I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
69
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
kuriikkisiä galakseja – niitä höyheninä leijaile- via. Joku kuvan himmeimmistä läikistä saattaa olla yksi ensimmäisistä galakseista.
Minua ei häiritse se, että joku on miettinyt myös taiteelliselta ja kaupalliselta kannalta, mi- ten kuvan värit virittää. Kyse on joka tapauk- sessa aidosta ikkunasta universumiin. Kyllä luonto ON ihmeellinen.
Katselen muitakin kirjan kuvia ilolla. Laa- dukkaasti painetut suurikokoiset otokset pla- neetoista, tähdistä, sumuista ja galakseista vie- vät loogiselle matkalle universumiin. Kirjan alussa on oikeutetusti kuvia ja piirroksia myös itse Hubble-kaukoputkesta. Teos on hyvä kuva- kirja.
Mainostaminen on vaikeaa
Lars Lindberg Christensen työskentelee Euroo- pan avaruusjärjestön (ESAn) Hubble-hankkeen tiedotusosaston johdossa, Bob Fosbury on sa- man hankkeen tähtitieteilijä. Kirjan taustajär- jestö on siis ESA. Onhan Hubble-avaruuskau- koputki Yhdysvaltain avaruushallinnon (NA- SAn) ja ESAn yhteistyöhanke, vaikka Hubblen saavutukset menevätkin usein pelkästään NA-
SAn piikkiin. NASA nimittäin taitaa mainosta- misen.
Kirja voisi siis olla eurooppalainen kunnian- osoitus universumin hovikuvaajaksi kehkey- tyneelle Hubblelle. Kyse taitaa kuitenkin olla mainoksesta, sillä tekstissä haiskahtaa itsekehu useammin kuin kerran. Myös pr-osastolle kuu- luvat tyhjät lauseet, kuten ”Hubblella on ollut ensiarvoisen tärkeä merkitys eurooppalaiselle tähtitieteelle”, ärsyttävät.
Uskon, että kirja olisi mainostanut asiaansa tehokkaammin, jollei se tyrkyttäisi Hubblea ”jo- kaisen” asian uranuurtajaksi. Onhan sillä kiistä- mättömiäkin saavutuksia. Pelkästään sen maa- ilmanlaajuisen ”kuvapalvelun” herättämä ylei- nen kiinnostus avaruuteen on ainutlaatuista. Se osallistui niin ikään yhtenä kaukoputkena vii- me aikojen suurimman tieteellisen pommin ra- kentamiseen. Se nimittäin oli havaitsemassa su- pernovia, joiden perusteella pääteltiin univer- sumin (kaikkien odotusten vastaisesti) laajene- van kiihtyvään tahtiin.
Kirjoittaja on tähtitieteen dosentti Turun yliopiston Tuorlan observatioriolla sekä vapaa tiedekirjoittaja.
Matti Norri: Omistan, olen. Terra Cognita.
2005
Asianajaja Matti Norri on viisas mies. Hän on ajatellut paljon ja omaperäisesti asioita. Paljon niistä myös kirjoittanut. Hänellä on teräviä oi- valluksia, suuri määrä klassista sivistystä, luke- neisuutta, yksityiskohtia koskevia tärkeitä ha- vaintoja ja monia oikeutta koskevia viisauksia hallussaan. Eikä voi sanoa, etteikö Matti Norri- lla olisi näkemystä, etteikö hän olisi tavoittanut suuria linjoja. Hän on vain vuosikymmenet kul- kenut omia polkujaan niin, että keskusteluyhte- ys esimerkiksi yleisen oikeustieteen (oikeusteo- rian, oikeusfi losofi an) edustajien kanssa on jää- nyt ohueksi. Syitä on sysissä niin kuin sepissä- kin, mutta tosiasiaksi on jäänyt, että Matti Norri
monista ansioistaan huolimatta on syyttä suot- ta ollut oikeusajattelun sivuraiteella.
