66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2017 KIRJALLISUUS
ja kuntoisuus riittänyt oikein mi- hinkään. Naiskaarteihin kirjau- tui reppanoita, jotka eivät tajun- neet valinnan haudanvakavuutta, ja kun tajusivat, pyrkivät irti pyör- teestä.
Yhdelle vastaväitteelle jää ti- laa. Naiskaartien arvosanan voi antaa ainoastaan miehiin ver- taamalla. Tampereen ja Viipurin saartorenkaissa ehkä vain joka kymmenes mies pysyi linjassa lop- purytäkkään saakka, muut lymyili- vät kaupungilla siviilien joukoissa.
Naiskaartit eivät sinänsä esittä- neet ihmeitä, mutta muutamaa- kin terästäytymistä voisi arvostaa urheutena yleisen luovuttamisen tunnelmassa.
Naisten teloitukset Hoppu on tietenkin penkonut perin juurin.
Kostivatko valkoiset erityisen koh- tuuttomasti naisille, ja jos kostivat, niin mistä syystä?
Aiempi tutkimus ei ole riittäväs- ti huomioinut sitä, että naisten te- loituksista iso osa – peräti parisa- taa – sattui Lahdessa muutaman vuorokauden sisällä. Jokaisessa pitäjässä ei siis viety montun reu- nalle Laurilan Elman kaltaisia hah- moja. Tampereella korkea pro- senttiosuus naisista vältti jopa vangitsemisen ja oikeudenkäyn- nin. Mahdotonta olisi yleistää, että valkoinen armeija janosi eritoten
”susinarttujen” verta.
Ilmari Kiannon kuuluisa kiiho- tusruno saa muuten kirjassa kiin- nostavan rinnastuksen. Punais- ten korkeat johtomiehet puhuivat omista asesisaristaan vielä hal- ventavammin ja törkeämmin. Sek- sististä herjanheittoa esiintyi, ku- ten myös työpaikkakiusaamista ja seksuaalista häirintää, jos ana- kronistiset ilmaukset tässä salli- taan. Hoppu on löytänyt Tuomas Hyrskymurron kaltaisilta sovinisti- punikeilta pitkiä autenttisia sitaat- teja, joista ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Aikalaiset huorittelivat sota- hommiin ruvenneita naisia epärei- lusti, mutta eivät täysin aiheetta.
Punakaartiin ei juurikaan päätynyt vakaita perheenemäntiä. Totta kai nuoret, elämänsä kiihkeintä jak-
soa elävät, kotiaskareista irtaantu- neet ihmiset touhusivat vastakkai- sen sukupuolen kanssa, kilpailivat huomiosta, vähän keikistelivätkin ja niin edelleen. Punakaarti ei vaa- tinut samanlaista siveyslupausta kuin Lotta Svärd seuraavissa so- dissa.
Kirjan kohokohtiin kuuluu Val- keakosken tehtaantyttöjen tarina.
Tämä porukka teloitettiin vappu- na Hauholla synkeissä ja hieman selittämättömissä olosuhteissa.
Varmalta näyttää, että saksalaiset luovuttivat tytöt valkoisten käsiin eivätkä ainakaan itse tehneet ti- liä Syrjäntaan taistelun kymmenis- tä saksalaiskaatuneista. Lahden seudun verilöylyjen pääjehuksi on ennenkin epäilty majuri Hans Kal- mia ja kaikesta päätellen aiheesta.
Teloittajien tarkempaan nimeämi- seen eivät lähteet kerta kaikkiaan riitä. Hoppu on kuitenkin tehnyt valaisevan työn taustan osalta.
Valkeakosken tehtaantytöt ei- vät sotatoimillaan taikka juridises- ti, saati inhimillisesti, ansainneet kuolemaa, selvä se. Mutta jouk- koteloitus tuskin oli läpeensä per- keleellinen sotarikos vuoden 1918 oloissa. Pakomatkan alkupistees- sä Valkeakoskella oli sattunut yhtä ja toista kostonarvoista. Naisten piikkiin pantiin myös vihollishaa- voittuneiden surmaaminen pako- laiskaravaanien matkan varrella.
Teloitus johtui tietyistä tiedoista, huhuista ja luuloista – ei niinkään sukupuolirooleihin kohdistuneesta puhdistuspaineesta.
