Kapitalismi nyt

1/2009 niin & näin 163

kirjat

Koistisen toisinaan laukomat puhe- kielisyydet, kuten ”hommeli” (88) ja

”jollain ilveellä” (104). Myös kään- nöksissä on outouksia (esim. 91).

Lisäksi alkukieliseen tekstiin viit- taavien loppuviitteiden numerointi on paikoin virheellistä (luku 3). Lisä-

lukemistokin on harmillisen suppea:

kolme teosta, joista vain Allisonin on yleisesitys.

Nämä valitettavat puutteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Koistisen kirja on oivaltava ja asian- tunteva johdanto Puhtaan järjen kri-

tiikkiin ja tarjoaa uusia näkökulmia myös Kant-tutkimukseen. Sellaisena se on arvokas lisä suomalaiseen filo- sofiseen kirjallisuuteen.

Kaisa Luoma

Kapitalismi nyt

General Intellect, Vasemmisto etsii työtä. Like & Vasemmistofoorumi & Tutkijaliitto, Helsinki 2008. 292 s.

aikka Vasemmisto etsii työtä on kol- lektiivisesti kirjoi- tettu kirja, sen te- kijäjoukon (tästedes GI) ääni on yllättävän yhtenäinen niin sisällöllisesti kuin tyylillisestikin.

Kirja painottuu reaalivasemmiston politiikan kritiikkiin, ei oman poliit- tisen ohjelman luonnosteluun. Poik- keuksellisen ilahduttava avaus se on joka tapauksessa.

GI erittelee tuotannon ja työ- elämän muutoksia uudessa – kömpe- lösti ”postfordistiseksi” kutsumassaan – kapitalismin kehitysvaiheessa. ’Uu- delle työlle’ ominaista on työajan se- koittuminen muuhun aikaan, työsuh- teiden pätkittäisyys ja epävarmuus ja osa-aikatyö. Yrittäjyydestä on tulossa uusi työn ideaalityyppi. Vaikka työ- suhteet muodollisesti säilyisivätkin palkkatyömuotoisina, tiimityön ja tulosvastuullisuuden myötä kontrolli muuttuu vertikaalisesta horisontaa- liseksi ja työntekijälle itselleen sä- lytetään tuotannon ja työprosessin organisointitehtäviä. Muodollinen yrittäjästatus taas ei enää takaa it- senäisyyttä, vaan saattaa tarkoittaa todelliselta asemaltaan alisteista, yh- destä ”asiakkaasta” riippuvaista työtä.

Uuden työn kuvauksen keskiössä on koulutettu projektitietotyöläinen.

GI tekee silti selväksi, että prekaariin uustyöhön kuuluu myös alhaisen koulutus- ja palkkatason palvelu- ja hoivatyötä. Yhteistä näille on paitsi

määräaikaisten työsuhteiden mu- kanaan tuoma epävarmuus myös se, ettei mekaaninen työsuoritus enää riitä, vaan kaikki työ on lähentynyt hoiva- ja palvelutyötä (”feminisoi- tunut”) siinä mielessä, että mukana on oltava (tai ainakin teeskenneltävä olevansa) koko persoonallaan. Työ- markkinoilla myydään tunteita, mi- nuutta ja suhteita pikemmin kuin työsuoritteita.

Pätkä-, silppu-, vuokra- ja keik- katyösuhteiden sitkeä kutsuminen

”epätyypillisiksi” kertoo vasemmis- tonkin haluttomuudesta tunnistaa se muutos, joka on jo ajat sitten tehnyt tällaisesta työstä täysin tyypillistä. GI ei näe tapahtuneen muutoksen sen kummemmin yksiselitteisesti huo- nontaneen kuin parantaneenkaan työläisten asemaa. Tarkoitus ei ole ottaa kantaa työelämässä ja -markki- noilla tapahtuneen muutoksen puo- lesta tai sitä vastaan, vaan päivittää työvoiman käytettävissä olevaa työ- taistelukeinovalikoimaa vastaamaan uutta tilannetta.

