Rovaniemi 2017
A C TA U N I V E R S I TAT I S L A P P O N I E N S I S 3 4 5
Marita Kilpimaa
”Paljon olen mailimata kulkenut, paljon olen kokenut ja nähnyt”
Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ja resilienssi
Akateeminen väitöskirja,
joka Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi Lapin yliopiston luentosalissa 2
maaliskuun 31. päivänä 2017 klo 12
Rovaniemi 2017
A C TA U N I V E R S I TAT I S L A P P O N I E N S I S 3 4 5
Marita Kilpimaa
”Paljon olen mailimata kulkenut, paljon olen kokenut ja nähnyt”
Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ja resilienssi
Lapin yliopisto Taiteiden tiedekunta
© Marita Kilpimaa Taitto: Taittotalo PrintOne
Etukannen kuva: Andreas Alariesto: Matka maailmalle.
Öljy, sekatekniikka paperille, 21 x 30 cm.
Riikka ja Andreas Alarieston Lapinkuvat-Säätiön kokoelma, kuva: Kalevi Raunama.
Takakannen kuva: Kuva: Andreas Alariesto. Ritva Tuomaalan arkisto Myynti:
Lapland University Press / LUP PL 8123
96101 Rovaniemi puh. 040 821 4242 julkaisu@ulapland.fi www.ulapland.fi/LUP
Lapin yliopistopaino, Rovaniemi 2017
Painettu:
Acta Universitatis Lapponiensis 345 ISBN 978-952-484-961-6 ISSN 0788-7604 Pdf:
Acta electronica Universitatis Lapponiensis 213 ISBN 978-952-484-962-3
ISSN 1796-6310
Omistan tämän kirjan kaikille Andreas Alarieston esi-isän Paavali Pelkosen jälkeläisille
Tiivistelmä
Marita Kilpimaa
”PALJON OLEN MAILIMATA KULKENUT, PALJON OLEN KOKE- NUT JA NÄHNYT”
Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ja resilienssi
Andreas Alariesto syntyi 11.12.1900 Sodankylän pitäjän Sompiossa, pie- nessä Rieston kylässä. Kylä sijaitsi tiettömän taipaleen takana noin parisataa kilometriä Napapiiriltä pohjoiseen ja 70 kilometriä Sodankylän kirkolta koilliseen. Lapsuudessaan Alariesto ennätti nähdä niin saamelaisten vanhan kotakulttuurin luontaiselinkeinoineen kuin uuden ajan tuomat muutokset.
Andreas Alarieston elämä koostui jaksoista, joiden aikana hyvät asiat ja vastoinkäymiset vuorottelivat. Elämänpolut johtivat hänet Riestonkylästä Lokkaan, Petsamon tietyömaalle, Muurmannin legioonaan kohtalokkaine seurauksineen ja aikuisuuden saavuttaneena takaisin tienrakennustyömaalle.
Tienrakentajasta tuli Petsamon Matkailuhotellin talonmies lähes kymmeneksi vuodeksi, mutta sota rikkoi kaikki tulevaisuuden haaveet. Sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus, sekä materiaalinen että henkinen. Oman talon rakentaminen Lokkaan, rinnalla Petsamosta löytynyt Riikka-vaimo, ja talonmiehen työ Vuotson matkailumajalla antoivat elämälle luotettavat tukipilarit. Elämää rikastuttivat turvatun toimeentulon lisäksi laulut, joita Alariesto oli tehnyt nuoresta pojasta lähtien, sekä maalaukset, joiden tekoon hänellä nyt oli aikaa ja välineitä. Kuuden eläkevuoden kiihkeä luomiskausi huipentui monien mutkien jälkeen 75-vuotiaan ite-taiteilijan näyttelyyn Helsingin Taidehallissa ja uskomattomaan kuuluisuuteen, jopa maailman maineeseen.
Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata Andreas Alarieston laulujen ja muis- teluiden kautta hänen elämänsä keskeisiä polkuja, hänen kykyään selviytyä vaikeistakin koettelemuksista sekä hänen laulettujen elämänpolkujensa yh- teyttä resilienssiin. Luonnehdin resilienssiä traumapsykiatri Boris Cyrulnikin (2009) teoriaan nojautuen. Andreas Alarieston elämä toi mukanaan paljon ankaraa työtä, kärsimystä ja sellaista tuskaa, josta hän vaikeni kuolemaansa asti, mutta hän sai kokea myös onnellisia vuosia ja iloa toiveittensa täyttymisestä.
Vaikeitten vuosien kärsimyksillä on saattanut olla oma merkityksensä hänen
henkisessä kasvussaan. Resilienssi on voinut olla se tekijä, joka on mahdollista- nut elämän jatkuvuuden ja kutsunut esiin jotain ennen näkemättömän hyvää, johon ehkä muuten ei olisi ollut mahdollisuuksia. Andreas Alarieston lauluista muodostuu laulettu päiväkirja, joka tuo esiin hänen lannistumattomuutensa ja lujuutensa sekä auttavaisuutensa ja ystävällisyytensä. Näiden piirteiden kautta voimistui myös resilienssi. Hän oppi käyttämään vastoinkäymisissä puolustuskeinona luovuutta, joka kannusti ja rohkaisi häntä ponnahtamaan jopa entistä parempaan elämään. Runous ja laulaminen auttoivat kestämään ja ylittämään koettelemukset.
Näkökulmani tutkimuksessa on kulttuurihistoriallinen ja lähestymistapana käytän mikrohistoriaa. Tutkimukseni perustuu muistitietoon, joten se on otteeltaan narratiivinen. Primaariaineistona ovat äänittämäni ja eri arkistoista löytämäni Andreas Alarieston laulu- ja haastatteluäänitteet, jotka olen litte- roinut, sekä henkilökohtaiset muistot kymmenen vuoden ystävyyden ajalta.
Niihin vuosiin ja konteksteihin, joista Andreas Alariesto vaikeni täydellisesti, olen tutustunut tutkimuskirjallisuuden, aikalaiskirjallisuuden, lehtiartikkelien ja haastattelujen avulla.
1990-luvun alkupuolella resilienssitutkimus keskittyi lasten resilienssiin.
Huomattiin, että yksilön henkilökohtaisien vahvuuksien lisäksi resilienssiä edistivät myös tekijät, jotka liittyivät sosiaalisiin suhteisiin ja ympäristön rakenteisiin. Resilienssi on määritelty sopeutumisprosessiksi, jatkuvaksi muuttuvaksi toiminnaksi, joka on luonut tarpeen tutkimukselle, joka kohdis- tuu myös aikuis- ja vanhuusikäiseen väestöön. Tämä tutkimus edustaa koko elämänkaaren kattavaa resilienssitutkimusta. Andreas Alarieston laulettujen elämänpolkujen myötä kehittynyt luovuus, ilo ja mielenrauha avaavat uusia näköaloja ymmärrykseen siitä, miten resilienssi toimii ja miten sitä voidaan kasvattaa ja tukea eri ikäkausina ja erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa.
Asiasanat: Andreas Alariesto, kulttuurihistoria, muistitietotutkimus, johto- langat, resilienssi
Abstract
Marita Kilpimaa”I have travelled a lot, and seen and experienced a lot”
Andreas Alariesto’s songs of his life paths and resilience
Andreas Alariesto was born in December 11, 1900, in a small village called Riesto in Sompio area, in Sodankylä, Finland. The village was located in the middle of nowhere about two hundred kilometers north from the Arctic Circle and 70 kilometers from Sodankylä centrum to northeast. During his childhood, Alariesto witnessed both the old Sámi culture in lavvus and with natural livelihoods and the changes the modern time introduced to the culture.
Andreas Alariesto’s life consisted of periods during which good times and adversities took turn. These life paths directed him from Riestonkylä to Lokka, to Petsamo road construction work, to Muurmanni legion with fateful conse- quences, and when adult, back to the roadworks. This roadworker became a building supervisor to Petsamo Matkailuhotelli (a hotel) for almost ten years but the Second World War destroyed his all future dreams. Both material and mental reconstruction began after the war. Building his own house in Lokka with his wife Riikka from Petsamo and the building supervisor’s work in Vuotso matkailumaja (a hostel) became the main pillars of Alariesto’s life. In addition to his income, Alariesto’s life was enrichened by songs he had been composing since his youth and paintings that he now could do since he had time and equipment. The six-year-long intensive period of creating art dur- ing his retirement had its climax in the 75-year-old artist’s own exhibition in the Kunsthalle Helsinki when he had unbelievable, even world-wide fame.
The purpose of this research was to describe Andreas Alariesto’s main life paths, ability to survive from even difficult adversities, and the connec- tion between the songs of his life paths and resilience through his songs and memories. In this research resilience was defined based on trauma psy- chiatrist Boris Cyrulnik’s (2009) Theory. Andreas Alariesto’s life included plenty of hard work, agony, and pain that he fell silent until his death; yet he had also happy years and felt joy of seeing his hopes become fulfilled.
The suffering during hard years may have had their own role in Alariesto’s mental growth. Resilience may have been the factor that made the continuity of life possible and brought out some unforeseen good that otherwise would not probably ever emerged. Andreas Alariesto’s songs form a diary in the form of songs that shows his perseverance and toughness as well as his helpfulness and friendliness. These features strengthened his resilience, too. As a coping strategy, he learned to use his creativity that assured and encouraged him to bounce back to even better life. Poetry and singing helped him to tolerate and surpass hardships.
The viewpoint in this research was cultural-historical and the approach was micro-historical. The research was based on memories that were studied with a narrative research approach. The primary data were comprised of Andreas Alariesto’s singing and interview recordings that I recorded or found from various archives and that I transcribed, in addition to personal memories from a decade-long friendship with him. Secondary data, in the form of research literature, contemporary literature, journal articles and interviews, focused on those years and contexts that Alariesto did not want to talk about.
At the beginning of the 1990s, research on resilience was focused on resilience in children. It was observed that in addition to personal strengths, resilience was promoted also by factors related to social relationships and the structure of one’s environment. Resilience was defined as an adaptation process, constantly changing action, which created a need for research also focusing on adults and elderly people. This research represents resilience re- search focusing on the whole lifespan. Andreas Alariesto’s creativity, joy and peace of mind that developed through the songs of his life paths provide new viewpoints to the understanding about the fundamental nature of resilience and how to support and develop it in various periods of life and in different cultural contexts.
