Sosiaaliset työkalut taitoluisteluvalmentajien sähköisessä verkostoitumisessa

Humanistinen tiedekunta Viestintätieteiden laitos

Niina Lappalainen

Sosiaaliset työkalut taitoluisteluvalmentajien sähköisessä verkostoitumisessa

Viestintätieteiden pro gradu -tutkielma Vaasa 2009

SISÄLLYS

TAULUKOT 3


TIIVISTELMÄ: 5


1 JOHDANTO 7


1.1 Tutkimuksen tavoite 8


1.2 Tutkimusmenetelmät 9


1.3 Tutkimusaineisto ja aineiston analyysi 11


2 VIESTINTÄ URHEILUSEUROISSA 13


2.1 Kolmas sektori 13


2.1.1 Urheiluseuratoiminta 15


2.1.2 Taitoluisteluseurat Suomessa 16


2.2 Kolmannen sektorin viestintä 17


2.2.1 Seuraviestintä 18


2.2.2 Ammattiviestintä 19


3 VERKOT JA VERKOSTOITUMINEN 21


3.1 Verkostot 22


3.1.1 Sosiaalinen verkosto 23


3.1.2 Verkostoituminen organisaatioissa 24


3.1.3 Verkostoituminen ja internet 26


3.1.4 Verkostoitumisen tavoitteet 27


3.2 Tietoverkot 28


3.3 Tieto 29


4 SOSIAALISET TYÖKALUT VIESTINNÄSSÄ 31


4.1 Verkkoviestintä digitaalisen viestinnän osa-alueena 31


4.2 Sähköposti 36


4.3 Pikaviestimet 37


4.4 Internet-puhelut 38


4.5 Sosiaalinen media 38


4.5.1 Verkkokeskustelu 42


4.5.1.1 Keskustelu vai dialogi 42

4.5.1.2 Keskusteluryhmät verkossa 43

4.5.2 Blogit 44


4.5.3 Wikit 46


4.5.4 Verkkosyötteet 47


4.5.5 Elektroniset kirjanmerkit 48


4.6 Sosiaaliset työkalut ja sosiaalinen verkko 49


4.7 Kollektiivinen äly 50


4.8 Yhteenveto 51


5 TAITOLUISTELUVALMENTAJIEN SÄHKÖINEN VERKOSTOITUMINEN 52


5.1 Kyselyn suorittamisesta 52


5.2 Taitoluisteluvalmentajien lähtötaidot ja kanavien luontevuus 54
 5.2.1 Eri sähköisten kanavien tuttuus taitoluisteluvalmentajien joukossa 54
 5.2.2 Eri kanavien tämän hetkisiä käyttötarkoituksia 57


5.2.3 Luontevuus käyttää eri sähköisiä kanavia 61


5.3 Kontaktit ja verkostoituminen 64


5.3.1 Verkostoitumisen kanavat 68


5.3.2 Eri kanavien mielekkyys 71


5.3.3 Kanavien käyttö niitä tarjottaessa 74


5.3.4 Verkostoitumisen saavutukset ja sisältö 80


5.4 Yhteenveto 85


6 PÄÄTÄNTÖ 90


LÄHTEET 95


LIITTEET 100


Liite 1. Tutkimuksen verkkokyselylomake 100


Liite 2. Kanavien tunteminen ennestään muuttujittain tarkasteltuna 105
 Liite 3. Eri kanavien käyttötarkoituksia tällä hetkellä muuttujittain tarkasteltuna 107
 Liite 4. Eri kanavien luontevuus valmentajille muuttujittain tarkasteltuna 110
 Liite 5. Eri kanavien käyttö tällä hetkellä muuttujittain vertailtuna 112
 Liite 6. Eri kanavien mielekkyys muuttujittain vertailtuna 114
 Liite 7. Kanavien passiivinen käyttö niitä tarjottaessa 116
 Liite 8. Kanavien aktiivinen käyttö niitä tarjottaessa 118
 Liite 9. Verkostoitumiselta haluttavat saavutukset muuttujittain vertailtuna 120
 Liite 10. Verkkoviestinnän sisältö muuttujittain vertailtuna 122


TAULUKOT

Taulukko 1. Verkon mahdollisuudet seuraviestintään. Muokattu Pohjanoksan, Kuikkasen & Raaskan (2007: 12) Verkko viestinnän välineenä -taulukon pohjalta. 34
 Taulukko 2. Vastaajamäärän (n=104) jakautuminen eri muuttujien osalta. 53
 Taulukko 3. Kanavien tuttuus taitoluisteluvalmentajille ja -ohjaajille (n=104). 55


Taulukko 4. Eri kanavien käyttötarkoituksia (n=104). 57


Taulukko 5. Eri sähköisten kanavien luontevuus koko vastaajajoukolle (n=104). 62


Taulukko 6. Kontaktien määrä alueittain jaoteltuna. 65


Taulukko 7. Kontaktien määrä valmennustunneittain tarkasteltuna. 66
 Taulukko 8. Kontaktien määrä iän mukaan tarkasteltuna. 67


Taulukko 9. Kanavien käyttö tällä hetkellä (n=104). 69


Taulukko 10. Mielekkäin sähköinen kanava (n=104). 71


Taulukko 11. Kanavien passiivinen käyttö niitä tarjottaessa (n=104). 75
 Taulukko 12. Kanavien aktiivinen käyttö niitä tarjottaessa (n=104). 78


Taulukko 13. Verkostoitumisen saavutukset (n=104). 81


Taulukko 14. Verkostoitumisen sisällöt (n=104). 82


VAASAN YLIOPISTO Humanistinen tiedekunta

Laitos: Viestintätieteiden laitos Tekijä: Niina Lappalainen

Pro gradu -tutkielma: Sosiaaliset työkalut taitoluisteluvalmentajien sähköisessä verkostoitumisessa

Tutkinto: Filosofian maisteri Oppiaine: Viestintätieteet Valmistumisvuosi: 2009

Työn ohjaaja: Anita Nuopponen TIIVISTELMÄ:

Tutkielma käsittelee Suomen taitoluisteluvalmentajien ja -ohjaajien verkostoitumista.

Tutkimuksessa selvitetään, onko tämän hetkisten kontaktien määrä riittävä, kaivataanko kohderyhmässä verkostoitumisen parantamista ja kaivataanko kohderyhmässä sähköi- sen verkostoitumisen mahdollisuutta. Tutkimuksessa selvitettiin lisäksi, mitä sisältöjä valmentajat ja ohjaajat kaipaavat verkkoviestintään. Tutkimusaineisto koostui Suomen taitoluisteluvalmentajien ja -ohjaajien verkkokyselyvastauksista, joita tuli yhteensä 104.

Vastauksia tarkasteltiin kokonaisuutena sekä muuttujittain, joina toimivat maantieteelli- nen alue, valmennustuntimäärä sekä valmentajan ikä.

Vastauksia tarkasteltiin pääsääntöisesti kvantitatiivisesti, ainoastaan avoimet vastaukset käsiteltiin kvalitatiivisesti. Tutkimuksessa selvisi, että suurin osa Suomen taitoluistelu- valmentajista kaipaa lisää kontakteja ja kannattaa sähköistä verkostoitumista valmenta- jien keskuuteen. Valmentajat seuraisivat erilaisia sähköisiä kanavia enemmän kuin kir- joittaisivat niihin itse. Yli puolet valmentajista seuraisi kaikkia kysyttyjä kanavia eli sähköpostia, keskustelufoorumia, sosiaalisia sivustoja, syötteitä, wikejä ja blogeja. Yli puolet valmentajista puolestaan voisi itse kirjoittaa sähköpostia, keskustelufoorumille, sosiaalisille sivustoille sekä pikaviestimiin. Verkkoviestinnän sisällöksi kaivattiin pää- sääntöisesti paljon erilaisia keskusteluja ja tietopankkeja. Sähköisen verkostoitumisen avulla valmentajat haluavat saada uusia ideoita sekä saada lisää tietoa taitoluisteluun ja valmennukseen liittyen. Mahdollisimman laaja-alaisella ideoiden ja tiedon vaihdolla taitoluistelua kyettäisi kehittämään nopeammin ja tehokkaammin koko maassa. Tutki- muksessa selvisi myös, että valmentajille kokemusten jakaminen sekä vertaiskeskustelu toisten valmentajien kanssa ovat erittäin tärkeitä. Jos nämä olisivat riittävissä määrin mahdollisia, olisi valmentajalla tällöin hyvä turvaverkosto, johon tukeutua.

Tutkimuksessa selvisi, että valmentajajoukon yhteen kokoajana toimii Suomen Taito- luisteluliitto. Vastuu valmentajien keskinäisen viestinnän parantamisesta on heillä, sillä heillä on viestintäkanava seuroihin jo auki. Tärkeää verkostoitumismahdollisuuksien luomisessa on, että toteutus suunnitellaan huolellisesti ja käyttäjille annetaan mahdolli- suus oppia uusien kanavien käyttö.

AVAINSANAT: sähköinen verkostoituminen, verkkoviestintä, sähköposti, pikaviesti- met, VoIP-puhelut, keskustelufoorumit, sosiaaliset sivustot, wikit, blogit, syötteet

1 JOHDANTO

Yrityksissä ja kouluissa verkkoviestintä alkaa olla arkipäivää. Kouluissa suoritetaan verkkokursseja ja esimerkiksi ilmoittautumiset ja omien tietojen hallinta onnistuu inter- netin kautta. Yrityksissä taas on käytössä yleisten verkkosivujen, intranetin ja sähköpos- tin lisäksi usein jokin reaaliaikainen keskusteluohjelma, erilaisia videokonferenssimah- dollisuuksia sekä kollektiivista työskentelyä vaativia sovelluksia.

Niin kutsuttu kolmas sektori eli erilaiset voittoa tuottamattomat organisaatiot ovat myös ottaneet verkkoviestinnän arkipäiväiseksi välineekseen. Tällä hetkellä esimerkiksi lähes kaikilla urheiluseuroilla on omat verkkosivunsa. Verkkosivut sinällään edustavat yk- sisuuntaista, tiedottamiseen pohjautuvaa verkkoviestintää. Yleistymässä ovat monenlai- set harrastajafoorumit. Toiset foorumeista ovat täysin sosiaaliseen tarkoitukseen luotuja, toisia taas käytetään myös informaationjakotarkoituksessa. Monilla toimijoilla on jo oma fooruminsa, ollut mahdollisesti jo pitkäänkin. Oman tutkimukseni kohteena olevas- sa taitoluistelun maailmassa ei kuitenkaan ole muita verkkoviestinnän sovelluksia käy- tössä kuin seurojen ja Suomen Taitoluisteluliiton verkkosivut sekä sähköpostilistat, jois- ta jälkimmäistä ei voi sanoa interaktiiviseksi foorumiksi, sillä niiden kautta toimii lä- hinnä tiedotus liitosta seuroihin tai seuran sisäinen tiedotus.

