H
akeuduin Tampereen yliopiston vastavalmis- tuneena psykologina syksyllä 1967 Yhteiskun- tatieteelliseen Tutkimuslaitokseen, minne oli pe- rustettu maan ensimmäinen korkeakoulupedago- giikan tutkimusassistentuuri. Legendaarinen reh- tori Paavo Koli kutsui jo muutaman työviikon jälkeen nuoren tutkimusassistentin puheilleen, ja kertoi näkemyksenään, että tulevaisuudessa yksi tärkeimpiä opiskelumuotoja on ryhmässä opiskelu ja ongelmien ratkaiseminen ryhmätyö- nä, ja näitä asioita on syytä tutkia. Hän oli myös tässä asiassa aikaansa edellä.Elettiin hallinnonuudistuksen kiivaita alku- aikoja, ja siinä mylläkässä huomasin yht’äkkiä olevani ns. demokraattisesti valitun laitosneuvos- ton puheenjohtaja, ja tätä ilosanomaa piti käydä jakamassa myös muissa yliopistoissa. Samoihin aikoihin nousi toinen merkittävä uudistusaalto korkeakoulupolitiikassa eli eri alojen tutkinnon- uudistus käynnistyi 1970-luvun alussa. Innostuin kasvatustieteilijänä mielekkäistä ja kiinnostavis- ta uudistustavoitteista ja halusin mukaan tutki- jan kammiosta uudistuksen toteutuksen kehitte- lyyn.
Alkuvaiheessa tutkinnonuudistuksen tavoit- teiksi kirjattiin opintojen tehokkuuden, jousta- vuuden ja mielekkyyden periaatteet, luovuuden ja kriittisen ajattelun tukeminen sekä yhteiskun- nalliset tavoitteet, kuten ammatillisen tehtävä-
Työelämän tutkimus vaatii monitieteistä tutkimusotetta
ANNIKKI JÄRVINEN
Kuluneena syksynä tuli kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Urpo Harva nimitettiin maamme ensimmäiseksi kansansivistysopin professorik- si. Eurooppalaisittain Suomi oli edelläkävijä. Sittemmin Yhteiskun- nallisesta korkeakoulusta tuli Tampereen yliopisto ja kansansivis- tysoppi muuttui aikuiskasvatustieteeksi. Tuon viran haltijana oli sit- temmin myös Annikki Järvinen 1997–2005. Hän oli samalla ensim- mäinen aikuiskasvatuksen professoriksi nimitetty nainen Suomes- sa1. Virka sai kuitenkin alamääritteeksi ammatillisen aikuiskoulu- tuksen. Julkaisemme professori emerita Järvisen muistumia sekä hänen ”tiedepoliittisen testamenttinsa”. Teksti perustuu hänen jää- hyväispuheeseensa Tampereen yliopistossa.
järjestelmän muutoksen huomioiminen, yliopis- ton ja ympäristön välimatkan supistaminen sekä tutkintojen vertailtavuus ulkomaisiin tutkintoi- hin. Tehokkuutta pidettiin kuitenkin muiden ta- voitteiden saavuttamisen välineenä. Pedagogis- ten työskentelytapojen pohdinta oli vilkasta ja tutkimuslähtöistä. Joustavuustavoitteen saavut- tamiseksi tuli:
– lisätä opiskelijan valinnanmahdollisuuksia nykyisestä,
-– voida sisällyttää samaan tutkintoon tasave- roisina erityyppisiä sisältöjä tekemättä eroa tietojen hankkimisen ja taitojen harjoittami- sen kesken,
– voida sisällyttää tutkintoon eri alojen opis- kelua paremmin kuin nykyisin,
– ulottaa opinnot yli tiedekunta- ja korkea- koulurajojen nykyistä paremmin,
– suosia erilaisia opiskelumuotoja siten, että toisaalta itsenäinen työskentely, toisaalta ryh- mätyönä tapahtuva ongelmanratkaisu ja ns.
projektityöskentely voivat muodostaa tasave roisen osan opintosuorituksista traditionaalis ten muotojen rinnalla.