Yksi syy siihen on arvatakseni ollut se, että Matti Norri on monesti fragmentaarinen, hänel- tä on puuttunut oikeusteorialle ominainen sys- temaattinen ote. Hän ei ole ollut, eikä edelleen- kään ole tässä katsannossa tiedemies, hän on etevä käytännön lakimies ja omaperäinen ajat- telija. Oikeusajattelun Manasse Olotilanne lai- natakseni erästä Ollin pakinoiden takavuosilta tuttua hahmoa. Omasta puolestani tahtoisin li- sätä tähän yhden määreen. Matti Norri on myös eettisesti korkeat vaatimukset itselleen asetta- nut käytännön toimija. Sitä puolta Matti Norri- ssa olen aina arvostanut ja yhä edelleen arvos- tan.
*
Oppinut oman tien kulkija
Aulis Aarnio
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
Ei siis ole kovinkaan oudoksuttavaa, että otin suurella kiinnostuksella lukeakseen hänen uusimman teoksensa ”Omistan, olen”. Ensim- mäisen yllätyksen kokee lukiessaan takakan- nen tekstin, joka vastaa kustantajan edustajan Kimmo Pietiläisen teokseen alkuun otettua esit- telytekstiä. Takakannen mukaan ”Mikä ja mitä laki on? Hämmästyttävästi tätä ei ole pohdittu laajasti sitten Immanuel Kantin ja 1970-luvun”.
Jos Matti Norri on hyväksynyt takakannen tekstin, tulee hänen teoksensa sanoma outoon valoon. Juuri mitään muuta asiaa ei ole oikeu- den teoriassa 1700-luvulta lähtien niin paljon puntaroitu kuin kysymystä ”Mitä oikeus on?”, ja siihen nivoutuen ongelmaa ”Mitä laki on?”.
Sille ovat uhranneet aikansa postglossaattorit keskiajalla, saksalaisen pandektioikeuden suu- ret nimet, sitä ovat aprikoineet Jeremy Bentham, Austin ja brittiläisen oikeusajattelun muut uran- uurtajat. Mutta se ei ole vieras omalle ajallem- mekaan. Riittäköön, kun luettelen nimet Alf Ross, H.L.A.Hart, Ronald Dworkin, saksalaisen uusluonnonoikeuden edustajat ja heidän va- navedessään modernin luonnonoikeuden kär- ki, kuten Michel Villey ja Pedro Serna. Suomessa ongelmaa ovat lähestyneet muiden ohella B. C.
Carlsson, Otto Brusiin, Simo Zitting, Aatos Alanen ja monet nykypolven ajattelijat.
Tätä taustaa vasten kustantajan takakansi on hölynpölyä. Kirjoja ei saisi markkinoida val- heellisin tai harhaan johtavin tiedoin.. Kustan- taja lyö lisää löylyä kiukaalle väittäen, että Mat- ti Norrin vastaus on uraauurtava. Sitä se toki on omaperäisyydessään, mutta toisaalta Norri si- vuuttaa kokonaan oikeudellisien ajattelun val- tavirran ja kulkee itse historian syvissä pohja- vesissä.
*
Mistä teoksessa on kysymys? Lyhyessä arvi- oinnissa ei ole mahdollista seurata tekijän aja- tuskulkuja kovinkaan yksityiskohtaisesti. Jokin hajahuomio silti on paikallaan. Norrin perus- väite on, että kaikki oikeus lähtee omistamises- ta tai ainakin palautuu omistamiseen. Tätä läh- tökohtaa vastaan voi huomauttaa vain sen, että oikeus on henkilösuhteissa olemista ja ei ole ai- van selvää, onko omistaminen historiallisesti primaarisin oikeuden kategoria. On antropolo- gisia näyttöjä siitä, että omistamistakin perusta- vampi on jakokulttuuri, koska sillä tavalla taat- tiin primitiivissä yhteisöissä lojaalisuus sille, joka jakoi. Tämä ei ole kuitenkaan Norrin aja- tusten kannalta asioiden ydin. Hän yksinkertai- sesti lukitsee ajatuksensa asettamukseen: Omis- tan, olen. Se on kategorinen, koko ajattelun kan-
tava oletus, riitauttamaton. Ja koska se on rii- tauttamaton, lopputulos on todistettu.