Taitoluisteluvalmentajat tapaavat vuosittain lähinnä kilpailuissa, koulutuksissa ja val- mentajapäivillä. Nämä ovat erittäin hyödyllisiä tilaisuuksia sekä verkostoitumisen että oppimisen kannalta, varsinkin intensiiviset koulutukset, joissa valmentajat pääsevät vaihtamaan kokemuksiaan sekä kertomaan uusista ideoista ja ajatuksista. Suurin osa Suomen taitoluisteluseuroista ei kilpaile toistensa kanssa harrastajista, joten valmentajat voivat sen suhteen jakaa tietämystään muillekin. Tämä edesauttaa myös lajikehitystä ja mahdollisesti samalla myös edistää lajin tunnettuutta, jos toisten ajatukset parantavat toimintaa muissakin kaupungeissa.

Oma taustani taitoluistelun parissa johtaa jo pitkältä. Olen ollut yhtäjaksoisesti taitoluis- telutoiminnassa mukana 18 vuotta, joista itse luistellut noin 10 vuotta ja valmentanut

eritasoisia ja -kokoisia ryhmiä vuosituhannen vaihteesta lähtien. Tällä hetkellä valmen- nan 10–19 tuntia viikossa. Valmennustyöni sisältää luistelukoulun, harrastajaryhmiä, muodostelmaluistelua, yksinluistelua, aikuisryhmiä sekä kilpaluisteluvalmennusta.

Muutettuani Hämeen alueelta pohjoiselle alueelle huomasin, että kontaktini toisten seu- rojen valmentajiin ovat vähitellen hiipuneet. Etelä-Suomi on koulutuksien ja tapahtumi- en suhteen aktiivisin ja siellä kontakteja on helpompi pitää yllä osallistumalla toimin- taan. Tästä nousikin tutkimusidea sähköisen verkostoitumisen mahdollisuuksista.

1.1 Tutkimuksen tavoite

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, mitkä verkkoviestinnän kanavat Suomen taito- luisteluvalmentajat ja -ohjaajat kokevat hyödyllisimmäksi oman verkostoitumisensa parantamiseksi. Tutkimuksen tarve perustuu omakohtaiseen kokemukseen verkostoitu- misen ja kontaktien riittämättömyydestä sekä oletukseen, että sama kokemus on myös muilla valmentajilla ja ohjaajilla. Oletus testataan tekemällä kysely valmentajille.

Selvitän ensin, ovatko Suomen taitoluisteluvalmentajat ja -ohjaajat tyytyväisiä oman seuransa ulkopuolelle ulottuvien kontaktiensa määrään. Lisäksi selvitän, onko taitoluis- teluvalmentajilla mielestään tarvetta sähköiseen verkostoitumiseen, jonkinlaiseen kana- vaan verkossa, jossa he voisivat nykyistä useammin viestiä vertaisryhmässään. Tällaisia mahdollisia kanavia ovat esimerkiksi keskustelufoorumit, blogit, wikit ja sosiaaliset sivustot. Tutkimuksessa pohdin mahdollisen tarpeen lisäksi sitä, mitä edellä mainituista sosiaalisen median kanavista taitoluisteluvalmentajat voisivat omasta mielestään käyttää verkostoitumisessa hyväkseen. Jotta tutkimus mahdollistaisi myös jatkotoimenpiteet, selvitän myös, mitä taitoluisteluvalmentajat ja -ohjaajat toivovat verkostoitumiselta saa- vansa sekä millaista sisältöä verkkoviestinnän tulisi heille tarjota. Verkkoviestintä on kohteena siksi, että valmentajien fyysinen sijainti voi olla hyvin toisistaan poikkeavaa:

eteläisin taitoluisteluseura löytyy Helsingistä ja pohjoisin taas Rovaniemeltä. Näiden kysymyksien avulla kartoitan, kuinka suuri tarve sähköiselle verkostoitumiselle on, ja mikä kanava olisi tähän tarkoitukseen sopivin. Erittäin tärkeää on verkkoviestinnän on-

nistumisen kannalta myös sisältö, jota sinne halutaan, sillä ilman tarpeeseen vastaavaa sisältöä ei kanava kauaa jaksa pysyä elinvoimaisena.

Sosiaalisen median käytöstä taitoluisteluvalmentajien parissa ei ole aiemmin tehty tut- kimusta. Samalta teoriapohjalta on kuitenkin tehty erilaisia tutkimuksia erilaisille koh- deryhmille. Esimerkiksi Tilastokeskus on tehnyt suomalaisten tieto- ja viestintäteknii- kan käytöstä vuonna 2007 katsauksen Tieto- ja viestintätekniikka arjessa. Oma tutki- mukseni tuo erikoisesta kohderyhmästään johtuen lisää yksityiskohtaisuutta aihealueen yleisiin tutkimuksiin.

1.2 Tutkimusmenetelmät

Selvittääkseni edellä mainittuja tutkimuskysymyksiä, tein verkkokyselyn kaikille Suo- men taitoluisteluseuroille, joiden yhteystiedot löytyivät Suomen Taitoluisteluliiton verkkosivuilta. Seuroja on yhteensä 66. Lähetin kyselyn linkin taitoluisteluseurojen pu- heenjohtajille, jotka välittivät kyselyn oman seuransa valmentajille ja ohjaajille. Vallin (2007: 111) mukaan verkkokyselyssä etuina olivat taloudellisuus, ja mahdollisuus muuttaa vastaukset suoraan tiedostoksi, mikä poistaa lyöntivirheet. Verkkokyselyn heikko puoli oli se, että varsinkaan iäkkäämmät henkilöt eivät suhtaudu niihin kovin innokkaasti, ja tästä syystä varmasti vanhempia päätoimisia ja kokeneita valmentajia jäi tavoittamatta.

Käytin kyselyssäni monivalintakysymyksiä, asteikkoihin perustuvia kysymyksiä sekä avoimia kysymyksiä. Monivalintakysymyksissä laadin valmiit vastausvaihtoehdot ja vastaajan tehtävänä oli rastittaa sopiva vaihtoehto. Asteikkoihin perustuvissa kysymyk- sissä selvitin lähinnä eri kanavien käytön useutta tai mielekkyyttä. Avoimissa kysymyk- sissä jätin tyhjän tilan vastaajalle, jotta hän voi muodostaa täysin oman vastauksensa ja näin vastauksesta muodostuu analyyttisempi. Avoimia kysymyksiä käytin lähinnä mo- nivalintakysymysten ja asteikkoihin perustuvien kysymysten tukena, jotta vastaaja pys- tyi perustelemaan omia valintojaan tai jos hän ei vaihtoehdoista tai asteikoista löytänyt sopivaa vaihtoehtoa, hän pystyi siitä huolimatta vastaamaan kysymykseen. Tällä keinol-

la vastaajalle löytyi joka tapauksessa keino vastata, vaikka monivalinta- tai asteikkoky- symyksistä ei olisikaan löytynyt sopivaa vaihtoehtoa. Tämänkaltainen vastausvaihtoeh- tojen varmempi sopivuus vastaajalle on Hirsjärven ja muiden (2000: 180–182) mukaan kyselyn onnistumisen kannalta erittäin tärkeää. Samaan tyyliin myös Valli (2007: 102–

103) huomauttaa, että kysymysten tekeminen ja muotoilu on suurin virhetulosten tekijä kyselylomakkeessa.

Aloitin kyselyn Vallin (2007: 103) ohjeiden mukaisesti taustakysymyksillä, joiden avul- la lämmittelin vastaajaa aihetta koskeviin kysymyksiin. Samalla taustakysymykseni toimivat analyysissani muuttujina, joiden mukaan tarkastelen vastauksia vertaillen niitä keskenään muuttujittain, ja tästä saan käsityksen, millainen vaikutus taustamuuttujilla mahdollisesti vastauksiin on.

Käytin asteikkoihin perustuvissa kysymyksissäni Likertin asteikkoa, joka on yksi käyte- tyimmistä asenteiden ja mielipiteiden mittauksen apuvälineistä (Valli 2007: 115). Kyse- lyni Likertin asteikko oli nelilukuinen, jolloin neutraali vastausvaihtoehto on jätetty pois. Koska tutkimukseni aihe on kohderyhmälle niin läheinen, voin Vallin (2007: 116) mukaan olettaa vastaajilla olevan jonkinlainen mielipide asiasta. Likertin asteikon yksi tyypillinen ongelma näkyi saamissani vastauksissa eli ääripäitä ei käytetty kovin mielel- lään. Tästä syystä olen analyysissani yhdistänyt eri vastausvaihtoehtoja, joka on myös Vallin (2007: 117) mukaan asteikkoja käytettäessä täysin mahdollista.

Käytin kyselyssäni myös valmiita vastausvaihtoehtoja eli ns. rasti ruutuun -vastauksia.

Tällaisissa kysymyksissä oli vielä lisäkysymyksenä avoin kysymys, jossa vastaaja saat- toi täydentää tai selittää vastauksiaan. Käytin valmiita vastausvaihtoehtoja mm. kysy- myksissä, joissa pyrin kartoittamaan verkkoviestinnän haluttua sisältöä sekä stiä, mihin verkkoviestintää käytettäisiin. Valmiiden vastausvaihtoehtojen avulla pyrin antamaan vastaajille ensikuvitelmia, millaisia mahdollisuuksia verkkoviestinnässä on, joita vastaa- ja pystyi sitten täydentämään vielä avoimiin kohtiin niin halutessaan.

Avoimien kysymysten avulla sain esille uusia ideoita ja ajatuksia sekä suoria toiminta- ehdotuksia. Osa vastaajista perusteli muiden kysymysten mielipidettään tarkemmin juu-

ri avoimissa vastauksissa. Kuten Valli (2007: 124) huomauttaa mahdolliseksi avointen kysymysten ongelmaksi, jätettiin omassa kyselylomakkeessanikin avoimiin kysymyk- siin paikoin helposti vastaamatta.

