T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 69 mässään.
Heikkisen teksti on kauttaal taan elävästi kirjoitettua ja aineistoesi- merkit ovat huolella valittuja. Tut- kijalla on kirjoittamiseen oman- näköinen otteensa, kieli on varsin maanläheistä ja analyysit on esitet- ty selväsanaisesti ja ymmärrettä- västi. Kirjoittaja antaa näin vaiku- telman, että tietää mistä puhuu ei- kä yritä piilottaa tiedollisia puuttei- taan jonkinlaisen ammattijargonin taakse. Heikkisen alussa lupaama kansainvälinen vertailu sota-ajan naisten asemasta ja kokemuksis- ta jää ikävä kyllä varsin vähäisek- si. Jäin kaipaamaan tätä varsin mie- lenkiintoista ja tutkimuksellisesti uutta näkökulmaa, joka olisi voi- nut antaa teokselle vielä paljon li- säarvoa. Siinä voisi olla jopa uuden tutkimuksen ja teoksen aihe?
Kirjoittaja on valinnut tutki- mukselleen rakenteen, jossa hän kirjoittaa omaa tekstiään naisten tekstien lomaan siten, että syntyy ikään kuin kolmas teksti. Tämä ra- kenne tuottaa mielestäni liikaa tois- toa ja tekee lukukokemuksesta tur- han raskaan. Koska samaa tekstin- pätkää toistetaan useaan otteeseen, ensin kirjoittamalla se ulos ja sen jälkeen pilkkomalla se palasiksi, tuntuu välillä siltä, että tekijä hie- man aliarvioi lukijaansa. Osan si- taateista olisi myös voinut sijoittaa lähdeviitteisiin.
Analyysissa itsessään on pai- koin paljon saman oivalluksen tois- toa. Poistoja olisikin voinut tehdä raskaammalla kädellä, jolloin jäl- jelle olisi jäänyt kirkas ydin, ja kir- jan pituudesta olisi saatu pois ai- nakin kolmasosa, jolloin kirja olisi ollut huomattavasti lukijaystävälli- sempi. Mielestäni arvokas teos tär- keästä aiheesta ansaitsisi tulla suu- remman yleisön luettavaksi. Voi-
sikin olla hyvä idea tehdä kirjasta tiivistetympi, populaarimpi ver- sio. Tällaisenaan kirja tuskin suu- ria lukijamassoja houkuttaa. Myös kirjan kuvitus ja taitto voisivat näyttää vähemmän kotikutoisel- ta, jolloin kirja saisi ansaitseman- sa huomion ja lukijakunnan. Mut- ta estetiikkahan on toki mielipide- kysymys ja sinänsä sivuseikka, kun sisältö itsessään on antoisa ja uusia näköaloja avartava.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjatyötä Helsingin yli- opiston historian laitoksella jälleenra- kentajien mielenmaisemasta.
Tiedon valtakunta
Pekka Wahlstedt Riku Juti: Tiedon filosofia antiikista nykyaikaan.
Gaudeamus 2013.
Nyky-yhteiskunnassa melkein kaikki asiat ovat varustettu etuliit- tellä tieto – tietotekniikasta, tieto- taloudesta ja tietohallinnosta tie- toyhteiskuntaan asti. Tieto-sanan käytöllä on kuitenkin hyvin vä- hän tekemistä varsinaisen filosofi- sen ja tieteellisen tiedon käsitteen kanssa. Edellinen viittaa ja tarkoit- taa lähinnä asioiden hallitsemista ja hyödyntämistä tiedon avulla. Filo- sofiassa ja tieteessä tieto liittyy ih- misen ja maailman tutkimukseen ja ymmärtämiseen – päämääränä pikemminkin sivistys ja valistus kuin pelkkä materialististen tarpeiden tyydyttäminen.