Valkeakoskelaistytöt eivät ol- leet pelkästään passiivisia uhreja ja viattomia impiä. Toisaalta Ho- pun tutkimus todistaa, että nais- paholainen oli äärimmäisen har- vinainen olento. Vain yksi ainoa naiskaartilainen – 19-vuotias pa- perityöläinen Liisa Laurén – osal- listui varmuudella valkoisten siviili- en murhiin.
Tuomas Hoppu välttää ”nais- näkökulmassa” joskus piilevät harhat. Verihuuruisia ajatuksia, puheita ja tekoja ei ole pakko ana- lysoida sateenkaarenväristen sil- mälasien taikka gender-teorioiden läpi. Oikeaa verbiä on vaikea kek-
siä, mutta sanoisin, että Hoppu inhimillistää tutkimuskohteitaan, vaikkei heidän vuokseen nyyhkyt- tele. Naiskaartilaiset eivät vuon- na 1918 olleet pelkästään tyttöjä, naisia, eukkoja ja emansipaation airuita vaan myös työläisiä, soti- laantapaisia ja yksilöitä, joissa oli muutakin mielenkiintoista kuin su- kupuoli.
Pidin kirjasta. Suosittelen sitä kaikille sodasta ja naisista kiinnos- tuneille.
TEEMU KESKISARJA
Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Kielen knopeista maailmankulttuurin kantajaksi
Natasha Vilokkinen: Tiedon- tuojat. Opas tietokirjojen suo- mentajille. Vastapaino 2017.
Natasha Vilokkisen Tiedontuojat.
Opas tietokirjan suomentajalle on erinomainen tekninen käsikirja tie- tokirjojen suomentajalle. Se kuvaa tietokirjan suomentamistyön melko yksityiskohtaisesti ja esittelee kie- lestä toisiin siirtymisen hankaluutta laajasti erilaisin esimerkein. Tässä muutama satunnainen esimerkki:
Tohtori W:n mielestä eksistentiaali- suus on avainasemassa.
Tohtori W:n mielestä ratkaisevaa on nimenomaan eksistentiaalisuus, elä- mään ja olemassaoloon liittyvät kysy- mykset.
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2017 67
KIRJALLISUUS
Huomiona on, että kaikki luki- jat eivät tiedä, mitä vierasperäi- set sanat tarkoittavat. Tässä kitey- tyy myös tietokirjan suomentajan työ: hän suomentaa myös sanojen merkityksen. Se on tärkeää myös siksi, että eri tietämisen aloilla sa- noilla voi olla eri merkitykset.
”Sinun pitää antaa sille enemmän tilaa”, hän sanoi.
”Sinun pitää vain jaksaa odottaa vai- kutusta”, hän sanoi.
Huomiona on, että alkutekstiä ei tule seurata orjallisesti, kuten ei tehty edellisessäkään esimerkissä.
Tiedontuojat on tarkoitettu aloitteleville kääntäjille ja tällai- nen opastus on heille paikallaan ennen kaikkea siksi, että suomen kauneus on rappeutunut välinpitä- mättömässä ja kenties jopa osaa- mattomassa arjen käytössä eikä se säily, elleivät kielen käyttäjät opi näkemään sen parhaita muo- toja. Hyväksi se on kokeneemmal- lekin ammatinharjoittajalle, kuten kirjaa selatessa huomaa.
Ainoa varsinainen kritiikkini liit- tyy kirjan nimeen Tiedontuojat. Se on hieno, mutta sen valintaa ja si- sältöä ei selitetä seuraavaa lai- nausta laajemmin:
Kääntäjät ovat aliarvostettu, mutta oman arvonsa tunteva ammattikunta.
Kääntäminen vaatii huiman määrän eri alojen osaamista, eikä kahden kie- len ja kulttuurin välillä tasapainotte- lu ole ikinä helppoa. Kääntäminen on vaativa asiantuntija-ammatti, mutta harva maallikko ehkä sitä ymmärtää.
Tämä tarkoittaa sitä, että suo- mentaja on oppineen ammatin harjoittaja siinä kuin lääkäri, in- sinööri tai psykologi. Se on hyvä sanoa alalle tulevalle ja alalle pit- kään toimineellekin.
