Kirjojen kuvitus ansaitsee kiitoksen.
Menneisyyttä valotetaan jokaisen kylän vanhan kartan tai useampien karttojen ja valokuvien avulla. Usein vanhat vai- keatulkintaiset mutta kauniit kartat jää- vät pelkäksi kuvitukseksi, mutta näissä kirjoissa kartat on saatu tekstiä täyden- täviksi ja ymmärrettäviksi hyvin laadit- tujen kuvatekstien avulla. Erityisen on- nistunut ja runsas on Espoon-kirjan ku- vitus. Siinä on jokaisen kylän vanhasta keskusalueesta piirretty myös havainne- kartta, jossa nykyiseen karttakuvaan on merkitty vanha kylänpaikka ja vanhojen talojen sijainti. Tällainen esitys auttaa lu- kijaa suhteuttamaan vanhan todellisuu- den nykyiseen. Kirjassa on myös nykyva- lokuva kaikista Espoon vanhoista kylän- paikoista. Kirjojen asutushistoriallisissa päätelmäluvuissa on hyvin laadittuja asu- tuksen kielisuhteita valaisevia karttoja.
Saulo Kepsu kertoo tutkimuksissaan tukevan lähdeaineiston varassa yksityis- kohtaisen ja mukaansa tempaavan tari- nan Helsingin seudun menneisyydestä.
Kirjoja voi lämpimästi suositella näistä seuduista kiinnostuneille. Niistä voi myös oppia, millä tavalla erilaiset, usein vähemmän täydelliset lähdeaineistot saa puhumaan, kun niiden käsittelytaidon osaa.
Ritva Liisa Pitkänen etunimetyhteen.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Huldén, Lars 2001: Finlandssvenska bebyggelsenamn. Namn på landskap, kommuner, byar i Finland av svenskt ursprung eller med särskild svensk form.
Helsingfors: Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr 635.
Paikkala, Sirkka (toim.) 1992: Järvi- Espoo. Vesistönimet, luontoa, historiaa ja tulevaisuutta. Espoo: Espoon kaupunki- suunnitteluvirasto.
—— (toim.) 1996: Saaristo-Espoo. Nimistöä, luontoa, historiaa ja tulevaisuutta.
Espoo: Espoon kaupunkisuunnitteluvi- rasto.
Referoitua puhetta vuorovaikutuksessa
Elizabeth Holt ja Rebecca Clift (toim.):
Reporting talk. Reported speech in inter- action. Studies in interactional socio- linguistics 24. Cambridge: Cambridge University Press 2007. 287 sivua.
isbn 0-521-82483-4.
Elizabeth Holtin ja Rebecca Cliftin toi- mittama teos Reporting talk jatkaa refe- roinnin tutkimuksen perinnettä, mutta vie sitä yhä vuorovaikutteisempaan suun-
taan. Jo Markku Haakanan ja Jyrki Kal- liokosken (2005) toimittamassa teoksessa Referointi ja moniäänisyys tutkimuksen painopiste oli siirtynyt referoivien raken- teiden ja referoivan ja referoitavan tilan- teen suhteen tutkimisesta referointiti- lanteen vuorovaikutuksen tutkimiseen (Kuiri 2006). Käsillä olevassa teoksessa vuorovaikutuksen tutkimus on keskei- sin tavoite; kirjan kaikissa kymmenessä artikkelissa tutkitaan puheen tai ajatuk-
sen referointia puhutussa vuorovaikutuk- sessa. Vaikka tutkimusten aineistot vaih- televat arkipuheesta (esim. Couper-Kuh- len, Goodwin, Haakana, Holt, Clift) re- portterin puheeseen (Clayman) ja mee- dion ja asiakkaan väliseen keskusteluun (Wooffitt), tutkimuksia yhdistää mene- telmä: kaikissa artikkeleissa referoitua puhetta – tai referoituja ajatuksia – tutki- taan keskustelunanalyysin keinoin.