Oikeuden ja moraalin suhdetta Norri selvit- telee lyhyessä luvussa ”Lain suhde moraaliin”.
On kuvaavaa, että hänellä ei ole ainuttakaan viittausta viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana käytyyn vilkkaaseen keskusteluun lain, oikeuden ja moraalin suhteista. Norri lähtee klassikoista, kuten Smith, Kant ja Hobbes, mut- ta kulkee suurin harppauksin omaan johtopää- tökseensä: ”Lopputulokseksi jää, ettei laki liity moraaliin, se in itsenäinen, tai sitten on lakiin liittyvä oikeudenmukaisuuden käsite vielä kek- simättä”.
Omasta puolestaan Norri ehdottaa, että ju- ridiikassa luovuttaisiin kokonaan – käsitteiden selkiyttämiseksi – sanasta oikeus ja palattai- siin sanaan laki samaten kuin sanoihin lainop- pi ja lainmukainen. Toki kieli voidaan muuttaa Norrin ehdottamana suuntaan, mutta sillä ei poistu esimerkiksi pulma siitä, että laki kertoo jotakin voimassa olevasta oikeudesta ja voimas- sa oleva oikeus on puolestaan jossakin suhtees- sa moraaliin, oikeudenmukaisuuteen ja arvoi- hin. Matti Norri siis lakaisee esityksellään pul- man maton alle, josta ihan oikeiden oikeusteo- reetikoiden on se uudelleen kaivettava esille.
*
Se mitä Norri kirjoittaa omistuksen käsitteestä, sen elementeistä ja ominaisuuksista, osoittaa ta- vatonta oppineisuutta. Hän on käynyt läpi suu- ren joukon klassikoita ja muodostanut niistä oman käsityksensä. Silti minua jäi vaivaamaan se, että Norrilla ei ole omistusoikeuden histo- riaa ajatellen tärkeästä yli-ja aliomistuksen kä- sitteellistyksestä selkeää analyysia. Lähteitä ei olisi tarvinnut kaukaa hakea. Simo Zitting, Han- nu Tolonen ja Päivi Paasto ovat kirjoittaneet mitä mainioimpia analyyseja asiasta. Norrin nyky- oikeustiedettä koskeva lähde on Kaisa Korpijaa- kon saamelaisten omistusta käsittelevä, sinän- sä hyvä väitöskirja. Viittaukset muihin loistavat Norrin teoksessa poissaolollaan, eikä puutetta korvaa se, että Norri kiistatta tuntee tietyn osan omistamisen fi losofi aa ja fi losofeja.
Toisaalta jäin kysymään, mikä on Matti Norrin oma käsitys omistuksen asemasta, teo- reettisesta roolista ja sen funktioista nyky-yh- teiskunnassa. Vai onko niin, että hän katsoo klassikoiden kertoneen jo aikoja sitten hänen käsityksensä? Jos niin on, voidaan tekstiin koh- distaa melko tiukkakin syytös eklektisyydestä.
Aina se, mikä ammennetaan menneisyyden vii- sauksista, varsinkin jos se tehdään fragmentaa-
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
71
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
risesti, ei aukea nykylukijalle, jollei kirjoittajalla itsellään ole avainta, joka avaa tulkinnat.
Pelkään pahoin, että Matti Norrin usein vai- kuttavat ja syvälle porautuvat sukellukset omis- tuksen teoriaan jäävät enemmänkin oppinei- suuden osoituksiksi kuin relevantiksi puheen- vuoroksi nykyoikeudesta käytävässä keskuste- lussa. Häneltä puuttuu teoria.