Kirjan toinen ydinväite on, ettei kapitalismi palaudu markkinoihin.

Vasemmiston tulisi kääntää katseensa takaisin niihin oikeudellisiin ja po- liittisiin interventioihin joilla yksi- tyisomaisuutta ja omaisuudetonta työvoimaa luodaan. Moralistinen markkinoitumiskritiikki helposti unohtaa, että kapitalismi vaatii lain- säädäntöä ja poliittista valtaa, joka luo ja puolustaa yksityisomaisuutta.

GI vertaa nykytilannetta muutaman sadan vuoden takaiseen ”orjakapi- talismin” aikaan, jolloin rikosoikeus (irtolaislainsäädäntö) auttoi työhön pakottamisessa. Maahanmuuttopo- litiikan kautta ihmisten liikkumisen hallinnointi nostetaan työelämä- analyysin keskiöön. Paitsi että siir- tolaisen hahmoon tiivistyvät monet nykytyövoimalle asetettavat vaati- mukset (valmis liikkumaan, vaih- tamaan ’kulttuuria’, oppimaan uutta ja tekemään mitä tahansa työtä), eurooppalaiset työmarkkinat ovat jo riippuvaisia siirtolaistyövoimasta.

Löyhä puhe linnake-Eurooopasta hämää: siirtolaisvirtoja ei yksioikoi- sesti pyritä pitämään rajojen ulko- puolella, vaan pyritään tuottamaan oikeudetonta työvoimaa erilaisin kontrollitoimin. On pääoman etujen mukaista, että suuri osa työvoimasta on vailla täysiä ihmisoikeuksia.

GI:lle uusliberalismi ei ole yk- sityisten intressien taistelua julkista valtaa vastaan, vaan muutos ohja- uksen tavoissa. GI suomii vasem- mistoa moralistisesta uusliberalismin kritiikistä, joka kieltäytyy näkemästä kuinka markkinoille ja ”vapaalle kil- pailulle” luodaan otollisia olosuhteita raskain valtiollisin interventioin.

Maahanmuuttopolitiikan osalta GI:n kritiikki kohdistuu paitsi teknis- hallinnollisesti ajattelevaan (ja jopa populistis-kansallismielisen oikeiston kanssa liittoutuvaan) vanhaan vasem- mistoon myös uuteen humanistiseen

164 niin & näin 1/2009

kirjat

vihervasemmistoon, joka näkee kaikki siirtolaisten ongelmat yti- meltään ’kulttuurien kohtaamiseen’

liittyvinä ja on sokea sille raa’alle väkivallalle kapitalismin ytimessä, jonka avulla työmarkkinat luodaan.

Ympäripyöreän monikulttuurisuus- puheen ja hyväätarkoittavan hol- houksen sijaan GI perää kontrollien purkua ja vapaata liikkuvuutta.

Työmarkkinoille on siis syn- tynyt uusi, loputtomiin joustava työtätekevien köyhien luokka. GI:n tarjoama ratkaisu tilanteeseen on yksinkertainen: ehdoton, kaikille maksettava ja elämiseen riittävä perustulo. GI tekee ilahduttavan selkeän pesäeron niihin perustulon puolustajiin, joille kyse on vain tai ensisijaisesti sosiaaliturvajär- jestelmän yhtenäistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Perustulon tarkoitus on mahdollistaa työstä kieltäytyminen, jolloin se vaikuttaisi perustavalla tavalla myös työvoiman tarjontaan ja hintaan, ei ainoastaan niiden asemaan, jotka jostain syystä ovat jääneet vaille “normaalia” työ- paikkaa. GI:lle perustulo on vält- tämätön työtaistelukeinona, lakko- aseen seuraajana: se mahdollistaa yksityisen lakon silloin, kun tarjotut työehdot ovat kohtuuttomat.