Tähän tapaan kirjoittaa Riku Ju- ti Tiedon filosofia -teoksensa lopus- sa. Eikä hän kirjoita turhaan, sillä kirja on erittäin laaja ja porautuu
syvälle aiheeseensa. Juti myös esit- tää uusia tulkintoja joistain ajatteli- joista sekä muita avartavia ja oma- peräisiä huomioita tiedon filosofi- asta.
Kirjan filosofi- ja tutkijakaarti on niin laaja, että sitä ei kokonai- suudessaan saa mahdutettua kir- ja-arvosteluun. Mutta teoksessa pohtivat ja esittävät näkemyksensä tiedon ja tietämisen olemuksesta muun muassa Demokros, Platon, Aristoteles, Epikuros, skeptikot ja stoalaiset. Antiikista Juti siirtyy keskiajalle, jolloin tiedon olemusta pohtivat eritoten Augustinus, Tuo- mas Akvinolainen, Duns Scotus islamilaisia ajattelijoita, kuten Avi- cennaa ja Alhazenia, unohtamatta.
Uuden ajan ajattelijoista ovat uuden luonnontieteen pioneerit Galileo ja Newton vahvasti edus- tettuina, samoin rationalistit De- cartesista Leibniziin ja empiristit Lockesta Humeen. Kopernikaani- sen vallankumouksen tiedon filo- sofiassa tehnyt Kant esitellään huo- lellisesti.
Mielenkiintoista on, että Juti on ottanut mukaan myös jo historian- kirjoissa unohdukseen painuneita ajattelijoita, kuten terävän skepti- kon Montaignen ja aikanaan ylis- tetyn ”sankaritieteilijän” Boylen.
1800-luvulla alkaneen tieteen voittokulun ajan ajattelijoita – jois- ta suurin osa on myös luonnontie- teilijöitä – on mukana koko leegio Herzistä ja Helmholtzista Machiin ja Einsteiniin. Ja tärkeät tieteenfilo- sofiset suuntaukset ja koulukunnat tietoa toimintana pitävästä prag- matismista ja tiedon sopimuksiin palauttavasta konventionalismista loogiseen empirismiin ja analyyt- tiseen filosofiaan esitellään perin- pohjaisesti.
Mutta mitä tästä paljoudesta
70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
pystyy tiivistämään ja kiteyttämään yhteen kirja-arvioon? Esitän näkö- kohtia ja teemoja, jotka minua eni- ten puhuttelevat.
Teema, joka kulkee lävitse ko- ko tiedon filosofian historian on Sokrateesta ja skeptikoista alka- nut aktiivinen tiedon ja sen perus- tojen epäily ja koettelu. Karl Pop- per nostikin tieteen tärkeimmäk- si tehtäväksi tiedon ja teorioiden vahvistamisen, verifioimisen, si- jasta niiden kumoamisen, falsifioi- misen. Tieteen ylistetty kehittymi- nen on juuri armottoman epäilyn ja kumoamisten ansiota, koska van- hojen totuuksien ja teorioiden ku- moaminen pakottaa kehittämään tilalle uusia ja parempia.
Epäily on saanut eri aikoina eri muotoja ja tulkintoja. Antiikissa Sokrates totesi tietävänsä vain, et- tei tiedä mitään, ja skeptikot päätyi- vät siihen, että mitään ei voi tietää varmasti, ei edes sitä, ettei mistään voi olla varma. Augustinus ja De- cartes taas huomasivat, että epäilyn aktissa on jotain varmaa – epäily it- se, eli se, että nyt epäilen kaikkea on kumoamaton tosiasia.
1800-luvulta lähtien, jolloin Newtonin taivaanmekaniikan ja euklideen geometrian kaikkivoi- paisuus alkoi horjua, myös tiede myönsi olevansa epätäydellistä ja korjautuvaa ja sen totuudet vain todennäköisyyksiä. Monet uskoi- vat ja uskovat, että totuus kyllä on olemassa ja odottaa löytäjäänsä, mutta totuuteen vievä tie on loput- toman pitkä ja mutkikas.