Kuulostavat melko tutuilta? Ne on kirjattu kui- tenkin tutkinnonuudistuksen tavoitteiksi 35 vuotta sitten! 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kiihkeässä korkeakoulupoliittisessa ilmapii-
rissä myös tutkinnonuudistus politisoitiin nope- asti. Kun idealistisena korkeakouluopiskelun tut- kijana hakeuduin juuri perustettuun Tampereen yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan suun- nittelijaksi, koska siellä oli kehitteillä uuteen lää- käritutkintoon innovatiivisia korkeakoulupeda- gogisia opiskelumuotoja, en todellakaan aavis- tanut, mihin pääni pistin. Varsin pian kävi sel- väksi, että tutkijalle turvallista puolueetonta maaperää ei ollut. Oli oltava jonkun puolesta jo- takuta vastaan, halusit tai et. Professori Jarmo Vi- sakorpi toimi lääketieteen alan valtakunnallisen tutkinnonuudistustoimikunnan puheenjohtajana ja minä suunnittelijana. Uudistusmielisenä yk- sikkönä Tampereen lääketieteellinen tiedekunta leimautui varsin pian Opetusministeriön käsikas- saraksi, ja uudistusten hyvätkin pedagogiset pe- rustelut leimattiin DDR:stä kopioiduiksi ratkai- suiksi, joiden tarkoituksena oli salakuljettaa tä- män Troijan puuhevosen avulla sosialismi Suo- meen.
Jotakin jäi itämään...
Myrskyssä ja ristipaineissa tiedekunta kuitenkin kehitteli varsin modernin integroidun opetus- suunnitelman, mikä oli nykyisen ongelmaperus- taisen opetussuunnitelman esiäiti tai -isä. Valta- kunnallinen tutkinnonuudistusaalto vaimeni vas- ta 1980-luvulla, ja lääketieteellisenkin tiedekun- nan uudistusten kehittelijät joutuivat sen tosi- asian eteen, että opettajavirkojen uudet tulokkaat toivat mukanaan traditionaaliset ratkaisut, ja in- tegroitu opetus purettiin suureksi osaksi.
Jotakin jäi itämään, josta sitten ongelmape- rustainen opetus lähti nousuun 1990-luvulla.
Nyt menossa oleva Bolognan prosessin käyn- nistämä tutkinnonuudistus tuntuu tuon edellisen uudistusaallon veteraanista varsin aneemiselta ja byrokratiaveroiselta. Nyt eivät nuoret kolme- kymppiset opettajat, opiskelijat sekä virkanaiset ja -miehet väittele kiihkeästi aamutunneille asti seminaareissa mm. yleisopintojen tiedepoliitti- sesta luonteesta ja syventävien opintojen kriit- tistä ajattelua tukevista toteutusmuodoista tai polta tutkinnonuudistusmietintöjä roviolla, ku- ten Jyväskylän torilla tapahtui.
1970-luvun lopulla minua alkoi kiinnostaa pit- käjänteinen seurantatutkimus aiheena lääketie- teen opiskelijoiden tiede- ja ammattikäsitykset.
Tutkimus koski kaikkia lääketieteellisiä tiede- kuntia kuuden vuoden ajan. Tein tutkimustyötä
vaivihkaa suunnittelija toimen ohessa, enkä suun- nitellut tietoisesti väitöskirjaa. Kun lopputule- ma kuitenkin oli mielestäni varsin kiinnostava, vein valmiin käsikirjoituksen professori Reijo Raivolalle arvioitavaksi. Väitöskirjahan siitä tuli, ja sen myötä siirryin viideksi vuodeksi opetus- työn pariin lääketieteellisessä tiedekunnassa käynnistyneen terveydenhuollon opettajankou- lutuksen lehtoriksi.
Tutkimusteemaksi nousi reflektiivinen ammat- tikäytäntö, erityisesti lääkärin ja silloin myös opettajan työssä. Aihe oli varsin uusi Suomessa ja kansainvälisestikin vähän tutkittu. Se sijoittui koulutuksen ja työelämän välimaastoon ja oli luonteva siirtymä kohti työelämätutkimuksen orientaatiota. Korkeakoulututkimus tuli vielä uudelleen tutuksi, kun toimin muutaman vuoden Jyväskylässä Kasvatusalan tutkimuslaitoksen eli KTL:n korkeakoulututkimuksen osastonjohtaja- na. Siellä oli menossa mm. erään jälleen uuden uudistushankkeen seurantatutkimus. Kyseessä oli ns. työvelvollisuuskokeilu, jonka koekanii- neina olivat mm. Jyväskylän yliopiston opetta- jat ja tutkijat. Tämä hanke toteutettiin sittemmin työsuunnitelmien muodossa kaikissa korkeakou- luissa, ja sen kiisteltyjä hedelmiä nautimme edel- leen.
