Huutokosken rautaruukki · DIGI

Huutokosken rautaruukki 1858 – 1877

Irene Ikonen

Esitelmä Joroisten kirjaston luentosarjassa

13.10.2013

Huutokosken rautaruukki 1858 – 1877

Kerrotaan, että Joroisten Palviaisten kylällä asui muinoin jättiläisiä. Niillä oli tapana käydä kalassa

Sysmäjärvellä. Kalamatkoillaan ne joutuivat kulkemaan joen yli. Joessa oli savipaikka, jossa oli paljon kiviä ja josta jättiläiset pääsivät helposti yli. – No, kerran sattui jättiläiseltä jäämään kalastuskäsineet, jouhikkaat, kotiin. Se huomasi hajamielisyytensä vasta joelle tultuaan. Matka kotiin oli pitkä ja kalaisa Sysmäjärvi vain vähän matkan päässä. Niinpä se huusi eukolleen Palviaiselle: ”Hei akka, tuopas ne jouhikkaat!” Se oli mahtava huuto, joka kiiri yli Joroisten, niin että ”Huhtmäellä humahti ja Ruotekankaalla romahti.” Siinä kohdassa jokea, josta jättiläinen huusi eukolleen, oli koski. Tarina ei kerro, saiko jättiläinen jouhikkaansa, mutta paikkaa kutsutaan vieläkin Huutokoskeksi.

Joroisten kunta Etelä-Savossa on Järvi-Suomea. Viidennes pitäjän pinta-alasta on vettä. Jäppilästä ja Virtasalmelta tulevat vedet laskevat noin 18 kilometrin pituiseen Sysmäjärveen, josta lähtee Joroisten halki virtaava joki, vesireitti, monine koskineen. Sysmän ja Ylä-Jokijärven välisellä osuudella ovat Lappalankoski, josta ennen käytettiin nimeä Mustakoski, Pistokoski ja aivan Ylä—Jokijärven suussa Huutokoski. Ylä-Jokijärvi on noin kaksi kilometriä pitkä, kapeahko järvi, joka Mikonkosken kautta laskee Ala-Jokijärveen. Siitä vedet jatkavat Liunankosken, Välijoen, Muurinkosken, Saunakosken, Venäjänkosken ja Joroisvirran kautta Joroisselkään, joka on yhteydessä Haukiveteen kuuluvaan Haapaselkään.

Raudan ja ruukkien historiaa

Suomen historialliset ruukit jakaantuvat kahteen ryhmään: Lounais- ja Länsi-Suomen ruukit sekä Itä- Suomen ruukit. Edelliset ovat vanhempia. Useimmat niistä ovat syntyneet Ruotsin vallan aikana 1600- luvulla. Vanhin on Mustio, joka perustettiin Juhana-herttuan kaudella vuoden 1560 tienoilla. Kuningas Kustaa Vaasa (1496–1560) halusi tehostaa valtakuntansa vuoritoimintaa ja raudanvalmistusta. Länsi- Suomen ruukit käyttivät raaka-aineena vuorimalmia, osaksi Ruotsista tuotua.

Suomi oli tunnettu järvimalmistaan. Malmijärviä oli etenkin Savossa ja Karjalassa. Kun Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään vuonna 1809, vuorimalmin tuonti Ruotsista väheni. Sen sijaan yhteydet Pietariin avautuivat. Saimaan kanava valmistui vuonna 1856. Kymmeniä ruukkeja syntyi 1800-luvulla Itä- Suomen järviseuduille hyödyntämään järvi- ja suomalmivaroja. Tähän ruukkien sarjaan kuului myös Huutokoski. Muita lähiseudun ruukkeja olivat Haapakosken ja Porsaskosken ruukit Pieksämäen maalaiskunnassa, Varkauden ruukki ja Oravin ruukki Savonlinnassa.

Joroisten seudulla on nostettu järvimalmia satojen vuosien ajan. Raudan valmistukseen viitaa jo Joroisten vanha nimistö. Rautaparta-niminen vanha suku piti hallussaan 1500-luvun alkupuolella Joroisten

keskusseutua Häyrilää. Heihin liittyivät paikannimet Rautamäki ja Rautatienmäki. Myös sukunimet Rautiainen ja Hyttinen viittaavat raudanvalmistukseen. Rautiainen tarkoittaa seppää ja Hyttinen on ilmeisesti johdettu järvimalmin sulattamiseen käytetystä hytistä.

Rauta sanana lienee peräisin 500-luvulta eKr. Se on samaa juurta kuin ruotsalainen sana röd- punainen.

Rautakauden katsotaankin alkaneen Pohjoismaissa juuri tuolloin. Kalevalan yhdeksäs runo kertoo raudan synnystä ja poltosta.

Näin runonlaulaja kuvailee järvi- ja suomalmin asuinsijoja.

Muinainen esi-isämme, seppä, kaivoi hiekkarinteeseen noin metrin korkuisen kivillä vuoratun kuilu-uunin.

Uuniin kivien ja hiekan päälle hän latoi runsaasti puita sekä suo- tai järvimalmia. Tuuli puhalsi uuniin vedon, myöhemmin seppämme oppi käyttämään palkeita. Puiden palaessa malmi suli hiiltä ja kuonaa sisältäväksi sienimäiseksi möykyksi, joka puhdistettiin nuijimalla hehkuvaa rautaa. Tämä kansanomainen raudan sulatustaito säilyi Itä- ja Pohjois-Suomessa aina 1900-luvun alkuun.

Joroisten pitäjä ruukin perustamisen aikaan

Keisari Aleksanteri II:n (1855-1881) noustua Venäjän valtaistuimelle alkoi Suomessa monipuolisen edistyksen aika. Joroinen kuului tuolloin Mikkelin lääniin, Juvan kihlakuntaan. Kihlakunnan päällikkönä oli kruununvouti Georg Sahlstein, nimismiehenä Anders Erik Backman ja kirkkoherrana Karl Alexander Lillström.

Maatalous oli luonnollisesti tärkein elinkeino. Joroinen oli kaskipitäjä, mutta soiden kuivattaminen niityiksi ja pelloiksi oli noihin aikoihin keskeinen ja myös valtiovallan tukema asia. Joroisten koskiin oli rakennettu myllyjä. Rosenius & Sesemanin omistama Liunan saha oli osa suuryritystä ja sen savotat, kuljetukset ja uitot antoivat työtä monille.

Krimin sota, joka käytiin Venäjän ja Turkin välillä 1853-1856, vaikutti välillisesti Joroisiin siten, että suolan hinta nousi kolminkertaiseksi. Joroisissakin ryhdyttiin 1854 erityisjärjestelyihin suolan saamiseksi.

Kaupankäynti oli keskitetty kaupunkeihin. Maaseudulla ei saanut käydä kauppaa, joten kaupunkien

markkinat olivat arvossaan. Elinkeinoelämä alkoi vapautua 1850-luvulla, ja vuonna 1859 sallittiin kauppojen perustaminen maaseudullekin.

”Siitä sitte rauta piili, Sekä piili, jotta säilyi.

Heiluvassa hettehessä, Läikkyvässä lähtehessä, Suurimmalla suon selällä, Tuiman tunturin laella, Jossa joutsenet munivat, Hanhi poiat hautelevi.”