Keskustelunanalyyttinen lähestymis- tapa mahdollistaa referoitujen jaksojen tarkan sekventiaalisen analysoimisen ja avaa näin uusia ulottuvuuksia juuri refe- roinnin funktioiden tutkimiseen. Toimit- tajat toteavat esipuheessaan, että teoksen keskeinen tavoite on selvittää, miten re- feroidut jaksot muotoillaan meneillään olevassa keskustelussa ja millaisissa sek- ventiaalisissa konteksteissa referoitua pu- hetta käytetään.
Jo aikaisemmin on todettu referoin- nin olevan keskeinen keino kertomus- ten luomisessa. Kokoelmassa esimerkiksi Haakana, Holt sekä Rae ja Kerby tutki- vatkin referointia juuri kertomisen väli- neenä. Couper-Kuhlen ja Clift taas tutki- vat tapauksia, joissa referointia käytetään muissa kuin kertovissa konteksteissa.
Referoitujen jaksojen merkitseminen Vaikka keskustelunanalyysi on referoin- nin tutkimuksessa metodina melko uusi, osa käsiteltävistä asioista liittyy vanhoi- hin kysymyksiin. Tällainen on esimer- kiksi johtolauseen käyttö. Elizabeth Holt on tutkinut tapauksia, joissa ei ole joh- tolausetta. Hän osoittaa artikkelissaan, että johtolauseettomia referointeja käy- tetään humoristisissa konteksteissa. Nii- den avulla luodaan tai lisätään meneil- lään olevaan keskusteluun hypoteettinen skenaario. Tyypillistä on, että osallistujat
luovat hypoteettisen skenaarion yhdessä:
ensimmäistä referaattia seuraa toinen ja kolmas. Holt esittää, että johtolauseetto- muudella on systemaattiset syyt. Hänen korpuksessaan johtolauseettomien refe- raattien avulla näytellään kertomuksen maailman henkilöitä. Referoivilla vuo- roilla esitetään, mitä henkilö voisi mah- dollisesti sanoa. Johtolauseettomat refe- raatit on luotu responsseiksi aikaisem- paan puheeseen, joka tyypillisesti sisältää johtolauseen. Ne ovat siis uusia kontri- buutioita jo aloitettuun toimintaan.
Markku Haakana tarkastelee ajatus- ten referoimista valituskertomuksissa (ks. myös Haakana 2005). Haakanan ai- neistossa referoinnit on yleensä merkitty johtolauseella minä / mä aattelin et – to- sin Haakana käsittelee myös tapauksia, joissa johtolauseen verbi on olin, jolloin jää avoimeksi, onko kyseessä puheen vai ajatuksen referointi. Haakanan mukaan ajatusten referoiminen on tyypillistä va- lituskertomuksissa, ja se myös toimii kei- nona luoda kertomuksista nimenomaan valituskertomuksia.
Vaikka ajatusten referoimista ei ole perinteisesti tarkasteltu erikseen vaan re- feroidun puheen osana, Haakana esittää, että ajatusten referoiminen ansaitsee tulla tarkastelluksi itsenäisenä ilmiönä. Toisin kuin referoitu puhe, referoidut ajatukset on tuotu esille sellaisena, mitä ei ole sa- nottu. Ajatusten ja puheen referoiminen eroavat toisistaan toisaalta myös sen suh- teen, millainen pääsy puhujalla on refe- roitavaan ainekseen. Toisen henkilön pu- heeseen kuulijallakin on pääsy, mutta toi- sen henkilön ajatuksia lienee vaikea refe- roida. Toisaalta tämäkin olisi viime kä- dessä empiirinen kysymys.