1.3 Tutkimusaineisto ja aineiston analyysi

Aineistoni koostuu edellä kuvaamallani kyselylomakkeella saamistani Suomen taitoluis- teluvalmentajien ja -ohjaajien kyselyvastauksista, joita tuli 104 kappaletta. En lähtenyt tutkimuksessani erottelemaan valmentajia ja ohjaajia, sillä kaikki kuitenkin toimivat samassa toimintaympäristössä. Valmentajan ja ohjaajan erona on oman kokemukseni perusteella koulutus- ja kokemustason kautta. Ohjaajat ovat vähemmän kouluttautunei- ta, kun taas valmentajilla on takanaan jo enemmän koulutustunteja. Lisäksi valmentajil- la on laajempi käytännön kokemus eritasoisista luistelijoista ja heillä on usein enemmän valmennustunteja viikossa kuin ohjaajilla. Suurin ero on kokemukseni mukaan siinä, että ohjaajia on usein lähinnä vain luistelukoulussa, alkeisohjauksessa tai apuohjaajina muissa ryhmissä, eikä heillä ole vastuuvalmennettavia. Ero ei kuitenkaan ole tutkimuk- seni kannalta merkityksellinen, sillä kyse on koko valmennustoimintayhteisön verkos- toitumisesta, ja yhtälailla valmennustoimintayhteisöön kuuluvat valmentajien ohella ohjaajat.

Kyselyn avulla pystyin keräämään laajan tutkimusaineiston, jossa sekä vastaajamäärä oli suuri että kysyttäviä asioita oli useita (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2000: 180–

182). Sähköpostin avulla sain yhteyden suurimpaan osaan Suomen taitoluisteluvalmen- tajista ja -ohjaajista. Lisäksi se oli nopeampi ja varmempi tapa saada mahdollisimman suuri määrä vastauksia. Tarkkaa vastausprosenttia ei tutkimuksessani voida laskea, sillä ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, kuinka monta valmentajaa ja ohjaajaa seuroissa yhteensä työskentelee. Kuitenkin voin todeta, että vastausprosentti on korkea verrattuna arvioi- tuun taitoluisteluvalmentajien ja -ohjaajien määrään, sillä seurojakin on reilusti alle sata.

Vastausprosenttia kasvattaa se, että kysely lähetettiin tietylle erityisryhmälle, voisi jopa sanoa tietyn ammatin edustajille, jolloin vastaajien kokiessa aihepiirin heille tärkeäksi, voi vastausprosentti nousta jopa ylemmäksi kuin omassa tutkimuksessani (Hirsjärvi ym.

2000: 183–184). Vastanneista naisia oli 101 ja miehiä kolme. Tämän hajonnan vuoksi en analysoi vastauksiani sukupuolen näkökulmasta, sillä laadukkaaseen vertailuun olisin tarvinnut enemmän miesvastaajia.

Tarkasteltaviksi muuttujiksi valitsin maantieteellisen toiminta-alueen, joka määrittyy Suomen Taitoluisteluliiton aluejaon mukaan (Helsingin alue, Uudenmaan alue, Lou- nais-Suomi, Hämeen alue, itäinen alue ja pohjoinen alue). Toinen valitsemani muuttuja on valmennustuntien määrä. Tämän muuttujan avulla pystyin selvittämään, kuinka val- mennustuntien määrä vaikuttaa verkostoitumiseen liittyviin ajatuksiin. Jaottelin val- mennustuntimäärät kymmenen tunnin välein ryhmiin, eli 0-9 tuntia viikossa valmenta- vat, 10–19 tuntia viikossa valmentavat, 20–29 tuntia viikossa valmentavat ja 30–40 tun- tia viikossa valmentavat. Suurin osa vastaajista on 0–9 tuntia viikossa valmentavia. Li- säksi tarkastelin vastausten ikähajontaa ikäluokituksin alle 20-vuotiaat valmentajat, 20–

29-vuotiaat valmentajat, 30–39-vuotiaat valmentajat, 40–49-vuotiaat valmentajat sekä yli 50-vuotiaat valmentajat.

Käsittelin aineiston ensin kvantitatiivisesti, ja tästä esitän tulokset prosenttiosuuksina.

Analyysissa esitän tutkimukseni tärkeimmät tulokset, tarkemmat tulokset ovat nähtävil- lä liiteosiossa. Paikoin tarkastelen tuloksia myös ristiin muuttujittain. Avoimet vastauk- set analysoin laadullisesti. Niiden avulla perustelen analyysiosiossa kvantitatiivisia tu- loksia. Analyysiosio koostuu kokonaisvastausten sekä eri muuttujien vertailusta toisiin- sa. Analyysin yhteenvedossa tarkastelen tuloksia verraten muuttujia toisiinsa sekä poh- tien mahdollisten erojen syytä. Lisäksi tarkastelen eri analyysikohtia toisiaan vasten.

Päätäntöluvussa pohdin analyysini tuloksia käytännön kannalta sekä esitän tästä etene- misen kannalta ensimmäisiä toimenpiteitä. Toimenpide-ehdotukset ovat konkreettisia esimerkkejä, joita olen tutkimustyöni kuluessa löytänyt aiheeseeni liittyen sekä vastaus- ten että oman verkkoaktiivisuuden kautta.

2 VIESTINTÄ URHEILUSEUROISSA

Tässä luvussa käsittelen kyselyni kohderyhmän eli valmentajien ja ohjaajien toimin- taympäristöä. Syvennän toimintaympäristöä alaluku alaluvulta eli aloitan laajemmasta toimintaympäristöstä, ja lopulta päädyn suomalaiseen taitoluistelun seuratoimintaan.

Samoin viestinnän käsitteessä aloitan viestinnän hahmottamisen laajemmista käsitteistä ja kavennan sitten kahteen tutkimukseni kannalta tärkeimpään viestinnän osa-alueeseen eli seuraviestintään ja ammattiviestintään.

2.1 Kolmas sektori

Kolmannella sektorilla on monia eri nimityksiä, joita ovat esimerkiksi vapaaehtoissek- tori, kansalaisyhteiskunta ja järjestösektori. Termit eivät välttämättä ole aivan syno- nyymisia. 1970-luvulla termillä kolmas sektori on viitattu valtion ja markkinoiden väli- sellä harmaalla vyöhykkeellä toimiviin organisaatioihin. Tämän jälkeen on ehdotettu tilalle esimerkiksi vapaaehtoissektorin tai voittoa tavoittelemattoman sektorin termejä.

Nyt on kuitenkin päädytty takaisin tuohon alkuperäistä lähellä olevaan termiin, sillä määritteet vapaaehtoisuus ja voittoa tavoittelemattomuus on tuovat rajauksellisia on- gelmia. Kolmas sektori on terminä Helanderin (2002: 33–34, 51–52) mukaan myös sen verran neutraali, että se näyttää toimivan kaikissa tieteissä.

Åberg (2000a: 132–134) pitää ainakin toistaiseksi kolmannen sektorin määritelmässään vapaaehtoisuuden, ja lisää vielä kolmannen sektorin organisaatioiden olevan usein pie- niä toimijoita. Kolmannen sektorin organisaatioiksi luetellaan monia erilaisia, kuten maalliset ja uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat, nuorisoseurat, erilaiset suojelijajärjes- töt sekä asukasyhdistykset. Åbergin ohella myös Yeung (2002: 11–12, 19) mieltää va- paaehtoistoiminnan kiinteäksi osaksi kolmatta sektoria. Hänen mukaansa vapaaehtoi- suus voidaan määritellä monin eri tavoin. Uudemmassa tutkimuksessa Ilmola (2007) käyttää nimitystä yhdistyssektori. Keskeisenä yhtäläisyytenä määritelmissä on se, että vapaaehtoistoiminta on ihmisten tai yhteisön eduksi tehtävää palkatonta ja pakottama-

tonta toimintaa. Yeungin (2002: 11–12, 19) tekemän tutkimuksen mukaan ihmiset miel- sivät urheiluseuratoiminnan hyvin usein vapaaehtoistyöksi. Tutkimuksessani keskityn kolmannen sektorin osalta juuri urheiluseuratoimintaan, josta kohderyhmänäni ovat valmentajat ja -ohjaajat. Tällöin vapaaehtoisuuden kriteeri ei välttämättä toteudu, sillä valmentajille ja ohjaajille maksetaan usein urheiluseuroissa korvaus ainakin osasta hei- dän tekemästään työstä.

Helander (2002: 53–55) pohtii kolmatta sektoria toiminnalliselta ja institutionaaliselta kannalta. Toiminnan pitää olla tietyllä tapaa laitostunutta eli yhdistymällä on oltava jär- jestyssäännöt. Lisäksi yhdistyksellä ei voi olla julkisen viranomaisen asettamaa tai hy- väksymää hallitusta eikä sen toiminta voi pohjautua julkiseen rahoitukseen. Kaikki ke- rättävä varallisuus on puolestaan käytettävä yhdistyksen omaan perustoimintaan eli voittoa kolmannen sektorin organisaatio ei voi tuottaa, mutta ulkopuolista rahoitusta se voi kerätä. Toimintoja valvotaan organisaation sisältä, eikä organisaatio ole riippuvai- nen ulkopuolisista määräyksistä eikä julkisista viranomaisista. Toimintaan osallistumi- nen pohjautuu kaikilla tasoilla vapaaehtoisuuteen. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla va- paaehtoista, mutta huomattava osa on oltava. (Emt. 53–55.) Helander (2002: 55) huo- mauttaa, että rajauskriteerit eivät kuitenkaan ole aukottomia, sillä käytännön rajaustilan- teissa kriteeristö voi saada erilaisia tulkintoja.

Tutkielmani kohderyhmän toimintaympäristöä tarkasteltaessa kaikki Suomen taitoluis- teluseurat ovat rekisteröityneitä yhdistyksiä. Seuroissa on lähes aina hallitus luotsaa- massa seuran toimintaa. Seurojen toiminta ei perustu täysin julkiseen rahoitukseen, to- sin joitain projektiavustuksia tai vuosittaisia avustuksia voi kunnilta hakea ja saada. Va- roja kerätään usein ulkopuolisilta lahjoittajilta jäsenmaksujen ja harjoitusmaksujen li- säksi, mutta tuotto käytetään seuran toimintaan ja seuran jäsenten hyväksi. Seuroja val- voo ainoastaan Nuori Suomi -yhdistys, mikäli seura on mukana Sinettiseuratoiminnassa.

Kuitenkaan Sinettiseuralle ei anneta varsinaisia määräyksiä, vaan suosituksia ja ehdo- tuksia seuratoiminnan parantamiseksi ja kehittämiseksi. Seurojen jäsenyys on kaikin tavoin vapaaehtoista, ja jäsenyydestä pääsee irti yleensä kirjallisella anomuksella. Suo- men taitoluisteluseuroissa toiminta perustuu usein vapaaehtoisuuteen, mutta kuten jo

aiemmin totesin, valmennuksesta ja ohjauksesta maksetaan usein korvaus. Tämä tekee- kin siis valmentajista seuran työntekijöitä, ja siten yhden ammattiryhmän edustajia.

