• Ei tuloksia

Itämerensuomalaisten kansojen menneisyyttä ja nykypäivää näkymä

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa "Itämerensuomalaisten kansojen menneisyyttä ja nykypäivää näkymä"

Copied!
5
0
0

Kokoteksti

(1)

keskiajalla alkaneesta historian vaiheesta, jolloin ims. kansat joutuivat lännen ja idän kirkkojen ja isojen naapurivaltioiden Ruot- sin, Tanskan, Baltian saksalaisen ritarikun- tavaltion, Novgorod-Venäjän ym. vaikutus- piiriin. Venäjän ja myöhemmän Neuvosto- liiton valtaan pysyvästi jääneet pienet itä- merensuomalaiset kansat (karjalaiset, vat- jalaiset, vepsäläiset ym.) tulivat osaksi Ve- näjä-Neuvostoliiton historiaa ja virallista historiankirjoitusta. Kirjasta on luettavissa realistisia ja järkyttäviäkin kuvauksia pien- ten sukukansojemme etnisestä arjesta ja tarkoituksellisista assimilointitoimista 1800-luvun venäläistämiskaudella sekä neuvostoaikana (esimerkkinä voi mainita, että vähemmistökansojen kyliä on valtako- neiston toimesta lakkauteltu 1980-luvulle asti). Nämä ovat seikkoja, jollaisista ennen glasnostia julkisuudessa vaiettiin eikä pal- jon tiedettykään — näin oli sekä Neuvos- toliitossa että länsimaailmassa. Myös suku- kansojemme varhaishistoria on ollut puut- teellisesti tunnettua. Selvää on, että tämä johtuu paljolti tutkimuksen vähäisyydestä

— esimerkiksi neuvostoaikana ulkomaisen primaaritutkimuksen lamaannuttivat tunne- tut käytännön esteet —, mutta näyttää sil- tä, että pienten itämerensuomalaisten kan- sojen »esivenäläinenkään» historia ei ole säästynyt tendenssimäiseltä väärentämisel- tä vaan sitä on pyritty kirjoittamaan neuvos- totieteen dogmien hengessä.

Itämerensuomalaiset-teos on syntynyt siteltävän teoksen teemana on itäme-

rensuomalaisten kansojen ja niiden vanhastaan asumien ja hallitsemien aluei- den — itämerensuomalaismaiden — histo- ria. Kyseessä on ensimmäinen monografi- nen esitys aiheesta. Itämerensuomalaista historiaa tarkastellaan laajasta näkökulmas- ta: teoksessa on kuvattu itämerensuomalais- ten kansojen yhteiskunta-, talous- ja väes- töhistoriaa ja kansainvälisten valtasuhtei- den historiaa sekä vähemmässä määrin myös etnografista ja kulttuurihistoriaa (nä- kökulmat vaihtelevat eri kansoja käsittele- vissä osuuksissa). Esitystapa on kronologi- nen: esihistorian hämärästä edetään kunkin kansan nykypäivään, kuitenkin niin että pääpaino on selvästi myöhemmässä, varsin- kin tämän vuosisadan historiassa. Teos on yleistajuisesti kirjoitettu ja havainnollisen elävästi laadittu mutta samalla tieteellisen seikkaperäinen ja johdonmukainen esitys aiheestaan. Tämmöisenä se on ilmeisesti tarkoitettu laajalle lukijakunnalle: sukukan- soistamme ja (Suomen) historiasta kiinnos- tuneille, kyseisten alojen opiskelijoille ja tutkijoillekin.

Syynä tämän kirjan julkaisemiseen on esipuheen mukaan ollut tarve selventää keskeisiä etnisiä ym. käsitteitä ja perehdyt- tää lukija eri itämerensuomalaisiin kansoi- hin ja niiden kohtaloihin. Tavoitteena on toisaalta lisätä tietoa itämerensuomalaisten kansojen varhaishistoriasta, muinaisesta

»kansallisen itsenäisyyden» ajasta, toisaalta

E

Itämerensuomalaiset. Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Toim. Mauno Jokipii. Atena Kus- tannus Oy, Jyväskylä 1995. 445 s. ISBN 951-39362-80-0.

