-tekstityksissä voidaan perustella sillä, että katsojien tulee pystyä ymmärtämään lukemansa nopeasti vaihtuvat tekstitykset vaivatta, jolloin vieraan elementin takia jokin asia saattaa jäädä avautumatta katsojalle. Lastenkirjallisuudessa kulttuurista adaptaatiota voidaan perustella kohdeyleisön rajallisella tietämyksellä vieraista