Silti minun ei, kirjan loppuun päästyäni, ole tarvinnut pyörtää sanojani. Asialla on oppinut mies, jonka vahvin anti on siinä, että hän kut- suu oikeuden (lain) perusteista kiinnostuneen lukijan omalle matkalleen samojen lähteiden pariin, jossa Matti Norri on käyttänyt kunnioi- tusta herättävän määrän tunteja.
Minua kutsu ei saanut uusille ajatusretkil- le omistamisen oppi-, oikeus- ja aatehistori- aan niiden lisäksi, joita vuosikymmenien aika- na olen omistuksen teoriaa pohtiessani kulke- nut. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jollekulle toiselle lukijalle niin voisi käydä. Silloin kirja on ollut ilman muuta kirjoittamisen väärtti. Nyt se jäi minunkaltaiseni lukijan kohdalta enemmän- kin työksi, joka herättää enemmän työmäärää koskevaa kunnioitusta kuin älyllistä haastetta.
Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori ja Tampereen yli- opiston emeritusprofessori, lakimies ja oikeusfi losofi .
Anneli Meurman-Solin & Ilkka Pyysiäinen (toim.): Ihmistieteet tänään. Helsingin yli- opiston tutkijakollegium. Gaudeamus, Hel- sinki 2005. 367 s.
Helsingin yliopiston vuonna 2001 perustetun tutkijakollegiumin tavoitteena on ollut antaa li- säannos ja puhtia kansainvälisesti korkeatasoi- seen humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutki- mukseen. Alan laitokset Suomen eri yliopistois- sa kun ovat pääsääntöisesti auttamattoman pie- niä, opetuksella ylenmäärin raskautettuja, sekä toisinaan yksinvaltiaita leikkivien professorien päähänpinttymien armoilla. Tutkijakollegiumin idea kuulostaa hyvältä, ja moni toivoisi tuohon porukkaan pääsevänsä. Tutkijakollegiumissa työskentelee lähes yksinomaan Helsingin yli- opiston omaa väkeä, vaikka tutkijapaikat ovat periaatteessa olleet avoinna kaikille päteville tutkijoille.
Valittujen pitäisi edustaa kansakunnan ker- maa, ja vaikka tutkijat laittavatkin pääasiallisen työtarmonsa kansainvälisesti referoitujen artik- keleiden kirjoittamiseen, eivät suomenkielis- ten katsausten tekemiseen, odottaa lukija tutki- jakollegiumin artikkelikokoelmalta Ihmistieteet tänään paljon: humanistis-yhteiskuntatieteelli- sen tutkimuksen kärkihankkeiden kultapossu-
kerhon voimannäytettä.
Kirjan esipuheessa toimittajat vielä nostavat odotukset kattoon kertoessaan artikkelikokoel- maa motivoineista teemoista:
”Mitä on ihmistiede, tai pikemminkin ihmistieteet monikossa? Miten ne rajautuvat muista tieteistä?
Entä miten voidaan kehittää kaikkia hyödyttävää yhteistyötä? Näiden kysymysten myötä yhteiseksi teemaksi nousi pian kysymys siitä, mitä ja millaista on se tieto, jota me tuotamme ja käsittelemme työs- sämme? Miten ihmistieteilijä luo tietoa ja arvioi sen merkittävyyttä?”
Tämän luonnehdinnan perusteella lukija vi- rittäytyy odottamaan paitsi yksittäisten tieteen- alojen substantiaalisten löydösten esittelyä ja käsittelyä, myös systemaattista teoreettista ref- lektointia jokaisen artikkelin yhteydessä. Teo- reettinen systematisointi ei ole mikään ylimää- räinen tieteenfi losofi nen lisä, jonka voi liittää tai jättää liittämättä empiiriseen tutkimukseen, vaan teema, joka kuuluu saumatta jokaiseen mallikkaaseen tutkimukseen.
Aina ei saa sitä mitä tilaa. Odotukset täytty- vät vain osittain: Ihmistieteet tänään on tyypilli- nen esimerkki seminaareihin perustuvasta ar- tikkelikokoelmasta, jossa seminaarin vetäjillä ja kirjan toimittajilla on kenties ollut selkeä visio