2.1.1 Urheiluseuratoiminta

Kosken (2000: 41, 43–44) mukaan Suomessa liikuntatoiminta perustuu kansalaisten omaehtoiseen innokkuuteen sekä järjestäytyneenä toimintana vapaaehtoisjärjestöjen vastuuseen organisoinnista ja kuntien vastuuseen toimintamahdollisuuksien järjestämi- sestä. Liikuntaseurojen toimintaa ei voi katsoa vain liikunnan näkökulmasta, sillä niiden toiminnan yksilöllinen ja yhteisöllinen ulottuvuus on laaja. Vuosituhannen alussa seura- toimintaan osallistui enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin on osallistunut. Seuran jäsen ei välttämättä tarvitse olla, vaikka toimintaan osallistuukin. Sekä Koski (2000: 44) että Åberg (2000a: 134) huomattavat että seuratoiminta pohjautuu vastuullisena suhteellisen pienelle ydinjoukolle seuran sisällä.

Liikuntaseurat lasketaan perinteisesti vapaaehtoisorganisaatioiden ryhmään, ja niiden toiminnan kerrotaan perustuvan vapaaehtoistyöhön ja talkoohenkeen. Lähempi tarkaste- lu kuitenkin osoittaa, että aivan yksiselitteisesti ei asia näin ole. Seuroissa toimii sisäpii- rissä henkilöitä, kuten valmentajia ja muita vanhempien joukon ulkopuolelta tulevia, jotka saavat vähintään kulukorvauksia työstään. Raha ei silti mitä todennäköisimmin ole heidän keskeisin perusteensa toimintaan. Lisäksi vielä 2000-luvulla vain alle kymme- nellä prosentilla seuroista oli päätoiminen palkattu työntekijä. (Koski 2000: 49–50.) Heikkalan (2000: 120–121) mukaan liikunnan järjestökenttä ylipäätään on Suomessa ammattimaistunut varsinkin hallinnolliselta puolelta. Ammattimaistuminen näkyy pal- katun henkilökunnan määrän kasvussa, mutta myös toimintakulttuurissa. Lajiliitoissa, kattojärjestöissä ja jopa seuroissa sovelletaan yritysmaailman malleja ja markkinoiden toimintaa. Vapaaehtoisuus on silti edelleen toiminnan ydin, mutta julkiselta puolelta valtio ja kunnat ovat suuressa roolissa seuratoiminnassa toimintapolitiikkoineen ja re- sursseineen. Varsinkin huippu-urheilun puolella yritysmaailman resurssien ja toimijoi- den tärkeys on noussut.

Ohjaajien ja valmentajien tukena on seuroissa niin kutsuttuja puuhaihmisiä. Nämä ovat henkilöitä, jotka ovat lähes aina seuran yhteisissä projekteissa mukana ja jatkuvasti osallistuvat aktiivisesti seuran toimintaan. Heidän osallistumisensa on myös usein näen- näisvapaaehtoista. Voisi lähinnä puhua velvoitteesta, jonka seurat usein antavat jäsenil- leen. Monissa lajeissa on ehtona sitoutuminen säännölliseen ja intensiiviseen toimin- taan, mikäli haluaa olla seurassa mukana. (Koski 2000: 50.) Heikkalan ja Kosken (2000:

108) mukaan yhdistyksessä tai järjestössä toimivia ihmisiä yhdistää yleensä jokin aat- teellinen tai henkinen tekijä, joka jäsentää yhteisön toiminnan muotoa ja suuntaa. Suo- malaisessa liikuntakulttuurissa nämä tekijät ovat usein lajikohtaisia ja sidottuja varsin- kin kilpailutoiminnan ympärille. Myös tutkimukseni kohderyhmää yhdistää vahva side taitoluistelun maailmaan, lähinnä elämäntavan ja harrastuksen kautta. Suurin osa Suo- men taitoluisteluvalmentajista ja -ohjaajista on oman luistelu-uransa päättäneitä ja sen jälkeen Suomen Taitoluisteluliiton, Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n sekä muiden taho- jen koulutuksia käyneitä pitkään luistelun parissa viihtyneitä henkilöitä.

2.1.2 Taitoluisteluseurat Suomessa

Suomen Taitoluisteluliitto (STLL) toimii kattojärjestönä kaikille Suomen taitoluistelu- seuroille. Liittoon kuuluu 66 taitoluisteluseuraa Suomessa. Liiton missiossa sanotaan heidän verkkosivuillaan: ”Suomen Taitoluisteluliiton tarkoituksena on luoda edellytyk- set seurojen laajamittaiselle harrastus- ja kilpailutoiminnalle sekä lajin kansainväliselle menestykselle.”. Liiton toiminta on jakautunut neljälle eri osa-alueelle, jotka ovat lasten ja nuorten toimiala, kilpa- ja huippuluistelun toimiala, aikuisten harrasteala sekä yleinen toiminta ja tukipalvelut. (Suomen Taitoluisteluliitto 2008.)

Suomen taitoluisteluseurat jaetaan kuuluviksi jollekin kuudesta eri maantieteellisestä alueesta. Kukin alue järjestää omaa toimintaa, kuten kilpailuja, leirejä ja koulutuksia.

Alueet ovat itäinen alue, Lounais-Suomi, Hämeen alue, Uudenmaan alue, Helsingin alue ja pohjoinen alue. (Suomen Taitoluisteluliitto 2008.) Oman kokemukseni mukaan seurat toimivat hyvin itsenäisesti samankin toimintakentän sisällä. Valmentajilla ja oh- jaajilla on vuosittain joitakin tapahtumia, joihin he voivat kokoontua vaihtamaan mieli- piteitä ja uusia ideoita.

2.2 Kolmannen sektorin viestintä

Puhuttaessa jonkin organisaation eli jonkin yhteisön viestinnästä, on sille olemassa oma terminsä yhteisöviestintä. Yhteisöviestintä on suunnitelmallista, tavoitteellista ja johdet- tua toimintaa, jonka avulla rakennetaan selkeä ja vahva yhteisökuva sekä varmistetaan avoin ja vuorovaikutteinen tiedonkulku. Keskeisiä toimintoja ovat yhteydenpito ja tie- dotustoiminta, muita toimintoja ovat yhteisökulttuurin vaaliminen, yhteisöilmeen kehit- täminen, yhteisökuvamainonta, hyväntekeväisyys ja luotaus. (Siukosaari 2002: 12, 15, 17.)

Ikävalkon (1996: 10) mukaan yhteisöviestintä eroaa painopisteensä ansiosta monesta muusta viestinnän lajista. Sen keskiössä on sekä ajankohtaisen että taustatiedon välittä- minen, joiden avulla jäsenistö hahmottaa kokonaisuuksia ja heille tärkeitä asioita. Ikä- valko (1996: 11) kuvaa viestinnän olevan vastaanottajan ja lähettäjän välistä vuorovai- kutusta, jossa sanoma muokkautuu jokaista kohderyhmää parhaiten palvelevaksi. Inter- aktiivisuus on hänen mukaansa usein suuri osa viestintää, eli viestin saaja on mukana viestintätapahtumassa ottaen viestiin kantaa ja vaikuttaen sisältöön. Siukosaari (2002:

30) puolestaan korostaa yhteisöviestinnässä yhteydenpidon, henkilökohtaisen viestinnän ja vuorovaikutuksen merkitystä. Hänen mielestään oikeiden ihmisten tunteminen on yhdistykselle avain onnistumiseen ja yhteystoiminnan painottaminen on hänen mieles- tään siksi tärkeää.

Åberg (2000a: 136–137) on pohtinut lähemmin kolmannen sektorin organisaation vies- tintää teoreettiselta näkökulmalta. Kaikkien organisaatioiden kannalta tärkeät viestinnän osa-alueet ovat hänen mukaansa vision esittäminen, muutosviestintä ja luotaus. Visio on tila, johon yhteisön toivotaan pääsevän. Se on enemmänkin mielikuva kuin tarkka ku- vaus eri asianhaaroista. Åbergin (2000a: 142) mukaan Rowleyn ja Roevensin muutos- viestinnän malli kuvaa erittäin hyvin kolmannen sektorin yhteisön viestintää. Malliin kuuluu neljä vaihetta, jotka etenevät kehämäisesti. Tiettyä tasapainotilaa seuraa kyseen- alaistaminen, jolloin vanhat tavat hylätään. Seuraava vaihe on vakuuttuneisuuden luo- minen, joka saattaa tuoda uuteen tasapainon tilaan. Yllyttämisessä uusi järjestys viedään läpi organisaation siten, että siitä tulee uusi tapa toimia. Vahvistamisessa taas nimensä

mukaan uutta tapaa ja suuntaa vahvistetaan, ja näin organisaatio pääsee uudelle radal- leen. Luotaus liittyy muutoksen jälkeiseen aikaan, jolloin organisaatio tarkkailee sekä sisäisiä että ulkoisia muutoksia. Näin se voi riittävän ajoissa huomioida uusien tapojen kannalta heikentävät muutokset, ja aloittaa ripeästi oikaisevat toimet. (Emt. 141–142.)

Stohl (1995: 23) puolestaan lähtee viestinnän määrittelystä, jossa viestintä on vastavuo- roinen viestien tulkitsemisen ja ymmärryksen luomisen prosessi. Ymmärrys ei kuiten- kaan automaattisesti tarkoita molemminpuolista ymmärrystä. Organisaatioviestinnän hän määrittelee kollektiiviseksi vastavuoroiseksi prosessiksi, jossa kehitetään ja tulki- taan viestejä. (Emt. 23.) Eri määrittelyistä huomaa sen, että kolmannen sektorin viestin- nästä ja kolmannen sektorin organisaatioiden viestinnästä puhuttaessa on yleensä kyse joko organisaation sisäisestä viestinnästä tai markkinointiviestinnästä (mainonnasta) organisaation ulkopuolelle. Kuitenkaan määritelmissä ei ole huomioitu verkostoituvaa viestintää kolmannen sektorin organisaatioiden kohdalla eli esimerkiksi eri organisaati- oiden toimijoiden viestintää keskenään. Tämä on oman tutkimukseni aiheena. Seuraa- vassa käsittelen seuraviestintää hieman tarkemmin, jonka jälkeen pureudun ammatti- viestinnän käsitteeseen, sillä taitoluisteluvalmentajien keskinäistä viestintää voi parhai- ten verrata juuri saman ammatinharjoittajien keskinäiseen viestintään.