Haakanan tutkimuksessa puhujat esittävät nimenomaan omia aikaisempia ajatuksiaan. Haakana osoittaa, että vali-
tuskertomusta luova kertoja esittää re- feroidut ajatuksensa äänettömänä reak- tiona kertomuksen maailmassa olevan keskustelukumppanin sanoihin. Hän to- teaa, että ajatusten referoiminen toimii puhujan keinona arvioida kerrottuja ta- pahtumia ja ohjata kuulijaa arvioimaan meneillään olevaa kertomusta saman- suuntaisesti kuin puhuja. Referoidut jak- sot esittävätkin hiljaista kritiikkiä. Vaikka pinnalta katsoen tapahtumat näyttävät sujuneen odotusten mukaan, pinnan alla on kuitenkin myrskynnyt. Esittämällä kritiikkinsä vain ajateltuna kertoja osoit- taa samalla, että vaikka toisen toimin- nassa on ollut valittamisen aihetta, hän ei ole kyseisessä tilanteessa alentunut valit- tamaan vaan on toiminut odotusten mu- kaisesti. Käyttämällä olla-verbin sisäl- tävää johtolausetta, esimerkiksi mä olin (iha/sillee/niinku) et, puhuja voi kuiten- kin jättää avoimeksi, onko referoitu jakso vain ajateltu vai myös sanottu (vrt. Rou- tarinne 2005). Tämäkin voi olla tarkoi- tuksenmukaista; puhuja voi esimerkiksi jättää eksplikoimatta, ettei todellisessa ti- lanteessa puolustanut itseään, vaan tyytyi mutisemaan mielessään.
Johtolauseiden muoto nousee kir- jan artikkeleita lukiessa esille myös sen vuoksi, että niitä on ei-äidinkielisenä lu- kijana välillä vaikea paikantaa. Esimer- kiksi Raen ja Kerbyn artikkelissa tyypil- linen johtolauseen verbi – jota kirjoitta- jat eivät kuitenkaan kommentoi – on goes / went. Esimerkiksi: I’m sitting there and they goes There he is... I goes this is my uncle’s house (s. 179; lihavoinnit omiani).
Keskustelut on nauhoitettu Etelä-Eng- lannissa, ja puhujat ovat miespuoli- sia 14–16-vuotiaita nuoria, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet koulun kes- ken. Tunnistusongelmia saattaa ai heut- taa myös puheen foneettista asua mu-
kaileva litteronti. Kesti jonkin aikaa, en- nen kuin löysin johtolauseet katkelmasta Yah b’djihknow we took about nine books up there et the(p) (.) uh: the: e-stamp place’n he got a little pa:r tool Fri:dee’n I sz yih better take it do:wn t-Fridee teh th-t- Frideez’n’e sz Oh: I will Saghturdee. (Teks- tistä on jätetty pois intonaatiota ja paino- tusta osoittavat merkit.) Ylipäänsä eng- lanninkielisten litteroitujen keskustelujen lukeminen tuntuu välillä työläältä – vaik- kakin siinä oppii monia seikkoja esimer- kiksi ääntämisestä. Katkelmat onkin hel- pompi ymmärtää, kun lukee ne mieles- sään ääneen. Toisaalta tuntemattomien sanojen selvittäminen esimerkiksi sana- kirjan avulla on hankalaa, jos litteroin- nissa on poikettu paljon perinteisestä oikeinkirjoitusasusta tai jos siinä ei ole noudatettu totuttuja sanarajoja. Couper- Kuhlen on päätynyt mielestäni onnistu- neeseen ratkaisuun. Hän käyttää litteraa- teissa foneettista asua mukailevaa kirjoi- tustapaa, mutta muotoilee kirjoitusasua juoksevassa tekstissä enemmän totuttua ortografiaa vastaavaksi.
Osallistujien yhteistyö
Keskustelunanalyyttisen näkökulman an- siosta käsillä olevan teoksen keskeiseksi teemaksi nousee puhujien yhteistyö. Esi- merkiksi Goodwin osoittaa artikkelis- saan ”Interactive footing”, miten osallis- tuja, jonka puhetta referoidaan, osallistuu asennoin ja elein referoidun puheen muo- toiluun. Yhteistyö korostuu myös Holtin tutkimuksessa. Hänen tutkimansa refe- rointijaksot ovat nimenomaan osallistu- jien yhdessä muotoilemia: ensimmäinen puhuja luo hypoteettisen skenaarion, jo- hon toinen vastaa esittämällä, mitä hy- poteettisessa maailmassa mahdollisesti sanotaan. Sekä Holt että Goodwin lähte-
vät liikkeelle Goffmanin (1981) esittämistä osallistujarooleista, mutta pitävät niitä etenkin puheen vastaanottajien osalta riit- tämättöminä. He esittävät, että Goffmanin malli tarjoaa pikemmin luokituksia kuin välineet analysoida sitä, miten osallistujat muotoilevat vuorojaan yhteistyössä osana meneillään olevaa keskustelua.