”Rauta vellinä viruvi, Kuonana kohaelevi, Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana, Sepon suurissa tulissa, Ilmivalkean väessä.”

Tuomas Teittinen ja Huutokosken ruukin perustaminen

Tuomas Teittinen oli tuolloin Joroisten tunnetuimpia henkilöitä. Joroislaiset olivat antaneet hänelle lisänimen - vai oliko se arvonimi? – ”Maailman Teittinen” tai joroislaisittain ”Mualiman Teittinen”.

Hän syntyi 1814 talollisen poikana. Hänen isänsä omisti Kurenselän talon Sydänmaan kylässä. Luku- ja kirjoitustaidon ilmeisen lahjakas Tuomas- poika opetteli enimmäkseen omin päin. Nuoruudessaan hän oli Sulkavalla Kuhakosken sahanpatruunalla työnjohtajana. Hänen nousunsa alkoi, kun hän osti 1845 isältään kotitalonsa. Pian talo toisensa jälkeen alkoi siirtyä Teittisen omistukseen. Hänellä oli runsaasti

liikemiesvaistoa eikä hän pelännyt ottaa velkaa. Hän osti Kerisalon suunnalta Hämälän ja Hoviniemen ratsutilat. Yhtiökumppanina monissa hankkeissa hänellä oli Juho Kärkkäinen. Tämän ja poikansa Antin kanssa Tuomas Teittinen osti 1855 Torstilan ja Tuomaalan kartanot.

Pitäjän säätyläiset eivät katsoneet hyvällä Teittisen rynnistystä. Hänen suunnitelmiaan ja tempauksiaan pidettiin liioiteltuina ja arveluttavina. Kuuluisin Teittisen aikaansaannoksista oli Valvatusjärven lasku, jossa tilanne ryöstäytyi käsistä.

Valppaana seurasi Tuomas Teittinen maailman menoa. Mitä uutta tapahtuikin, siinä hän halusi olla mukana.

Rautaruukkeja oli syntynyt Joroisten ympärille: Varkauteen 1814, Porsaskoskelle 1838 ja Haapakoskelle 1842. Kaikki nämä ruukit vaikuttivat Joroisten talouselämään. Tuomaalan kartanoon, jonka Teittinen nyt omisti, kuului osana Ruokoniemen palsta, jonka alueella Huutokoski sijaitsi. Tuntuu ymmärrettävältä, että hän halusi käyttää kosken vesivoimaa. Suunnitelmat olivat suurelliset. Vielä samana vuonna jätettiin lääninhallitukselle anomus. Tarkoitus oli perustaa Huutokoskelle viisi laitosta:

 Tulli- ja kotitarvemylly

 Harkkohytti järvimalmin jalostamiseksi

 Naula- ja kankirautapaja masuuneineen

 Villakutomo- ja karstauslaitos

 Veranvanuttamo

Näin siis saman vesireitin varrella tulisi olemaan kaksi suurta yritystä: Huutokosken laitokset ja Rosenius &

Seseman Liunan laitokset. Teittinen halusi laivat kulkemaan Huutokoskelle asti. Teittinen ja Rosenius &

Seseman päättivät yhteisillä varoilla perata Mikonkosken, jotta saataisiin kulkuväylä 2½ jalan syvyydessä kulkeville aluksille. Teittinen sitoutui kolmen vuoden kuluessa laskemaan Sysmäjärven pintaa kolme jalkaa.

Iitosen järvi oli määrä laskea Jokijärven tasolle. Rosenius & Seseman sai Teittiseltä luvan kaivaa uittokanavan Sysmäjärvestä Kivitaipaleen eli Paronkankaan läpi Alajokijärveen. Muurinkosken sillan ja padon Teittinen halusi muuttaa sellaisiksi, että pienemmät alukset voisivat päästä Liunan sahalle asti.

Muurinkosken omistaja, kruununvouti Sahlstein, vastusti jyrkästi tätä ehdotusta. Sitten Teittinen ehdotti, että rakennettaisiin kanava Jokijärvestä Valvatukseen ja siitä edelleen Joroisselkään. Kruununvouti Sahlstein sanoi kaikista näistä suunnitelmista: ” Nämä ovat niitä Teittisen tavallisia päähänpistoja, mahdottomia toteuttaa ja niin kalliita etteivät Teittisen varat niihin riitä.”

Koko tehdassuunnitelma arvelutti joroislaisia. Näyttää siltä, että Teittinen sai vastaansa lähes kaikki maanomistajat. Pasalan paroni Rehbinder sanoi puiden loppuvan niin että niitä saa ostaa puntarilla. Eikä hän siinä aivan väärässä ollutkaan. Pelättiin, että ruukki raunioittaisi pitäjän talouden. Pelättiin myös, että ruukki vetäisi puoleensa irtolaisia, jotka sitten jäisivät pitäjän elätettäväksi. Niin muuten lopulta kävikin.

Tuomas Teittisellä oli noihin aikoihin enemmän maata kuin kenelläkään muulla pitäjän yksityisellä

maanomistajalla, ja vaikka hänen toimistaan ei pidetty, hänet oli otettava huomioon, häntä oli kuunneltava.

Tässä ruukkiasiassa Teittinen piti päänsä ja matkusti komeasti Pietariin; parhaimpiinsa pukeutuneena,

”silkkitorni” päässä, vaunuilla ja kahdella hevosella. Hän sai kuin saikin 14.2.1857 aikaan sopimuksen ruukin perustamisesta englantilaissyntyisen liikemiehen Josef Thompsonin kanssa. Teittinen myi neljäsosan Tuomaalan tilasta Thompsonille. Tämä osa käsitti Ruokoniemen palstan, jossa Huutokoski sijaitsi. Hinta oli 10 000 hopearuplaa. Mutta jo saman vuoden syyskuussa Thompson myi Huutokosken ja Haapakosken ruukin kaikkine etuineen kollegineuvos Nikolai Putiloville.

Ruukki perustettiin. Hiljaisen Huutokosken elämä muuttui. Seurasi 20 kiihkeää toiminnan vuotta.

Kollegineuvos, myöhemmin todellinen valtioneuvos, Nikolai Ivanovits Putilov oli pietarilainen suurliikemies.

Hänellä oli suuret tehtaat Pietarissa; teräsvalimot, jotka valmistivat ratakiskoja, vetureita, rautatievaunuja ja kivääreitä. Valtio oli hänen suurin ostajansa. Työntekijöitä oli 1860-luvulla noin 2000. Raimo Viikki toteaa kirjoittamassaan Joroisten historiassa: ”Pieni Joroinen kaukana Savossa oli joutunut suurkonsernin

etupiiriin, päässyt rahavirtojen lähteille. Pitäjän tasapainotila oli todella järkkymässä.”

Huutokosken vesivoimasta kuului Tuomaalan tilaan vain toinen puoli. Toisen puolen omisti Vättilän tila.