Key words: Andreas Alariesto, cultural history, oral history, clues, resilience
Esipuhe
Lappiin ei tarvitse kävellä ja tallustaa, ilmassa lintuin lailla lentää sinne saa, sielä saa nähtä lapin ihmeiten maan, revontulten lieskat yli taivaan ja maan, tunturit sielä kuin saaret satumaan, keskellä soiten ja korpien vaan, vaarat jos vaanii sen unhoittaa voi, kauneimpaa maata kuin missään ei ois.
(Andreas Alarieston laulusta Matka Lappiin, s.a.)
Minun matkani Lappiin alkoi jo ollessani pieni, alle kouluikäinen tyttö.
Lensin Lappiin unelmissani satujen, laulujen ja kauniiden kuvien myötä. Se matka on ollut huima ja se jatkuu yhä. Lähes puolet elämästäni oppaanani ja matkakumppaninani on ollut Andreas Alariesto, jonka muistoksi olen tehnyt tämän tutkimuksen.
Matkallani olen löytänyt paljon muitakin hyviä matkakumppaneita, joita haluan kiittää. Ilman heitä ei työni olisi onnistunut, tai paljon arvokasta olisi jäänyt puuttumaan. Erityiset kiitokset ansaitsee väitöskirjatyöni ohjaaja pro- fessori Kaarina Määttä. Ilman Sinua Kaarina ei tämä tutkimus olisi koskaan alkanut eikä tätä kirjaa olisi olemassa. Olet ollut väsymätön rohkaisija, kan- nustaja ja tukija kun oma uskoni oli hiipumassa ja voimani tuntuivat olevan lopussa. Lämmin kiitos ja halaus!
Kiitoksen ansaitsevat myös esitarkastajani professorit Reijo Heikkinen ja Juha Suoranta arvokkaista huomioista, jotka auttoivat minua väitöskirjani viimeistelyssä. Juha Suorantaa kiitän lupautumisesta vastaväittäjäkseni. Kiitän professori Satu Uusiauttia tiivistelmän englanninkielisestä käännöksestä ja julkaisukoordinaattori Paula Kassista väitöskirjan kannen suunnittelusta ja monenlaisesta avusta ja tuesta, jota tarvitsin työni loppuvaiheessa.
Tässä tilanteessa en nyt olisi ilman kolmea opettajaani, jotka alkoivat kouluttaa minusta tutkijaa. Oli syksy 1999 ja olin jäämässä eläkkeelle joulu- kuun alussa. Tapasin ystäväni, Lapin yliopiston taidehistorian lehtorin, Sisko
Ylimartimon Taidemuseolla. Hän kertoi, että nyt olisi mahdollisuus aloittaa taidehistorian aineopinnot Rovaniemellä. Hän houkutteli minua mukaan opiskelemaan, mutta kantani oli varma. Minulla oli ihan muita suunnitelmia.
En kyllä lähtisi enää tenttimään mitään. Elämä ei kuitenkaan aina mene omien suunnitelmien mukaan. Onneksi! Tammikuun lopussa istuin professori Tuija Hautala-Hirviojan Lapin taidetta käsittelevällä luennolla. Aloin opiskella taidehistoriaa pääaineenani Siskon ja Tuijan johdolla. Sivuaineopintoja aloin suorittaa kulttuurihistoriasta. Sieltä löytyi professori Marja Tuominen, joka johdatti minut aivan uuteen ja ihmeelliseen maailmaan. Oli opittava keskuste- lemaan menneisyyden kanssa. Oli opittava tekemään kysymyksiä, jotka vievät tutkimusta eteenpäin ja avaavat tien tekstin ymmärtämiseen. Mikrohistoria, muistitietotutkimus, hermeneutiikka, johtolankametodi, ne olivat minulle uusia, mutta houkuttelevia asioita. Taiteen- ja kulttuurintutkimuksesta sain uutta sisältöä eläkeläisen elämääni. Sisko, Tuija ja Marja! Teidän luennoillanne ja seminaareissanne olen saanut kokea ihania hetkiä viidentoista vuoden ajan.
Lämpimät kiitokset ja halaukset!
Lämpimät kiitokset kuuluvat myös kaikille tohtoriseminaarimme osanot- tajille. Teiltä olen saanut uusia ajatuksia ja näkemyksiä työhöni. Olette olleet minulle esimerkkinä ja tukena. Eva-Johanna Mäkinen, taide yhdisti meitä ja lyhyessä ajassa löysimme toisemme. Marja L. Tuominen, tutkit huolellisesti käsikirjoitukseni ja Sisko Ylimartimon kanssa annoitte minulle arvokkaita vihjeitä työni viimeistelyyn. Marjatta Rautiainen, Maija Rask ja Tanja Ää- relä, Te järjestitte minulle ihanan ”maisterikaronkan” ja kannustitte minua eteenpäin tutkimuksessani. Marjatta ja Tanja! Te olette vuosien ajan olleet korvaamaton tukiryhmäni. Tohtoriseminaarien lisäksi olemme tavanneet
”Hydos-seminaareissa”, toistemme kodeissa ja metsäretkillä. Niin paljon keskustelua, väittelyä, iloa ja naurua on sisältynyt tapaamisiimme. Minä menetin uskoni omaan työhöni monta kertaa. Te ette koskaan. Sydämelliset kiitokset Teille ystäväni!
Haluan myös kiittää ystävääni Helsingin yliopiston historian dosenttia Eino Lyytistä väitöskirjastasi Finland in British Politics in the First World War sekä kiinnostavista keskusteluista ja johdatuksesta niihin Suomen historian vuosiin, joista Andreas vaikeni täysin. Kiitän rakkaita ystäviäni Eija ja Heikki Saloa henkisestä, aineellisesta ja teknisestä tuesta. Eija, lappapuurosi on virkis-
tänyt sekä vatsaa että mieltä, ja miten oletkin osannut soittaa tai piipahtaa juuri silloin kun sitä kaipasin. Heikki, kun minulla on ollut ongelmia tietokoneen kanssa, ja niitähän on riittänyt, olen vain soittanut ihotautilääkärille, ja siinä samassa ovat ongelmat ratkenneet. Ihmeellistä! Erityinen kiitos kuuluu myös ystävälleni Hilkka Nikkarille, jonka löysin samoihin aikoihin kuin Andreak- senkin. Sanat eivät riitä kertomaan kaikkea sitä mitä olemme saaneet yhdessä kokea. Sinä tiedät, mitä tämä pieni sana kiitos tarkoittaa.
Sydämelliset kiitokset Kirsti Suopangille, Alariestojen lähimmälle ystävälle, arvokkaista tiedoista Andreaksen ja Riikan elämästä kymmenien vuosien ajalta sekä Martta Ruhalle, joka on tuntenut Andreaksen pikku tytöstä läh- tien. Martta, kun olit 8-vuotias, jouduit partisaanien hyökkäyksen kohteeksi Lokan kylässä niin kuin Andreaskin. Kertomuksesi niistä tapahtumista ovat auttaneet ymmärtämään myös Andreaksen kokemaa tuskaa. Kiitos teille Kirsti ja Martta myös lämpimästä ystävyydestä, joka on välillemme syntynyt!
Lämmin kiitos Ritva ja Paavo Tuomaalalle. Teidän kanssanne olen saanut jakaa ystävyyden Andreaksen ja Riikan kanssa ja kulkea niillä poluilla, missä Andreaskin on kulkenut. Kiitos Marko Jousteelle Giellagas-instituuttiin ää- niteaineistoni pelastamisesta digitaaliseen muotoon. Andreaksen ja Riikan luottoystävä, toimittaja, kirjailija Seppo J. Partanen. Sinua kiitän lämpimästi arkistostasi saamistani upeista kuvista, Petsamon muistoista ja kiinnostavasta keskustelusta Ateneumin kahvilassa. Kiitän myös entistä oppilastani Pekka Pernua, joka on ollut oppaanani arkistojen salaperäisillä poluilla. Ilman Sinua Pekka olisin ollut siellä pahasti eksyksissä.
Sinua rakas veljeni Risto Mantere muistan aina kiitollisena. Ilman Sinua en olisi pystynyt 10-vuotiaana aloittamaan koulunkäyntiä Porvoossa 20 kilo- metrin päässä kotoa. Toit aina tilipussin kotiin ”että Likka saa käydä koulua”.
Sinun ansiostasi tämä väitöskirja tuli mahdolliseksi. Veljistä parhain sä oot!
Lämpimin kiitos kuuluu omalle perheelleni: Katriinalle, Marialle ja Jooselle sekä puolisolleni Paavolle. Olette kannustaneet ja olleet tukenani kun polul- lani on ollut kuoppia. Kiitos Paavo kun sain viettää kesät ja syksyt kanssasi mettäpoluilla, soilla ja Kemijoen itäpuolen rantakoivikoissa. Sieltä sain voimaa talven uurastuksiin. Hellät rapsutukset myös iloiselle Max-terrierille, joka on osallistunut virkistysohjelmaani.
Sielun kannel kuin kauvaksi kaikuva voi, yli muistojen menneitten maan,
mikä kerran on ollut ei unhoon se jää, kaiken elää voi uutestaan.
(Andreas Alarieston laulusta Menneisyyttä muistellessa, s.a.) Poropolulla Ounasvaaralla helmikuussa 2017 täydenkuun aikaan Marita Kilpimaa
Prologi
Vanha mies istuu sohvalla ja laulaa. Hänen silmänsä eivät kohdistu kuulijaan vaan johonkin toiseen maailmaan, metsään, jossa on paljon auringonvaloa, lämpöä ja lintujen viserrystä. Puiden suojassa tanssivat metsän keijukaiset iloisen laulun tahdissa. Kuuntelen tarkasti sanoja. Tämä laulu on varmasti syntynyt hyvin onnellisissa olosuhteissa:
Nyt minä tässä laulelen, iloisesti naurelen, kielellä liukkaalla liritän, sirkkujen virren viritän.
Niin kuin lintu oksalla, satakieli kesällä, pääskynen se pieni lintu, räystään alla pesällä.