Goodwin ja Holt painottavat vastaan- ottajien aktiivista roolia referoidun pu- heen muotoilemisessa. Goodwin koros- taa myös, että kasvokkainen vuorovaiku- tus on ennen kaikkea multimodaalista.
Ei-sanallisen toiminnan keskeisyys ilme- nee erityisen selvästi tilanteista, joissa pu- huja – puhekykynsä lähes täysin menettä- nyt afaatikko Chil – kykenee tuottamaan vain kolme sanaa, mutta pystyy siitä huo- limatta esittämään mielipiteitään ja jopa luomaan kertomuksia. Hän tarvitsee sii- hen kuitenkin muiden osallistujien ääniä, aivan konkreettisesti.
Analysoimalla afaatikko Chilin pu- hetta Goodwin pääsee käsiksi myös toi- seen referoinnin kannalta olennaiseen il- miöön: kielen dialogisuuteen. Goodwin lähtee liikkeelle Volosinovin kielikäsityk- sestä, mutta esittää kuitenkin, että tämä rajasi dialogisuuden yhden puhujan – tai kirjoittajan – ilmauksesta etsittäväksi il- miöksi. Volosinov (1973: 116) esitti, että vain yhden henkilön siteeratessa toista toisiinsa sulautuvat lausumat ovat aktiivi- sessa suhteessa, sillä vain silloin niiden vä- lille syntyy syntaktinen kytkös. Volosinov siis oletti, etteivät toisiinsa liittyvien ”ään- ten” syntaktiset kytkökset ole mahdollisia aidossa dialogissa, jossa eri puhujat muo- toilevat peräkkäisiä vuoroja. Goodwin to- teaa, ettei oletus pidä paikkaansa. Keskus- telunanalyyttiset tutkimukset ovat osoit- taneet, että arkikeskustelun vuorot ovat mitä suurimmassa määrin toisiinsa kyt- köksissä – myös syntaktisesti. Volosinov
esitti näkemyksensä kuitenkin aikana, jol- loin keskustelupuheen syntaktinen ana- lysoiminen oli jo tallennusmenetelmien puutteenkin vuoksi vaikeaa.
Suora esitys evidenssinä
Yhteistyönäkökulman lisäksi useissa ar- tikkeleissa käsitellään kysymystä referoi- dun puheen autenttisuudesta. Vaikka re- feroitu puhe ei useimmiten ole, eikä voi- kaan olla, täysin samanlaista kuin aiem- min sanottu, referoimalla voidaan kui- tenkin luoda autenttisuuden vaikutelma.
Klassinen jako suoraan ja epäsuoraan esitykseen liittyy siihen, kerrotaanko vai esitetäänkö aikaisemmin sanottu. Vaikka suorankin esityksen autenttisuus on osoi- tettu mahdottomaksi jo aiemmin, ja kes- kustelupuheessa sanatarkka toistaminen olisi usein mahdotonta jo muistirajoitus- tenkin takia, referoiminen luo kuitenkin vaikutelman sanatarkasta toistosta. Suora esitys toimiikin vuorovaikutuksessa evi- denssinä siitä, että puhujalla on – vaikka ei oikeasti olisikaan – ensikäden tietoa referoimastaan tilanteesta.
Referoidun puheen evidentiaalinen funktio ilmenee eksplisiittisimmin Ga- latolon tutkimuksessa. Hän analysoi ti- lanteita, joissa todistajat käyttävät suoraa kerrontaa. Aineistona on käytetty italia- laisen murhaoikeudenkäynnin todista- jalausuntoja, joissa todistaja vastaa kuu- lustelijan kysymyksiin. Galatolo osoittaa, että suoraa kerrontaa sisältävät jaksot si- joittuvat poikkeuksetta vastauksen laajen- nettuun osaan. Tämä on tärkeää, sillä to- distajan tehtävä on vain ja ainoastaan vas- tata esitettyihin kysymyksiin – puhujan ensimmäinen tehtävä on siis osoittaa, että vuoro on laadittu vastauk seksi (ks. myös Atkinson & Drew 1979). Referoidut jak- sot antavat vastaukselle lisää todistusvoi-
maa ja osoittavat, että todistajalla on en- sikäden tietoa asiasta, josta hän todistaa.