Putilov vuokrasi kuitenkin tämän toisen puolen 1858 sekä melkoisen maa-alueen kosken pohjoispuolelta 50-vuodeksi. Huutokosken pituus oli 260m ja putouskorkeus 2,4m. Ennen rakennustoimia englantilainen asiantuntija tutki ympäristön ja Putilov määritteli laitokset, jotka oli perustettava. Suomalainen

vuorimekaanikko Walfrid Bremer laati kustannusarvion ja piirustukset. Avukseen hän kutsui Ruotsista rakennusmestari G. Dehmin johtamaan töitä.

Senaatti myönsi tehtaalle luvan 24.3.1858. Putilov nimitti ruukin vaimonsa mukaan Katariinan ruukiksi, venäläisittäin Ekateriinan ruukiksi, mutta nimitys Huutokosken ruukki jäi myös käyttöön.

Tehtaan laitteet ja toiminta

Masuunin eli sulatusuunin rakentaminen aloitettiin heti 1858. Masuunia kiireellisemmät laitokset olivat putlaus- ja valssilaitos, jotka valmistuivat vasta 1959 ja näin saatiin tuotanto käyntiin. Putlattava raakarauta tuotiin Haapakoskelta, joka siis myös oli Putilovin omistuksessa.

Putlaus oli tärkeä uutuus 1800-luvun puolivälin raudanvalmistuksessa. Putlausuuneja asennettiin erityisesti järvimalmia käyttäviin ruukkeihin. Masuunista tullut raakarauta eli takkirauta ei sellaisenaan ollut

taottavissa. Se sisälsi hiiltä 4-5% ja mureni vasaran iskusta. Takkirauta oli mellotettava, jolloin sen hiilipitoisuus saatiin laskemaan 1,7 prosenttiin. Putlaus oli uusi mellotusmenetelmä, jonka englantilainen Henry Cort oli vuonna 1784 kehittänyt. Putlaus tapahtui putlausuunissa. Sen pohjalle laskettiin masuunista tullutta takkirautaa, jota hämmennettiin rautakangin. Seokseen sekoitettiin rautamalmia sekä kalkkia.

Samanaikaisesti vasemmassa laidassa olevassa palokammiossa poltettiin liekkiä ja palokaasut johdettiin seoksen yli. Panos ja polttoaine eivät joutuneet kosketuksiin toistensa kanssa. Tällöin seoksen lämpötila nousi 1500°C tienoille ja seos pysyi sulana. Rautamalmin ja kalkkikiven oksidit polttivat takkiraudassa olevan ylijäämähiilen pois. Myös raudan fosforipitoisuus aleni. Putlauksella saatiin aikaan keittoterästä.

Tällaisia moderneja putlausuuneja siis asennettiin Huutokoskelle. Putlausuunin kokoa ei voitu kasvattaa. Jos haluttiin lisätä tuotantoa, niin oli laitettava lisää putlausuuneja ja niin Huutokoskella tehtiinkin. Siellä oli 1860 jo neljä putlausuunia.

Ruukin tärkein ja oleellisin laitos, masuuni, jossa rautamalmi sulatetaan ja rautametalli erotetaan muista aineista, oli vasta tekeillä. Juhannuspäivänä 1861 sattui ruukilla tulipalo, jossa keskeneräinen masuuni lähes tuhoutui. Kruununvouti Sahlstein johti sammutustöitä. Tehtaalla oli onneksi hyvä sammutuskalusto ja muut rakennukset säästyivät. Epäiltiin tuhopolttoa, vahingot olivat noin 254 000 ruplaa. Venäläinen

vakuutusyhtiö korvasi summasta osan.

Tulipalon jälkeen ruukki rakennettiin entistä ehommaksi. Valssituolien määrä lisättiin yhdeksään ja 70 hv höyrykone korvattiin 90 hv koneella. Tulipalon vuoksi masuuni otettiin käyttöön vasta 1863. Se oli kaksihorminen, muurattu tiilistä, alaosaltaan pyramidin muotoinen ja peitetty rautalevyllä.

Masuuni täytettiin ylhäältä rautamalmilla, puuhiilellä ja kalkilla. Kuumuus ilman lämmittämiseksi saatiin polttamalla noin kolmen metrin mittaisia halkoja. Palkeilla tai puhalluskoneella puhallettiin masuuniin ilmaa. Huutokoskella tähän tarkoitukseen oli tuotu Ruotsista uudenaikainen puhalluslaite, joka kävi 30 hv höyrykoneella. Sula raakarauta eli takkirauta ja kuona tulivat pois eri aukoista.

Putlattu rauta voitiin valssata. Huutokosken punatiilinen valssauslaitos valmistui 1863. Metallien valssaus tapahtui siten, että niiden annettiin joko kuumina tai kylminä ja sopivan muotoisina kulkea kahden valssin eli telan välitse. Valssien etäisyys toisistaan määräsi tekeleen paksuuden. Ruukilla oli myös konepaja ja valimo.

Suomen rautaruukkien vientiä Pietariin rajoitettiin, mutta Putilovin tehtaat olivat erikoisasemassa.

Huutokosken putlausteräs lähettiin Putilovin tehtaille Pietariin käytettäväksi ratakiskoihin. Huutokoskelta vietiin myös rautalevyä höyrykattiloiden ja silinterien tekoon sekä nauloja, ruuveja, hevosenkenkiä ja muita rautatakomuksia.

Huutokosken ruukin tuotteet ajettiin talvella Tahkorantaan, josta ne vietiin kesän tultua laivoilla Pietariin.

”Kesällä turvauduttiin rullavaunuihin, jotka kuormattiin peitettyihin ja raiteilla varustettuihin proomuihin, kunnes taas Muurinkosken kohdalla oli ratakuljetuksen vuoro. Kun Muurinkoski oli ohitettu, tavarat ahdettiin veneisiin, jotka höyrylaivalla hinattiin Braseborgin lastauspaikalle, ja sieltä matka jatkui yhtiön omilla höyrylaivoilla Saimaan kanavan kautta Pietariin.” (Raimo Viikki: Joroisten historia)

Järvimalmin nosto

Ruukki käytti siis järvimalmia. Sitä nostettiin Sysmäjärvestä ja Valvatuksesta, mutta ilmeisesti myös muista järvistä, sillä Tuomas Teittisen yhtiökumppani Juho Kärkkäinen oli vallannut parikymmentä järveä ja lampea Joroisista ja Rantasalmelta malmin nostamiseen.

Nostoon käytettiin pitkän varren päässä olevaa haavia tai rikkakihveliä muistuttavaa kauhaa. Malmin palasia oli kahdenkokoisia. Toiset olivat pienen kolikon kokoisia ja muistuttivat ruosteisia nappeja. Tätä kutsuttiin korumalmiksi. Toiset olivat herneen kokoisia murusia. Se oli hernemalmia. Malminostajat seisoivat lautalla eli ”malamikopukalla”, joka oli tehty yhteen sidotuista kelopuista. Heino Häyrinen kertoo

”Isoisän mukana Huutokoskella” – julkaisussaan, että lautat olivat parin-kolmenkymmenen neliön kokoisia, ja että lähes koko perhe saattoi olla lautalla puuhassa. Miehet haroivat pohjasta malmia, ja naiset nostivat vettä seulalle ja huuhtoivat malmikivet puhtaiksi. Lautan yhdessä nurkassa oli havuista tehty sateensuoja.