Organisaation, työn ja asiantuntijuu- den kehittyminen
Tampereelle palatessani vuonna1991 oli menos- sa tutkimus, joka ennakoi tulevien vuosieni suun- taa: aikuisopiskelijan orientaatiot työn ja koulu- tuksen maastossa. Tutkimus linkittyi pian vuon- na 1995 käynnistyneeseen yhteistyöhön kolmen muun aikuiskasvatuksen tutkijan sekä työelämän tutkijan kanssa. Meitä yhdistävä keskeinen int- ressi oli, miten löytää välittävä tutkimusote yksi- lön ja kontekstin välisen vuorovaikutuksen tut- kimiseen, ja siinä erityisesti kehittymisen ja op- pimisen kaltaisten ilmiöiden tutkimiseen. Elin- ikäisen oppimisen paradigman operationalisoi- minen työorganisaatiossa työssä tapahtuvaksi ja yksilöllistä kasvua tukevaksi oppimiseksi koetet- tiin haastavaksi tehtäväksi.
Tutkimusryhmä tuotti käsitesuhdemallin, jos- sa tarkasteltiin erityisesti organisaation kehittä- misen, asiantuntijuuden kehittymisen ja työn kä- sitteellistymisen leikkauspintoja. Tutkimushan- ke, jonka nimenä oli Työ ja koulutus muutokses- sa – vaikuttavan oppimisen organisoiminen, sai
Suomen Akatemian rahoituksen ja pääsi mukaan Koulutuksen vaikuttavuus -tutkimusohjelmaan.
Tänä aikana syntyivät Hannu Valkaman, Esa Poikelan ja Tapio Koiviston väitöskirjat. Tutki- mushankkeen lopputeesejä olivat mm. 1) Oppi- misen tarkastelu organisaation tasolla ei riitä, vaan tarkastelu on ulotettava laajempaan kon- tekstiin, 2) koulutuspolitiikkaa ja oppimisen or- ganisoimista ei tule ohjata koulutuksen tulok- sellisuus-käsitteen, vaan vaikuttavuuden käsit- teen avulla, 3) työssä oppimisen, ammatillisen kehittymisen ja organisationaalisen tiedonmuo- dostuksen prosessien yhdentäminen tuottaa ydin- osaamista, ja 4) oppimisen organisoiminen vai- kuttavasti ja tuloksellisesti edellyttää yksilöiden ja työyhteisöjen osallistumista muutoksen suun- nitteluun.
Tuloksista henkii toisaalta vahva kritiikki ylei- seen työelämän ja organisaatioiden kehittämis- jargoniin ja toisaalta vahva konstruktivistisen tutkimuksen leima, josta hyvänä esimerkkinä Tapio Koiviston jalostaman osallistavan uudel- leensuunnittelun hyödyntäminen lukuisilla työ- paikoilla.
Naisenergiaa
Tämän Akatemia-hankkeen rinnalla oli toinen hyvin mielenkiintoinen tutkijaryhmä, joka myös pyrki koulutuksen vaikuttavuuden tutkimusoh- jelmaan, mutta hakemus joutui hakoteille toimis- tovirkailijan virheellisen merkinnän vuoksi. Vir- hettä ei suostuttu korjaamaan, ja niinpä sitten viisi hoitoalan ammattilaista alkoi rivakasti työstää väitöskirjojaan vaativan leipätyön ohessa. He saivat koko aikana vain muutaman kuukauden satunnaista stipenditukea. Toimin terveydenhuol- lon koulutuksen dosenttina heidän ohjaajanaan ja sain todella kokea, mitä naisenergia ja -syner- gia parhaimmillaan saa aikaan!