Sen sijaan sanomatta on jää- nyt mielestäni tärkeä korkeam- man taso näkemys tietokirjojen suomentamisesta: suomentajalla on myös sivistystehtävä, sillä hän tuo ympäristöönsä maailmalta uut- ta siinä kuin muutkin oppineiden ammattien harjoittajat. Hän raken- taa Suomea ja suomea. Tämä on
suorastaan ideologinen tehtävä ja henkisesti hyvinkin Hippokrateen valan veroinen.
Tiedontuojat kiteyttää suomen- tajan sivistystehtävän. Hän on kui- tenkin erilaisen oppineen amma- tin harjoittaja. Muista oppineiden ammattien harjoittajista poiketen hänellä ei oikeastaan ole korkea- tasoista, omaan ammattiin liitty- vää sivistystä suomeen tuotavaksi, ei varsinaisia omia ajatuksia, vaan hän on välittäjä, viestintuoja.
Muiden oppineiden ammattien harjoittajat ovat usein niin sitou- tuneet oman alansa yksityiskoh- tiin, että heistä heidän ajattelunsa suomentaminen tuntuu sivusei- kalta, tarpeettomalta tai jopa hai- talliselta. Sen seuraukset näkyvät esimerkiksi yliopistomaailman kie- liongelmissa ja alojen lokeroitumi- sessa. Uusi tieto ei aina kulje edes yliopistossa viereiseen lokeroon, saati kansan eteen.
Tällaisten ongelmien ratkai- seminen on suomentajan komea sivistystehtävä. Hän rakentaa ja mielestäni hänen tuleekin raken- taa maailmankulttuurin ajatuksia suomeksi, toisinaan jopa koko- naisten uusien alojen sanasto- ja luomalla. Hänen työnsä ansios- ta muiden kuin oman oppineiden ammattiensa harjoittajat ja muut suomalaiset saavat tilaisuuden tu- tustua maailman ajatteluun, puhua siitä, pohtia sitä ja kenties jopa ke- hittää sitä.
Onko ylväämpää tehtävää kuin maailman ovien avaaminen kansa- laisille? Se on tehtävämme syvin olemus. Ja sen kertominen aloitte- leville suomentajille ja miksei alal- la pitempään olleille on paikallaan.
KIMMO PIETILÄINEN
Kirjoittaja on tietokirjojen suomentaja ja kustantaja.
Miina Sillanpään työn hedelmät kantavat edelleen
Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä. SKS 2016.
Aura Korppi-Tommola on vienyt henkilöhistoriaa ja elämäkerta- tutkimusta aimo askeleen uuteen suuntaan. Miina Sillanpää – edel- läkävijä ei ole pelkästään perintei- nen elämäkerta. Se selvittää, mikä Miina Sillanpään työssä oli pysy- vää. Miten Sillanpään ajamat ja usein myös juuri hänen esille nos- tamansa asiat ovat kehittyneet sekä miten ne ovat edelleen läs- nä ajassa, jossa elämme? Ratkaisu on hyvä. Sillanpää tunnetaan en- simmäisenä ministeriksi nimitetty- nä naisena, pitkäaikaisena parla- mentaarikkona ja työväenliikkeen vahvana naishahmona. Tuskin on tarpeen kertoa hänen elämänvai- heitaan uudelleen. Tarina piias- ta parlamentaarikoksi on jo tuttu.
Irma Sulkusen kirjoittamassa elä- mäkerrassa pohdittiin Sillanpään persoonaa. Maria Lähteenmäki on kuvannut Sillanpään työtä työläis- naisliikkeessä ja liikkeen edusta- jana. Oma Mäkikossan kirjoittama elämäkerta on viehättävä ajanku- va, joka rakentaa legendaa.
Sillanpäästä on muodostunut eräänlainen ikoni. Jokioislaisen torpparin tyttären Wilhelmiina Rik- tigin taival talousneuvos Miina Sil- lanpääksi on monessa suhteessa työväenliikkeen, mutta myös hy- vinvointivaltion, metafora. Onhan hänen tarinansa samalla tarina sii- tä, kuinka työoloja parannetaan joukkovoimalla, kiinnitetään huo- miota yhteiskunnan heikoimpiin,