Siellä syötiin eväät ja levähdettiin. Huuhdottu malmi pantiin laatikoihin, ja välillä lähti lautalta vene viemään

lastia rantaan, lähisaareen tai niemeen eli ”Rutnikkaan”. Siellä malmi pantiin kasoihin odottamaan talvea ja kuljetusta ruukille.

Seuraava toimenpide ennen kuin järvimalmi pantiin masuuniin, oli pasutus. ” Pasutusta varten malmi laitettiin kerroksittain ristiin kasattujen puiden päälle. Tämän ns. romsun alle tuikattiin tuli. Pasutuksen jälkeen malmi oli mureaa ja tummanpunaista.” (Turunen: Ruukkien retki). Viikin mukaan ruukin järvimalmi pasutettiin usein heti rannalla maahan kaivetuissa kuopissa.

Nostaja saattoi itse rekikelien tultua kuljettaa malmin ruukille, tai sitten ruukin palkkaamat ajomiehet hoitivat työn. Ruukilla oli omia hevosia noin 60-70. Suuret vaunuliiterit sijaitsivat tallien läheisyydessä.

Sieltä löytyi ajopelejä erilaisiin tarpeisiin.

Ruukilla tarvittavat hiilet poltettiin joen toisella puolella, tehdasta vastapäätä sijaitsevassa niemessä.

Paikkaa kutsutaan Miiluniemeksi vieläkin. Häyrisen mukaan hiiliä poltettiin myös muualla. Hän kertoo: ” Suurten hiilimiilujen pohjia, kuin valtavia pommin kraattereita, voimme vielä nykyisinkin nähdä

hiekkakankailla peninkulman säteellä ruukilta.”

Huutokosken yli kulki leveä puusilta, suurin piirtein nykyisen sillan paikkeilla. Vilkas hevosajoneuvoliikenne kulki siltaa pitkin. Sillan yläpuolelta lähti voimakanava. Se oli lankuista tehty ränni. Vesi johdettiin

putoukseen, jossa oli siipiratas, luultavasti alavesiratas. Vesivoima osoittautui liian heikoksi, ja vain valimo ja konepaja kävivät vesivoimalla. Putilov vuokrasi 1860 myös Lappalankosken myllyineen nostaakseen veden pintaa, mutta se ei juurikaan vähentänyt höyryvoiman tarvetta.

Huutokoskella oli johtava asema Putilovin suomalaisten ruukkien joukossa. Vaikka Joroisten järvistä nostettiin rautamalmia suuret määrät, ei se alkuunkaan riittänyt tehtaan tarpeisiin. Romu- ym. rautaa tuotiin Pietarista asti.

Ruukin puuntarve oli valtava. Kun tehdasta perustettiin 1857, Tuomas Teittinen lupautui toimittamaan perustamispaikalle 2500 kuusi- ja mäntytukkia ja saman määrän seuraavana vuonna. Lisäksi hän sitoutui toimittamaan ruukille 2000-3000 kuutiosyltä vuodessa 30 vuoden ajan. Se oli hänelle tuhoisa sopimus.

Hänen omistamansa Torstilan kartanon metsät hävitettiin perin pohjin. Sopimus purettiin 1865, sillä ei Teittinen voinut tällaista määrää tehtaalle toimittaa. Eivätkä Torstilan tilan metsät olleet ainoat jotka hävitettiin. Harvat seudun talot säilyttivät metsänsä. Kävi niin kuin Pasalan paroni Rehbinder oli aikoinaan pelännytkin. Ruukki laajensi puun hankinta-aluetta, kun lähimetsät oli hakattu. Tukkeja uitettiin 1860- luvulla Pieksämäeltä Längeljokea pitkin. Tukkeja tarvittiin, kun malmit kuivattiin talvisaikaan tukkivalkealla.

Elämää Huutokosken ruukilla.

Joroisissa oli totuttu Liunan laitosten myötä suuryrityksen toimintaan, mutta ruukki toi mukanaan jotakin uutta, vierastyöläiset. Heti ruukin perustamisvuonna 1858 saapuivat venäläiset mestarit. Viikin mukaan tilanne 1860 oli seuraava: ”Laitosta johti yli-insinööri, putlausmestari ja valssimestari. Putlauslaitoksessa oli 64 työmiestä ja neljä lämmittäjää, valssilaitoksessa 14 mestaria, 46 apulaista ja neljä lämmittäjää,

konepajassa ja valimossa 20 työmiestä ja muuta työväkeä oli 51.” Yhteensä 203 varsinaista työntekijää.

Lisäksi tulivat hakkuumiehet, rakentajat, malminnostajat, rahdinajajat, uittajat, elintarvikkeiden myyjät jne.

Joissakin lähteissä työntekijöiden määräksi mainitaan 800, kansa puhui tuhannestakin. Ilmeisesti tilanne vaihteli ja lukumäärä riippui siitäkin, ketkä kaikki laskettiin mukaan työntekijöiksi. Varsinaiset

ammattimiehet tulivat aluksi Venäjältä, mutta suomalaisten määrä lisääntyi ajan myötä, 1960 heitä oli jo 150.

Työläiset asuivat ruukin asuntolarakennuksissa, joita oli useita. Monet työntekijät olivat perheellisiä, joten ahdasta oli. Piirilääkärin kertoman mukaan perheellisen työläisen elämä ruukilla oli ”ankeata”. Moni työskenteli päiväpalkalla. Se oli työntekijöille epäedullista, koska palkkaa ei maksettu rahana, vaan heidän oli ostettava tarvitsemansa ruukin varastosta. Krouvin pitäjiä oli ilmaantunut tehtaan liepeille. Heitä oli Ruokoniemellä ja Vättilässä. Rosenius & Seseman oli perustanut Liunalle olutpanimon, joten viinaa ja olutta oli tarjolla janoisille. Juopottelu olikin ruukilla yleistä. Monenlaisia tyhjäntoimittajia ilmaantui ruukille, ja meno oli levotonta. Piirilääkäri piti 1860 ruukilla tarkastuksen, kun oli ilmennyt syfilis-tapauksia.

Työnjohto oli enimmäkseen venäläistä ja sen kerrotaan olleen sangen suurpiirteistä ja huolimatonta. Miten lienee? Mutta jotakin perää asiassa varmaankin oli, koskapa nimismies takavarikoi 1864 58 kappaletta vääriä punnuksia. Monet punnukset kaupassa ja muualla tehtaan alueella olivat väärät. Mutta osasivat suomalaisetkin puijata. Samaa tukkikuormaa saatettiin ajaa monta kertaa konttorin ikkunan ohitse, kun vastaanottovirkailijat eivät viitsineet tulla ulos, vaan ikkunasta merkitsivät muistiin tukkien määrän ja paksuuden. Semmoista kerrottiin.

Ruukin alueella oli Haarasen pitämä kauppa. Sen jauhomakasiini on vieläkin tallella ja palvelee nyt kalanviljelylaitoksen tarpeita ja on saanut viereensä uuden rakennuksen. Haarasen vaimo oli ompelija ja ompeli ruukin asukkaille.

Tehtaalla oli silloin tällöin toripäivän tapaiset. Seudun asukkaat toivat hevosilla tuotteitaan myytäväksi.