2.2.1 Seuraviestintä

Ilvosen (2007: 17) mukaan yhdistyksen viestintä perustuu samoille periaatteille kuin muidenkin organisaatioiden viestintä. Yhdistyksen toiminnassa tosin keskeisenä voima- varana ovat resurssit, joita yhdistys voi käyttää viestintäänsä. Harva yhdistys pystyy antamaan kovin suurta taloudellista panosta viestintään. Resurssit muodostuvat henkilö- kunnasta, vapaaehtoisista ja luottamushenkilöistä. Hänninen (2003: 228–229) puoles- taan pohtii, mitä yhdistysten viestintä on tiedon kannalta. Hänen mukaansa yhdistyksis- sä tiedon käyttäminen sisältää sen etsimistä ja soveltamista sekä nykyisin yhä enenevis- sä määrin myös tiedon tuottoa, jakamista ja välittämistä. Ensisijainen tiedotustoiminnan kohde on yhdistyksen oma jäsenkunta, mutta yhä useammin tiedotustoiminta suuntau- tuu useammalle taholle. (Emt. 228–229)

Ilvonen (2007: 11) keskittyy vielä enemmän seurojen viestintään. Hänen mukaansa seu- rat tiedottavat viestinnän avulla tärkeille ihmisille, mitä ovat ja mitä tekevät. Seuran viestinnän kohteita voivat olla esimerkiksi omat jäsenet, toiminnasta kiinnostuneet hen- kilöt, yhteistyökumppanit ja kaupungin päättäjät. Viestinnän tavoitteena on tukea yhdis- tyksen toimintaa sen omien tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteena seuraviestinnässä ovat myös tiedottaminen, mielikuvien luominen ja ylläpito sekä seuran jäsenten ja työnteki- jöiden perehdyttäminen. Ilvonen (2007: 15) huomauttaa, että seuraviestintä ei suuntaudu vain seuran sisäisesti tai ulospäin seuran potentiaalisiin jäseniin. Seura voi viestiä myös muiden alueen seurojen kanssa, tai muiden lajinsa seurojen kanssa. Näin seuran viestin- tä onkin yhteisöjen välistä monimuotoista tiedonvaihtoa. Ikävalko (1996: 9) pohtii tie- toyhteiskunnan ja tiedosta kilpailemisen vaikuttamista, ja toteaakin tiedon ja sen avulla vaikuttamisen jo hetken olleen kilpailuvaltti myös yhdistyksille. Tämä saattaakin estää Ilvosen kuvailemaa seurojen välistä viestintää.

Oman kokemukseni mukaan seuroissa viestintä kulkee usein seuran sisällä tiedottami- sen muodossa sekä seuran ulkopuolelle mainostamisen ja lehtiartikkeleiden muodossa.

Seurojen välistä viestintää ilmenee taitoluistelussa eniten erilaisten kutsujen, kuten kil- pailukutsujen ja tapahtumakutsujen muodossa. Lähes kaikkien Suomen taitoluisteluseu- rojen viestinnän apuna ovat heidän omat verkkosivunsa, jotka ovat kiinnostavia fooru- meja lähinnä seuran jäsenille sekä toiminnasta kiinnostuneille. Muita seuraviestinnän kanavia taitoluisteluseuroissa ovat tiedotusillat, tiedotteet, seurajulkaisut, paikallislehti, sähköpostit ja puhelinketjut.

2.2.2 Ammattiviestintä

Ammattiviestinnän käsite on tutkimukseni kannalta tärkeä, koska osa Suomen taitoluis- teluvalmentajista tekee valmennustyötä ammatikseen. Lisäksi valmentajien ja ohjaajien keskinäinen viestintä on verrattavissa ammattiviestintään jo alakohtaisuutensa vuoksi.

Tämän vuoksi taitoluisteluvalmentajien keskinäistä viestintää voisi verrata myös saman ammattiryhmän jäsenten keskinäiseen viestintään.

Laurén ja Nordman (1987: 31) pohtivat erikoiskieltä useammalta suunnalta. Jos katso- taan, että yleiskieli on yleisesti käytettyä kieltä eli esimerkiksi kieliopissa kuvailtua kiel- tä, on erikoiskieli silloin osa yleiskieltä, koska erikoiskielessä pätevät kaikki kieliopin säännöt. Eroja voi löytyä sananmuodostuksessa ja erilaisten syntaktisten rakenteiden esiintymistiheydessä. Laurén ja Nordman (1987: 31) ottavat pohdiskeluunsa vielä vies- tinnän näkökulman, jolloin erikoiskieli on se, mitä saman alan asiantuntijat käyttävät keskustellessaan keskenään omasta alastaan. Yleiskieltä taas käyttävät kaikki, kun ovat kontakteissa toisiin ihmisiin ilman erikoistuntemuksensa näyttämistä. Erikoiskieltä voi- daan popularisoida, jotta siitä tulee ymmärrettävämpää myös heille, jotka eivät ole alan asiantuntijoita. (Emt. 31–32.)

Gunnarsson (1993: 5) lähtee pohtimaan ammattiviestinnän käsitettä ammattikielen mää- ritelmästä, joka sisältää työelämässä ammattilaisten kesken tai ammattilaisten ja muiden kesken käytettävän kielen. Ammattikieli rakentuu moniulotteisissa puitteissa suhteessa tiedollisiin, yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin kerroksiin. Hieman laveammin kuin Gun- narsson, Karihalmeen (1999: 9) mukaan puolestaan ammattikieleen vaikuttavat tilanne, viestijöiden tavoitteet, tieto ja erikoistuneisuus. Hänen (1999: 30) mukaansa ammatissa toimiminen edellyttää yhteisen tietopohjan hyväksymistä. Gunnarsson (1993: 5) jatkaa, että ammattiviestintä voi puolestaan olla joko kirjoitettua tai puhuttua, ja sitä tuotetaan ammatillisessa ympäristössä ja siihen osallistuu ainakin yksi ammattilainen. Hän koros- taa, että keskustelun aiheen pitäisi liittyä ammatilliseen kenttään tai käyttötilanteella pitäisi olla ammatillinen luonne.

Ammattiviestintä on siis tietyn ammattiryhmän sisällä tapahtuvaa tai sisältä ulkopuolel- le tapahtuvaa viestintää. Sen ei tarvitse tapahtua esimerkiksi tietyn työpaikan sisällä, vaan se voi olla jopa globaalia ammatinharjoittajien viestintää. Omassa tutkimuksessani tutkin nimenomaan ammattiryhmän sisällä tapahtuvaa viestintää yli työpaikkarajojen eli tutkimukseni tapauksessa yli seurarajojen. Tutkimuksessani kohteena oleva viestintä on näin siis kolmannen sektorin organisaatiotoimijoiden välistä ammattiviestintää, jossa on lisäksi kyseessä toimijoiden verkostoituminen.

3 VERKOT JA VERKOSTOITUMINEN

Verkko ja verkosto ovat sanoja, joita saatetaan yleiskielessä käyttää synonyymisesti.

Lisäksi ne voivat tarkoittaa montaa eri asiaa käyttäjästä riippuen. Voidaan puhua esi- merkiksi verkostoyhteiskunnista, verkostoitumisesta, verkosto-organisaatioista, verkos- to-osaamisesta, verkostojohtamisesta ja virtuaalisista verkostoista. Verkoilla ja verkos- toilla voidaan siis tarkoittaa yhteiskunnallisten vuorovaikutussuhteiden muodostamaa kokonaisuutta, tietokoneita yhteen liittävää rakennetta, yritysten keskinäistä yhteistyö- mallia tai näiden kaikkien yhdistelmää. (Koskela, Koskinen & Lankinen 2007: 90.) Koskela ja muut (2007: 91–92) kiinnittävät huomiota myös verkostojen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Olennaista heidän mukaansa on, että kaikki verkostot perustuvat ihmis- ten väliseen vuorovaikutukseen. Verkostot voidaan erottaa toisistaan yhteenliittymisen syyn ja yhdessä toimimisen tarkoituksen ja tiiviyden perusteella. Lehtinen ja Palonen (1997: 110) kiteyttävät verkostojen peruspilariksi tiedon siirron toimijoiden kesken.

Näin siis verkostoitumisen pohjalla on ajatus monien toimijoiden tietämyksen yhtäai- kaisen käytön mahdollistamisesta.

Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) mukaan asiasana verkko on yleistermi, ja sillä on useita suppeampia termejä, kuten aiheeseeni liittyen tietoverkot ja tietoliikennever- kot. Rinnakkaistermiksi verkolle YSA ehdottaa verkostoa, joka ryhmitetään hallinnon ja organisaatiotutkimuksen alle. (YSA 2008.) Yleisesti tarkasteltuna verkko voi rakentua keskitetysti, hajautetusti tai orgaanisesti riippuen siitä, miten sen keskus muodostuu.

Keskitetty verkko rakentuu vahvan keskuksen ympärille ja toimii hierarkkisesti. Hajau- tetussa verkossa on puolestaan useampia keskuksia ja orgaanisessa verkossa ei ole kes- kuksia ollenkaan. (Koskela ym. 2007: 99–103, 106–107, 110).

Tutkimuksessani käytän termejä verkosto ja verkostoituminen, kun tarkoitan ihmisten välisiä sosiaalisia linkkejä ja kytköksiä. Verkko on tutkimuksessani aina jokin tieto- verkko. Verkolla ei ole sosiaalisia kykyjä tai sosiaalisia kytköksiä. Lähinnä verkko on kanava ja verkosto taas vuorovaikutuksellinen kokonaisuus. Aloitan tämän luvun ver- kostoja koskevalla teorialla, josta siirryn tietoverkkoihin. Näin sekä sosiaalinen että tek-

ninen puoli tutkimukseni teoreettisesta viitekehyksestä tulee katettua. Lopulta tarkaste- len vielä käsitettä tieto, joka on puolestaan tutkimukseni kannalta oleellinen, koska ver- kostoitumisessa voi olla kyse myös tiedonkulun tai tietovarantojen parantamisesta.

3.1 Verkostot

Verkostoja on olemassa monenlaisia ja niitä on ollut jo pitkältä historiasta lähtien, kuten Hansa-liitto ja Euroopan unioni. Verkostoitumisen tutkimus on kuitenkin toistaiseksi niin uutta, että käsitteistö ei ole vielä vakiintunut. Aihetta voi lähestyä monesta eri suunnasta, sillä ilmiön monimutkaisuudesta johtuen sitä on yhden tieteenalan avulla lähes mahdotonta selittää. (Hakanen, Heinonen & Sipilä 2007: 9–11.) Hakanen ja muut (2007: 11) toteavatkin teoksensa Verkostojen strategiat – Menesty yhteistyössä johdan- nossa verkostoitumisen olevan ”sosiaalinen organisaatioinnovaatio”.

