AIKUISKASVATUS 2/2002
155
Onko aikuiskasvatustiede kriisissä? Mielestäni on. Kriisi näkyy oppivan organisaation ideologian hyväksymisenä sekä perusteettomana työssä oppimisen ihailuna – liturgi- sia lausumia kriittisen reflekti- on tärkeydestä toistellaan mantran lailla. Soveltavaa tut- kimusta tehdään kritiikittö- mästi hymistellen ja lähtökoh- taisesti siten, että tilaaja eli ra- hoittaja on aina oikeassa. Jos rahoittaja kannattaa oppivan organisaation ideologiaa tai työssä oppimista koulutuksen menetelmänä, kannattavat nii- tä myös ”rinta rottingilla pai- kalle pyyhältävät kirkasotsai- sesti seteliselkärankaiset ai- kuiskasvatustieteilijätkin“.
Käsittelen ensiksi nämä kriisin ilmentymät ja siirryn vasta sen jälkeen itse teoksen arvioin- tiin. Tällainen käsittelytapa vastaa nimittäin parhaiten teoksen lukemisen prosessiani.
Pilkkakirves heilumaan!
Isä Työnantaja on aikuiskasva- tustieteessä määritelmällisesti aina oikeassa. Työelämään kohdistunut aikuiskasvatustie- teellinen tutkimus on oivalta- vasti kyennyt sivuuttamaan merkittävät ihmistieteelliset kysymykset vetoamalla oppi- van organisaation ideologiaan ja ihmiskuvaan. Sopiva sosiaa- lisuus ja pyyteetön uhrautu-
Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjistä apu aikuiskasvatustieteen kriisiin?
Vilma Hänninen, Jukka Partanen ja Oili-Helena Ylijoki (toim. 2001).
S o s i a a l i p s y k o l o g i a n s u u n n a n n ä y t t ä j i ä . Tampere. VASTAPAINO
vaisuus ovat oppivan organi- saation malleissa toivottuja hyvän työntekijän ominai- suuksia. Kuitenkin samanai- kaisesti oppivan organisaation ihmiskäsitys on toiselta puo- len myös yksilöllisyyttä koros- tava. Ihminen on, tai hänen ainakin pitäisi olla tietoinen ja tavoitteellinen, aktiivinen ja innostunut, elämän projek- teiksi kokeva ja ongelmat haasteiksi mieltävä, suorituk- sia korostava ja itsensä omasta onnistumisestaan – tai varsin- kin epäonnistumisestaan – vastuullistava.
Oppivan organisaation ihmisihanne on siis ylideter- minoitunut siinä mielessä, että ihmiseltä saatetaan odot- taa ylipäätään liiaksi ominai- suuksia, jotka osittain ovat vaikeasti yhteensopivia. Hy- vältä työntekijältä odotettavat psykologiset ominaisuudet eivät ole vähäisiä. Niiden li- säksi toivotaan sellaisia sosiaa- lisia ominaisuuksia, jotka vai- kuttavat olevan ristiriidassa odotettavien psykologisten ominaisuuksien kanssa. ’Tii- min eteen työskentelevä, or- ganisaatioon voimakkaasti si- toutuva, tavoitteellinen, suo- ritushakuinen ja itsensä epä- onnistumisistaan vastuullistava yksilö’ – eikö samankaltainen ideologia kajahtanut Neuvos- toliitossa 1930-luvulla Stali- nin toteuttamassa neuvosto- ihmisen kasvatusprojektissa?
Olisiko kenties kriittisen or- ganisaatiososiologian jo aika rinnastaa Isä Aurinkoisen van- kileirit oppivaan organisaati- oon?
”Ulos projekteihin oppimaan” -tyyppinen peda- gogiikka on ajan henki. Työs- sä oppiminen vaikuttaa ole- van viisasten kivi, jonka avul- la opetuksen pulmat ratkais- taan. Sensitaatio, habituaatio, klassinen ehdollistuminen ja välineellinen oppiminen ovat edelleen olemassa olevia op- pimisen teorioita. Sensitaati- on ja habituaation avulla kye- tään ymmärtämään ja selittä- mään, miten ihminen oppii uudessa työympäristössä sel- viämään, jäsentämään, siivi- löimään ja valikoimaan ärsy- ketulvan havainnoiksi. Klassi- sen ehdollistumisen avulla se- litetään vallan toimivasti esi- merkiksi työtyytyväisyyden elimistöllinen puoli. Jos työntekijälle tulee etova olo heti, kun hän tarttuu työ- paikkansa ovenripaan, on tuo tunne kenties työssä oppimi- sen tulosta? Välineellisen op- pimisen avulla voidaan ym- märtää paitsi yksittäisten ope- raatioiden oppiminen, niin myös tilannekohtaisesti yleis- tettävien persoonallisten omi- naisuuksien tason muutos.