Elintarvikkeita tuotiin myöskin Pietarista, jauhoja ja rinkeleitä. Vehnänen oli siihen aikaan suurta herkkua.

Ruukin leipuri oli tärkeä henkilö, venäläinen hänkin. Ruukilla oli laaja puutarha, apteekki ja hotelli.

Elämä Huutokoskella oli värikästä. Juhlat ja tanssiaiset seurasivat toinen toistaan. Venäläiseen tyyliin johtomiesten elämä oli ylellistä. Juhlavieraita tuli Pietarista asti. Herroilla oli joskus rouvansa ja

tyttärensäkin mukana. Vieraat ajoivat vaununsa vaunuliiteriin, sillä ainakin loppumatka Pietarista tehtiin hevosilla.

Huvielämän keskus oli Harmaalinna. Siellä tanssiaiset pidettiin. Tämä Harmaalinna sijaitsi vähän matkaa ruukin sillasta ylävirtaan päin, ruukin puoleisella rannalla. Harmaalinnan kohdalta lähti riippusilta joen yli.

Sillan toisella puolella johtivat kivirappuset (51 porrasta) ylös mäelle. Siellä, pienellä tasanteella, oli huvimaja. Harmaalinnan yhteydessä oli keittiö, jossa ruuat valmistettiin. Lotta Lindqvist, joka oli ollut ruukilla tarjoilijana, kertoi kuinka raskasta oli tarjoilla ylös huvimajaan, kun käsissä oli raskas tarjotin ja alla keinuva riippusilta ja vuolas virta. Mutta jos vieraat olivat tyytyväisiä, sai tarjoilija runsaat juomarahat.

Harmaalinnaa ei ole enää jäljellä, ei riippusiltaa eikä huvimajaa, mutta kivirappuset ja niiden yläpuolella oleva tasanne ovat säilyneet.

Ruukin uimahuone oli jäänyt ihmisten mieleen kauniina ja kiehtovana senkin jälkeen, kun se oli purettu tai siirretty muualle. Muisteltiin sen koristeellisia, värillistä lasia olevia ikkunoita ja lankkuränniä, josta voitiin ohjata suihku halukkaiden niskaa.

Paikkakunnan muut asukkaat eivät yleensä osallistuneet ruukin seuraelämään. Ruukki eli omaa,

kiinnostavaa, mutta salaperäistä elämäänsä. Kerran kuitenkin, kun Woss oli johtajana, pitäjän säätyläiset kutsuttiin tehtaalle juhliin. Niistä tulikin monessa suhteessa merkilliset pidot. Kummastusta vieraissa herätti se, että isäntäväki ei tullut syömään vieraiden kanssa, vaan heille oli katettu pöytä eri huoneeseen. Kun juhlat päättyivät, ja vieraat valmistautuivat lähtöön, ei heidän hevosiaan löytynyt. Hetken kuluttua palveluskunta tuli huviajelulta kovalla kolinalla. Rovastin samoin kuin Pasalan paronittaren hevoset olivat vaahdossa kovasta ajosta. Wossin pidoista puhuttiin kauan.

Ruukilla oli omat luottomiehensä. Sellainen oli Kalle Herranen. Hän kuskasi tarvittaessa ruukin johtoa ja virkailijoita. Niinpä hän päivysti konttorin liepeillä valmiina palvelukseen, jos kyytiä tarvittiin. Hän kuljetti vain arvokkaimpia lasteja Tahkonrantaan. Pietarin radan valmistuttua ajettiin talvisin rahtia Kaipiaisten rautatieaseman ja Huutokosken väliä. Kaipiaisten pieni asema sijaitsee Kouvolasta muutamia peninkulmia itään. Edestakainen matka kesti noin viikon. Kerrotaan Kalle Herrasen kuljettaneen raudoitettuja

rahakirstuja aseistettujen vartiomiesten saattamana asemalta ruukille. Herranen oli oppinut hiukan venäjää, joten hän tuli toimeen umpivenäläistenkin kanssa.

Suurin osa ruukin tavallisista työntekijöistä on unohtunut. Tunnemme nimeltä vain joitakin. Sellaisia ovat juuri edellä mainitut kuski Kalle Herranen, tarjoilija Lotta Lindqvist, kauppias Haaranen ja uuttera

malminostaja Kalle Tyrväinen. Sellainen oli myös Filippoff eli Vilipohvi, kuten kansa häntä kutsui. Hän oli ollut ruukilla jonkinlaisena päällysmiehenä, ja ruukin lopetettua toimintansa hän jäi asumaan mökkiinsä ruukin lähistölle. Filippoff oli leskimies, jolla oli kaksi aikuista tytärtä Pietarissa. Hänet muistetaan

ystävällisenä, vieraanvaraisena ihmisenä, jonka luona lapset vierailivat mielellään. Filippoff kun tarjosi aina jotakin hyvää, pääsiäisenä pääsiäismunia, ja vehnästä. ”Ryssän piäsiäinen” kiinnosti luterilaista väestöä ja jotakin ortodoksisesta kulttuurista välittyi ihmisille: ikonit, ristinmerkki, virpominen, pääsiäismunat ja leivonnaiset.

Ekateriinan koulu

Huutokosken ruukin alueella oli paljon lapsia, sillä olihan työntekijöissä paljon perheellisiä. Niinpä Putilov ja hänen vaimonsa (J)ekateriina perustivat tehtaansa lapsille kansakoulun. Se oli ensimmäinen kansakoulu Joroisissa ja aloitti toimintansa 9. helmikuuta 1869. Kansakouluasetus annettiin 1866, mutta kunnat olivat aluksi kovin hitaita perustamaan kouluja. Uno Cygnaeuksen johtama Jyväskylän seminaari aloitti

toimintansa 1863 ja ensimmäiset koulutetut kansakoulunopettajat valmistuivat keväällä 1867. Jekateriinan koulun, niin kuin koulua kutsuttiin, ensimmäinen opettaja oli Wilhelm Kukkonen, Jyväskylästä

valmistuneita.

Koulu toimi aluksi tilapäishuoneisossa, mutta vuoden lopulla valmistui koulutalo Pieksämäen tien varteen, ruukille eroavan tien haaraan. Koulusalin lisäksi siinä oli opettajattaren asunto, keittiö ja kaksi kamaria.

Uusi Suometar n:o 14 17.2.1870 Joroisista helmikuun 7 p:nä

Sunnuntaina viime tammikuun 9 p:nä vihittiin Huutokosken rautaruukin kansakoulu, joka tosin jo viime vuonnakin on vaikuttanut sivistyksen levittämistä, vaan nyt muutettiin uuteen taloon, koulukartanoon.