Tämä Akatemian reputettujen näyttely tuotti kuudessa vuodessa viisi väitöskirjaa, mikä lie- nee tutkijakoulusarjassakin melkoinen ennätys.
Yhteenlaskettu saldo toisen hankkeen kanssa oli kahdeksan väitöskirjaa Vaikuttavuus-tutkimus- ohjelman pää- ja oheistuotoksena. Enpä ole ky- synyt, mikä koko ohjelman vaikuttavuus tutki- jakoulutuksessa kaikkiaan mahtoi olla?
Terveydenhuollon koulutuksen tutkimusryh- män tulokset liikkuivat vahvasti alan työelämän ja koulutuksen leikkauspinnassa. Ne koskivat hoitotyön opiskelijoiden arvo- ja arvostuskäsi-
tyksiä, käsityksiä hoitotyön tiedon luonteesta, ajattelun taitoa ja kriittisen ajattelun kehittymis- tä.
Työssä oppimisen musta aukko?
Työ ja koulutus muutoksessa -tutkimusryhmän työskentelyn loppuvaiheessa alkoi kiinnostaa työssä oppimisen ”musta laatikko”. Halusimme tarkastella yksilön, ryhmän ja organisaation op- pimisen kietoutumista toisiinsa ja lisäksi nostaa niiden väliset prosessit esiin. Tuloksena oli työs- sä oppimisen kokemuksellinen prosessimalli, jota on menestyksellisesti sovellettu niin tutkimuk- sessa, työorganisaatioiden kehittämistyössä kuin designtyössäkin.
Sekä prosessimallin testaamista tutkimukses- sa että työssä oppimisen ilmiön syvällisempää tarkastelua lähdettiin toteuttamaan tutkimus- hankkeessa Työssä ja työyhteisössä oppiminen, johon saatiin Suomen Akatemian rahoitus vuosi- na 2001–2002. Hankkeen jatkosuunnitelma sai Akatemian rahoituksen vuosille 2004–2005. Ra- hoituksen turvin palkattiin neljä tutkijaa, jotka kukin ovat valmistelleet väitöskirjaansa hank- keen parissa. Tälle ajanjaksolle on leimallista myös kansainvälisten suhteiden laajeneminen, ja niiden loppuhuipentumana voidaan pitää Työn ja oppimisen tutkimuksen kansainvälisen konfe- renssin saamista Suomeen vuonna 2003. Sitä oli pohjustanut onnistunut kokemuksellisen oppi- misen konferenssi Tampereella vuonna 1998.
Rehtori Jorma Sipilä asetti joulukuussa 2001 valmisteluryhmän, jonka päätehtävänä oli laatia Tampereen yliopiston työelämän tutkimuksen ja opetuksen kehittämisohjelma ja esitykset ohjel- man toimeenpanosta. Toimeksianto liittyi yhteis- kuntatieteiden tutkimuslaitoksen uudistamiseen ja sen osana toimivan työelämän tutkimuskes- kuksen asemaan ja tulevaisuuteen. Työryhmän jäsenet edustivat varsin laajasti työelämän tutki- muksen alaa Tampereen yliopistossa, siinä olivat jäseninä sosiologian, työpolitiikan, työtervey- den, työpsykologian ja -sosiologian, yrityksen taloustieteen ja aikuiskasvatuksen professorit ja työelämän tutkimuskeskuksen kaksi tutkijaa;
kaikilla oli meneillään työelämän tutkimukseen liittyviä tutkimushankkeita. Työnsä perustaksi ryhmä kokosi tietoja ja teki selvityksiä alan ti- lasta Suomessa ja varsinkin Tampereen yliopis- tossa. Työryhmä jätti loppuraporttinsa rehtorille kesäkuussa 2002.
Loppuraportissa todetaan, että työelämän tut- kimus kattaa mikrotasolla yksilön suhteen työ- hön, työprosessien sekä työelämän rakenteiden ja sosiaalisten järjestelmien tutkimisen ja laajim- malla makrotasolla yhteiskunnan kokonaisuu- teen liittyvien ilmiöiden tarkastelun. Tutkimus kattaa kuitenkin monesti useita tasoja ja tarkas- telee niiden välisiä suhteita ja vuorovaikutusta.