ITÄMERENSUOMALAISTEN KANSOJEN

MENNEISYYTTÄ JA NYKYPÄIVÄÄ

(2)

15 kirjoittajan yhteistyön tuloksena. Kirjoit- tajakunta on pyritty kokoamaan niin, että kustakin kansasta kirjoittaisi sen syntype- räinen asiantuntija tai tutkija. Tavoite onkin toteutunut suomalaisten, virolaisten, inke- rinsuomalaisten, karjalaisten ja vepsäläis- ten kohdalla. Jo lähes hävinneiden liiviläis- ten ja vatjalaisten vaiheita ovat teoksessa käsitelleet virolaiset tutkijat. Lisäksi karja- laisten ja inkerinsuomalaisten historiaa täy- dentävät suomalaisten tutkijoiden laatimat luvut; teoksen toimittaja MAUNO JOKIPII on urakoinut useita lukuja. Kuten jäljempänä käy ilmi, teos olisi kaivannut lisääkin täy- dennyksiä.

Esittelen seuraavassa lyhyesti Itämeren- suomalaiset-kirjan sisällön ja mainitsen hankkeeseen osallistuneet kirjoittajat. Teos jakaantuu kansa- tai maakohtaisiin jaksoi- hin ja jaksot edelleen lukuihin, joita voi olla yksi tai useampia. Johdantona on PERTTI

VIRTARANNAN katsaus itämerensuomalaisiin kieliin, jossa todetaan ensin itämerensuo- malaisen kieliperheen asema suomalais- ugrilaisessa kielikunnassa. Pääasiana ovat suomennoksin varustetut kielennäytteet vienankarjalasta, livvistä l. aunuksenkarja- lasta ja tverinkarjalasta (ts. kolmesta tällä haavaa käytettävästä karjalan kirjakielestä) sekä lyydistä, vepsästä, inkeroisesta, vatjas- ta, virosta ja liivistä. Tekstien ortografia on äärimmilleen yksinkertaistettu, mutta maal- likkolukijoita ajatellen olisi ehkä ollut syytä selittää suomen oikeinkirjoituksesta poik- keavat piirteet, esim. mitä äänteitä tarkoit- tavat Vc, z ja õ.

Varsinainen historian tarkastelu alkaa Suomesta. Ensiksi EINO JUTIKKALA kertoo Suomen — suomalaisten mutta myös suo- menruotsalaisten — historian pääfaktat ki- vikaudesta toisen maailmansodan syttymi- seen. Siitä nykyaikaan, vuoden 1995 al- kuun, jolloin Suomi liittyi Euroopan unio- niin, jatkaa artikkelissaan Mauno Jokipii.

Suomen historian kuva on siis kronologi-

sesti mahdollisimman kattava ja se on yk- sityiskohdiltaan piirretty tieteen viimeisim- män sanan mukaiseksi. Näin ollen Suomea käsittelevät luvut eivät ole teoksen suoma- laisellekaan lukijakunnalle pelkästään hyö- dyllistä kertausta. Suomen historia toimii samalla vertailukohtana, johon lukija voi koettaa suhteuttaa muiden itämerensuoma- laisten kansojen ja niiden asuttamien aluei- den historialliset vaiheet. Vertailua tosin vaikeuttaa se, että eräiden pienten itämeren- suomalaisten kansojen historian kuvaukset ovat eri syistä jääneet teoksessa vajaiksi tai ne ovat yhteismitattomia Suomen historian esityksen kanssa.

Seuraavan jakson aiheena ovat Viro, Liivi ja Vatja. Ensiksi ANTS JÄRV kertoo Viron historian sen varhaisvaiheista ja sak- salaisritarien saapumisesta v. 1991 tapahtu- neeseen Viron uuteen itsenäistymiseen.