Suurin ongelma Tiedon filoso- fiassa on, että se keskittyy aino- astaan tieteelliseen tietoon ja tie- teenfilosofeihin. Nietzschen, Hei- deggerin, Derridan ja Foucaultin kaltaiset ajattelijat loistavat poissa- olollaan. Heillä olisi kuitenkin tär-
keää sanottavaa tiedon luonteesta.
Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault kytkevät tiedon ja sen tuottamisen valtaan, Foucault eritoten yhteis- kunnallisiin valtasuhteisiin. Derri- da ja Heidegger taas saattavat tie- don ihanteen kyseenalaiseksi pal- jastamalla, että sanotun ja tiedetyn alla tai taustalla ammottaa määrit- telemätön ja hallitsematon todel- lisuus. Esimerkiksi Derrida pyrkii dekonstruktiollaan paljastamaan ja tuomaan esiin tämän lauseiden ta- kana ja rivien välissä piilevän tie- don mustan aukon. Heidegger taas tutustui idän filosofiaan ja kirjas- saan Silleen jättäminen yritti as- tua ulos länsimaisesta tiedonvalta- kunnasta idän filosofian meditatii- viseen hiljaisuuden valtakuntaan.
Nämä tieteen ulkopuolella liikkuvat filosofit olisivat tuoneet uusia ja avartavia puolia tiedon filosofiaan ja sen kehitykseen osoittamalla tiedon rajallisuuden ja sen takaa avautuvan määritte- lemättömän ja absurdin todelli- suuden. Myös Juti viittaa tähän on- gelmaan, kun hän teoksensa alussa esittelee lyhyesti muiden kuin län- simaiden näkemyksiä tiedosta. Se- kä Intian Veda-kirjoituksissa että Kiinan taolaisuudessa esiintyy nä- kemys vastakohtaisuudet yhdistä- västä ja ne ylittävästä todellisuu- desta, josta ei voida puhua ja jon- ka edessä on näin vaiettava. Kaikki määrittely ja ajattelu perustuu vas- takohtien erottamiseen ja vastak- kain asettamiseen.
Tiedon filosofiaa lukiessa huo- maakin, että viimeistään Plato- nista ja Aristoteleesta lähtien filo- sofit jakavat maailman vastakoh- taisuuksiin. Siksi olisi kannattanut ottaa mukaan länsimaisen filoso- fian, toisin- tai paremminkin sa- noen, epäajattelijoita, kuten Hei-
degger ja Derrida. Juti tosin esitte- lee Wittgensteinin Tractatus-teos- ta, jossa Wittgenstein toteaa, että kielen tuolla puolen häämöttää to- dellisuus, josta ei voi puhua ja jos- ta on vaiettava.
Mutta tiedon filosofian suu- ri kertomus on alusta lähtien vas- takohtien ja määritelmien yhteen törmäämistä ja vuorottelua. Esi- merkiksi Platon puolusti rationa- lismia, Aristoteles oli empiristi, uu- della ajalla empiristit ja rationalis- tit kilpailivat kummalla on avaimet tietoon ja totuuteen. Rationalismi ja empirismi ovat tässä tietysti vain yksi esimerkki vastakohtaisuuksis- ta ja niiden välisestä kilpailusta.
Muita ovat minä ja maailma, hen- ki ja aine, muutos ja pysyvyys ja niin edelleen.
Näin tieto ja teoriat syntyvät ja katoavat vastakohtaisuuksien myö- tä – maailma kokonaisuutena vail- la mitään jakamisia puoleen tai toiseen karkaa tiedon filosofialta ulottumattomiin, tai ainakin län- simaiselta analyyttiseltä ajattelulta.
Ainoastaan sanattoman tiedon, in- tuition ja meditaation, avulla avau- tuvat portit tähän hiljaisuuden val- takuntaan.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja krii- tikko.