Edelleen raportissa todetaan, että työelämän tut- kimusta voidaan pitää yhteiskuntatieteellisenä tai yhteiskuntatieteiden ja muiden tieteenalojen nä- kökulmia yhdistävänä, mutta sitä ei voi rajata oppiaineiden eikä tiedekuntarajojen mukaan.
Usein työelämän tutkimus on aidosti monitieteis- tä – ei pelkkänä tieteenalojen rinnakkaisuutena, vaan poikkitieteellisenä tai tieteenalarajoja ylit- tävänä.
Tutkimusta voidaan määrittää myös tutkimus- kohteen mukaan, työelämän tutkimuksen tutki- muskohteita ovat esimerkiksi työmarkkinat, työt- tömyys, työ- ja työvoimapolitiikka, työoikeus, työsuojelu, työolot ja ergonomia, työelämänsuh- teet ja työehdot, työelämän sukupuolijärjestel- mä, työorganisaatiot ja niiden johtaminen ja ke- hittäminen, työprosessit, työelämän innovaatiot, työssä oppiminen ja oppimisprosessit, koulutus ja ammatit, työkulttuurit. Muun muassa kaikilla näillä osa-alueilla tehdään työelämän tutkimus- ta Tampereen yliopistossa.
Työelämän tutkimuksen haasteita Työryhmä toteaa aiheellisesti, että monet laaja- kantoiset yhteiskunnalliset kehityskulut asetta- vat työelämän tutkimukselle ajankohtaisia haas- teita. Näitä ovat ainakin talouden globalisaatio ja siihen liittyvät kansainvälisten suhteiden muu- tokset ja lisääntyvä, uudentyyppinen kulttuuri- en kohtaaminen sekä väestön liikkeet valtioiden sisällä ja välillä, tieto- ja kommunikaatiotekno- logian nopea kehitys, työorganisaatioiden ja työn muotojen uudistuminen, hyvinvointivaltion muutospaineet Euroopan yhdentyessä ja väestön ikääntyessä, arkielämän rakenteiden muutokset ja ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vaati- mukset.
Lisäksi voidaan mainita asiantuntijuus- ja mo- nitaitoisuusvaatimusten kasvu ja niihin liittyvä elinikäisen oppimisen vaatimus, samoin työssä jaksaminen ja työn sekä muiden elämänalueiden vaatimusten yhteensovittamisen ongelmat. Tut- kimukselta ei odoteta vain ongelmiin reagoimis-
ta vaan myös konstruktiivisia ratkaisuja.
Nämä työelämän kysymykset ovat olleet yhä enemmän ohjelmallisten interventioiden kohtee- na niin kansallisessa kuin ylikansallisessa poli- tiikassa. Suomessa on esimerkiksi viimeisen 15 vuoden aikana käynnistetty ainakin neljä laajaa kansallista ohjelmaa: työelämän kehittämisohjel- ma, joka on vaikutuksiltaan laajakantoisin, sit- ten ikäohjelma, tuottavuusohjelma, työssä jak- samisen ohjelma, jne. Interventioiden ja ohjel- mien vaikuttavuuden arvioinnista on tullut no- peasti kasvava uusi tutkimusalue.
Tampereella vahvat mahdollisuudet, joita ei pidä hukata
Tutkimuksen haasteet koskevat yhtä lailla niin perus- kuin soveltavaa tutkimusta. Tutkimuksen tieteellisen merkityksen rinnalle on nostettu myös yhteiskunnallinen merkitys, ns. yliopistojen kol- mas tehtävä, johon sisältyy myös alueellisen ke- hittämisen tavoitteet. Työelämän kehittäminen tuleekin nähdä nykyistä korostetummin kolman- tena tehtäväalueena.
Työryhmän mietinnön julkistamista seurasi lausuntokierros, jonka anti oli nuiva: tiedekun- nilla ei ollut halua tai kykyä nähdä olemassa ole- vaa tutkimuspotentiaalia ja työelämän tutkimuk- sen ilmeisen selvää keskittymistä Tampereen yli- opistoon. Työryhmän punnitut ja realistiset ke- hittämisehdotukset ovat jääneet toistaiseksi odot- tamaan toimeenpanoa.