Vihkimyksen toimitti hra varapastori Hypén erinomaisen kauniilla ja liikuttavalla puheella, joka myös oli sovitettu päivän tekstiin. Vihkimyksen lopetettua, pidettiin yleinen puolipäiväinen kaikille, jotka tässä juhlallisessa tilassa läsnä olivat. Niin kuin juhlissa tavallisesti, innostui tässäkin puheen pitämiseen, vaan näistä tahdomme ainoastaan mainita koulun nykyisen opettajan Ville Kukkosen, joka ainakin meistä, oli kaunis, asiata koskeva ja ei ainoastaan tarkoittanut esimiesten kiitosta ja suosiota, jota luulimme erään puhujan pitkillä loruilla haparoineen. Tällä muistutuksella emme suinkaan tahdo kieltää kunniaa ja kiitosta, joka koulun asettamisesta tulee sekä ruukin omistajalle hra valtioneuvos Putiloffille että häneltä asetetulle ruukin hallitukselle, joka nykyään on melkein suomalainen. Tämä on vielä sitä ilahduttavampi, kun

valtioneuvos Putiloff ei kuulu Lutherilaiseen uskontoon, eikä edes ole Suomen alamainen. Miten suuresta

arvosta koulu näin isossa liikekohdassa on, emme tarvinne tarkemmin selittää, kun vaan ilmoitamme, että seuraavana päivänä kansakouluun ilmoitettiin lähes sata oppilasta ja sunnuntaikouluun toista sataa, josta jokainen huomannee koulun myöskin tarvitsevan varsinaisen apulaisopettajan.

Koulun kustannuksista vastasivat Putilovit. Rouva Putilov tarjoutui maksamaan koululle 400mk vuosittain sillä ehdolla, että tyttöjen opettajaksi hankitaan seminaarin käynyt pätevä opettajatar. Valtio avusti myös koulua. Miesopettaja sai 600mk ja naisopettaja 400mk vuodessa. Lisäksi velvoitettiin tehtaan työntekijöitä suorittamaan koulun kassaan 1% palkastaan.

Koulutyö käynnistyi reippaasti. Virallisten avajaisten jälkeen oppilaita oli 73 ja pienten lasten koulussa 33.

Pienten opettajana oli Hilja Pettersson.

Helsinfors Dagblad n:o 96 28.4.1870 (suomennos)

Kansakoulujen vaikutuksista on meille kirjoitettu seuraavaa: Siitä ei ole kauan, kun Katariinan tehtaan kansakoulu Joroisissa vihittiin. Jo nyt voi tyytyväisyydellä panna merkille sen hyvää tekevän vaikutuksen.

Kun aiemmin kulki mainitun tehtaan ohitse, oli surullista nähdä, kuinka tehtaan työntekijät pyhäisin kuluttivat aikaansa: juopottelivat ja hoilaten kuljeskelivat maantiellä edestakaisin. Nyt sitä vastoin kulkee samaa tietä iloiten, sillä kun kyseessä oleva koulu perustettiin, se rakennettiin yleisen, Joroisista

Pieksämäelle johtavan tien viereen. Näin myös matkustajalla on mahdollisuus havaita suuri joukko samoja työntekijöitä, mutta nyt kokonaan toisenlaisen hengen läpäiseminä. Nyt he kokoontuvat kouluun tai sen ympärille kuunnellakseen luentoja tai osallistuakseen lauluharjoituksiin, joita pitää virassa oleva

kansakoulunopettaja. Näin edistyy ajan henki, sisältäen yhä enemmän valistusta.

Tässä yhteydessä kannattaa myös mainita, että edellä mainitun tehtaan henkilökunta yhdessä on kerännyt melkoisen kauniin summan rahaa kootakseen kirjaston.

Pätevää naisopettajaa ei saatukaan heti ja huolestunut opettaja Kukkonen kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, valtioneuvoksettaren lupaama vuotuinen avustus kun uhkasi jäädä saamatta. Kukkonen arveli, että tehdasseudun huono maine ei ole asialle eduksi. Niinpä hän kirjoitti, että oli saatu ”ordinaria

vallesmannikin, jonka tulee katsoa siivon elämän perään ja panna kulkurit kiinni”. Naisopettaja saatiin kuin saatiinkin. Hän oli Josefina Östdahl Lopelta, Jyväskylän seminaarin ensimmäisen vuosikurssin oppilaita, Cygnaeuksen ensimmäisiä kasvatteja siis.

Tyttöjä ja poikia opetettiin erikseen. Koska oli vain yksi luokkahuone, opetusta annettiin vuorotellen aamukahdeksasta iltaseitsemään. Pienten lastenkin opetus tapahtui vuorotellen varttuneempien

oppilaiden kanssa samanaikaisesti. Oppikursseissa noudatettiin kansakouluasetuksen määräämiä aineita ja oppimääriä. Koulurakennuksen ahtaus aiheutti sen, ettei pojille voitu opettaa käsityötä kuin tunti viikossa.

Sen vuoksi he saivat harjoitella ”puolen päivää viikossa kotonaan vuoleskelemalla kaikenlaisia pieniä työaseitten malleja, joista parhaat, kilvoituksen herätykseksi, on koulussa palkittu pienellä lahjalla.”

Koulussa harrastettiin myös maataloutta. Pojat raivasivat pienen peltotilkun, jossa jokaisella oli oma penkkinsä, johon kylvettiin isännistön antamat keittiökasvien ja kukkien siemenet. Näitä penkkejänsä kävivät oppilaat sitten kesällä hoitelemassa.

Alkuinnostuksen jälkeen koulun vireä toiminta laantui. Monenlaiset hankaluudet vaikeuttivat koulutyötä.

Väestö vaihtui tehtaalla yhtä mittaa, asunto-olot olivat mitä olivat, lapset tulivat kouluun epäsäännöllisesti, kun ei ollut kenkiä jne. Yhtiö oli joutunut rahavaikeuksiin eikä koulusta enää pidetty huolta, vaan se jätettiin toimimaan ilman johtokuntaa, miten parhaiten taisi. Opettajien palkat maksettiin kovin epäsäännöllisesti ja koulun rahaston tilit menivät sekaisin.

Tarkastaja kävi koululla 1874 ja antoi tiukan arvioinnin. Oppilaiden vihot ja piirustukset olivat kyllä hyvät, mutta tiedot hatarat ja opettajat vähän innostuneita työhönsä. Opettaja Östdahl oli tullut

huonokuuloiseksikin.

Tehdas ilmeisesti havahtui koulun tilanteesta. Johtokunta asetettiin jälleen ja koulukassan tilit selvitettiin.

Mutta kun työmahdollisuudet tehtaalla vähenivät ja väki alkoi hakeutua muualle, niin oppilaiden koulunkäynti muuttui entistäkin epäsäännöllisemmäksi. Koulun viimeinen toimintavuosi oli 1877-1878.

Jekateriinan koulu sulki ovensa.

Opettaja Kukkonen oli hakenut opettajaksi Kuopioon jo koulun alkuaikoina. Hänen tilalleen oli tullut Simo Eerikäinen. Opettajien myöhemmistä vaiheista on löytynyt tietoja. He tekivät kaikki mittavan opettajan uran ja olivat sen ajan opettajien tapaan yhteiskunnallisesti hyvin aktiivisia. Josefina Östdahl päätyi lopulta Hattulaan ja Simo Eerikäinen Rantasalmelle.

Ruukin koulurakennuksessa toimi myöhemmin vuosina 1913-1917 Huutokosken kunnallinen kansakoulu.

Mutta kun uusi Huutokosken koulu rakennettiin rautatieaseman läheisyyteen, oli ruukin koulun aika lopullisesti ohi.