Verkostojen ei tarvitse olla pysyviä, vaan ne voivat muuttua jatkuvasti. Hakasen ja mui- den (2007: 14) mukaan verkostomaisuus määritellään yleisellä tasolla siten, että organi- saatioiden väliset suhteet ovat tulleet pitkäikäisemmiksi, läheisimmiksi ja syvällisem- miksi kuin ennen. Verkostojen avulla pyritään hyötymään toisesta siten, että molemmat voittavat jotakin. Jokaisen tulisi antaa parastaan, jolloin saavutetaan jotain sellaista, mi- hin ei yksin pystyisi. Verkostoituminen on tullut osaksi erilaisten organisaatioiden ja yhteenliittymien arkipäivää 1980-luvulla. (Emt. 14–15, 19.) Lehtinen ja Palonen (1997:

104) eivät ole täysin samaa mieltä Hakasen ja muiden näkemyksestä, että verkostoissa molemmat voittaisivat jotakin. Heidän mukaansa verkoston voima perustuu vaihtoon, joka ei välttämättä ole varsinaisesti kahdenvälistä vaihtoa eli sama taho ei aina anna takaisin itselle yhtä tärkeää tietoa kuin mitä tälle taholle itse antaa. Näin verkoston toi- minta on kuin sopimuksen tekemistä tai neuvottelua. Lehtisen ja Palosen (emt. 104) mukaan verkosto sisältää määrittämättömän joukon autonomisia toimijoita kuten yksi- löitä tai organisaatioita. Verkostot ovat suunnitelmallisempia yhteenliittymiä kuin markkinat, mutta perustuvat vapaaehtoisuuteen toisin kuin organisaatiot.

Salmenkivi ja Nyman (2007: 113) vertailevat yhteisöä ja verkostoa. Heidän mukaansa yhteisön jäsenillä on jokin yhteinen nimittäjä, kuten sama kiinnostuksenkohde, yhteinen työpaikka tai ystävyys. Verkosto puolestaan voi muodostua ilman yhteistä nimittäjää.

Internetin palveluissa on esimerkiksi mahdollisuus kerätä ”ystäviä” ilman minkäänlaista yhteistä tekijää. Yhteisö on siis Salmenkivelle ja Nymanille verkosto, mutta verkosto ei välttämättä yhteisö. Koskela ja muut (2007: 91–92) määrittelevät yhteisön hieman eri näkökulmasta kuin Salmenkivi ja Nyman. Heidän mukaansa yhteisö on alun perin ollut alueellisesti rajattu ryhmä ihmisiä, jotka ylläpitävät tiivistä vuorovaikutusta keskenään ja heidän keskuudessaan vallitsee suhteellisen voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Koskela ja muut kuitenkin myöntävät, että tietoverkkojen aikakaudella yhteisön käsite on laajentunut. Internetin myötä on mahdollista luoda yhteisöjä välittämättä alueellisista rajoista, vaikka tätä kautta syntyneille yhteisöille on ominaista tietynasteinen hajautu- neisuus sekä kuvitteellisuus. Tämä ei vaikuta yhteisöjen todelliseen merkitykseen siihen kuuluville, mutta on esimerkki yhteisöjen ja yhteisöllisyyden muuttumisesta. (Koskela ym. 2007: 92.)

Hakanen ja muut (2007: 34–35) kuvailevat verkostoja sosiaalisina olioina, jotka muo- dostuvat kolmesta eri ulottuvuudesta. Verkostojen rakenteesta selviää verkoston laajuus, toimijat, hierarkia sekä toimijoiden kytkeytyvyys ja linkkien tiheys. Suhteen laatu sisäl- tää luottamuksen, normit, velvollisuudet, sopeutumisen, kunnioituksen ja ystävyyden.

Kognitiivinen ulottuvuus pohjaa yhteiseen kieleen, merkityksiin, kykyyn tulkita toista sekä vuorovaikutuksen selkeyteen ja ymmärrettävyyteen. (Emt. 34–35.) Omassa tutki- muksessani verkostojen rakenne tarkoittaa taitoluisteluvalmentajia ja -ohjaajia, heidän yhteyksiään toisiinsa sekä heidän keskinäisiä hierarkiarakenteitaan. Suhteen laatu käsit- tää kohderyhmän keskinäiset suhteet. Kognitiivinen ulottuvuus puolestaan kiteytyy tai- toluistelusanastoon sekä valmentajien ja ohjaajien tietomäärään. Tietomäärä nimittäin parantaa kykyä luoda merkityksiä.

3.1.1 Sosiaalinen verkosto

Koskela ja muut (2007: 93–94) pohtivat sosiaalisen verkoston käsitettä. Sosiaalinen verkosto on ihmisten välisten suhteiden muodostama kenttä, joka koostuu samalla toi-

minnan alueella toimivista ihmisistä. Ihmiset saattavat toimia toisistaan tietämättä tai olla tietoisesti yhteen liittyneitä. Ryhmämuotona sosiaalinen verkosto ei sellaisenaan ole aktiivisesti toimiva kokonaisuus. Se on siis lähinnä joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmisiä enemmän tai vähemmän toisiinsa. Sosiaalisen verkoston voi vuorovaikutuksen avulla aktivoida toimimaan tilanteen mukaan tietolähteenä, asiantuntijaryhmänä tai so- siaalisena tukena. Sen yksilöiden väliset linkit voivat olla joko vahvoja tai heikkoja.

Vahvat linkit ovat tiiviitä, ja ne toimivatkin lähes päivittäin kun taas heikot linkit akti- voituvat tilanteen mukaan, esimerkiksi jonkun tuttavan kautta. (Emt. 93–94.) Myös Ha- kanen ja muut (2007: 47) huomauttavat, että verkostoja voidaan lähestyä ihmisistä ja näiden käyttäytymisestä lähtien.

Koskela ja muut (2007: 113) ottavat esille myös henkilökohtaisen verkoston käsitteen.

Henkilökohtainen verkosto koostuu kaikista niistä sosiaalisista verkostoista, joihin yksi- lö kuuluu. Henkilökohtainen verkosto toimii siten, että yksilö poimii avukseen sopivan henkilön jostakin niistä verkostoista, joihin hän kuuluu tai tuntee kuuluvansa. Verkoston toiminnasta Hakanen ja muut (2007: 34–35) huomauttavat, että verkosto toimii sitä tu- loksellisemmin, mitä paremmin yhteistyö toimii.

3.1.2 Verkostoituminen organisaatioissa

Åberg (2000b: 55–56) määrittelee organisaation ihmisryhmittymäksi, joka pyrkii järjes- telmällisesti tiettyihin tavoitteisiin omia resurssejaan säätelemällä. Åbergin mukaan organisaation toimintaan vaikuttaa sen kulttuurinen perimä, joka muotoutuu jäsenten vuorovaikutuksen kautta ja jonka perustana on jäsenten käsitys asiaintilasta. Näin siis organisaatio on myös ohjauksellinen järjestelmä, joka perustana ovat vuorovaikutus ja tavoitteet. Organisaatio on sekä itse ympäristönsä vaikutuksen alaisena että vaikuttaa toiminnallaan omaan ympäristöönsä. Stohl (1995: 23) puolestaan määrittelee organisaa- tion tunnistettavissa olevaksi sosiaaliseksi järjestelmäksi, joka koostuu toisiinsa vuoro- vaikutuksessa olevista yksilöistä. Nämä yksilöt tavoittelevat monia päämääriä koor- dinoiduilla teoilla ja suhteilla. Stohl (1995: 32) huomauttaa, että kaikki yksilöt eivät ole suoranaisesti yhteyksissä toisiinsa, kaikki yhteydet eivät ole ainoastaan organisaation sisällä ja kaikki yhteydet eivät ole yhtä merkittäviä kuin toiset.

Stohl (1995: 23) tarkastelee organisaatioiden verkostoitumista suhteiden kannalta. Hä- nen mukaansa verkostoituminen on sitä, että ihmiset, ryhmät ja muut organisaatiot ovat liitoksissa toisiinsa viestinnällisten suhteiden kautta. Hakanen ja muut (2007: 44–45) määrittelevät verkostoitumista syvemmin. Yritysmaailmassa verkostoituminen on heille prosessi, jossa yhteistyöorganisaatioiden tieto, osaaminen ja arvot yhdistetään lisäarvoa tuottavaksi toiminnaksi. Hakanen ja muut erottavat verkostoitumiselle erilaisia luontei- ta: tavoitteellinen, pitkäaikainen, jatkuva ja säännöllinen yhteistyö lopputuotteiden tuo- tannossa, yhteistyö ydinprosesseissa, vuorovaikutteinen ja luottamuksellinen sekä mo- lempien osaamista kehittävä strateginen kumppanuus. Himanen (2004: 1) arvioi jo viisi vuotta sitten, että verkostot yleistyvät yhä enenevissä määrin ja myös innovaatioiden merkitys kasvaa. Näin käy Himasen mukaan myös työmarkkinoilla.

Kuten jo aiemmin totesin verkostoitumisella olevan sekä sosiaalinen näkökulma että rakenteellinen näkökulma, voidaan myös verkostoitunut organisaatio määritellä sekä teknologisesta että ihmiseen liittyvästä näkökulmasta, kuten myös Sproull ja Kiesler (1998: 12) ovat tehneet. Teknologiselta kannalta verkostoituneessa organisaatiossa tie- tokoneet on yhdistetty toisiinsa kanavalla, jota kautta organisaation jäsenet voivat kul- jettaa informaatioita. Teknologiselta kannalta verkostoitumista pohditaan lähinnä kana- vien, ihmisten välisten linkkien ja kuljetettavan informaation näkökulmista. Verkostoi- tuneen organisaation ihmisläheisemmässä näkökulmassa tarkastellaan, kuinka ihmiset vaihtavat ideoita ja muita resursseja erilaisten foorumien kautta. Tällöin tarkastelun kohteena ovatkin ihmiset, foorumit ja resurssit. Sproull ja Kiesler (1998: 12) kiteyttä- vätkin, että verkostoituneen organisaation tekniset osaset ovat välttämättömiä ihmisiä yhdistävän teknisen infrastruktuurin kannalta, mutta ne itsessään eivät luo ihmisten vä- lille verkostoa.