Suurehko osa professorikunnastamme on jää- mässä eläkkeelle lähivuosina, ja on toivottavaa, ettei lähinäkö ja lähimuisti petä ja lyhytkestoi- nen politikointi saa viime metrien päätöksissä yliotetta. On syytä vihdoinkin tunnustaa, että Tampereen yliopistolla on vahvat mahdollisuu- det maan johtavaksi työelämän tutkimuksen monitieteiseksi tutkimuskeskittymäksi, jonka synergiaedut ovat ilmeiset. Työelämän tutkimusta tehdään 12 Tampereen yliopiston laitoksessa, joiden viranhaltijoista on yli 20 aktiivisia työ- elämän tutkijoita, väitöskirjoja oli valmisteilla vuonna 2002 oli noin 60.
Senhetkisen selvityksen mukaan Suomen Aka- temia oli tukenut vuosina 1999–2003 Tampereen yliopiston työelämän tutkimusta eri laitoksissa noin 9 miljoonalla vanhalla markalla, mikä on alan tutkimuksen rahoituksesta lähes 43 prosent- tia koko maassa, vastaavasti Työsuojelurahaston työelämän tutkimuksen rahoituksesta ko. vuosi-
na 34 prosenttia on myönnetty Tampereen yli- opiston hankkeille.
On tunnustettava nykyinen vahva tutkimus- potentiaali ja yliopiston kolmannen tehtävän valtavat haasteet. Tueksi tarvitaan yliopiston joh- don rohkeita ratkaisuja, joiden avulla ylitetään tiedekuntien ja laitosten oppiainekohtainen re- viirikilpailu. Tampereen yliopistolla on mahdol- lisuus tukea yhteiskunnallisesti merkittävää ja tieteellisesti vahvaa monitieteistä tutkimusaluet- ta, jolla on jo varsin vahvat näytöt. Ongelmana on ollut tutkimuksen hajautuminen eri ainelai- toksiin ja työelämän tutkimuskeskukseen ja ai- dosti monitieteellisen tutkimusintressin puuttu- minen.
Työelämän tutkimus vaatii monitehosilmälasit
Olen ollut professorivuosinani kolmessa eri hank- keessa mukana, joiden kunnianhimoisena tavoit- teena on ollut monitieteisen tutkimuksen käyn- nistäminen työelämäntutkimusta sivuavilla alu- eilla.
Ensimmäinen koski tiedon luonnetta erilaisissa konteksteissa, kyseessä oli niin kutsuttu KECO- projekti. Sen parissa eräät informaatiotutkimuk- sen, kunnallistieteiden, hallintotieteen, aikuiskas- vatuksen ja tietojenkäsittelyopin tutkijat tekivät perusteellista käsiteanalyysia ja tutkimuskohteen hahmottamista. Hankkeella oli selvästi vahva kansainvälinen tieteellinen kontribuutio, mutta eräs keskeinen ongelma oli monitieteisen tutki- mushankkeen johtamisen organisointi.
Toinen vaativa monitieteinen hanke oli Life as Learning -tutkimusohjelman hakuprosessiin liittyvä tutkimus-konsortium, joka oli Työelämän tutkimuskeskuksen ja kasvatustieteiden laitok- sen työssä oppimisen tutkijoiden yhteinen pon- nistus. Akatemian toimikunta pirstoi konsor- tiumin monitieteisen kokonaisuuden ja rahoitti vain toisen osapuolen suunnitelmat. Seuraavana vuonna sitten Akatemia myönsi pois pudotetulle osapuolelle rahoituksen varsin korkeiden asian- tuntijoiden arviointien perusteella. Tämä esi- merkkinä siitä, miten rahoittajatahon hallinnol- liset toimenpiteet voivat nitistää monitieteisyy- den idean. Kolmas monitieteinen hanke on syn- tynyt oman tiedekuntamme sisällä, ja sen teema- na on oppimisen dynamiikka muutosprosesseissa eli niin kutsuttu Dyletra-hanke.