EDUARD VÄÄRIN liiviläisiä ja HEINIKE HEIN-

SOON vatjalaisia käsittelevissä luvuissa käy- dään läpi kansojen vaiheita ja tehdään sel- koa liivin ja vatjan kielen tutkimuksen his- toriasta. Erityisesti kirjoituksissa nousee esiin se tosiasia, että näiden ims. kansoista pienimpien etninen historia on ehtinyt eit- tämättä viimeiseen näytökseensä (niiden kuten vepsäläistenkin pikaista häviötä on ennusteltu jo viime vuosisadalta alkaen):

liivin taitajia on jäljellä toistakymmentä, vatjan viitisenkymmentä.

Voi muuten kysyä, miksi vatjalaiset on teoksessa sijoitettu virolaisten ja liiviläisten seuraan eikä kirjan seuraavaan, Inkeriä kos- kevaan jaksoon, ovathan juuri vatjalaiset perinnäisen käsityksen mukaan maantie- teellisen Inkerin alkuasukkaita (ts. aluetta jo ennen historiallisen Inkerin syntyä asut- tanutta väestöä) ja Inkerinmaan vanhin his- toria siis vatjalaisten historiaa. Kriteerinä on voinut olla vatjalaisten läheinen sukulaisuus virolaisten kanssa ja mahdollisesti se A. M.

Tallgrenilta periytyvä vanhentunut, asioita yksinkertaistava ajatus, että vatjalainen

(3)

(Länsi-)Inkeri on muinaista periferia-Viroa.

Vatjalaiset olisi kuitenkin tullut teoksessa sijoittaa Inkeriä koskevaan jaksoon; nyt Inkeri on tavallaan omistettu yksin inkerin- suomalaisille. Onhan vatjalaisten historia viimeistään keskiajalta kulkenut yhtä rintaa pikemmin inkeroisten, Inkerin toisen alku- asukaskansan, kuin virolaisten kanssa; vi- rolaiset puolestaan muodostanevat tässä mielessä tiiviimmän parin liiviläisten kans- sa. Inkerinmaa lienee nimittäin ollut jo vuo- situhannen venäläisten vallassa (lukuun ottamatta Ruotsin vallan aikaa), Viron- ja Liivinmaa taas pitkään baltiansaksalaisten.

Kirjassa on seuraavana jakso Inkeri, jossa tarkastellaan etupäässä inkerinsuoma- laisten historiaa. HEIKKI LESKISEN teemana on Inkerin asutus ja väestöryhmät, mukaan lukien vatjalaiset. PEKKA MUTANEN ja LEO

SUNI kuvaavat artikkeleissaan Inkerin auto- nomiapyrkimyksiä sekä inkerinsuomalai- siin neuvostoaikana kohdistettua etnistä terroria, mm. toistuvia karkotuksia.

Tässä kohdin on aihetta huomauttaa terminologisesta seikasta: kirjassa käyte- tään termiä inkeriläinen säännönmukaisesti merkityksessä ’inkerinsuomalainen’ (tar- kemmin: ’Inkerin vanhan luterilaisen väes- tön edustaja: äyrämöinen, savakko tai Narvusin suomalainen’, paikoin myös laa- jemmassa merkityksessä ’Inkerin vanhan itämerensuomalaisen väestön edustaja: in- kerinsuomalainen, inkeroinen tai vatjalai- nen’. Termillä onkin suomessa normatiivis- ten sanakirjojen mukaan nuo kaksi merki- tystä (tosin laajempi merkitys ei välttämät- tä kata vatjalaisia), joista ensin mainittu on päämerkitys. (Muodollisesti mahdollinen merkitys olisi vielä edellisiä laveampi ’In- kerin asukas’, joka kattaisi myös alueen muut huomattavat väestökomponentit: ve- näläiset, virolaiset ja saksalaiset, mutta tätä ei liene käytetty.) On huomattava myös, että inkeriläinen-etnonyymi on alkujaan tarkoit- tanut nimenomaan Inkerinmaan ortodoksi-

sen, karjalansukuisen kansanryhmän jäsen- tä, josta nyttemmin käytetään tieteelliseen täsmällisyyteen pyrkivässä kielessä nimi- tystä inkeroinen tai inkerikko (viroksi isur venäjän iVzora-nimityksen mukaan). Merki- tyksen ’Inkerin (luterilainen) suomalainen’

täsmällinen vastine on inkerinsuomalainen.