Sproull ja Kiesler (1998: 83) toteavat verkostoitumisen antavan mahdollisuuden tutus- tua sellaistenkin työntekijöiden kanssa, jotka muutoin jäisivät tuntemattomiksi tai jopa kokonaan näkymättömiksi. Kokemuksia voi verkostoitumisen avulla vaihtaa myös yli maanrajojen. Heidän (Emt. 85–86) tutkimuksensa osoittaa, että työyhteisön sisällä ver- kostoituminen voi lisääntyneen keskinäisviestinnän kautta sitouttaa työntekijää enem- män työnantajaansa. Koskela ja muut (2007: 98) huomauttavatkin tähän sopivasti, että

nykyisin työyhteisöissä on oltava jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa, etsittä- vä uusia yhteyksiä, luodattava toimintaympäristön muutoksia ja toimittava itse jo ennen kuin on liian myöhäistä. Tämän he perustavat ajatukseen, että nykyajan työympäristöis- sä kokonaisuus muodostuu osista, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikutta- vat kokonaisuuden toimintaan omalla toiminnallaan. Åberg (2006: 51) puolestaan jatkaa tätä vielä pidemmälle huomauttamalla, että organisaatioiden rajat ovat nykyään yhä vaikeampi määrittää juuri verkostoitumisen vuoksi. Organisaatioiden verkostoituminen voi olla mitä vain löyhistä suhteista aina strategiseen kumppanuuteen. (Emt. 51.) Ver- kostojen rajat eivät tosin ole Stohlin (1995: 26) mukaan koskaan pysyviä.

Verkostoituminen on selkeästi tärkeä toimintamalli organisaatioissa. Stohl (1995: 21) huomauttaa, että verkostoitumisen tärkeyden huomaa jo ihmisten jutustelussa ja tietyis- sä sanonnoissa. Ihmisten tavatessa toisiaan ensimmäisiä kertoja, saattavat he esimerkik- si kysellä heidän kontaktejaan toisiin samasta kaupungista kotoisin oleviin henkilöihin.

Sanonnoista puolestaan verkostoitumisen kannalta lienee varsinkin englanninkielisenä tutuin ”It’s not what you know, but who you know.”. (Emt. 21.) Tutkimuksessani on kyse pienten organisaatioiden toimijoiden välisestä verkostoitumisesta juuri tiettyjen työhön (ja harrastukseen) liittyvien hyötyjen saamiseksi.

3.1.3 Verkostoituminen ja internet

Yksi internetin ominaisuuksista on, että se saattaa yhteen samoista asioista kiinnostunei- ta ihmisiä. Siksi internetiin liittyvässä verkostoitumisessa tärkeämpiä ovat asiat, eivät valmiit kontaktit. Urheiluseurat, kerhot ja kaveriporukat voivat hyötyä internetissä ver- kostoitumisesta esimerkiksi pitämällä yhteisönsä koossa ja tiivistämällä sen toimintaa.

(Salmenkivi & Nyman 2007: 78–80.) Koskela ja muut (2007: 135) toteavat yhä suu- remman määrän ihmisistä kuuluvan johonkin virtuaaliseen yhteisömuotoon, ellei use- ampaankin. Heidän määritelmänsä mukaan virtuaaliyhteisö on ”sosiaalinen yhteenliit- tymä, joka syntyy, kun riittävän suuri määrä ihmisiä jakaa keskusteluja verkossa kyllin pitkään ja kokee riittävästi inhimillisiä tunteita, jotta heidän välilleen rakentuu henkilö- kohtaisia suhteita”. Itse en määrittele virtuaaliyhteisöä aivan näin tiiviin yhteistyön kan- nalta, vaan lähinnä jatkuvan ja säännöllisen yhteistyön tai keskustelun kautta.

Koskelan ja muiden mukaan (2007: 83, 85) viimeisten vuosikymmenien aikana ovat tärkeäksi verkostoitumisen muodoksi muodostuneet internetin keskusteluryhmät. Niissä on parhaimmillaan satoja tai tuhansia osanottajia, joten heidän yhteenlasketusta asian- tuntemuksestaan kasvaa jo suuri tietovaranto. Internetin keskusteluryhmissä vaaditaan vain kärsivällisyyttä, sillä lukijan on kyettävä erottamaan asiallinen tieto hyödyttömästä.

Sekalaista keskustelua löytyy keskusteluryhmistä myös paljon. (Koskela ym. 2007: 83, 85.) Koskela ja muut (2007: 84, 86) huomauttavat myös, että verkostoitumisen seurauk- sena tieteenaloille on syntynyt arvohierarkioita, eli tiettyjä tiedontuottajia pidetään osaavampina kuin toisia. Tästä voi olla kahdensuuntaisia vaikutuksia. Toisaalta arvo- hierarkiat auttavat hyödyntämään sitä tietoa, jota yhteisössä pidetään pätevänä ja toi- saalta taas ne voivat johtaa ennakkoluuloihin. Liiallisen kuppikuntaistumisen uhka on sitä pienempi, mitä suurempi verkosto on. (Koskela ym. 2007: 84, 86.) Arvohierarkiat ovat taitoluistelussa jo olemassa ilman monipuolista verkostoitumistakin, joten en tä- män suhteen ole täysin samaa mieltä Koskelan ja muiden kanssa. Taitoluisteluvalmenta- jien kesken ilmenevistä arvohierarkioista kerron enemmän analyysissani luvussa 5.

3.1.4 Verkostoitumisen tavoitteet

Hakasen ja muiden (2007: 25) mukaan verkostoitumisella tavoitellaan usein osaamisen vahvistamista, kehittämistä, tiedon hankintaa ja oppimista. Tämän lisäksi he listaavat eri tekijöitä, jotka tosin on poimittu yritysmaailmasta. Osa tekijöistä on siirrettävissä val- mennustoimintaan, ja olenkin tähän poiminut alla käsiteltäväkseni listasta vain ne teki- jät:

- reagointivalmiuden parantaminen - innovatiivisuuden toteutuminen - uskottavuuden parantaminen - osaamispääoman lisääminen

- kyvykkyyksien ja taitojen yhdistäminen

Reagointivalmiutta voidaan valmennustoiminnassa parantaa, kun valmentajalla on tukenaan riittävän hyvä alan sekä toimintaympäristön verkosto. Tutkimuksessani alan verkosto tarkoittaa yhteyksiä muihin taitoluisteluvalmentajiin, toimintaympäristö puo- lestaan seuran maantieteellistä toiminta-aluetta. Tällaisen verkoston avulla valmentaja saa tietoa sekä lajin asioista että maantieteellisen alueen asioista, jotka molemmat vai-

kuttavat mitä todennäköisimmin hänen työhönsä, sekä näiden pohjalta toimimaan työs- sään. Innovatiivisuus paranee usein valmennustoiminnassa laajan verkoston avulla.

Uusia ideoita voidaan saada toisilta saman urheilulajin valmentajilta, mutta myös toisen lajin valmentajilta. Tähän liittyy myös osaamispääoman lisääminen, sillä verkos- toiduttaessa toisten valmentajien kanssa, voidaan oppia heiltä uusia vinkkejä ja tapoja tehdä asioita. Myös kyvykkyyksien ja taitojen yhdistäminen liittyy olennaisesti kah- den edellisen kanssa yhteen. Monet valmentajat ovat urheilijoilleen sekä psyykkisiä, fyysisiä että teknisiä valmentajia. Usein kyvykkyyksien ja taitojen yhdistäminen voi olla esimerkiksi alueellista toimintaa eli saman alueen urheiluseurat vierailuttavat valmenta- jiaan toisissa seuroissa, antavat ristikkäisopetusta tai esimerkiksi vierailuttavat koreo- grafeja. Uskottavuutta voidaan parantaa verkostoitumisella, sillä valmentajalla, jolla on hyvä verkosto, on myös usein hyvät tietolähteet ja näin hänen sanaansa voidaan parem- min uskoa. Uskottavuus ei ole sinällään tavoiteltava ominaisuus, vaan lähinnä siihen liittyvä tietomäärän omaaminen eli tämä kohta palautuu osaamispääoman lisäämiseen.

3.2 Tietoverkot

Tietoverkko on ”tietokoneiden ja niiden välisten tiedonsiirtoyhteyksien sekä näiden molempien avulla tarjottavien palvelujen yhdistelmä”. Osan tietoverkon tarvitsemasta tiedonsiirtoyhteydestä voi muodostaa tietoliikenneverkko. (TEPA 2008.) Koskela ja muut (2007: 125–126) tarkastelevat tietoverkkoja verkostoitumisen kannalta sekä sup- peasti että laajasti. Suppean näkökulman mukaan tietoverkot toimivat henkilökohtai- sessa vuorovaikutuksessa luotujen verkostojen tukena ja tarjoavat näin esimerkiksi mahdollisuuden kokoontua paikasta riippumattomasti ja jakaa tietoa tehokkaasti. Tieto- verkot siis helpottavat verkostojen toimintaa kuitenkaan niiden luonnetta muuttamatta.

Laajan näkökulman mukaan taas tietoverkot ovat muuttaneet ryhmien, yhteisöjen ja verkostojen merkitystä. Aikaisemmin ihmiset ovat saaneet yhteenkuuluvuuden tunteen toimiessaan ryhmissä, mutta nykyisin tämä sama tunne on saavutettavissa verkostoista, joihin voi liittyä muun muassa internetissä. Viime vuosikymmenien viestintätekniset kehitysaskeleet ovat muuttaneet tietoverkkojen kautta toimivat verkostot keskeiseksi yhteisöllisen järjestäytymisen muodoksi. (Emt. 125–126.)

Matikainen (2000: 43–44) puolestaan tarkastelee tietoverkkoja sosiaalipsykologian kan- nalta. Tällöin kiinnostuksen kohteena on ihmisten asennoituminen tietoverkkoihin, tie- toverkoissa tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus sekä tietoverkkojen käytön nivoutumi- nen osaksi muuta elämää. Myös sosiaalipsykologiassa tietoverkoilla mielletään olevan sekä teknologinen että sosiaalinen näkökulma. Usein tietoverkkoja tutkitaan lähinnä niiden tekniseltä näkökulmalta, mutta sosiaalinen näkökulma tulee esiin, kun ne nivel- tyvät osaksi sosiaalista todellisuutta ihmisten käyttäessä niitä. Käytännössä tietoverkko- ja käytetään siis aina jossakin, johonkin tarkoitukseen ja joidenkin ihmisten kesken.

(Emt. 43–44.)