Aloitteellisuus ja sinnikkyys ovat hyvältä työvoimalta odo- tettavia persoonallisia ominai- suuksia, joiden tasoon voi- daan oppimiskokemusten avulla vaikuttaa.
Työssä oppiminen on pääasiallisesti hahmotettu myönteiseksi oppimiseksi, jossa yksilö kriittisesti reflek- toi kokemuksiaan ja oppimi- siaan. Tärkeä ja arvokas tutki- muskohde tuokin; samalla kuitenkin itse oppimisen val-
156
AIKUISKASVATUS 2/2002 tavirta on kadonnut näkyvistä.Työssä oppimisen pedagogii- kassa ei liioin ole pohdittu psykologian emeritusprofes- sori Yrjö-Paavo Häyrysen ai- koinaan tekemää kysymystä,
”opitaanko kaaosteorian pe- rusteet parhaiten elämällä kaa- oksessa”. On vallan mahdollis- ta, että kaaoksessa opitaan vain temput, joiden avulla kaaoksessa selviydytään. Näp- pärät pikku temput kääntyvät pikaisesti ammattilaisuuden kehittymisen esteiksi.
Vilma Hännisen, Jukka Partasen ja Oili-Helena Ylijo- en toimittama teos on synty- nyt luentosarjan oheistuottee- na. Eri sosiaalipsykologit ker- toivat mieliteoreetikostaan, hänen tutkimuksistaan, elä- mästään ja mielenlaadustaan.
Näin teokseen on valikoitu- nut esiteltäväksi yhteensä 17 sosiaalipsykologian suunnan- näyttäjää. Heistä vain yksi on nainen, joten kirjan työnime- nä pitkään käytetty ”Ukkogal- leria”-nimitys oli paitsi haus- ka, niin myös osuva.
Kirja koostuu neljästä osasta. Ensimmäisessä osassa esitellään jykevät klassikot Darwin, Freud, Mead, Vy- gotski ja Lewin. Jykevien klassikoiden esittely oli naut- tivaa luettavaa. Klassikot itses- sään rupesivat elämään mie- lessäni; artikkelien myötä he piirtyivät myös tiettyä histo- riallista aikaa eläneinä ihmisi- nä esiin.
Muissa teoksen osissa ei enää noudateta kronologis- ta järjestystä vaan artikkelit on koottu teemoittain. Toisessa osassa tarkastellaan psyykkisiä prosesseja sosiaalisesta näkö- kulmasta. Esiteltäviksi teoree- tikoiksi on valittu havaitse-
mista tutkinut Gibson, oppi- misprosesseja tarkastellut Bate- son, moraalista päättelyä tut- kinut Kohlberg ja emootio- tutkijana kunnostautunut, uk- kogalleriaan kuulumaton Arlie Hochschild.
Aikuiskasvatus-
tieteellisessä työssä oppimisen pedagogiikassa ovat havaitse- misprosessien lainalaisuudet jääneet hätkähdyttävän tunte- mattomaksi. Nykyaikaisessa li- turgiassa puhutaan huippu- suorituksista ja huippuosaa- misesta. Tällöin unohdetaan, että huippuosaamista ilmaise- va suoritus alkaa jo ympäris- tön ärsyketulvan käsittelystä – näennäisestä kaaoksesta kye- tään hahmottamaan oleellisin suoritukseen liittyvä tai sii- hen vaikuttava syvärakenne.
Kyse on havaintopsykologi- sesta hahmontunnistuksesta ja affordanssien havaitsemisesta.
Gibsonin havaintopsykologia avaa aikuiskasvatustieteilijälle oven kiinnostavaan maail- maan: hahmontunnistuksen ja affordanssien kytkeminen op- pimistapahtumaan voisi viedä oppimispsykologista tutki- musta eteenpäin.
Gregory Bateson tunnetaan aikuiskasvatustie- teessä, joten häntä ei tarvitse esitellä. Kohlbergin ja Hoch- schildin tutkimuksista aukeaa aikuiskasvatustieteelliseen tut- kimukseen kiinnostavia kysy- myksiä, jotka ovat aidosti kriittisiä. Artikkeleiden poh- jalta herää kysymään, josko oppivan organisaation ide- ologia vaatii moraalisen päät- telyn heikentämistä: palautu- mista lapsenomaiseen ”aina valmis kiltti partiolainen pyy- teettömästi auttamaan” -ajat- teluun.
Entäpä tunnepolitiikka?