Uusmarxilaista poliittista järkeä

Yksittäiset palikat, joista Vasemmisto etsii työtä on koottu, vaikuttaisivat siis lupaavilta: GI tarjoaa uskottavan luonnehdinnan niin kapitalismin toi- minnan väkivaltaisesta ytimestä kuin tuotannossa ja työmarkkinoilla viime vuosikymmeninä tapahtuneesta muu- toksestakin. Myös GI:n kritiikki re- aalivasemmiston politiikkaa kohtaan on osuvaa ja esitetty konkreettinen ratkaisu (ehdoton perustulo ja vapaa liikkuvuus) mitä varteenotettavin.

Sitäkin yllättävämpää on huomata, että tapa jolla GI liittää nämä palikat yhteen, toistaa kiusallisella tavalla juuri sitä poliittisen päättelyn syvä- rakennetta, joka on yhteinen niin vanhakantaiselle marxismille kuin uusliberalistis-moralistiselle poliitti- selle järjellekin: ehdotukset esitetään

ennustusten valekaavussa, toivottu kehityksen suunta väistämättömänä.

GI on haluton spekuloimaan vaatimansa kaltaisen perustulouudis- tuksen seurauksilla. Miten se vaikut- taisi työn tarjontaan ja palkkatasoon eri aloilla? Millä aloilla työstä kiel- täydyttäisiin ja kenen suhteellinen neuvotteluasema paranisi eniten?

Mitkä työt katoaisivat, missä palkka nousisi? Olisiko perustulo askel suuntaan, jossa palkkatason määrää enemmänkin työn ikävyys ja yhteis- kunnallinen välttämättömyys kuin oletettu ”vaativuus” tai mitattava tuottavuus?

Uusmarxilainen kun on, GI il- meisesti tahtoo vaatimuksilleen jä- reämpiä filosofisia oikeutuksia kuin tällaiset taloudelliseen tasa-arvoon ja yhteiskunnalliseen oikeudenmu- kaisuuteen liittyvät konkreettiset ja kontingentit seikat. Tätä voi pitää ymmärrettävänä (joskin valitet- tavana) näkökulmanrajauksena. GI:n tapa hakea oikeutusta perustulovaa- timukselle pikemmin postfordistisen työprosessin olemuksesta kuin kapi- talismin väkivaltaisten kontrollien luonteesta on jo isompi ongelma.

Vaikka kirja tähdentää, että työhön pakottavaa niukkuutta aktiivisesti luodaan määrittelemällä omistusoi- keutta ja oikeuksia tietoon ja liik- kumiseen, kaikki tämä unohtuu pe- rusteltaessa perustulojärjestelmään siirtymistä. Perustulo ei käsitteellisty oikeutetuksi kompensaatioksi siitä väkivallasta ja vapaudenriistosta, jonka seurauksena valtaosa ihmisistä joutuu myymään työtään markki- noilla. Se käsitteellistyy vain palkaksi yleisinhimillisestä tuottavuudesta, joka ontologisoituu suorastaan ih- misen kohtaloksi postfordistisessa yhteiskunnassa. Kun ajattelu, kieli, tunteet ja kommunikaatiokyky ovat nousseet keskeisiksi tuotannonteki- jöiksi, on suorastaan mahdotonta elää olematta tuottava. Ihmisen lajityy- pillinen perustoimeliaisuus muuttuu yhteiskunnalliseksi tuotannoksi, vaikka hän jättäytyisikin palkkatyön ulkopuolelle. Tällaiset argumen- taation lähtöoletukset epäilyttävät.

Mistä kumpuaa tämä vimma torjua jo se silkka teoreettinen mahdol- lisuus, että joidenkin ihmisten ole-

massaolo voisi olla aidosti passiivista ja tuottamatonta? Eikö eleeseen si- sälly implisiittinen hyväksyntä kai- kenlaista epädynaamisuutta pahek- suvalle moraalille ja talouskasvuajat- telulle?