Tehtaan lopettaminen

Tehdas joutui taloudellisiin vaikeuksiin 1870-luvun alussa. Putilov myi tehtaan 1873 Putilovin tehdas OY:lle.

Vuonna 1877 alkoi sota Turkkia vastaan, seurasi pulakausi ja paperiruplan romahdusmainen lasku. Toinen syy vaikeuksiin oli saha- ja paperiteollisuuden nousu. Metsiä ei enää kannattanut polttaa puuhiileksi.

Yleensäkin sahat olivat vastustaneet ruukkien perustamista ja ruukit sahojen. Järvimalmivaratkin alkoivat ehtyä.

C.A. Charpentier tuli Huutokosken tehtaan johtajaksi 1870-luvun lopulla. Hän sai tehtäväkseen tehtaan hajottamisen. Hänen kuoltuaan työtä jatkoi hänen puolisonsa Maria Charpentier. Huutokosken tehdas lopetettiin virallisesti 1877, mutta tiedetään ruukin toimineen aika-ajoin myös 1880-luvulla.

Tehtaan lopetettua toimintansa sen venäläiset työntekijät siirtyivät takaisin Venäjälle, Pietariin tai sen lähiympäristöön, mutta jäivät Joroisten kuntalaisiksi ja palasivat sitten Joroisiin vanhuuden päiviksi. Vielä 1900-luvullakin koitui kunnalle suuria menoeriä tehtaan työväen elättämisestä. Lukuisat ympäristön talolliset ja torpparit, jotka olivat pestautuneet ajamaan ”ruukin rahtia”, menettivät tämän lisäansion.

Pietariin muutti myös ruukin suomalaisia työntekijöitä.

Tehtaan rakennukset seisoivat pitkään tyhjillään. Harmaalinna myytiin 1890 Lehtoniemen tehtaan johtajan asunnoksi. Ruokoniemen palsta myytiin 1887 Järvikylän Grotenfeltille. Tilasta erotettiin silloin itse

tehdasalue ja kosken vesivoima. Alue myytiin huutokaupalla 1891 Oravin tehdas OY:lle, joka myi sen edelleen Oravi Haapakoski Bruks AB:lle.

Nimismies Hypén osti tämän palstatilan vuonna 1905. Hän lahjoitti sen ottotyttärelleen Alice Hypénille, joka oli naimisissa insinööri Arvosen kanssa. Alueella on nykyisin kalanviljelylaitos, Huutokosken Arvokala, jota johtaa Alice Arvosen pojanpoika Kaj Arvonen. Ruukista on jäljellä harmaat rauniot, asuinrakennus, makasiini ja kivirappuset.

Paikan muisti

Puolen kilometrin päässä lapsuudenkodistani on paikka, jota sanotaan Arpiaiseksi. Kotitie tekee siinä loivan mutkan ja sitten tullaan mäennyppylälle, Arpiaiselle. Ruukin aikana siinä oli ollut hotelli. Perheessämme puhuttiinkin yleisesti hotellin raunioista. Minun lapsuudessani 1950-luvulla seutu oli jo metsittynyt, ja

”rauniot” olivat rakennusten pohjia ja kivijalkoja, sammaloituneita möykkyjä. Selvästi saattoi kuitenkin nähdä, että siinä oli ollut rakennuksia.

Paikka oli meille lapsille mieluisa. Talvella laskimme siellä mäkeä, ja kesällä sieltä löytyi runsaasti

metsämansikoita. Se oli ensimmäinen paikka kotipiirin ulkopuolella, jonne saimme mennä ilman aikuisten valvontaa. Mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Mansikat punoittivat siinä kotitien molemmin puolin, ja olihan aika erikoista poimia mansikoita hotellin raunioilla. Se tuntui antavan marjaretkillemme salaperäistä hohtoa.

”Miksi tätä paikkaa sanotaan Arpiaiseksi?” kysyin kerran isältäni. ”Kerrotaan, että siinä on asunut ruukin aikaan Arpiainen-niminen mies”, oli vastaus. Tämä tieto teki mansikkapaikastamme entistäkin

kiehtovamman. Mutta oliko se totta? Halusin uskoa, että oli. Siitä lähtien mansikoita poimiessa ajatus usein viivähti Arpiaisessa. Missä hän ihan tarkalleen asui? Oliko hänellä perhettä. Mistä hän oli tullut?

Nuorena opiskelijana tein kotiseutuaiheista seminaaritutkielmaa Huutokosken rautaruukista. Tutkiessani Grotenfeltin Joroisten historiaa löysin sieltä kuvauksen ruukin koulusta ja luettelon sen johtokunnan

jäsenistä. Niiden joukossa oli työmestari F. Arpiainen. Näin sain tietää, että isäni muistitieto todennäköisesti piti paikkansa. Mutta mistä löytyisi lisää tietoja? Niitä ei silloin löytynyt.

Muutama vuosi sitten viettäessäni joululomaa sisareni luona etsin kirjahyllystä luettavaa. Vedin sieltä mielenkiintoisen näköisen paksun kirjan. Se oli Sortavalan seminaarin historia ja oppilasmatrikkeli. Aloin selailla sitä A:sta alkaen. Sieltä nousi silmiini seuraava tieto: Arpiainen Anna Elliida, * 4.8.1868 Joroinen; + 26.12.1901 Hirvensalmi. Vht. Puuseppä Fredr. Wilhelm Arpiainen ja Johanna Lamm. Kansakoulu.

Päästötodistus Sortavalan seminaarista 1892.

Tiesin heti, että nyt löytyi jotain tärkeää. ”Tule katsomaan mitä löysin! Onkohan tämä meidän Arpiaisemme?” Siitä oli otettava selvää. Sisareni avasi tietokoneen, ja vielä samana iltana alkoi löytyä Arpiaisista tietoa. Muutaman päivän aikana löytyi suurin osa Arpiaisten ruukkiperheen jäsenistä.

Fredrik Wilhelm Arpiainen perheineen tuli Huutokoskelle vuonna 1863 tai 1864 Pieksämäen Porsaskosken ruukilta. Hän eteni urallaan hyvin osoittaen työssään tarkkuutta ja taitavuutta. Joroisissa pidettiin 9. ja 10.

syyskuuta 1872 maatalousnäyttely.

Helsingfors Dagblad n:o 256

Helsinki 19. syyskuuta 1872 ote suomennos Joitakin merkintöjä maatalousnäyttelystä Joroisissa 9. ja 10. syyskuuta.

Kauppa- ja käsiteollisuus

Tällä osastolla oli näytteille asetettujen tuotteiden joukossa suuri rautasorvi, jonka oli valmistanut kaikilta osiltaan seppämestari Arpiainen herra Putiloffin Huutokosken tehtaalta. Tämä suuri laite oli kaikkien sitä koskevien arvostelujen mukaan valmistettu erityisellä tarkkuudella. Mutta se oli rakennettu samalla myös tyylikkäästi, joten se oli lähes koriste siinä huoneessa, minne se oli asetettu. Joka tapauksessa on ilo tietää,

että suomalainen mies, vaikkakin Putiloffin koneiden avulla, on valmistanut niin kauniin koneen, joka ei jää jälkeen hienoimmastakaan ulkomailla esitellystä tämän alan tuotteesta. Tämän lisäksi Arpiaiselta oli asetettu näytteille pienempiä työkaluja, kuten esimerkiksi ruuvipenkki, kaikki yhtä tyylikkäästi valmisteltuja.