Inkerinsuomalaisten nimittäminen inkeri- läisiksi on kyllä sikäli käypää, että termi on yleiskielessä ilmeisen vakiintunut Inkerin jo vuosisatojen takaa suurimman itämeren- suomalaisen kansanryhmän nimitykseksi (samoin sitä on käytetty paikan päällä In- kerissäkin suomalainen-nimityksen ohel- la), ja onhan inkeriläinen terminä nasevam- pi kuin inkerinsuomalainen (t. Inkerin suo- malainen). Silti inkeriläinen-nimityksen — varsinkaan polyseeminen — käyttö ei kä- sillä olevan kaltaisessa tieteellisessä, yleis- itämerensuomalaista historiaa kartoittavas- sa teoksessa ole mielestäni suotavaa. Inke- ri-kantaisesta nimistöstä olisi joka tapauk- sessa pitänyt tehdä erikseen selkoa.

Teoksen ylivoimaisesti laajin on karja- laisten historian osuus: Vienan, Aunuksen ja Laatokan Karjalaa käsittelevä jakso ja erillinen Tverin Karjalaa käsittelevä jakso.

Karjalaisille on omistettu melkein puolet kirjan sivumäärästä, ja kirjoituksia on kaik- kiaan yhdeksän. HEIKKI KIRKINEN tarkaste- lee karjalaisten juuria ja vaiheita Pähkinä- saaren rauhaan 1323, jolloin Karjala ensi kerran jaettiin virallisesti Ruotsin ja Nov- gorodin kesken. ORTJO STEPANOV kirjoittaa etupäässä Vienan Karjalasta, Mauno Joki- pii käsittelee Karjalan autonomian syntyä edeltäneitä heimosotia ja Karjalan tasaval- lan taloudellista ja poliittista elämää neu- vostoajan alusta tähän päivään, JAAKKO

RUGOJEV Neuvostoliitolle luovutettua Laa- tokan Karjalaa. Tverin Karjalan syntyä ja tverinkarjalaisten vaiheita käsittelevät artik- keleissaan VEIJO SALOHEIMO ja MIHAIL OR-

LOV. Pertti Virtaranta puolestaan tarkastelee karjalaisia kielimuotoja ja niiden puhujia

(4)

sekä Karjalan kulttuurielämää.

Vepsää käsittelevässä lyhyessä jaksos- sa ANATOLI PETUHOV kertoo kansansa vai- heista neuvostoaikana, mm. suuren keski- vepsäläisen vSimjärven kyläryhmän karus- ta kohtalosta 1950-luvun lopulla. Artikkeli päättyy varovaisen toiveikkaisiin tunnel- miin: kirjoittaja kuvailee 1980-luvun alus- sa alkanutta vepsäläisyyden orastavaa elpy- mistä.

Kirjan loppulukuna on Mauno Jokipiin laatima tiivistelmä, jossa tehdään poikittais- leikkauksia itämerensuomalaisten kansojen historian eräistä päävaiheista. Siinä mm.

tarkastellaan noiden kansojen suhdetta val- tiolliseen itsenäisyyteen ja kulttuuriseen autonomiaan Venäjän suuren vallankumo- uksen tilanteessa. Ensimmäisen ryhmän muodostavat suomalaiset ja virolaiset, jot- ka pystyivät 1917–18 irrottautumaan Venä- jän vallasta ja saavuttamaan täyden itsenäi- syyden. Toisen ryhmän muodostavat keski- kokoiset itämerensuomalaiset kansat karja- laiset ja inkerinsuomalaiset, jotka olivat suomalaisten ja virolaisten vanavedessä 1800-luvun jälkipuoliskolla ehtineet kan- sallisen heräämisen vaiheeseen. Se johti Vienan, Arkangelin ja Aunuksen alueen karjalaisten ja inkerinsuomalaisten piirissä joihinkin toimiin Venäjästä irrottautumisek- si. Tuloksena oli »itäkarjalaisten» hallinnol- linen autonomia Venäjän yhteydessä. Kol- manteen ryhmään lukeutuvat pienet itäme- rensuomalaiset kansat vepsäläiset, liiviläi- set ja vatjalaiset, jotka eivät Venäjän suuren vallankumouksen aikaisessa historiansa vaiheessa jaksaneet enää hallinnollisesta tai edes kulttuurisesta autonomiasta haaveilla- kaan.