Tiainen se tiitittää, pakkasella piipittää, kesän tullen peipposetkin täällä joskus vitvittää.
Laulurastas visertää, leppälintu livertää, pienet linnut metsikössä yhteisvirren visertää.
Laulaja-poika se laulelee, itseksensä naurelee,
puiden suojassa metsän keijut, laulun tahdissa tanssailee.
Kun laulu loppuu, mies alkaa kertoa: Tuota ni tämä laulu synty, oli semmonen neljän tunnin vahtituuri siellä Karjalassa ja piti se aika saaha jollaki lailla kulumaan. – – ja niinhän se synty tämä laulu sitte. Kuuntelen ihmeissäni. Min- kälainen mahtaa olla mies, joka talvisodassa vartiota suorittaessaan sepittää ja laulaa tällaisen laulun? Minkälainen on mies, joka sodan kauhujen keskellä kuulee lintujen laulavan ja näkee keijukaisten tanssivan laulun tahdissa?
Satuolentojen ja lintujen kanssa seurustellut mies oli 39-vuotias Andreas Alariesto, joka paljon myöhemmin, 75-vuotiaana singahti yllättävään kuu- luisuuteen naivistisilla lapinaiheisilla maalauksillaan. Hän oli tehnyt myös paljon lauluja, jotka kuitenkin olivat jääneet maalausten varjoon. Nekin kertovat elämästä Lapissa, mutta laulujen maailma on jotain aivan erilaista.
Siellä on paljon iloa, kauneutta ja rakkautta. Sain kuunnella ja nauhoittaa näitä lauluja lähes kymmenen vuotta. Niistä tuli aarteitani. Kiitos Andreas lauluistasi ja ystävyydestäsi.
Sisällys
1. Johdanto ...21
Lähtökohdat ...21
Tavoite ja tutkimuskysymykset ...25
Resilienssi ...27
2. Tutkimuksen toteuttaminen ...31
Aiemmat tutkimukset ...31
Aineisto ...35
Menetelmänä muistitietotutkimus ...37
Narratiivinen muistitietotutkimus ...39
Mikrohistoria ja muistitietotutkimus ...44
Muistoista teorioihin ...45
Muistitieto kerrontana, tapahtumat ja merkitys ...47
Voiko suullisiin lähteisiin luottaa? ...48
Kuka puhuu muistitietotutkimuksessa? ...50
Johtolankametodi ...51
Tutkijan positio ...52
Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ...55
Aineisto ja menetelmät ...55
Eettinen pohdinta ...57
3. Andreas Alarieston elämän polut ...60
Lapsuusvuodet Sompiossa ...60
”Lapsuusaikain onnelliset vuotet multa sinne jäi” – Rieston kylä ...60
”Oven raosta kattoin vielä sitä kehtoa” – Orpopoikana Lokan kylässä ...67
Nuoruuden kulkurivuodet ...74
Petsamon tietyömaalla ...74
”Siellä maksettiin palkkaa ihan säästämättä” – 13-vuotiaana tienraken- nustöihin Vuotsoon ...74
”Tein kaikkia töitä mitä eteen tuli” – Andreaksen ammattikoulu ...76
Vaiettu ensimmäinen maailmansota ...81
”Ne oli menny sinne Muurmannille mettätöihin” – Työnhaussa Venäjän puolella ...81
”Kolme kuukautta rakotulilla” – Pohjoinen retkikunta ...83
”Kivääri se pojalla on engelsmannin ja kauas sen kuula kantaa” – Muurmannin legioona ...85
”Kaikki suomalaiset Suomen vapautta valvomaan!”
– Oskari Tokoin ohjelmajulistus ...90
”Myrsky pauhaa rantoja ei näy” – Legioonalaisten palautus Suomeen...92
”Epätoivon tuskan rajalla, mieli hällä aivan hajalla”
– Paluu Lokan kylään ...97 Takaisin Petsamon tietyömaalle ...100
”Siinä ne minulla menivät parhaat vuotet”
– Tienrakennus etenee Jäämerta kohti ... 100
”Sylissä Pohjolan kukka mailla vain unelmien”
– Romantiikkaa ja lauluja tietyömaalla ... 105 Aikuisuus ...109 Onnelliset vuodet Petsamossa ... 109
”Oi miten kaunis ja ihana Jäämeren rannikko tuo”
– Hotelli Jäämeren rannalla ... 109
”Polkkatukka hällä tanssissa hepsuttaa” – Seikkailunhaluisia naisia ... 116
”Kyllä minä Liinahamarissa tein parhaat työni”
– Maalarinuran alku ... 120
”Uusia nyt kohtaloita kohti kaikki kulki”
– Vakoilijaksi leimaantuminen ... 121 Synkät sotavuodet ... 125
”Ne laulut saavat mennä minun mukana hautaan”
– Talvisota ja jatkosota ... 125
”Lokan kylän asukkaitten silmihin on kyynel taas vierähtännyt”
– Partisaanien hyökkäys Lokan kylään ... 132
”Raunioina tuhkana kotinsa nähtä saa”
– Lapin sota, partisaanien ja saksalaisten tuhoisat jäljet ... 135 JälleenrakennusaikaLokassa ... 138
”Käteni ja sydämeni tahdon sinulle tarjota”
– Joskus haaveet toteutuvat ... 138
”Mulla oli sen kanssa hyvät päivät”
– Riikan ja Andreaksen elämää Lokan kylässä ... 141 Vuotson matkailumajan laulava talonmies ... 146
”Minä tulin uuestaan matkailijayhtistyksen palvelukseen”
– Pienviljelijästä palkkatyöläiseksi ... 146
”Järven laineet sielä loiskii, peittää vanhan Sompijon”
– Andreaksen allaslaulut... 153
”Se aina laulo niitä laulujaan”
– Andreas Vuotson kyläyhteisön jäsenenä ... 156
Vanhuus ...159
Uusi koti ja eläkeaika Rovaniemellä ... 159
”Minä maalasin siinä makuuhuoneen sängyn päällä” – Ateljee Pirkkakadun kaksiossa ... 159
”Vuoden 1976 taiteilijakomeetta löytyi Rovaniemeltä” – ”Etelän herrat” löytävät Andreas Alarieston ja hänen maalauksensa ... 162
”Nyt herrat pokkailevat paikkapöksy talonmiestä” – Andreas kuuluisana taiteilijana ja esiintyjänä ... 165
Takaisin synnyinpitäjään ... 171
”Ne minun työt on tarkoitettu sinne minun kotikunnalle” – Unelma omasta taidegalleriasta ... 171
”Riikka seisoi ulko-ovella itkettynein silmin” – Alariesto-gallerian avajaiset ilman Andreasta ... 174
Andreas Alariesto – oman elämänsä laulaja ... 180
Johtopäätökset ...180
Andreas Alarieston laulettu päiväkirja ja resilienssi, kokoava tarkastelu ... 183
Lapsuusajan laulut ... 184
Nuoruuden laulut ... 186
Aikuisiän laulut ... 188
Vanhuuden laulut ... 191
Jatkotutkimusaiheita ...192
Epilogi ...195
Lähteet ...196
Liitteet ...209
Liite 1. Curriculum vitae ...209
Liite 2. Andreas Alarieston laulut ...214
1. Johdanto
Lähtökohdat
Huhtikuussa 1976 Helsingin Taidehallissa avattiin hyvin erikoinen näyttely.
Esillä olevat maalaukset maalannut 75-vuotias lapinmies, Andreas Alariesto oli taideyleisölle täysin tuntematon. Alariesto oli maalannut melkein koko ikänsä, mutta aikaisemmin hänen töitään olivat nähneet vain läheisimmät ystävät. Maalausten päätyminen suoraan Helsingin Taidehallin seinille oli monien sattumien summa, mutta näyttelystä tuli todellinen menestys. Lisäksi siitä muodostui elävä taidetapahtuma, sillä Andreas Alariesto oli vaimonsa Riikan kanssa koko näyttelyn ajan Taidehallissa kertomassa maalauksistaan.
Hän myös lauloi omatekoisia laulujansa, joita hänellä oli muistissaan kym- menittäin. Ihmiset viihtyivät näyttelyssä hyvin, ja siitä tuli kevään suosikki- käyntikohde. Andreas Alarieston Lapinkuvat -näyttelyn yleisömäärä ylitti yli 11000 kävijää.1
Alariestosta tuli kuuluisuus, josta kerrottiin lähes kaikissa valtakunnan sanoma- ja aikakauslehdissä. Häntä myös haastateltiin radiossa ja televisi- ossa. Taiteilijasta ja hänen maalauksistaan kirjoitettiin hyvin positiiviseen ja lämpimään sävyyn. Varsinaista taidekritiikkiä ei esitetty. Andreas Alariestoa käsiteltiin ennen kaikkea ilmiönä. Hänen tuotantonsa laajuutta hämmäs- teltiin, samoin sitä, että pitkästä taiteilijaurasta huolimatta hänestä ei ollut aikaisemmin kuultu mitään.2 WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio, joka oli yksi taiteilija Alarieston ”löytäjistä”, joutui jo heti näyttelyn avaamisen jälkeen puuttumaan tapahtumien kulkuun ja keskeyttämään teosten myynnin. Työt
1 Tarmio 1985; Kuusikko 1993, 56-57; Kuusikko 1994, 104; Partanen 1985; Luukkanen 4.5.2000;
Riikka Alariesto 1992; Ks. myös Kilpimaa 2013, 109.
2 Tarmio 1985; Kuusikko 1993, 56; Kuusikko 1994, 105.
olisi myyty välittömästi loppuun, mikä ei ollut näyttelyn tarkoitus. Sekä Tarmio että itse taiteilija Alariesto olivat päätyneet ajatukseen maalausten säilyttämisestä yhtenäisenä kokoelmana.3
Helsingin näyttelyn jälkeen järjestettiin Andreas Alarieston Lapinkuvat -näyttely taiteilijan kotikaupungissa Rovaniemellä Lapin maakuntakirjaston näyttelysalissa. Rovaniemelläkin näyttelystä tuli yleisömenestys, ja sielläkin taiteilija oli kertomassa kuvistaan ja laulamassa laulujaan koko näyttelyn ajan.
Silloin tapasin Andreas Alarieston ja hänen vaimonsa ensimmäisen kerran.