Ajoittain GI:n vaatimus tietyn muutoksen tunnistamisesta tapah- tuneeksi tosiasiaksi uhkaa sekoittua tämän muutoksen yksioikoiseen affirmaatioon. Reaalivasemmistoa kyllä lamauttaa sen itsepäinen kiel- täytyminen tunnustamasta, että pre- kaari pätkätyö on joillekin työläisille aidosti houkutteleva vaihtoehto ver- rattuna vakituiseen kokopäiväpalk- kaorjuuteen. GI:n kannattaisi kui- tenkin ottaa vakavammin myös se tosiasia, että osa vasemmistolaisista haikailee tiettyjen ’vanhan työn’ piir- teiden perään. Ehkä sietäisi pohtia hieman analyyttisemmin, mitä nos- talgian taustalla on. Liittyykö fordis- tisen mallin imu sen tarjoamaan talo- udelliseen turvaan vai ehkä sittenkin enemmän siihen, että se mahdollisti avoimen instrumentalistisen suhteen työhön ja näin myös aidon vapaa- ajan ja yksityisyyden? Onko tois- tuvissa työyhteisön ja ammattialan vaihdoksissa raskasta epäjatkuvuus ja kiinnittymättömyys sinänsä vai pikemminkin jatkuvaan työnhakuun liittyvä vaatimus markkinointihenkeä ja optimismia uhkuvan elämän- asenteen ja minäkuvan ylläpidosta?

Parhaimmillaan GI:n halut- tomuus nähdä prekaareja työläisiä pelkkinä uhreina tarkoittaa vain samaa kuin se, ettei myöskään ”lait- tomia” siirtolaisia tarkastella yksin- omaan uhrinäkökulmasta: olivatpa olot säilöönottokeskusten saaristossa miten surkeat tahansa, on alkutilanne lähtömaissa ollut vähintään yhtä epätyydyttävä, ja liikkeellelähdön selittely vääräksi tietoisuudeksi vä- hättelee lähtijäin omaa kokemusta.

Siirtolaisluku onkin kirjan parhaita:

teksti kunnioittaa ihmisten yksilöl- lisiä valintoja tilanteissa, jolloin tar- jolla ei ole hyviä tai edes siedettäviä vaihtoehtoja. Haluttomuus kohdella siirtolaisia rationaalisina toimijoina, jotka tietävät varsin hyvin, mitä eivät ainakaan halua, naamioidaan liian usein huolenpidoksi ja ymmärtämi- seksi. Sävyt, joilla GI maalailee kuvaa

1/2009 niin & näin 165

kirjat

tietotyöprekariaatin elämästä ovat, kertovaa kyllä, kiusallisen paljon pir- teämpiä – ja samalla normittavampia.

Uudesta työelämästä haetaan väkisin piirteitä, joita ei ainoastaan ole mah- dollista ajatella jonkun työläisen tie- tyillä ehdoin kokevan vapauttaviksi, vaan joista kenen tahansa järkevän työläisen suorastaan tulisi iloita.

Yksi kirjan ongelmallisimpia piir- teitä on mielestäni GI:n väkinäinen kiinnittyminen tietoon viittaavaan termistöön (’tietokykykapitalismi’

jne.). Eikö olisi osuvampaa puhua vaikkapa tunnetyöhön tai kommuni- kaatiotyöhön perustuvasta kapitalis- mista? GI:n luonnehdinnan mukaan uudessa tietotyössä ei nimittäin ole ensisijaisesti kyse mistään erityisosaa-

misesta. Se on työtä joka tukeutuu inhimillisiin tunteisiin, kommuni- katiivisiin taitoihin ja sellaisiin al- keellisiin tiedonkäsittelykykyihin, jotka ovat yhteisiä kaikille. Puhtaalle erityisosaamisellekaan ei enää juuri ole markkinoita, jollei se yhdisty so- siaalisiin taitoihin, joustavuuteen, ti- lannetajuun ja haluun itsensä likoon.

Monien uuden työn ongelmallisten piirteiden näkyväistäminen edel- lyttäisi, että uskallettaisiin eritellä sitä, mikä erottaa uuden työn paitsi fordistisesta tehdastyöstä myös pe- rinteisestä ”tietotyöstä”, korkeakou- lutetusta asiantuntijatyöstä. Miksi GI pitää kiinni ’tietotyö’-käsitteestä ja venyttää sitä kattamaan myös pre- kaarin palvelutyön? Onko tarkoitus

luoda uuden työn ympärille jonkin- laista positiivista auraa?