Toimitustyössä kirjaan on jäänyt eräitä puutteita. Teokseen sisältyy kiitettävän run- sas kartta-, taulukko- ja valokuvamateriaa- li. Karttapiirrokset on kopioitu kirjoittajien aiemmista julkaisuista tai muista lähteistä, mistä seuraa, että materiaali on typografi-

sesti epäyhtenäistä ja karttoihin sisältyy toisinaan tarkasteltavan asian kannalta tar- peetonta informaatiota. Tämmöistä vähäis- tä kauneusvirhettä enemmän lukijaa häirit- see se, että eri kartoissa tai kartassa ja teks- tissä samasta paikannimestä esiintyy toisi- naan erilaisia asuja. Artikkeleiden aiheissa on jonkin verran päällekkäisyyttä. Niinpä teos ei ole voinut kokonaan välttyä fakto- jen ja tulkintojen ristiriidoilta. Esim. sivul- la 173 todetaan, että inkerinsuomalaisia on Venäjällä jäljellä n. 20 000, mutta sivun 231 taulukosta, joka perustuu vuoden 1989 väestönlaskentaan, on luettavissa, että eri puolilla Venäjää (Inkerissä, Karjalassa, Si- periassa, Kazahstanissa ym.) asuvien inke- rinsuomalaisten lukumäärä olisi 44 000, li- säksi Virossa asuvien lukumäärä 17 000.

Itämerensuomalaiset on kokoomateos, jossa vuoron perään esitellään kunkin itä- merensuomalaisen kansan vaiheita. Näin on tavallaan odotuksenmukaista, että eri kan- sojen osuudet muodostavat sangen epäyh- tenäisen kokonaisuuden; eroja on käsiteltä- väksi valituissa historian tai kulttuurin osa- alueissa, teemojen painotuksissa, kirjoitus- ten tieteellisyydessä ym. Enemmän koko- naiskuvaa typistää se seikka, että eräiden pienten kansojen — nimenomaan inkerois- ten, lyydiläisten ja vepsäläistenkin — osuus jää kaikkiaankin turhan niukaksi ja yksi- puoliseksi: Pikkukansojen historian van- hempiin kerrostumiin ei juurikaan kajota (vaikka toisaalta ei niistä tiede paljon vielä pysty sanomaankaan). Inkeroisia käsitel- lään ohimennen Inkerin varhaishistorian ja lyydiläisiä karjalaisten yhteydessä. Kuiten- kin sekä inkeroisilla että lyydiläisillä on joitakin omia etnisiä piirteitä, lähinnä kie- li, joka ei geneettisesti tai murremaantie- teellisesti lukeudu luontevasti minkään toi- sen itämerensuomalaisen kielen murteeksi.

Kustakin kansasta (inkeroisia ja lyydiläisiä lukuun ottamatta) on kuitenkin onnistuttu tuomaan esiin olennaista ja kiintoisaa, osak-

(5)

si huonosti tunnettua ja aivan uuttakin ma- teriaalia. Tämmöisenä teos on onnistunut ja varsinkin runsaasti herätteitä antava itäme- rensuomalaisten kansojen kuvaus. Eri kan- sojen historiallisten vaiheiden vertaileva tarkastelu jää Itämerensuomalaiset-teok- sessa suorittamatta — eihän kokonaisvaltai- nen tai koko Itämerensuomen käsittävä on- gelmakohtainen tarkastelu ole tietenkään kuulunut teoksen tavoitteisiinkaan —, vaik- ka tiivistelmäluvussa tuleekin esiin joitakin itämerensuomalaisen historian ydinkohtia.