Kuuntelin Alarieston kerrontaa ja lauluja ja ihailin hänen luontevaa esiinty- mistään. Ajattelin, että siinäpä on tasapainoinen ja onnellinen vanha mies.
Kun Lappia-talon kellaritiloissa järjestettiin Alariesto-tarinailta, olin myös siellä kuuntelemassa. Maalauksiin liittyvien kertomusten lisäksi Alariesto lauloi suuren määrän laulujaan. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaisia vaikeuksia niiden ulkoa muistamisessa. Kaikesta näki, että esiintyminen oli hänelle mieluista.
Rovaniemen kaupunki osti Alarieston näyttelystä 43 teoksen sarjan. Tämä teoskokonaisuus sijoitettiin pysyväisnäyttelyksi Lapin maakuntamuseoon.
Näyttelyä täydennettiin vuonna 1985 vielä kolmella uudella maalauksella, ja kaikki teokset siirtyivät Rovaniemen taidemuseon hallintaan. Alarieston töitä oli mukana myös vuosina 1976–1977 Pohjoismaita kiertäneessä Öga mot öga -näyttelyssä, johon osallistui 25 taiteilijaa kaikista Pohjoismaista. Näyttely oli esillä Tukholmassa, Oslossa, Bergenissä, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa. Suomea edustivat Alarieston lisäksi Jorma Hautala, Matti Kujasalo, Markku Keränen ja Ernst Mether-Borgström. Alarieston valinta tähän näyttelyyn kuvastaa hyvin hänen saavuttamaansa asemaa Suomen taide-elämässä. Häntä kutsuttiin hyvällä syyllä aikansa taiteilijakomeetaksi.4
Alariesto oli joutunut odottamaan pitkään julkituloaan, mutta heti ensim- mäisen näyttelyn jälkeen hänelle avautui monia ovia. Näyttelykutsuja alkoi tulla sekä kotimaasta että ulkomailta. Korkean ikänsä vuoksi Alariesto ei ollut kovin innokas lähtemään ulkomaille. Kesällä 1980 Alariestot kuitenkin matkustivat Saksaan, Itä-Berliiniin, jossa järjestettiin suuri Alarieston taiteen
3 Tarmio 1985; Kilpimaa 2013, 109.
4 Kuusikko 1993, 58–59; Kuusikko 1994, 106; Kilpimaa 2013, 109.
näyttely. Näyttelyssä oli esillä lähes 60 maalausta, joista osa oli Rovaniemen kaupungin kokoelmista, osa taiteilijan omistuksessa. Näyttely sai paljon huomiota Saksassa mutta myös Suomessa, sillä muutamien aikakausilehtien toimittajat matkustivat Alariestojen mukana Saksaan juttuja tekemään.
Alariestosta oli tuolloin tullut lehtien myyntivaltti, ja hänestä kirjoitettiin paljon.5 Näihin aikoihin olin jo alkanut kerätä Alariesto-aineistoa lehdistä.
Minulla on mm. Seura-lehden toimittaja Airi Eskasen laaja artikkeli ”Lapin äijä noitui saksalaiset”. Alarieston näyttely saavutti niin suuren suosion, että saksalaiset pyysivät maalausten laina-ajan jatkamista ja lupaa järjestää näyttely myös Berliinin ulkopuolella. Lupa myönnettiin ja näyttely järjestettiin myös Magdeburgissa.6
Lauluntekijänä Alariesto sai kutsun Kaustisen kansanmusiikkijuhlille vuosina 1978 ja 1979. Hän esiintyi juhlilla laulaen omatekoisia laulujaan Lapista ja elämästä siellä. Andreas Alarieston Lapinkuvia -näyttely järjestettiin Kaustisella vuonna 1987. Sitä ennen oli näyttelyitä järjestetty ympäri Suomea.
Omien näyttelyiden lisäksi hän osallistui laajaan suomalaisen naivistisen taiteen katselmukseen Porissa. Andreas Alarieston yksityisnäyttelyssä Tam- pereen nykytaiteen museossa 11.4.–2.6.1985 oli esillä 80 teosta. Pääpaino tässä näyttelyssä oli taiteilijan myöhäisemmän kauden teoksissa.7 Maaliskuussa 1980 Andreas Alariesto oli Taideteollisen Korkeakoulun Studia Generalia -luentosarjan vierailevana luennoitsijana kertomassa töistään. Toimittaja Maarit Niiniluodon mukaan väkeä oli enemmän kuin koskaan ennen vastaa- vassa tilaisuudessa. Esityksen lopuksi Alariesto myös lauloi sekä suomeksi että saameksi. Tässä vaiheessa hän halusi saada esille myös laulunsa ja runonsa.8
Alariesto lahjoitti vuonna 1984 lähes kaikki omistamansa teokset syntymä- kunnalleen Sodankylälle. Tähän kokoelmaan kuului 64 maalausta ja kotakylän pienoismalli. Taidekokoelmaa varten saneerattiin Sodankylän keskustassa sijaitseva vanha kunnantalo, joka nimettiin Alariesto-Galleriaksi. Gallerian avajaisten odotettiin olevan Andreas Alarieston taiteilijauran huippuhetki,
5 Kuusikko 1993, 59; Kuusikko 1994, 107; Kilpimaa 2013, 110.
6 Eskanen 1980, 26; Kuusikko 1993, 59; Kuusikko 1994, 107.
7 Kuusikko 1993, 60–61; Kuusikko 1994, 108; Tarmio 1985.
8 Niiniluoto 8.3.1980; Kilpimaa 2013, 110.
mutta hän sairastui ja joutui sairaalaan avajaisia edeltävänä päivänä. Alariesto- gallerian avajaiset jouduttiin pitämään ilman Alariestoa.9
Tutustuin Andreas Alariestoon onnellisen sattuman kautta. Olin ollut kiinnostunut Lapista lapsuudestani lähtien. Opin lukemaan jo ennen kou- luikää ja luin kaikki vanhemman veljeni lukukirjat. Muistan Topeliuksen sadut Tähtisilmästä ja Sampo Lappalaisesta. Kuinka halusinkaan ajaa porolla Rastekaisen huipulle.10 Veljelläni oli myös Walleniuksen satukirja ”Emäpuu kertoo”.11 Rudolf Koivun kuvat olivat synkän kiehtovia, ihan erilaisia kuin hänen kauniit kuvansa Risto-veljeni muissa kirjoissa. Saduissa vilisi salaperäisiä paikannimiä kuten Teno, Petsamo, Ruija, Pummanki, Kalastajasaarento, Vai- tolahti, Paitahamina ja Varangin vuono. Meri oli täynnä ihmeellisiä kaloja ja mereneläviä, ja siellä syvällä meren pohjalla puoliksi pohjamutaan vajonneena vanha emäpuu tarinoi pienelle meritähdelle elämänsä kokemuksista ja vaiheis- ta. Lapin mahtava luonto oli kertonut sille satujaan, joita meritähti hartaasti kuunteli. Minäkin halusin päästä pohjoiseen kuuntelemaan tarinoita, joita luonto minulle kertoisi. Mutta olin vielä pieni tyttö, jonka piti lukea sadut ja tarinat kirjoista. Yrjö Kokon Lappi-kirjat tulivat pian minulle rakkaiksi.
Niitä lukiessani tunsin Lapin kutsun yhä voimakkaampana. Kotini oli pienessä maaseutupitäjässä Etelä-Suomessa. Siellä, Askolassa, aloitin koulunkäyntini, joka jatkui oppikoulussa Porvoossa. Opiskelin opettajaksi Helsingin Opet- tajakorkeakoulussa ja valmistuttuani tiesin, että haluaisin lähteä opettajaksi Lappiin. Ensimmäinen paikkani oli Pelkosenniemen Aapajärvellä, pienessä asutuskylässä, lähellä Pyhätunturia. Sieltä päädyin Rovaniemelle Katajarannan koululle, jossa olin opettajana lähes 30 vuotta.
Talvella 1979 oli minun ja luokkani vuoro järjestää koulumme perinteinen Kalevala-juhla. Olimme käyneet Alarieston taidenäyttelyssä Lapin maakunta- kirjastossa. Meillä oli luokassa Alarieston molemmat kuvateokset, joiden kuvat ja kertomukset olivat tulleet meille tutuiksi. Päätimme järjestää vähemmän perinteisen Kalevala-juhlan. Saimme Lapin maakuntamuseolta lainaksi dia- kuvat Rovaniemen kaupungin omistuksessa olevista Alarieston maalauksista.
9 Kuusikko 1993, 60–61; Kuusikko 1994, 107–108; Partanen 1999; Kilpimaa 2013, 119.
10 20 vuotta myöhemmin kiipesin Rastekaiselle kesäaikaan.
11 Wallenius 1942, ”Emäpuu kertoo. Satuja aikuisille ja lapsille”.
Valitsimme kiinnostavimmat kuvat ja niihin liittyvät kertomukset juhlassa esitettäväksi. Kollegani Aira Huttu-Hiltunen innostui aiheesta. Hän tunsi Alariestot ja ehdotti, että kutsuisimme heidät juhlaamme kunniavieraiksi.
Alariestot ottivat kutsun vastaan, ja juhlamme onnistui hienosti. Kuvat hei- jastettiin valkokankaalle, ja oppilaat lukivat niihin liittyvät tarinat. Ohjelman jälkeen Alariesto halusi laulaa meille kiitokseksi. Hän kiipesi esiintymislavalle ja istui siellä tuolilla ja lauloi meille laulujaan lapsuudesta ja elämästä Sompiossa.
Siitä juhlasta alkoi Riikka ja Andreas Alarieston sekä minun ja myöhemmin koko perheeni välinen elinikäinen ystävyys. Alariesto oli silloin 78-vuotias.
Pian tutustumisemme jälkeen aloin nauhoittaa Alarieston lauluja ja kerto- muksia. Vuosina 1979–1981 sain nauhoitettua 52 laulua. Lisäksi Alariesto kertoi lapsuudestaan Sompiossa ja elämänvaiheistaan kulkurivuosinaan, ja myös ne kertomukset ovat tallenteina arkistossani. Silloin en tiennyt tekeväni tutkimusta. Minulla ei ollut varsinaista tietoa haastattelutekniikoista, mutta Alariesto tiesi, mitä halusi kertoa ja vaikeni siitä, mistä ei halunnut puhua.