Kaikkien näiden kolmen hankkeen suunnitte-
lukokemuksen pohjalta voin todeta, että ensin- näkin monitieteiseen hankkeeseen tarvitaan ai- dosti yhteisen tutkimusintressin omaavat tutki- jat, jotka jaksavat käydä perusteellisia käsiteana- lyyttisia ja metodologisia keskusteluja. Toiseksi mukaan tulevien tutkimusryhmien tulee olla jo kansainvälisesti etabloituneita ja vahvan rahoi- tuspohjan omaavia. Kolmanneksi ryhmien tulee saada alkuponnistuksissaan suunnitteluresursse- ja ja sekä yliopiston että tiedekunnan johdon tu- kea. En tiedä yliopiston tutkimusneuvoston suun- nitelmia, mutta mielestäni monitieteisten tutki- mushankkeiden erityisproblematiikkaan tulisi todella paneutua. On tärkeitä tutkimuksen aluei- ta, joiden tutkimus tulevaisuudessa vaatii juuri monitieteisen tutkimusotteen haltuunottoa. Näi- hin tutkimusaloihin kuuluu myös työelämän tut- kimus, joka ei pysty vaikeita ja kompleksisia kysymyksiä analysoimaan ja ratkomaan perintei- sillä yksitieteisillä ja -tehoisilla silmälaseilla.
Näen aikuiskasvatuksen työelämäorientoitu- neen tutkimuksen kotipesän olevan juuri tällai- sessa aidosti monitieteisessä tutkimusyksikössä, eikä niinkään institutionaaliseen koulutukseen sekä lasten ja nuorten kasvatukseen fokusoivas- sa kasvatustieteiden tiedekunnassa.
Asetelma on kautta vuosikymmenten ollut se, että kasvatustieteilijät ovat pyrkineet omista läh- tökohdistaan määrittämään, mitä työelämäorien- toitunut aikuiskasvatus on. Tästä hyvänä esimerk- kinä on uusin tulokas yrittäjyyskasvatus. Kun toisaalta kriittiset kasvatustieteilijät jyrähtävät, että yrittäjyyskasvatus näyttää osaltaan olevan postmodernin yhteiskunnan keino kontrolloida
”uusiirtolaisten”, huonosti koulutettujen, pitkä- aikaistyöttömien ja pätkätyöläisten armeijoita”;
ja toisaalta yrittäjyyskasvattajat maalaavat, että yrittäjyyskasvatuksen tavoitteena on ”yksilön omien valmiuksien kehittäminen kohti aloitteel- lisuutta, vastuullisuutta ja itsenäistä hyvää oman elämänhallintaa”, ei voi olla vakuuttunut siitä, että puhutaan samasta ilmiöstä!
Todelliset haastajat sekä vaativat yhteistyö- kumppanit työelämäorientoituneelle aikuiskas- vatuksen tutkimukselle löytyvät kuitenkin orga- nisaatiotutkimuksen ja työn tutkimuksen suun- nasta.
Aikuiskasvattajat ovat puolestaan 1990-luvun lopulta alkaen peräänkuuluttaneet organisaatio- tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden panosta elinikäistä oppimista ja työssä oppimista koske- vaan keskusteluun. Mm. tunnettujen aikuiskas-
vatuksen tutkijoiden Forresterin, Boudin ja Gar- rickin näkemys on, että koska työntekijöiden tie- dot, taidot ja asenteet nousivat melko lyhyessä ajassa myös valtiollisten politiikkojen huomion kohteeksi, tarvitaan lisää ymmärrystä työn ja työ- paikkojen muutoksesta sekä uudenlaista oppimi- sen käsitteellistämistä.
Osa tutkijoista on ottanut hyvin kriittisen kan- nan paljon viljeltyihin käsitteisiin kuten tieto- yhteiskunta, elinikäinen oppiminen, oppiva or- ganisaatio ja työssä oppiminen. Forrester toteaa- kin, että vaatimus elinikäisestä oppimisesta tai oppivasta organisaatiosta on aikaisempaa tehok- kaampi työntekijöiden yhä tiukemman sitoutta- misen, työn intensivoinnin ja kontrollin muoto.
Uudelle työpaikalle ei hänen mukaansa ole tyy- pillistä suinkaan konsensus, yhteishyvä ja luot- tamus, vaan konfliktit, jännitteet ja epäluottamus, jotka kumpuavat työn ja pääoman perusristirii- dasta.
Sitä ei voi ohittaa, sitä ei voi alittaa...