Referoimalla aiempia keskusteluja todis- taja pystyy kuitenkin myös irtautumaan kysymysten kontrollista ja tekemään sel- laista, mikä ei muuten ole kuulustelutilan- teessa sallittua: hän voi tuoda näyttämölle omia mielipiteitään ja asenteitaan, vieläpä joutumatta niistä vastuuseen. Kuulustelija ei voi kiistää sellaista, mitä ei ole väitetty, vaan johon on vain vihjattu.
Galatolon esimerkeissä todistajat re- feroivat keskusteluja, joissa syytetty pu- huu tai joissa hänestä puhutaan. Yksi to- distaja sanoo tyttärensä ilmoittaneen, et- tei luota syytettyyn: NO NO mia fi:glia eh mi disse che non intendeva andarci u::so quest’espressione perché non mi fido ’EI EI tyttäreni sanoi minulle ettei hän halua mennä hän käytti tätä ilmausta koska en luota häneen’ (s. 215, suomennos ja liha- vointi omiani). Todistaja siis vihjaa, että syytetty on epäluotettava, mutta ei kui- tenkaan väitä sellaista suoraan. Toisen puheen referoiminen on todennäköisesti tehokkaampi – ja kyseisessä tilanteessa ainoa sallittu – keino tuoda syytetty esiin epäedullisessa valossa kuin asian ilmaise- minen esimerkiksi omana mielipiteenä.
Kuten Haakanan tutkimus valitusker- tomuksista osoittaa, referoiminen ohjaa kuulijaa tulkitsemaan kuvattua tilannetta samansuuntaisesti kuin puhuja. Kuulija saa ikään kuin itse päätyä tulkintaansa, eikä välttämättä edes huomaa tulleensa johdatelluksi. Mielipiteen esittäminen toisen puheena siirtää toisaalta myös vas- tuun sanotusta toimeksiantajalle ja jättää puhujalle vain esittäjän roolin (ks. Goff- man 1981: 144–145; Seppänen 1997). Tästä syystä esittäjää ei myöskään voida vaatia vastuuseen esittämistään sanoista.
Suoran esityksen evidentiaalinen käyttö tulee hyvin esiin myös Cliftin ja
Couper-Kuhlenin artikkeleissa. Molem- mat analysoivat referointeja arkikeskus- teluissa, ei-kertovissa ympäristöissä. Tut- kimuksista ilmenee, että referoivat vuorot sijoittuvat konteksteihin, joissa selitetään ja arvioidaan.
Couper-Kuhlen osoittaa, että referoi- via jaksoja käytetään kerrontasekvens- sien ulkopuolella tyypillisesti arviointia seuraavassa vuorossa tai seuraamassa ai- kaisempaa preferoimatonta, erilinjaista tai muulla tavoin seliteltävää toimintaa.
Referoiva rakenneyksikkö esittää jonkin aiem min sanotun tai ajatellun, joka selit- tää ja autenttistaa arvion lisäämällä stra- tegisen yksityiskohdan tai osoittamalla arvion historian. Couper-Kuhlen toteaa, että aikaisemman puheen tai aikaisem- pien ajatusten referoiminen tuo mennyttä nykyisyyteen. Referointien avulla luo- daan arvioita ja selityksiä, jotka perustu- vat menneeseen mutta avaavat neuvotte- lutilan uudelleen nykyisyydessä. Tästä nä- kökulmasta katsoen referointi mahdollis- taa myös keskustelun ajallisen etenemisen manipuloimisen ikään kuin jälkikäteen.
Aikatasojen sekoittaminen näyttäisikin olevan keino, jota voidaan käyttää hyväksi sekä arkikeskustelussa että spesifissä insti- tutionaalisessa kontekstissa (esim. mee- dion ja asiakkaan vuorovaikutuksessa).