Minä taas halusin kuunnella. Ensimmäinen nauhoitus on tehty kodissani 29.12.1979. Silloin huomasin, miten tärkeitä laulut olivat Alariestolle. Hän lauloi melkein yhtäjaksoisesti ulkomuistista 25 laulua. Välillä hän kertoi kon- tekstista, jossa laulut olivat syntyneet. Yleensä nauhoituksen jälkeen jätimme menneisyyden ja aloimme keskustella ajankohtaisista asioista, sillä Alariesto ei suinkaan ollut juuttunut menneisyyteen. Parin vuoden kuluttua seuraamme liittyi Alariestojen lääkäri Ritva Tuomaala, joka Rovaniemen veljeskodin lääkärinä oli jo nauhoittanut valtavan määrän sotaveteraanien muisteluita.12 Nyt Alarieston laulut ja muistelukset tallentuivat kahdelle nauhurille.
Tavoite ja tutkimuskysymykset
Tutkimukseni keskiössä on Andreas Alarieston laulutuotanto ja lauluihin liittyvät muistelukertomukset. Ne ovat lähteitä, jälkiä jostakin suuremmasta kokonaisuudesta, jota tutkin lähteiden avulla. Lähdeaineisto ei kuitenkaan
12 Ritva Tuomaalan väitöskirja ”Kyllähän nyt pitäs olla jo semmonen aika, että pääsis niin kö keskustelehman näistä asioista” julkaistiin v. 2008.
pysty yksinään vastaamaan esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Se tulee ymmär- rettäväksi vain jossakin asiayhteydessä. Lähteet merkityksellistyvät tutkijan rakentamassa kontekstissa, joka auttaa ymmärtämään sitä, mitä lähteessä ei suoraan kerrota. Samanaikaisesti lähteestä saatu uusi tieto vastavuoroisesti muuttaa tietoa ja käsitystä kontekstista, jota tutkimuksessa rakennetaan.
Oletetaan, että lähteet kertovat jostakin itseään laajemmasta, kadonneesta ja tutkijalle usein vieraasta maailmasta. Kun tuota maailmaa rakennetaan historiantutkimuksen keinoin, saadaan lopputulokseksi konteksti. Tutkijalla ei ole suoraa pääsyä tähän kontekstiin, ja siihen liittyy jonkinlainen kaksijakoi- suus: konteksti on tutkijan nykypäivässä rakentama tulkinta, mutta samaan aikaan sen oletetaan kertovan jotain menneisyydestä. Mikään tutkimustulos ei kuitenkaan vastaa täydellisesti menneisyyttä.13
Olen kirjoittanut pro gradu -tutkielmat Alarieston taiteesta ja lauluista.14 Tässä väitöskirja-tutkimuksessa lähtökohta-ajatukseni on, että Andreas Alariesto selviytyi vaikeistakin kokemuksista luovuutensa ja lahjakkuutensa avulla. Tuntuu melkein uskomattomalta, että tuntemani Andreas Alariesto oli entisessä elämässään kohdannut niin vaikeita asioita ja sellaisten kokemus- ten jälkeen saavuttanut sen luovuuden, ilon ja mielenrauhan, joka hänestä vielä yli 80-vuotiaana huokui. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata Andreas Alarieston laulujen ja muisteluitten kautta hänen elämänkaartaan, hänen kykyään selviytyä ankaristakin koettelemuksista ja kääntää elämänsä haasteet voimavaroiksi. Tutkimukselle on asetettu kaksi tutkimuskysymystä:
1. Miten Andreas Alariesto muistelee elämänsä keskeisiä polkuja lauluissaan?
2. Miten Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ovat yhteydessä resilienssiin?
13 Saarelainen 2013, 253; Leskelä-Kärki 2006, 616.
14 Kilpimaa 2003. ”Kaikkien aikojen ihmeellisin laulukirja”. Andreas Alarieston kuvat ja laulut.
Jyväskylän yliopisto; Kilpimaa 2013. ”Miksi aina täytyy vajeltaa”. Andreas Alarieston elämän laulut.
Turun yliopisto.
Resilienssi
Tammikuussa 2016 Suomessa vieraili 78-vuotias traumapsykiatri Boris Cyrulnik Toulousen yliopistosta Ranskasta. Hän on yksi kansainvälisesti tunnetuista resilienssi-teorian kehittäjistä ja hän oli haastateltavana Yle TV 1:n Akuutti-ohjelmassa. Cyrulnik oli saanut elää onnellisen lapsuuden, mutta sodan alkaessa hänen perheensä vangittiin ja kuljetettiin Auschwitziin tuhot- tavaksi. Kuin ihmeen kaupalla 6-vuotias Boris pääsi pakenemaan. Hän piiles- keli kristittyjen perheiden suojissa, mutta häntä kohdeltiin julmasti. Hänet vaiennettiin eikä hän saanut puhua kokemistaan kauheuksista. Hänen oma henkilökohtainen traumansa auttoi häntä uskomaan ettei trauma ole kohtalo.
Cyrulnikin viesti on, ettei kukaan lapsi ole menneisyytensä vanki, joka on uhri koko loppuelämänsä eikä traumoja voida hoitaa. Traumoista on mahdollista parantua. Sitä varten on analysoitava traumaa edeltävä tila. Lapsuuden mer- kitys on erittäin tärkeä. On selvitettävä miten henkilö on kärsinyt ja onko häntä tuettu trauman aikana ja sen jälkeen. Ihmissuhde rakentuu sanoihin ja yhteenkuuluvuuteen. Kun yhteenkuuluvuutta on olemassa, monilla alkaa toisenlainen kehitys, jonka nimi on resilienssi.15
Resilienssi on teoria aivojen, mielen ja sielun joustavuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita persoonallisuudenpiirrettä vaan prosessia. Boris Cyrulnikin mukaan resilienssiin vaikuttaa kolme tekijää. Ensimmäinen liittyy aikaan ennen trau- maa: onko henkilöllä ollut mahdollisuus luotettavaan ja turvalliseen ihmis- suhteeseen? Toiseksi: onko perhe antanut lapsen ilmaista itseään vapaasti? Ja kolmanneksi: saako hän puhua traumastaan ja pystyykö hän saamaan mitään järkevää käsitystä kokemuksistaan? Nämä kolme asiaa voivat käynnistää resi- lienssiprosessin. Cyrulnik korostaa, että trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus. Sen sijaan traumasta jää aivoihin jälki, joka voidaan havainnoida toiminnallisella magneettikuvauksella. Traumat eivät estäneet Cyrulnikia rakentamasta elämäänsä. Ne olivat pääsyy siihen, että hänestä tuli psykiatri. Koko uransa ajan hän on taistellut lasten hylkäämistä vastaan ja pyrkinyt ymmärtämään, mitä sodat aiheuttavat lapsille ja vanhemmille. Se on
15 Cyrulnik 2009, 13, 15; Skodol 2010, 113; Zautra & Stuart Hall & Murray 2010, 4; Cyrulnik 2016.
YLE.FI/AKUUTTI 8.1.2016; Joutsenniemi & Lipponen 2015, 2515–2516.
ollut hänen elämänsä tavoite. Cyrulnik kysyy, miten tuosta kaikesta voi selviytyä henkisesti, ja vastaa: ”Yksi osa minusta kykeni puhumaan helposti, nauramaan ja tekemään työtä. Toinen osa minusta kärsi hiljaa.” Mieli oli jakaantunut, mutta se ei estänyt häntä rakentamasta elämäänsä.16 Tietämys resilienssistä voi olla hyödyksi jokaiselle, sillä me kaikki olemme resilienttejä. Kukaan ei ole niin onnekas, että voisi kokonaan välttyä tuskalta, mutta voisimme muuttaa tapaam- me tarkastella kärsimyksiä ja lähteä etsimään ihmeitä tuskasta huolimatta.17
Cyrulnik määrittelee käsitettä resilienssi käyttämällä metaforaa helmestä simpukan sisällä. Kun hiekanmuru joutuu simpukan sisälle, simpukka tuntee ärsyttävää kipua ja alkaa puolustusreaktiona erittää ainetta, joka peittää kipua tuottavan ainesosan. Tämän reaktion tuotos on kova, hohtava ja arvokas.
Tuskasta on syntynyt helmi.18
Jo muinaiset legendat ja tarinat välittävät kiehtovia kertomuksia resi- lienssistä, selviytymisestä ja onnistumisesta vaikeiden vastoinkäymisten kohdatessa. Tutkijat ovat alkaneet kiinnostua tästä aiheesta vasta noin neljä vuosikymmentä sitten. Kun nämä tutkijat alkoivat seurata riskialttiiden vä- estönosien elämää lapsuudesta aikuisuuteen asti, he huomasivat dramaattisia poikkeamia arvioinnissa. Joissakin tapauksissa kehitys oli odottamattoman positiivista. Kiinnostusta herättävät tulokset innostivat useita tutkijoita ottamaan tehtäväkseen resilienssi-ilmiön tutkimisen.19
Ensimmäisen laajan, koko ihmisen elämänkaaren kattavan teoksen Hand- book of Adult Resilience ovat toimittaneet John W. Reich, Alex J. Zautra ja John Stuart Hall Arizonan yliopistosta. Resilienssiä on tutkittu useasta eri näkökulmasta, mutta määrittelyssä näyttää olevan kaksi keskeistä teemaa. Osa tutkijoista keskittyy toipumiseen (recovery) ja tasapainon (equilibrium) saavut- tamiseen nopeasti vastoinkäymisten jälkeen. Tällöin resilienssi määritellään luonteenpiirteeksi. Useimmat tutkijat jakavat kuitenkin Boris Cyrulnikin käsityksen resilienssin prosessiluonteesta.20
16 Cyrulnik 2009, 22; Cyrulnik 2016. YLE.FI/AKUUTTI 8.1.2016; Ks. myös Feder & Nestler &
Westphal & Charney 2010 37.