On selvää, että aikuiskasvattajan, joka aikoo työ- elämän tutkimuksen kentälle, on tunnistettava kyseiset jännitteet ja ristiriidat, hän ei voi naivin tietämättömänä puuhastella oppivan organisaa- tion laatikossa. Mutta yhtä epäeettistä, kuin kiel- täytyä näkemästä näitä ongelmia, on tyytyä etäi- sen välimatkan päästä tapahtuviin, viileän elitis- tisiin kannanottoihin. Yhtä ehdottomasti kuin aikoinaan aikuiskasvatuksen ja vapaan sivistys- työn puolestapuhujat ottivat vastaan haasteen koko kansan sivistämisestä, on nykyajan aikuis- kasvattajan otettava vastaan haaste aikuisen oi- keudesta mielekkääseen työhön ja työympäris- töön. Sen tehtävän parissa voi näyttää välillä si- nisilmäiseltä idealistilta, mutta ei koskaan kyy- nikolta. Palkkatyö, kotityö tai vapaaehtoistyö hallitsee valtaosaa aikuisväestön elämänkaares- ta. Sitä ei voi ohittaa, sitä ei voi alittaa, on siis mentävä lävitse.
Työelämäorientoituneen aikuiskasvatuksen tutkijoiden ja työn tutkijoiden uusin sukupolvi on löytämässä yhteistä käsitteistöä ja yhteistä metodologista pohjaa, ja heidän mahdollisuuten- sa uudenlaiseen tieteidenväliseen yhteistyöhön ja työelämän ongelmien ratkomiseen ovat tässä suhteessa paremmat kuin edellisten tutkijasuku- polvien. Teoreettisesti yhdistäviä lähestymista- poja on tarjonnut toisaalta sosiaalinen oppimi- sen teoria, ja toisaalta käytäntöyhteisöjen tutki-
mus, tiedon luomisen, välittymisen ja siirtämi- sen problematiikka, työ- ja oppimisprosessien tutkimus sekä työpaikkakulttuurien tutkimus.
Metodologiset lähestymistavat ovat myös mo- nipuolisempia kuin aikaisemmin; tutkittavaa il- miötä lähestytään ennakkoluulottomasti erilai- sin tutkimusottein, jolloin kompleksisesta ilmi- östä syntyy syvällisempi kuva. Myös perusteel- linen jalkautuminen tutkimusmaastoon on kii- tettävän innokasta.
Tästä hyvänä esimerkkinä on Suomen Akate- mian tukema Työssä oppimisen tutkimusryhmä, jossa on mukana on sekä työn tutkijoita että ai- kuiskasvattajia. He tuovat väitöskirjoissaan oman mielenkiintoisen panoksensa aikuiskasvatuksen työelämäorientoituneeseen tutkimukseen. He nostavat esiin mm. työn ja oppimisen prosessien yhteenkietoutumisen, oppimisen, työympäristön ja valtasuhteiden jännitteisen suhteen, oppimi- sen tilan hahmottamisen sekä asiantuntijuuden pirstoutuneen työkuvan. Aikuiskasvatuksella on jo vakiintunut ja tunnustettu vastuualueensa työ- elämän tutkimuksessa, ja nuorella tutkijasuku- polvella kyky ja halu työelämän tutkimuksen monitieteiseen hahmottamiseen ja työskente- lyyn.
Toivon, että Tampereen yliopiston johdolla on viisautta nähdä yliopiston selkeät näytöt ja mah- dollisuudet toimia tulevaisuudessa työelämän monitieteisen tutkimuksen johtavana yksikkönä maassamme sekä rohkeutta tehdä tiedekunta- ja oppiainereviirejä ylittäviä ratkaisuja tällä sekto- rilla. Siihen liittyy myös alueellisen osaamiskes- kuskonseptin uudelleen tarkastelu siltä osin, että mukaan on liitettävä myös sosiaalisten innovaa- tioiden tutkimuksen hyödyntäminen työelämän organisaatioiden kehittämistyössä.
Viite
1. Maija-Liisa Rauste-von Wright hoiti virkaa 11 kuukauden ajan ennen Annikki Järvistä, mut- ta Järvinen oli ensimmäinen aikuiskasvatuksen professorin virkaan nimitetty nainen.