Referointi keinona manipuloida kes- kustelun ajallista etenemistä
Clift lähtee liikkeelle Heritagen ja Ray- mondin (2005) tutkimuksesta, josta il- menee, että episteeminen oikeus arvioida lankeaa yleensä sille, joka on esittänyt ar- vion ensin. Cliftin analysoimat referoivat vuorot sijoittuvat tyypillisesti arviointia seuraavaan vuoroon. Tämä on merkityk- sellistä, sillä Clift osoittaa, että jälkimmäi- nen puhuja voi omaa aikaisempaa puhet-
taan referoimalla ilmaista päätyneensä jo aikaisemmin samanlaiseen arvioon kuin edellinen puhuja. Referoiva vuoro siis ohittaa edellisen – se kumoaa vuorojen aikajärjestyksen, sillä se esittää tulleensa sanotuksi jo ennen kuin meneillään oleva keskustelu on alkanut. Jälkimmäinen ar- vio ikään kuin kiilaa edellisen ohi. Samalla muuttuu ensisijainen arviointioikeus ja se, kuka yhtyy kenenkin puheeseen.
Referoivan ja referoitavan tilanteen ai- katasojen limittyminen näkyy myös syn- taktisella tasolla. Couper-Kuhlen osoit- taa, että vaikka referoinnin alku on mer- kitty selvästi, loppua kohti käy yhä vai- keammaksi erottaa, onko sanottu peräi- sin meneillään olevasta vai referoitavasta tilanteesta. Toisaalta Clift kiinnittää huo- miota siihen, että referoidut vuorot on muotoiltu meneillään olevaan keskuste- luun sopiviksi. Referoinneissa käytetään muun muassa pronomineja, jotka saavat tulkintansa meneillään olevasta keskus- telusta. Esimerkiksi referoidussa ilmauk- sessa I said tuh Jean How abou:t it (s.121) pronomini it ’se’ saa tulkintansa nimen- omaan edellisistä vuoroista, ei referoita- vasta tilanteesta, josta referoinnin esite- tään olevan peräisin.
Wooffitt on tutkinut meedion eli sel- vänäkijän ja asiakkaan vuorovaikutusta.
Hän analysoi jaksoja, joissa meedio refe- roi edesmenneen henkilön puhetta. Ku- ten Wooffitt toteaa, meediona toimimi- nen sisältää useita vaikeasti uskottavia ole- tuksia, joista keskeisin lienee se, että mee- dio pystyisi olemaan yhteydessä vainajien henkiin. Tämän vuoksi hän tarvitsee to- disteita. Edesmenneen henkilön puheen referoiminen on tehokas keino, sillä suora esitys luo vaikutelman siitä, että meediolla ja edesmenneellä olisi puheyhteys.
Wooffitt osoittaa kuitenkin yksityis- kohtaisten sekventiaalisten analyysien
avulla, miten meediot onkivat tietonsa asiakkailta itseltään. Referoidut jaksot si- joittuvat poikkeuksetta niin sanottuun kolmanteen vuoroon. Ensimmäisessä vuorossa meedio kysyy jotakin tai esit- tää väitteen, jonka asia kas toisessa vuo- rossa hyväksyy tai hylkää. Wooffitt osoit- taa, että meedio reagoi myös taukoon.
Jos asiakas ei reagoi heti, meedio muut- taa suuntaa ja muokkaa aikaisempaa il- maustaan. Silloin, kun asiakas on osoit- tanut hyväksyvänsä ensimmäisessä vuo- rossa esitetyn, meedio siirtyy referoimaan edesmennyttä. Tyypillisesti hän tekee sen tavalla, joka luo vaikutelman siitä, että juuri edesmenneen sanat ovat motivoi- neet aikaisemmassa vuorossa sanotun.
Meedio siis esittää päätyneensä aiempaan kysymykseen tai väitteeseen juuri edes- menneeltä kuulemiensa sanojen vuoksi.
Näin hän asettaa edesmenneen henkilön jälkikäteen ensimmäisen vuoronsa toi- meksiantajaksi. Samalla hän manipuloi järjestystä, jossa vuorot on luotu; asiakas- han on ehtinyt reagoida ennen referoivaa vuoroa. Meedio käyttää siis hyväkseen samaa keinoa kuin keskustelijat, jotka kilpailevat episteemisestä oikeudesta ar- vioida (Cliftin tutkimus).