17 Cyrulnik 2009, 287; Bonanno 2004, 20, 27; Feder, Nestler, Westphal and Charney 2010, 35.
18 Cyrulnik 2009, 387.
19 Skodol 2010, 112; Masten & O´Dougherty Wright 2010, 213; Joutsenniemi & Lipponen 2015.
20 Hughes 2010, 498‚ Luecken & Gress 2010, 242; Masten & O´Dougherty Wright 2010, 215; Mancini
& Bonanno 2010, 259; Ks. myös Ong & Bergeman & Chow 2010, 82–83.
Teoksessa Positiivisen psykologian voima (2014) tutkija Emilia Lahti21 kir- joittaa resilienssistä, joka viittaa ihmisen kykyyn sopeutua vastoinkäymisiin, kriiseihin tai traumoihin rakentavalla tavalla. Lahden tavoitteena on tutkia ja ymmärtää, miten ihmiset toisinaan kukoistavat, eivät vastoinkäymisistä huo- limatta vaan niiden ansiosta, ja miten yhteiskunta voi voimaantua yksilöiden omasta ajattelusta lähtevien mikromuutosten kautta. Periksiantamattomuus eli sisu ja resilienssi sekoitetaan usein toisiinsa. Sisu on se, mikä auttaa pitä- mään katseen kohdistettuna päämäärään ja pyrkimään sitä kohti sinnikkäästi.
Resilienssi taas on hellittämätöntä uudelleen yrittämistä, lannistumatto- muutta ja lujuutta. Resilienssiä voidaan Lahden mukaan pitää yläkäsitteenä sellaisille toimintamalleille ja ominaisuuksille, jotka tukevat ihmisen kykyä jatkaa pahojenkin vastoinkäymisten jälkeen matkaa kohti päämäärää. Psyko- logista vahvuutta synnyttävän luonteensa vuoksi sisu saattaa kasvattaa kykyä vastata haasteisiin ja toimii siten kanavana resilienssiin. Ihminen voi ihmeel- lisesti parantua hyvinkin vaikeista kokemuksista ja palata jatkamaan elämää jopa kukoistaen elämänkaarensa loppuvuosina. Harvoin kukaan kuitenkaan unohtaa sitä polkua, jonka kautta on kulkenut tähän hetkeen. Aihepiiri avaa ikkunan kärsimyksen ja hyvinvoinnin väliseen suhteeseen. Tutkimusten mu- kaan kärsimyksen jälkeen yksilö ei ainoastaan palaa takaisin tilaansa vaan on saattanut saada uudenlaisen kirkastuneen näkökulman elämäänsä ja itseensä.22 Resilienssillä on myös yhtymäkohtia voimaantumiseen. Juha Siitonen on Oulun yliopistoon tekemässään väitöskirjassa Voimaantumisteorian pe- rusteiden hahmottelua23 kehittänyt yleisen formaalin voimaantumisteorian, joka perustuu hänen tutkimuksensa empiirisiin löydöksiin ja teoreettisen integraation kautta muodostuneeseen näkemykseen ihmisen voimaantu- mista jäsentäviin osaprosesseihin. Siitosen tutkimuksen empiiristen tulosten ydinkäsite on sisäinen voimantunne. Voimaantumisen tarve tulee ihmisille ajankohtaiseksi viimeistään silloin, kun häntä estetään tai yritetään estää voimaantumasta. Yhteisöjen sosiaaliset rakenteet ja olosuhteet sekä toiset
21 Emilia Lahti on opiskellut professori Martin Seligmanin ohjauksessa Pennsylvanian yliopistossa ja kirjoittanut MAPP-lopputyönsä tutkijaprofessori Angela Duckworthin alaisuudessa aiheesta sisu.
Uusitalo-Malmivaara 2014, 9.
22 Lahti 2014, 330–331; Joutsenniemi & Lipponen 2015.
23 Siitonen 1999.
yksilöt voivat estää joitakin yksilöitä tai ryhmiä tuntemast itseään tai työtään arvokkaaksi. Vähäiselläkin tämän tunteen lisäämisellä voisi olla uudistava vaikutus sekä yksilöihin että ryhmiin ja se voisi tuottaa valtavasti energiaa oppimiseen ja kasvuun. Voimaantuminen on kuitenkin ihmisestä itsestään lähtevä prosessi, ja se on yhteydessä ihmisen omaan haluun, omien päämääri- en asettamiseen, luottamukseen omiin mahdollisuuksiin sekä näkemykseen omasta itsestään ja tehokkuudestaan. Uskomukset omista mahdollisuuksista rakentuvat kuitenkin keskeisiltä osin sosiaalisessa kanssakäymisessä.24
24 Siitonen 1999, 117–118; Ks. myös Mahlakaarto 2010.
2. Tutkimuksen toteuttaminen
Aiemmat tutkimukset
Mikrohistoriassa lähteiden tutkimustapaa pidetään tärkeämpänä kuin lähtei- den määrää. Tutkimuksen lähtökohtana ei ole historioitsijoiden perinteinen vaatimus, että tutkijan pitäisi käydä läpi mahdollisimman suuri lähdeaineisto.
Mikrohistoriassa määrä on korvattu laadulla, mikä tarkoittaa muutamien teks- tien tarkkaa lähilukua. Siihen vaaditaan hyvää perehtyneisyyttä tutkittavaan aikakauteen, että osaa kiinnittää huomiota olennaisiin kysymyksiin ja pystyy näkemään asiat oikeissa yhteyksissään.25 Tässä tutkimuksessa tällainen tarkka lähiluku kohdistuu ennen kaikkea Alarieston lauluihin ja haastatteluihin, joissa hän laulaa ja kertoo elämästään. Lähteiden ja niiden tulkintaa ohjaavien kysymysten tueksi tarvitaan kulttuurihistoriallinen konteksti. Se ei tarkoita tutkimuksen alkuun sijoitettavaa historiallista johdatusta, jonka tarkoitukse- na on antaa taustatietoa tulevan tekstin pohjalle. Konteksti tuotetaan osana tutkimusprosessia ja se kehkeytyy auki prosessin aikana. Tutkimuksen tulisi tuottaa mahdollisimman huolellisesti perusteltuja tulkintoja ja johtopäätök- siä. Tulkinnan tulisi olla avoin uusille mahdollisuuksille. Sen tulisi kuunnella lähteiden omaa ääntä ja tarkastella kriittisesti aiempaa tutkimusta.26
Jo vuonna 1949 Alariesto oli julkaissut omakustanteena laulukirjan LAPIN LAULAJA. Kaikkien aikojen ihmeellisin laulukirja. Kirja on painettu Esan kirjapaino OY:ssä Lahdessa, ja siinä Alarieston tekstiä on korjailtu kirjakielen mukaiseksi. Eläkkeellä ollessaan Alariesto sai hankittua kirjoituskoneen, jolla hän alkoi kirjoittaa laulujensa sanoja muistiin. Alariesto lahjoitti minulle kopioita näistä itse kirjoittamiensa laulujen käsikirjoituksista sekä kolme
25 Ollila 1995, 7–8; Lehtola 2012, 9; Kilpimaa 2013, 8.
26 Saarelainen 2013, 245–246.
LAPIN LAULAJA -laulukirjaansa. Vuosina 1979–1981 vieraillessamme toistemme luona sain äänitettyä 52 laulua, muisteluita ja keskusteluja. Lisäksi olin hankkinut WSOY:n julkaisemat teokset Andreas Alarieston lapinkuvat (1976) ja Lisälehdet Andreas Alarieston lapinkuviin (1978). Tallensin myös Alariestoa käsitteleviä lehtiartikkeleita ja nauhoitin radiohaastatteluja, joista Riikka Alariesto yleensä ilmoitti minulle etukäteen.
Jäin eläkkeelle opettajan työstäni 1990-luvun lopulla ja jatkoin parikym- mentä vuotta aikaisemmin aloittamiani taidehistorian opintoja Jyväskylän yliopistossa. Kirjoitin pro gradu -tutkielmani Andreas Alarieston kuvista ja lauluista. Siinä vaiheessa aloin hankkia lauluihin liittyvää lisäaineistoa. Löysin laulunauhoitteita Lapin maakuntamuseon ja Sodankylän Alariesto Gallerian arkistoista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta ja Ala- riestojen ystävän, sodankyläläisen Kirsti Suopangin arkistosta. Nauhoitteissa ei ollut sisällysluetteloita eikä lauluista ollut minkäänlaisia luetteloita. Olin yhteydessä myös WSOY:n arkistoon, koska tiesin, että Alarieston lauluja oli sinne nauhoitettu.27 Arkistonhoitaja ei löytänyt nauhoitteita, ja hän arveli, että ne on tuottamattomana materiaalina poistettu.
Minulla oli nyt omien nauhoitusteni lisäksi materiaalia neljästä eri arkistosta. Alariesto Galleriassa oli materiaalia eniten. Olihan galleria jo taiteilijan eläessä saanut häneltä lahjoituksena 64 maalausta ja myöhemmin testamenttilahjoituksena koko Alariestojen jäämistön. Kuuntelin galleriasta löytyneet kuusi laulukasettia ja tein niihin sisällysluettelon. Yhteenvedon jälkeen löysin kaseteilta 93 eri laulua. Kirsti Suopangin kaseteilla oli 50 laulua. Lapin maakuntamuseon nauhoitteilla oli enimmäkseen haastatteluja ja Alarieston kertomuksia elämästään ja maalauksistaan. Lauluja löytyi 17.
SKS:n kansanrunousarkistosta sain lainaksi kaksi haastattelukasettia, joilla oli 12 laulua. LAPIN LAULAJA -laulukirjassa on 40 laulua. Tein yhteenve- don kaikista näistä eri lähteistä löytämistäni ja omassa arkistossani olevista lauluista, ja sain laadittua laululuettelon, jossa on 114 eri laulua.28 Nauhoit- teilta litteroin laulut, tekemäni haastattelut (keskustelut), nauhoittamani Alarieston radiohaastattelut, Lapin maakuntamuseon arkistosta löytyneet
27 Alariesto 1979; Tarmio 1985.
28 Andreas Alarieston lauluja. Kilpimaa 2003. Liite 2; Kilpimaa 2013, 130–136.
haastattelukasetit sekä Tuula Salmen tekemän haastattelun vuodelta 1985 (SKS/KRA). Tutkimustani varten sain myös luvan kopioida laulut omille kaseteilleni lukuun ottamatta Salmen haastattelua, jonka sain vain litteroida.