Koska tutkimuksessani tarkastelun kohteena ovat verkkoviestinnän mahdollisuudet tai- toluisteluvalmentajien verkostoitumisen lisäämiseen sekä verkkoviestinnältä haluttu sisältö, ponnistaa tutkimukseni teoreettinen viitekehys osaltaan sosiaalipsykologian pohjalta. Toisaalta en varsinaista sosiaalipsykologista tutkimusta tee, sillä en tutki aino- astaan asenteita ja tällä hetkellä tapahtuvaa vuorovaikutusta, vaan pyrin selvittämään verkostoitumisen tarvetta ja sisältötoiveita. Asenteet ovat kuitenkin tutkimuksessa sinäl- lään mukana, koska ne ohjaavat vastauksia joka tapauksessa tiettyyn suuntaan. Asentei- ta ja tarpeita onkin suhteellisen vaikea toisistaan erottaa.

3.3 Tieto

Tieto on määriteltävissä usealla tavalla. Perinteisen epistemologisen määritelmän mu- kaan tieto on tosi uskomus. Toisaalta taas tietoa voidaan katsoa yksilön omana usko- muksena, joka näytetään toteen, oikeutetaan jollakin pitävällä tavalla. (Nonaka 1994:

155–156.) Niiniluoto (1992: 49) puolestaan erottaa määrittelyssään tiedon eri lajeja.

Taito on eläinten ja ihmisten käyttäytymiseen liittyviä kykyjä ja valmiuksia. Vain ihmi- nen on näistä kyennyt välittämään kielen ja opetuksen avulla edellisten sukupolvien oppimia taitoja seuraaville eteenpäin, eläimillä puolestaan taidot periytyvät geneettises- ti. Taitoon liittyy myös piilevä tieto eli sellainen, mikä ihmisellä on olemassa, ilman että se on kirjoitettu väitelauseiden muotoon. (Emt. 50.) Toinen hänen (1992: 53) tiedon lajeistaan on know how, jonka hän kääntäisi mielellään termiksi taitotieto tarkoittamaan

nimenomaan taitoa koskevaa tietoa. Taitotiedon avulla ilmaistaan kielellisesti, miten tiettyä taitoa on tehokkainta harjoittaa. Niiniluodon (1992: 54–56) tiedon lajeista vii- meinen on propostitionaalinen tieto, joka on kielellisesti väitelausein ilmaistua tietoa.

Tietoa on myös olemassa erilaista ja sitä on olemassa esimerkiksi eri aloista. Tutkimuk- seni kannalta kiinnostavaa on ammattitieto, sillä sellaiseksi valmentajien ja ohjaajien päivittäin toiminnassaan käyttämä tieto voidaan laskea. Lehtisen ja Palosen (1997: 107) mukaan ammattitieto on syntynyt palanen kerrallaan työstä saatujen kokemusten perus- teella, se ei siis ole tutkimustiedon kertymää. Ammattitietoa vielä yleisempi tiedon käsi- te on praktisen tiedon käsite. Se on kokemukseen perustuvaa, subjektiivista toimintata- poihin perustuvaa ja kontekstiin sidottua tietoa (vrt. Niiniluoto 1992, taitotiedon käsite).

Myös praktisen tiedon käsite on oleellinen tutkimukseni kannalta, koska valmentajien ja ohjaajien toiminta perustuu erittäin vahvasti kokemukseen ja tiettyyn kontekstiin.

Lehtinen ja Palonen (1997: 108) muistuttavat, että tieto ei aina pysy samanlaisena. Esi- merkiksi kun yhteiskunta muuttuu ja tiedonsiirto helpottuu, myös tieto järjestäytyy eri tavalla tai voi jopa olla, että se ei järjestäydy enää ollenkaan. Tämän vuoksi verkostoi- tuminen tuo muutoksia myös käsiteltävän ja välitettävän tiedon luonteeseen ja toimijoi- den suhteeseen tietoon nähden. Tiedon määritelmä ei muutu ainoastaan riippuen määrit- telijästä vaan myös kontekstista ja ajasta, jolloin tietoa määritellään. Koska tutkimukse- ni aihe käsittelee osittain tietoa ja sen kulkua, mutta myös oleellisesti wiki-palveluja, Valdénin (2007: 11) huomautus tutkimuksessaan siitä, että Wikipedia muuttaa käsitys- tämme tiedosta sekä jopa tiedon määritelmää, on oman tutkimukseni kannalta hyvin kiinnostava. Valdén tarkentaa, että Wikipedian myötä on tullut käsitys siitä, että tieto on muuttuvaa ja eläväistä eikä enää pysyvää kappalemaista. Tieto, josta taitoluistelun val- mennuksessa ja ohjauksessa usein puhutaan, on juuri praktista tietoa. Nykyisimmin siitä on tehty myös Niiniluodon mainitsemaa taitotietoa, sillä lajia ja valmentajia pyritään kehittämään koko ajan. Verkostoituminen loisikin mahdollisesti myös tälle uusia mah- dollisuuksia.

4 SOSIAALISET TYÖKALUT VIESTINNÄSSÄ

Tässä luvussa pohdin digitaalisen viestinnän luonnetta ja sitä, miten verkkoviestintä ja digitaalinen viestintä toisiinsa suhteutetaan. Aloitan luvun verkkoviestinnän teorialla, josta siirryn tutkailemaan eri sähköisiä kanavia ja lopulta pohdin kollektiivisen älyn käsitettä, koska tämän käsitteen idea on takana useassa sähköisen verkostoitumisen ka- navassa. Luvun yhteenvedossa kertaan analyysin kannalta tärkeimmät sähköiset kanavat helpottaakseni lukijan siirtymistä analyysiosioon.

Tilastokeskuksen katsauksessa 4/2004 ”Suomalaisten viestintävalmiudet 2000-luvun vuorovaikutusyhteiskunnassa” ennustetaan, että uusista vuorovaikutuksen välineistä tulee yhteiskunnallisia pakkoja. Työ, harrastustoiminta ja yhteiskunnallinen aktiivisuus alkaa kietoutua yhä enemmän sähköpostien, tekstiviestien ja internet-sivustojen ympä- rille (Nurmela, Melkas, Sirkiä, Ylitalo & Mustonen 2004: 11). Nyt viitisen vuotta myö- hemmin huomaa selkeästi tämän kehityksen. Esimerkiksi urheiluseurat siirtävät tiedo- tustaan yhä enemmän verkkosivuille, lähes kaikilla yhteisöillä on sähköpostilistoja ja erilaisia foorumeja syntyy harrastustoiminnan ympärille.

Matikaisen ja Mannisen (2000: 56) mukaan olennaisesti huomioitava asia tietotekniikan välityksellä viestittäessä on, tuntevatko osapuolet toisensa. He pohjustavat tämän aja- tukselle, että ryhmän ollessa tuttu, ovat digitaaliset keskusteluvälineet vain osa ryhmän välistä kommunikaatiota. Jos taas ryhmä ei entuudestaan tunne toisiaan, tapahtuu kas- vaminen ja kehittyminen kokonaan tietoverkoissa. Nykyään tämä ei mielestäni ole aivan näin suoraviivaista, vaikka toki verkkoviestinnässä vaikuttaa – kuten yhtälailla myös kasvokkaisviestinnässä – osapuolten keskinäinen tunteminen ainakin viestinnän tyyliin.

4.1 Verkkoviestintä digitaalisen viestinnän osa-alueena

Digitaalisuuden perusta on siinä, että informaatio muutetaan binaariseen muotoon eli biteiksi. Bitit ovat puolestaan nollista ja ykkösistä koostuva datavirta, joka kuitenkin

sisältää esimerkiksi kuvia, tekstiä, ääntä ja tietokoneen ohjelmointikieltä. (Järvinen &

Mäyrä 1999: 7). Keräsen, Lambergin ja Penttisen (2005: 1–2) mukaan digitaalisen vies- tinnän tuotteita jaetaan usean eri jakelukanavan kautta ja siinä on mukana useita eri me- diaelementtejä, kuten kuvaa, ääntä ja tekstiä. Digitaaliseen viestintään kuuluu olennai- sesti tietoverkot, kuten internet, mutta myös perinteiset viestimet kuten televisio ovat digitalisoituneet. Perinteinen media hyötyy digitalisoitumisesta esimerkiksi saamalla sen avulla paremman kuvan ja äänen laadun. (Keränen ym. 2005: 1–2.)

Keränen ja muut (2005: 5–6) luettelevat digitaalisen viestinnän perustana oleviksi me- diaelementeiksi tekstin, valokuvan, grafiikan, videon, animaation, äänitehosteet ja mu- siikin. Elementit voivat esiintyä digitaalisessa viestinnässä erillään, mutta usein niitä yhdistellään esimerkiksi multimediasovelluksiksi ja verkkosivuiksi. Yksi yleisimmistä digitaalisen viestinnän muodoista on nykyään internet-sivut. Ne ja erilaiset verkkopal- velut ovat monimuotoisia viestintävälineitä, mutta useimmiten verkkoviestinnän avulla toteutetaan myös erilaisia palveluja, kuten pankkipalveluja. Tällaiset palvelut ovatkin jo suuri osa verkkoviestintää. Tähän Pohjanoksa, Kuokkanen ja Raaska (2007: 11) huo- mauttavatkin, että verkkoympäristö ei ole tarkoitettu vain viestinnän tarkoituksiin, vaan verkon käyttäminen liittyy palvelujen tarjoamiseen, työkaluna käyttämiseen sekä järjes- telmien väliseen toimintaan. Kuitenkin nämä kaikki sisältävät viestintää. Organisaa- tiolähtöisesti katsottuna Pohjanoksan ja muiden (2007: 11) mukaan moderni verkko- viestintä on yhä korostetummin integroitunutta sekä organisaation sisällä että sen ulko- puolella. Enää ei ole merkitystä katsotaanko isoa monikansallista yritystä vai pientä paikallista organisaatiota. Verkkoviestintä saa reaaliaikaisuutensa vuoksi usein keskei- sen roolin organisaation kokonaisviestinnässä. Tutkimukseni kohderyhmälle, joka koos- tuu tiettyjen pienten organisaatioiden tietyistä toimijoista, ei verkkoviestintä ole keskei- sessä roolissa katsottaessa heidän keskinäistä viestintäänsä, ja siksi tutkinkin, pitäisikö sen kuitenkin olla keskeisemmässä roolissa. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota verk- koviestinnän sosiaalisiin työkaluihin, enkä yleisesti verkkoon viestintävälineenä.

Roponen (1998: 290–292, 294) keskittyy enemmän digitaalisen vuorovaikutuksen tar- kasteluun. Hänen mukaansa ”digitaaliseksi vuorovaikutukseksi voidaan kutsua kaikkea kaksisuuntaista, digitaalisten laitteiden avulla tapahtuvaa vuorovaikutusta”. Digitaalisen