Suomenlehti n:o 1 7.1.1873

Maanviljelykokouksesta Joroisten pitäjässä 9. ja 10. päivä syyskuuta 1872. ote

Miesväen käsiteosten joukossa oli eräs Huutokosken konepajan työnjohtaja, Arpiaisen valmistama rautavarvi, joka veti puoleensa huomion, ja sen se todellakin ansaitsikin sen puolesta, että on tehty mieheltä, joka ei ole käynyt mitään tieteellistä kone-opillista koulua, vaan omin neroinsa tutkinut ja käytännöllisesti harjoittanut teollisuusalaa, edistyen hyvin, niin kuin mainittu kone, ulkomailta tuotuin vertainen, kyllin todisti, tuottaen tekijälleen suurta kiitollis-ansiota. Pientä ompelukonetta näyttiin myös ahkerasti silmäiltävän.

Arpiaisilla oli kuusi lasta, joista kaksi vanhinta, Wilhelmiina ja Fredrika, syntyivät Pieksämäellä. Fredrika kuoli vähän päälle vuoden vanhana ennen Huutokoskelle muuttoa. Seuraavat lapset Robert, Cecilia Ottiliana, Anna Ellida ja Johan Arvid syntyivät Huutokoskella.

Wilhelmiina Arpiainen valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista 1881 ja toimi opettajana Säkkijärvellä.

Sulhasen kuoltua Wilhelmiina Arpiaisen kutsumus lähetystyöhön vahvistui. Hän tarjoutui Suomen Lähetysseuran palvelukseen, mutta yksinäisiä naisia ei vielä silloin lähetetty Afrikkaan. Wilhelmiina Arpiainen lähti Suomen Vapaakirkon lähetystyöntekijänä Kiinaan ja oli lähettinä vuosina 1893-1900, 1906- 1915 ja 1918-1922, yhteensä noin kaksikymmentä vuotta. Arpiaista pidetään suomalaisen naislähetystyön edelläkävijänä. Hän kuoli vuonna 1922 Yongfengissa Kiinassa.

Kuolema vieraili perheessä usein. Robert Arpiainen kuoli Huutokoskella kymmenen kuukauden ikäisenä.

Lapsista vain Cecilia Ottiliana solmi avioliiton.

Anna Ellida Arpiainen valmistui opettajaksi Sortavalan seminaarista 1892 ja toimi opettajana Piippolassa, Säkkijärvellä, Joroisissa ja Hirvensalmen Pyörnilässä kuolemaansa saakka. Anna Ellida Arpiainen kuoli Tapaninpäivänä 1901 Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa 33-vuotiaana.

Fredrik Arpiainen menetti aikuisen tyttärensä ja puolisonsa Johannan samana vuonna. Johanna Arpiainen (o.s. Lamm) kuoli 4. heinäkuuta 1901 Kuopiossa.

Kun ruukin toiminta hiipui 1870-luvun loppupuolella, Fredrik Arpiainen muutti Pietariin, niin kuin monet muutkin ruukin työntekijät. Pietarissa kuoli perheen nuorimmainen, Johan Arvid, seitsemän vuoden ikäisenä. Vuosisadan vaihteessa Arpiaiset muuttivat Kuopioon Kurkimäelle. Perhesurut eivät ilmeisesti pystyneet täysin lamauttamaan Fredrik Arpiaista, koskapa hän jaksoi toimittaa Helsingin Ammatti- ja Teollisuusnäyttelyyn keksimänsä kangaspuut. Helsingin Sanomat kuvaa näitä kutomakoneen kaltaisia kangaspuita näin:

”Fredrik Arpiainen Kurkimäeltä on tehnyt sellaiset kangaspuut, ettei tarvitse sukkulaa heittää, eikä polkimia käyttää, mutta silti vain siistiä kangasta sukkelasti syntyy. Arpiainen on Pietarissa ollessaan

konetyömiehenä kangaspuut keksinyt ja täytyypä sanoa, että kyllä ne kelpasi näyttelyyn tuoda. Uteliaasti monet silmät aina siellä vartioitsevat noiden ihmeellisten kompeiden helskytystä.” Helsingin Sanomat n:o 165 22.7.1908

Lapsuutemme mansikkapaikka, Arpiainen, talletti nimessään muiston asukkaistaan. Tiedämme heistä nyt enemmän kuin osasimme toivoakaan. Kumman todellisiksi ja suorastaan läheisiksi he ovat meille käyneet, nämä ajallisesti jo melko kaukaiset naapurimme.

Arpiaiset

Arpiainen Fredrik Wilhelm s. 8.12.1827 k.14.5.1917 Pieksämäki Kuopio

puoliso: Johanna Lamm s. 7.2.1837 k.4.7.1901 Pieksämäki Kuopio

Lapset: 1. Johanna Wilhelmina

s. 6.11.1859 k.13.2.199 Pieksämäki Yongfeng, Kiina opettaja, lähetystyöntekijä

2. Fredrika Charlotta

s. 27.4.1862 k. 10.7.1863 Porsaskoski, tehdas Pieksämäki

Pieksämäki (kikhosta=hinkuyskä) 3. Robert

s. 25.6.1864 k. 28.4.1865

Huutokoski

4. Cecilia Ottiliana

s. 22.2.1866

Huutokoski

puoliso: Schoultz Carl Fridolf s. 14.3.1859 Kuopio

vihitty 26.5.1895 Pietari lapsi: Choultz Cecilia Adéle s. 8.12.1898 Helsinki

5. Anna Ellida

s. 4.8.1862 k. 26.12.1901 Huutokoski Helsinki, Hirvensalmi

opettaja

6. Johan Arvid

s. 14.5.1872 k.28.5.2879

Huutokoski Pietari, Pietarin suomalainen Marian seurakunta

Lähteet:

Grotenfelt N. Karl: Joroisten historia I 1931 Grotenfelt N. Karl: Joroisten historia II 1936

Häyrinen Heimo: Isoisän mukana Huutokoskella, Joroisten Maanpuolustusmuseon julkaisu 2002 Ikonen Irene: Huutokosken rautatehdas, seminaaritutkielma 1968

Jyväskylän seminaari 1863–1937. Muistojulkaisu. Toim. J.M. Mikkola, Artturi Leinonen, Sulo Rekola Kaartinen Kalervo: Ekateriinan koulu; Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja 1938;

http://www.kasvhistseura.fi/dokumentti/1301080919_kaartinen1938.pdf

Turunen Mirja(toim): Ruukkien retki – Historic Ironworks of Finland 1998 Salokorpi Asko: Suomen rautaruukit 1999

Viikki Raimo: Joroisten historia I

Kansalliskirjasto – Digitoidut aineistot – Historiallinen sanomalehtikirjasto https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search/

Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ry. Digiarkisto www.sukuhistoria.fi

Suomen Sukututkimusseura. Historiakirjat.

hiski.genealogia.fi

Lehtikirjoitusten suomennokset Päivi Lahtinen