Kirjan aikalaisdiagnoosi tulee avanneeksi paljon sellaisia poliittisen argumentaation mahdollisuuksia, joiden käyttäminen saman tien julis- tetaan virheelliseksi myönnytykseksi porvarillis-liberaalin arvokeskus- telun suuntaan. Todistelun rakenteet luultavasti vetoavat vain niihin lu- kijoihin, jotka jo valmiiksi ovat va- kuuttuneita siitä, että politiikan pe- rustaksi tarvitaan tällaisia ennusteen ja toiveen välimaastossa liikkuvia historiallisia edistysnarratiiveja. On- neksi GI:n veistelemiä palikoita voi kuitenkin yhdistellä myös käyttö- ohjeen vastaisesti. Kannattaa lukea.

Tapani Kilpeläinen

”Uskonto on kaikkien asioiden kyseenalaistamista”

Elisa Heinämäki, Tyhjä taivas. Georges Bataille ja uskonnon kysymys. Tutkijaliitto, Helsinki 2008. 319 s.

E

Tiina Arppen Pyhän jäännökset (1992) on edelleen paras suomen- kielinen Bataille-kirja, vaikka käsitteleekin Bataillen ohella myös Maussia ja Baudrillardia. Mutta Elisa Heinämäen väitöskirja Tyhjä taivas täydentää kuvaa Bataillesta us- kontoteoreetikkona, sillä Heinämäen tutkimuksessa Bataille ei näyttäydy vain teoreetikkona vaan myös oman- lajisenaan mystikkona.

Kuten Heinämäki osuvasti toteaa, Bataille ”ajattelee maallistuneessa maailmassa maallistumista vastaan”

(13). Bataille pohtii uskontoa tilan- teessa, jossa moderni kritiikki us- kontoa kohtaan on esitetty ja jumala on kuollut. Tämä tekee Bataillesta omalaatuisen moderniteetin ja maallistumisen arvostelijan. Bataille

ajattelee, etteivät uskonnolliset rep- resentaatiot täysin palaudu ihmisen vieraantumiseen, vaan ne ovat myös huomion arvoisia merkkejä siitä, miten ihminen joutuu kohtaamaan omat rajansa. Näin uskonnolliset ilmiöt paljastavat jotakin keskeistä ihmisen olemisesta. Itse asiassa Ba- taille löytää uskonnollisten koke- musten piiristä keinon kritisoida modernia maailmaa: kokemuksen, joka ei tyhjennä maailmaa objektien kokoelmaksi.

Käsitteet liikkeessä

Filosofisesti Bataillen tärkein kumppani ja vastustaja on Kojèven suodattimen läpi luettu Hegel. Ba- taille ymmärtää Hegelin järjestelmän eräänlaiseksi maallistumistarinaksi:

absoluuttisen tiedon rakentuminen

tarkoittaa maailman käsitteellisty- mistä diskurssiksi, jonka ulkopuolelle ei pitäisi lopulta jäädä mitään. Mutta Bataillen mukaan diskurssin ulko- puolelle jää ei-tieto, se, mitä ei edes periaatteessa voi hahmottaa tiedon kohteeksi, ei edes periaatteessa kä- sitteellistää. Ei-tiedon kohtaaminen tuhoaa tietävän subjektin tietävänä subjektina. Näin Hegelin järjes- telmään salakuljettuu sokea piste, jota se ei pysty ottamaan haltuun.

Ihmisen työ ja ajattelu pyrkii ot- tamaan haltuun ja muuttamaan käyt- tökelpoiseksi, käsitettäväksi, mutta on ilmiöitä, jotka pakenevat merki- tyksellistämistä. Kuten Heinämäki sanoo, moderni maailma on aset- tanut pyhän suojaavan tehtävän ky- seenalaiseksi, ja niin Bataille päätyy ajattelemaan uskonnollista koke- musta ilman tuonpuoleisen suomaa