Andreas Alariestosta on tehty kolme pro gradu -tutkielmaa. Riitta Kuu- sikko on tehnyt tutkielmansa Kansantaiteilija Andreas Alariesto. Lappilaisen elämänmuodon tallentaja, Jyväskylän yliopistoon vuonna 1993. Siinä hän käsittelee Alarieston elämää ja maalauksia. Jyväskylän yliopistoon olen myös itse tehnyt tutkielmani ”Kaikkien aikojen ihmeellisin laulukirja”. Andreas Ala- rieston kuvat ja laulut. Siinä vertailen kuvien ja laulujen aihepiirejä. Tämä tut- kielma on vuodelta 2003. Toisessa pro gradu -tutkielmassani tutkin Alarieston elämää ja lauluja. Tutkielmani ”Miksi aina täytyy vajeltaa?”. Andreas Alarieston elämän laulut, kuuluu kulttuurihistorian oppiaineeseen, ja se hyväksyttiin Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuslaitoksella kesällä 2013. Ensimmäinen opinnäytetyö Alariestosta on tehty vuonna 1980. Urpo Rainto kirjoitti tutkielmansa Andreas Alariesto. Lapin entisen elämänmuodon tallentaja opiskellessaan alipäällystökurssilla Poliisiopistossa Helsingissä.
Kirjallisuuslähteinä käytän WSOY:n julkaisemien kuvateosten lisäksi seuraavia Alariestosta julkaistuja teoksia: Riitta Kuusikko: Andreas Alariesto 1900–1989 (1994), Tarja Aikio: Sompion suuri mestari. Kansantaiteilija Andreas Alarieston elämä ja työ (2001) sekä vuonna 2008 julkaistu Andreas Alariesto. Tarinankertoja Lapista. Viimeksi mainitussa teoksessa olen itsekin kirjoittajana. Kirjoitin Alarieston lauluista artikkelin Paljon olen mailimata kulkenut. Andreas Alarieston laulettu elämä. Kaikki nämä kirjat ja tutkimukset on tuotettu tietystä näkökulmasta tarkasteltuina. Kaikkien niiden kautta kui- tenkin pystyy saamaan tietoa Alariestosta ja hänen elämästään. Urpo Rainnon tutkielmaa, omia pro gradu -tutkielmiani ja Tarinankertoja Lapista -teosta lukuun ottamatta lauluista on yleensä pelkkä maininta.
Monet Alarieston laulut kertovat hänen synnyinseudustaan Sompiosta.
Siksi viittaan myös Samuli Paulaharjun teoksiin Sompio. Luiron korpien vanhaa elämää ja Wanhaa Lappia ja Peräpohjolaa. Paulaharju teki monia perinteenkeruumatkoja Lappiin, myös Sompioon, missä Alariesto oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Sompiossa Paulaharju tapasi Alarieston sukulaisia ja tuttuja, juuri niitä henkilöitä, joista tämä kertoo kuvissaan ja lauluissaan.
Kumpikin on kuvannut Sompiota lämmöllä ja huumorilla, ja kumpikin antaa
seudusta jollakin lailla tarunhohteisen kuvan. Paulaharjun teoksia lähteenä käytettäessä on otettava huomioon, että hän ei kerännyt aineistoja tutkijana vaan tulevia kaunokirjallisia teoksiaan varten. Paulaharju ei ollut pelkästään perinteen kerääjä ja kirjailija, vaan myös opettaja, eikä hänen toimintansa ollut irrallaan ajan henkisistä virtauksista.29 Professori Juha Pentikäinen on kuitenkin sitä mieltä, että Paulaharjua on turhaan aliarvostettu. Paulaharjun muistiinpanojen ja tekstien arvo perustuu pitkäaikaiseen läsnäoloon.30
Koska Andreas Alarieston pitkän elämän (1900–1989) vaiheet liittyivät kiinteästi Suomen historian vaiheisiin, olen myös etsinyt lähdeteoksia, jotka valaisevat aikoja ja paikkoja, joista Alariesto itse saattoi kokonaan vaieta, vaikka niillä oli ratkaiseva merkitys hänen elämässään. Tällaisia teoksia ovat esim. Jukka Nevakiven väitöskirja Muurmannin legioona. Suomalaiset ja liit- toutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918–1919 (1970) ja Eino Lyytisen väitöskirja Finland in British Politics in the First World War (1980), Otto Vilhelm Itkosen muistelmateokset Muurmannin suomalainen legioona (1927) ja Maanpakolaisen muistelmia (1928) sekä Oskari Tokoin Maanpakolaisen muistelmia (1948). Alarieston Petsamon aikaan liittyviä teoksia on useita.
Käytössäni on ollut mm. Jouko Vahtolan ja Samuli Onnelan toimittama Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920–1944 (1999), Kirsi Kuusikon väitöskirja Laiton Lappi, laiton Petsamo. Rikollisuus ja järjestysvalta Petsamossa 1921–1944 (1996) sekä Petsamossa syntyneen ja siellä lapsuutensa viettäneen Erno Paasilinnan Kaukana maailmasta (1980) ja Petsamon kuvia (1997).
Lappi ja varsinkin Sompio olivat Andreas Alarieston elämän merkit- tävimmät paikat. Elämää Lapissa ovat tutkimuksissaan käsitelleet mm.
Veli-Pekka Lehtola ja Marjut Aikio. Lehtolan Saamelaiset suomalaiset – koh- taamisia 1896–1953 (2012) ja Aikion Saamelaiset kielenvaihdon kierteessä.
Kielisosiologinen tutkimus viiden saamelaiskylän kielenvaihdosta 1910–1980 (1988) ovat laajoja kokonaisesityksiä saamelaisten ja muun Suomen suhteista vuosisadan alusta 1980-luvulle. Loppuvuodesta 2010 julkaistiin teos Kylä kulttuurien risteyksessä. Artikkelikokoelma Vuotson saamelaisista. Kirjan ovat toimittaneet Ulla Aikio-Puoskari ja Päivi Magga, ja siinä useat kirjoittajat
29 Taavetti 1999, 180; Kilpimaa 2013, 6.
30 Pentikäinen 23.10.2012; Kilpimaa 2013, 6.
kertovat Sompion saamelaisista ja heidän vaiheistaan yli sadan vuoden ajalta alueella, jossa he ovat eläneet rinnakkain muiden sompiolaisten kanssa. Kir- jassa avautuu näkymiä juuri siihen elämänmuotoon, jota Alariestokin halusi kuvata ja tallentaa tuleville sukupolville.
Aineisto
Aloittaessani tämän tutkielman kirjoittamisen on kulunut 35 vuotta siitä Kalevala-juhlasta, jossa ystävyytemme Alariestojen kanssa alkoi. Andreaksen kuolemasta on kulunut 25 vuotta ja Riikan 19 vuotta. Olen tehnyt Andreas Alariestosta kaksi pro gradu -tutkielmaa.31 Niissä olen kuvaillut Andreaksen elämänkulkua ja hänen tuotantoaan. Olen tutkinut hänen kuviensa ja lau- lujensa aihepiirejä ja vertaillut niitä. Ennakko-oletukseni oli, että kuvat ja laulut vastaisivat toisiaan. Minulle selvisi kuitenkin jo ensimmäistä tutkielmaa tehdessäni, että maalaukset pohjautuivat lähinnä Andreaksen kuulemiin tarinoihin menneisyydestä. Ensimmäisen kuvateoksensa32 esipuheessa hän kertoo: Olen tehnyt nämä kuvat, koska nykyinen ja tuleva sukupolvi ei tosiasiassa tietä mittään menneisyyvestä eikä esi-isien elämästä. Ja minunkin pensselini heittää kohta heilumasta.33 Andreaksen värikkäät, naivistiset maalaukset kieh- toivat minunkin mieltäni, mutta heti kun kuulin hänen laulavan omatekoisia laulujaan, aloin kiinnostua niistä. Ystävystyttyämme vuoden 1979 alussa, Andreas lauloi minulle aina tavatessamme, ja sain nauhoitettua 52 laulua.
Ajattelin silloin lähinnä, että tässä on arvokas Lapin perintö lapsillemme.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tutkielmaani tehdessäni ja lauluja kuun- nellessani huomasin, että lauluissaan Andreas kertoikin omasta elämästään, tunteistaan, toiveistaan ja myös pettymyksistään. Hän on kertonut elämästään myös monissa haastatteluissa, joita olen omien haastattelujeni lisäksi saanut
31 Kilpimaa, Marita 2003. ”Kaikkien aikojen ihmeellisin laulukirja”. Andreas Alarieston kuvat ja laulut.
Jyväskylän yliopiston taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylä (TAIKU/JY); Kilpimaa, Marita 2013. ”MIKSI AINA TÄYTYY VAJELTAA?”. Andreas Alarieston elämän laulut. Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Kulttuurihistoria.
32 Kivilinna, Rauni 1976. Andreas Alarieston Lapinkuvat.
33 Kivilinna 1976, 3.
käyttööni eri arkistoista. Olen litteroinut kaikki hallussani olevat haastattelu- ja laulutallenteet ja kuunnellut niitä kymmeniä kertoja. Monesti olen jopa nukahtanut Andreaksen lauluun. Olen myös huomannut, että kuuntelemalla saa enemmän informaatiota kuin kirjoitettua tekstiä lukemalla. Andreaksen oma puhe ja hänen käyttämänsä kieli vie kuulijan mukaan kyseessä olevaan kontekstiin. Alessandro Portelli korostaa alkuperäisen nauhoitetun puheen merkitystä. Kun puhe muutetaan luettavaan kirjalliseen muotoon, siinä tapahtuu väistämättä muutoksia ja tulkintaa.34 Taukojen pituus ja paikka korostavat puheen tunnesisältöä, samoin puheen nopeus ja sen muutokset.