Tärkeänä tarkastelua kaipaavana aihepiiri- nä voi mainita valtapoliittiset ja kulttuuri- suhteet isompiin naapurikansoihin ja -val-

tioihin. Kirjan materiaali tarjoaa aiempaa selvästi suotuisammat lähtökohdat sem- moisen Itämerensuomen historian kirjoitta- miseksi, jossa analyyttinen ja synteettis- vertaileva näkökulma ovat tasapainossa.

Tuo teos puolestaan luontunee paremmin yhden kirjoittajan kuin eri alueiden spesia- listeista koostuvan kirjoittajaryhmän hank- keeksi.

JARMO ELOMAA

Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25 (Franzeninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto

Sähköposti: Jarmo.Elomaa@helsinki.fi

nakirjojen tekijänoikeuksia ei yleensä il- moiteta. Kun tekijät luovuttavat käsikirjoi- tuksensa elektronisessa muodossa, kustan- tajat haluavat hyödyntää aineistoa muihin- kin tarkoituksiin, ja tekijän oikeus omaan tuotteeseensa tuottaisi vain vaikeuksia eli maksaisi. Uudessa tilanteessa tekijä saa kertakorvauksen ja kustantaja voi tehdä ostamallaan hengentuotteella mitä tahansa.

Kerääntyneet aineistot houkuttelevat aika- naan kääntämään sanakirjoja napin painal- luksella. Elektroniikka on oiva renki, joka saattaa isännäksi päästyään aiheuttaa kui- tenkin suurtakin vahinkoa. Sanakirjan hankkijan ja käyttäjän kannattaakin entistä tarkemmin tutustua nimiölehteen, sen kään- töpuoleen ja sanakirjan syntyvaiheisiin, mikäli niitä selostetaan esimerkiksi alkusa- noissa tai esipuheessa.

Harvinaisen yksiselitteisesti Kärnä il- ino Kärnän viime vuoden syksyllä

ilmestynyt saksalais-suomalainen opiskelusanakirja on »kymmenisen» vuo- den uurastuksen tulos (s. 5), ja se on synty- nyt sivutyönä opetuksen ohessa. Keskisuu- rena sanakirjana teos käsittää noin 43 000 hakusanaa ja sanontaa (takakansi). Saksan- kielisen osuuden on tarkistanut suomalais- saksalaisen leksikografian veteraani prof.

Ingrid Schellbach-Kopra. Fil. kand. Kitti Grönholm on tarkistanut suomen kielen kieliasun. On siis täysi syy olettaa, että sa- nakirja on »luotettava saksa-suomi -sana- kirja» (s. 5).

Sanakirjan tekijänoikeus on Aino Kär- nällä, siis tekijällä itsellään, sillä, jolle se kuuluukin. On kuitenkin pelättävissä, että yhä enemmän myös tämän kokoluokan sa- nakirjojen tekijöillä on vaikeuksia pitää tekijänoikeuksia itsellään. Pienempien sa-

A

Aino Kärnä Saksa-suomi -opiskelusanakirja. WSOY, Porvoo 1995. 710 s. ISBN 951-0-19088-8.

LIIKETTÄ SAKSALAIS-SUOMALAISESSA

LEKSIKOGRAFIASSA

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tarkoituksena on edistää Suomen sekä mahdollisuuden mukaan muiden kansojen ja alueiden muinaisuutta valai- sevaa muinaistieteellistä,

(Vilkuna 1958, 8 – 9.) Vallinneen evolutionistisen katsantotavan puitteissa tämä tuli tarkoittamaan sitä, että eri suomensukuisten kansojen keskuudessa ja samalla

Vaikka de- simaaliluvuilla laskeminen on yleensä mukavampaa kuin murtoluvuilla, niin totuus on, että desimaaliluvut ovat murtolukuja, eräs murtolukujen laji, ja

Sen tarkoituksena on luoda yhteyksiä ja edistää vuorovaikutusta suomalaisten ja Itä-Euroopassa ja Siperiassa asuvien uralilaisia kieliä puhuvien kansojen välillä, tehdä