Meedion ja asiakkaan vuorovaiku- tuksessa korostuu myös puhujien yhteis- työ. Referoidut jaksot ovat yhdessä luo- tuja, sillä asiakas antaa meediolle tietoja, vaikkakin huomaamattaan. Ilman asia- kasta meedio ei voisi referoida vainajaa uskottavasti – ja referoinnit muotoillaan juuri asiakasta varten. Toisaalta jo mee- dion vastaanotolle tuleminen osoittaa, että asia kas on valmistautunut uskomaan meedion yliluonnollisiin kykyihin. Mee- dio ja asiakas asettuvat samaan tilaan ja orientoituvat yhdessä siihen, että mee- diolla on kyseisessä tilanteessa mahdolli- suus luoda puheyhteys edesmenneeseen.
Woffittin artikkeli on kirjan viimei- nen, ja siinä kulminoituvat teoksen kes- keiset teemat: osallistujien yhteistyö, kes- kustelun sekventiaalisen etenemisen kes- keisyys, referoinnin käyttö evidenssinä, vastuun siirtäminen toimeksiantajalle sekä keskustelun ajallisen etenemisen manipuloiminen referoinnin avulla.
Marjo Savijärvi etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Atkinson, J. Maxwe-ll – Drew, Paul 1979: Order in court. London: The Mac- millan Press.
Goffman, Erving 1981: Forms of talk.
Oxford: Basil Blackwell.
Haakana, Markku 2005: Sanottua, ajatel- tua ja melkein sanottua. Puheen ja aja- tusten referointi valituskertomuksissa.
– Markku Haakana & Jyrki Kalliokos- ki (toim.), Referointi ja moniäänisyys s. 114–149. Tietolipas 206.Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Haakana, Markku – Kalliokoski, Jyrki (toim.) 2005: Referointi ja moniäänisyys. Tietolipas 206.Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Heritage, John – Raymond, Geoffrey 2005: The terms of agreement. Indexing epistemic authority and subordination in talk-in-interaction. – Social Psycho- logy Quarterly vol 68 No.1 s. 15–38.
Kuiri, Kaija 2006: Referoinnin uusi aika.
– Virittäjä 110 s. 637–644.
Routarinne, Sara 2005: Keskustelu- puheen johtolauseiden kielioppia.
– Markku Haakana & Jyrki Kalliokoski (toim.), Referointi ja moniäänisyys s.
83–113. Tietolipas 206. Helsinki: Suoma- laisen Kirjallisuuden Seura.
Seppänen, Eeva-Leena 1997: Osallis- tumiskehikko. – Liisa Tainio (toim.), Keskustelunanalyysin perusteet s.
156–176. Tampere: Vastapaino.
Volosinov, Valentin N. 1973: Marx- ism and the philosophy of language.
Kääntäneet Ladislav Matejka ja I. R.
Titunik. New York: Seminar Press.
Marin murresanat vihdoinkin yksissä kansissa
Arto Moisio ja Sirkka Saarinen:
Tscheremissisches Wörterbuch. Aufge- zeichnet von Volmari Porkka, Arvid Genetz, Yrjö Wichmann, Martti Räsänen, T. E. Uotila und Erkki Itkonen.
Lexica Societatis Fenno-Ugriacae xxxii ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuk- sen julkaisuja 151. Helsinki: Suomalais- Ugrilainen Seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2008. 924 s.
isbn 978-952-5667-04-2.
Sanakirjan tekeminen on hidasta puu- haa. Vastikään valmistuneella tše re missin sanakirjallakin on varsin pitkä historia:
Suomalais-Ugrilaisen Seuran silloinen puheenjohtaja Otto Donner ehdotti jo vuonna 1895, että Volmari Porkan keräämä tšeremissin materiaali toimitettaisiin jul- kaistavaksi sanakirjana. Kun marin kielen materiaaleja lopulta 1960-luvulla alettiin työstää, oli käytössä Porkan materiaalien lisäksi myös monien muiden tutkijoiden