Monet kertojat vaihtavat haastattelun aikana rytmistä toiseen, ilmaisten näin asenteensa muutosta käsiteltävässä asiassa. Kun analysoidaan kirjoitettua tekstiä, vaihtelun luo lukija.35
Tärkein ja arvokkain lähdeaineistoni muodostuu Andreaksen lauluista ja elämänkertomuksista. Tarkoitukseni on niiden kautta kuvata ja ymmärtää niitä kokemuksia, merkityksiä, tunteita ja ajatuksia, jotka auttoivat Andreasta jatkamaan ponnisteluja kohti asettamiaan tavoitteita. Muutama vuosi sitten sain aineestooni arvokkaan lisän. Andreas Alarieston vanhat ystävät Hannu ja Liisa Lumpus antoivat minun nauhoittaa omasta arkistostaan Alariesto- kasetin, jonka alkuperää he eivät muistaneet. Se kuulostaa radio-ohjelman äänitteeltä, ikään kuin se olisi tehty studio-olosuhteissa. Ohjelmassa luetaan Alarieston tekstejä, soitetaan viululla hänen laulunsa melodioita ja jokaisen melodian jälkeen tulee laulu Alarieston itsensä esittämänä. Lukija tai kertoja ei ole Alariesto itse. Siitä päättelen, että ohjelma on tehty hänen kuolemansa jälkeen. Tekstejä on yhteensä seitsemän ja ne ovat Alarieston tuotantoa.
Viulusooloja on 25 ja lauluja 13. Laulut on selvästi ryhmitelty aiheittain.
Aluksi on neljä rakkauslaulua, sitten laulu Maailman kulkuri. Neljässä laulussa kerrotaan Lapista ja lappalaisista ja neljässä viimeisessä on aiheena Vuotson kylä ja Sompio. Yritin kysellä Alarieston ystäviltä tietäisivätkö he jotain äänitteen alkuperästä. Kukaan ei tunnistanut sitä. Huhtikuussa 2015 matkustin Helsinkiin ja vietin päivän Ylen arkistossa. Koska äänite kuulosti radio-ohjelmalta, toivoin löytäväni vastauksen sieltä. Tätä ohjelmaa ei kui-
34 Portelli 2006, 51.
35 Portelli 2006, 52–53.
tenkaan löytynyt, ja minulle kerrottiin ettei kaikkia radio- ja TV-ohjelmia arkistoida. Sain kuitenkin kuunnella ja katsoa useita kiinnostavia ohjelmia vuosilta 1976–1979, jolloin en vielä ollut tutustunut Alariestoihin. Ensim- mäinen radiohaastattelu oli tehty 3.6.1976 Helsingin Taidehallissa Alaries- ton näyttelyssä.36 Sain myös vihjeen, että voisin löytää Alariestoon liittyviä tallenteita Kansanmusiikki-instituutista Kaustiselta. Seuraavaksi otinkin yhteyttä sinne ja löysin varsinaisen aarteiston. Alariesto oli ollut esiintyvänä vieraana Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla kahtena kesänä (1978 ja 1979).
Etsimääni ohjelmaa ei Kansanmusiikki-instituutistakaan löytynyt, mutta sain käyttööni lähes kolmen tunnin ohjelmakoosteen Alarieston lauluesityksiä (36 laulua) ja haastatteluja sekä yhden video-ohjelman (21 laulua). Kaikissa näissä tallenteissa on laulujen lisäksi arvokasta tietoa Alarieston laulujen synnystä ja tarkoituksesta.
Olen kuunnellut ja lukenut aineiston useita kertoja ja käynyt läpi kaikki siinä esiintyvät tapahtumat, henkilöt, suhteet ja muutokset ja pyrkinyt löytämään oleelliset asiat lopulliseen analyysiin. Alkuperäisaineiston ja tut- kimuskirjallisuuden avulla olen pyrkinyt vastaamaan tutkimuskysymyksiin.
Aineisto antaa vastauksia, jos osaa ja uskaltaa kysyä oikeita asioita. Mikro- historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna on oleellista nimenomaan se, millainen tutkittavan ajan ihmisten elämäntapa ja maailmankuva on ollut, ei niinkään se, millaista on ollut tuon ajan objektiivinen tapahtumien historia.37
Menetelmänä muistitietotutkimus
Muistitietotutkimus (engl. oral history) saavutti tunnustetun aseman lähde- aineistona historiantutkimuksessa 1980-luvulla ja samoihin aikoihin myös folkloristiikassa. Oral historya kutsutaan suomenkielisessä kirjallisuudessa yleensä muistitietohistoriaksi, mutta folkloristiikan tutkija Taina Ukkonen on päätynyt siihen, että nimitys muistitietotutkimus tuo parhaiten esiin oral history -suuntauksen monipuolisuuden. Jotkut historiantutkijat pitävät
36 Haastattelija Hannu Taanila 1976.
37 Rantala 2003, 18; Lehtola 2012, 9: Kilpimaa 2013, 8.
muisteluaineistoja epäluotettavina tai hedelmättöminä, mutta tutkimusta tehdään paljon, ja se on tuottanut arvokasta tietoa ihmisten historiakäsi- tyksistä sekä muisteluaineistojen luonteesta menneisyyden kuvauksina ja tulkintoina.38 Nykyisin muistitietotutkimusta tehdään monen eri alan läh- tökohdista. Siitä voidaan löytää myös erilaisia suuntauksia ja metodologisia periaatteita esimerkiksi lähdeaineistoksi mielletyn muistitiedon perusteella.39 Muistitietotutkimusta on luokiteltu mm. tietoteoreettisin perustein, jolloin on löydetty positivistiseksi luonnehdittu selittävä eli realistinen suuntaus sekä hermeneuttiseen tutkimustraditioon perustuva ymmärtävä tai tulkin- nallinen suuntaus.40
Realistisen näkökulman mukaisessa tutkimuksessa muisteluaineistoista etsitään sekä faktatietoa että muistelijan omaa kokemusta ja mielipiteitä.
Tärkeimpänä tavoitteena on saada tietoa siitä, mitä on tapahtunut tai miten asiat ovat olleet. Muistitieto toimii usein vain muun aineiston täydentäjänä.
Muistaminen ja muistelu eivät myöskään ole tutkimuksen kohteina, koska muistitietoaineistot eivät sellaisenaan ole tosiasioita menneisyydestä. Tutki- musprosessissa tutkija on ulkopuolinen havainnoitsija ja tarkkailija. Hänen pitää tarkastella aineistoa ulkopuolisen näkökulmasta, objektiivisesti ja mahdollisimman tarkasti oman vaikutuksensa eliminoiden.41
Tulkinnallisessa muistitietotutkimuksessa muistelua tarkastellaan ker- rontana, menneisyyden tulkintana ja prosessina, jossa on olennaista antaa merkityksiä menneisyydelle pitäen kuitenkin nykyisyyttä lähtökohtana.
Muistelussa tulevat esiin asiat ja tapahtumat, jotka muistelijan mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia. Nimenomaan tulkinnal- lisessa tutkimuksessa nähdään tiedon tuottaminen vuorovaikutustapahtu- mana, tutkijan ja muistelijan välisenä dialogina tai neuvotteluna siitä, mikä tietyssä menneisyyden tapahtumassa tai ilmiössä on historiallista. Tutkija ei voi asettua ulkopuolelle tekemään objektiivisia havaintoja tai päätelmiä, vaan hän toimii osana tulkintojen muodostumisen prosessia. Tavoitteena on muodostaa perusteltu ja uskottava tulkinta tutkittavasta ilmiöstä tai tehdä
38 Ukkonen 2006, 175–176.
39 Ukkonen 2006, 186; Fingerroos & Haanpää 2006, 37–40.
40 Ukkonen 2006, 187; Fingerroos ja Haanpää 2006, 39.
41 Ukkonen 2006, 187–188.
näkyväksi tutkimuskohteen oma historia. Yleispätevän totuuden tai tiedon tavoittelu ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista.42
Edellä realistisen ja tulkinnallisen tutkimuksen erot on esitetty yleis- luontoisesti ja ideaalityyppisesti. Käytännössä näkökulmat eivät kuitenkaan aina esiinny näin selkeinä. Samankin tutkijan työssä voi esiintyä vaikutteita molemmista suuntauksista. Perinteisessä ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuk- sessa näkyy realismin vaikutus, kun taas kulttuurisessa tutkimusotteessa on tulkinnallinen näkökulma hallitsevana. Realistisessa muistitietotutkimuksessa ensisijaisena kiinnostuksen kohteena on menneisyys; mitä on tapahtunut ja mitä siitä kerrotaan. Tulkinnallisessa muistitietotutkimuksessa sen sijaan tutkimuksen kohteena on menneisyyden lisäksi nykyisyys sekä näiden kahden suhde muistelussa: miten mennyttä kerrotaan ja tulkitaan nykyhetkessä, mitä otetaan esille ja muistetaan ja mistä vaietaan.43
Narratiivinen muistitietotutkimus
Muisteluaineistot ovat luonteeltaan kertovia, ja niitä tutkivan on luontevaa etsiä virikkeitä narratiivisesta ajattelusta ja kerronnan tutkimuksesta. Ales- sandro Portellin mukaan tietämys narratologiasta ja folklorekertomusten ominaispiirteistä on välttämätöntä muisteluaineistojen analyysissa.44 Nar- ratiivisen tutkimuksen perustana on näkemys kertomuksen kulttuurisesta merkityksestä sekä elämän ja kertomisen kiinteästä suhteesta. Kertominen määritellään ihmiselle tyypilliseksi tavaksi olla olemassa, tuottaa merkityksiä ja tehdä maailma ymmärrettäväksi.45
Kertomuksen määrittelyllä ja kulttuurisen merkityksen tutkimuksella on pitkät perinteet ja juuret, jotka ulottuvat Aristoteleen Runousoppiin. Aristo- teleen mukaan runous jäljittelee aina elämää. Runousopissaan hän käsittelee ennen kaikkea hyvän tragedian ominaisuuksia. Tragedia on ajallinen koko- naisuus, jolla on alku, keskikohta ja loppu ja keskeisenä elementtinä mythos
42 Ukkonen 2006, 188; Kalela 2000, 217–239; Fingerroos 2004, 17–19; Uusitalo 2006, 67; Meretoja 2003, 64–66; Ks. myös Huttu-Hiltunen 2008, 17.
43 Ukkonen 2006, 189.
44 Portelli 1991, 48–50; Ukkonen 2006, 189.
45 Ukkonen 2006, 190.