Saadakseen riit tävästi tois ten apua, hänen on otettava huomioon ihmisten itse- rakkaus (self-love) ja pyrittävä osoit- tamaan, että ”heille on edullista

”Oppineen ei pidä olla kuin leivonen, lennellä pilvien korkeuksissa ja luritella siellä säveliään omaksi ilokseen tekemättä mitään muuta”, kirjoitti 1600-luvun

nen, vaan ystävä ja että mahtava Neuvostoliitto on Suomen kuten kaikkien pienten kansojen turva maailman imperialismia vastaan, jos vaan Suomi tahtoo sen kanssa

Palosen politiikkakäsityksen ja erityisesti politisoinnin käsitteen avulla pystyn liittämään kaikki teoreettisen viitekehykseni osa-alueet luontevasti sekä toisiinsa että

Mielikäinen ja Palander ovat koonneet (2014: 79–106) suomalaisten kielimuodoista tekemiä luonnehdintoja eri tutkimuksista ja ryhmitelleet kuvaukset karkeasti

Toisaalta hän kuitenkin toteaa, että suomalaisten syntyloitsujen runollisuus kohottaa ne muiden kansojen syntykertomusten ja loitsulukujen yläpuolelle ja että

Saukkosen tulkinta perustuu siihen ole- tukseen, että koko Baltia olisi ollut aikaisemmin uralinkielinen; se puolestaan perustuu siihen ole- tukseen, että uralilaisen kielen

Nationalismin historian tutkimuksessa on eturi- vissä Hugh Seton-Watsonin vuonna 1977 ilmes- tynyt teos Nations & States, jossa tarkastellaan kansojen ja valtioiden

Suomalaisten nuorten arki on monikielistä hyvin monista syistä: mediasta kuulee mo- nia kieliä, turismi tuo tullessaan vieraita kieliä, nuoret itse käyttävät suomen kielen

Pauliina Latvala: Elämäntyö vähäväkisten kansojen kulttuurin edistämiseksi.. Elore 2/2013

Suomalais-Ugrilaisen Seuran päämääränä on sen perustamisesta (1883) lähtien ollut uralilaisten ja altailaisten kielten sekä niitä puhuvien kansojen kulttuurin, historian

Vanha satutyyppiluettelo käsittelee ainoastaan eurooppalaisten ja länsi- aasialaisten kansojen satutyyppejä näiden kansojen asuma-alueilta sekä seuduilta, joille on asettunut

Profeetta Muhammedin pilakuvien jul- kaisemiseen tai julkaisematta jättämi- seen ei Lapin Kansassa liittynyt mitään erityistä.. Kuvien julkaisun ulkomailla aiheuttamat reaktiot

rl&-&utot ovat Huittisten suurimman työnantajan Kuljetusliike Vaano Oy:n omistamia ja påiiiasiallisesti huittislaisten miesten ja naisten kuliettamia.. Vaano-yhtiöt

Jos siirtomaavaltoja arvosteltaisiin sen pe- rusteella, miten hyvin siirtomaat ovat menesty- neet itsenäistymisen jälkeen, niin Japani olisi ollut paras siirtomaavalta,

Kirjassa on esipuheen jälkeen uralilai- sia kieliä ja niiden historiaa yhteisesti käsittelevä luku (29 s.), jota seuraavat eri kieliryhmien tai kielten ja niitä pu- huvien

Tämän luokittelun tein, koska Saharan eteläpuolisen Afrikan asukkaiden kuvauksen käsittely yhtenä kokonaisuutena ei olisi ollut tarkoituksen mukaista, sillä kuvatut kansat

Kuitenkin esimerkiksi Kathleen Gregoryn (1983, 365) mukaan yhtenäiskulttuuri soveltuu vertauskuvana huonosti suuriin, sisäisesti erikoistuneisiin ja nopeasti muuttuviin

Tärkein hunneja käsittelevä lähde on roomalaisen Ammianus Marcellinuksen (330–400) tekstikappale hänen osin säilyneestä teoksestaan Res gestae. Näkökulma on hunnien