Oppivan organisaation litur- giassa vedotaan sosiaalisiin roolinottoemootioihin. Hä- peän välttäminen ja kasvojen säilyttäminen suuntaavat ih- misten käyttäytymistä arjessa ja valintatilanteissa. ”Erityises- ti oman yhteisönsä pettämi- nen on ollut suurimpia synte- jä ihmislajin historiassa. Ja evoluutioympäristössä (suku- laiset ja ystävät) yhteisön ul- kopuolelle joutuminen on tiennyt yksilön tuhoa. Siksi ihmisellä on kova, välillä lähes ahdistava taipumus peilata jat- kuvasti hyväksytyksi tulemis- taan ja yrittää välttää lievem- män nolostumisen tai voi- makkaamman häpeän riskin sisältäviä tilanteita. Häpeä on tunne, joka on kehittynyt pi- tämään yksilöt moraalisina ja solidaarisina, perusasioiden suhteen konformistisina yh- teisönsä jäseninä.” (Tuohinen 2000,254).
Tiimiinsä sopeutunut työntekijä saattaa esimerkiksi todeta: Minun oli tuettava häntä tiimimme kasvojen säi- lyttämiseksi, vaikka en kyke- nekään pitämään hänen toi- mintaansa kaikilta osin moraa- lisesti hyväksyttävänä. Tuossa lauseessaan sitoutunut työnte- kijä perustelee kantaansa sosi- aalisiin roolinottoemootioi- hin vedoten (mitä muut ajat- televat minusta/meistä, jos emme toimi sopivalla tavalla).
Velvollisuus käy selvästi ylitse moraalin. Vastaavasti surulli- sen kuuluisissa Lahden maail- manmestaruushiihdoissa 2001 suomalaishiihtäjät kunnostau- tuivat kiellettyjen aineiden käytössä ja toistuvassa päin naamaa valehtelussa. Huippu- hiihtäjä väitti tiedotustilai- suudessa puhuvansa totta, koska on rehti jätkä. Muuta- K I R J A - A R V I O I T A
AIKUISKASVATUS 2/2002
157
mia viikkoja myöhemmin sa- mainen hiihtäjä totesi valeh- delleensa, jotta kaverit eli muut kiellettyjen aineiden käyttäjät eivät paljastuisi. Suo- men kansalle voidaan valeh- della, kunhan kunnia kaverei- den silmissä säilyy. Kunnia ja häpeä asettuvat kummassakin esimerkissä moraalisen päätte- lyn reunaehdoiksi, rajoiksi.
Toivottavasti esimerkit osoittavat, että sosiaalisten roolinottoemootioiden hyö- dyntämisessä on kyse erittäin vakavasta asiasta. Oppivan or- ganisaation ideologia raken- tuu niiden varaan: Ansaitse jatkuvasti paikkasi positiivi- sessa ryhmässämme äläkä va- hingossakaan epäile Isä Työn- antajaa. Kuulut joukkoon jos olet kuin me ja annat kaikkesi meidän eteen. Aikuiskasvatus- tieteessäkin olisi eettisen ja moraalisen pohdinnan paikka.
Olisi pohdittava, miksi olisi oikeus vaatia ihmisiltä tiettyjä emootioita, asenteita ja arvo- ja. Miksi ei pelkkä hyvä työ- suoritus muka riitä? Milloin ja miksi olemme luopuneet pe- rinteisistä arvoistamme, valis- tuksen, sivistyksen, tiedon ja yksilön itseisarvoisen merki- tyksen korostamisesta? Vai olemmeko luopuneet? Tai- vutteleeko meitä raha vai onko foucault`lainen vallan tajuntateollisuus musertanut kykymme nähdä?
Kolmannessa osassa esitellään sosiaalipsykologisen tehtävänasettelun haastajat.
Heistä ainoastaan Harre on jollain tapaa aikuiskasvatustie- teellisen tutkimuksen tunte- ma. Sitä vastoin Moscovici, Gergen ja Billig ovat selvästi tuntemattomampia suuruuk- sia. Heihin kuitenkin kannat- taa paneutua. Kliseisen ratio-
nalistista visio-organisaatio- kulttuuri-julkilausumat -tyyp- pistä tilaustutkimusta on työ- elämän kenttä pullollaan. Sitä vastoin uudet ja vähän van- hemmatkin sosiaalipsykologi- an suuntaviivat tarjoavat ajat- telun aihetta. ”Miten saadaan ihmiset haluamaan oikeita asioita?“ -tyyppinen kysymys on kasvatuksen ja johtamisen ydinkysymyksiä. Kenties sosi- aalisten representaatioiden naturalisointi on organisaatio- kulttuurin säätelyn voimavara?
Neljännen osan
muodostavat vuorovaikutuk- sen tutkimukseen keskitty- neet Blumer, Goffman, Gar- finkel ja Sachs. Mitenkä näitä vuorovaikutustutkijoita ku- vaisi ja jäsentäisi? Diskurssi- tai keskusteluanalyysi ei enää ole aikuiskasvatuksen tutki- muksessa uusi asia. Goffma- nista ja Garfinkelistä kannattaa kuitenkin pitää ottaa vaari.
Aikuiskasvatustieteelliset tapa- ustutkimukset saattavat avau- tua dramaturgisesta näkökul- masta innovatiivisella tavalla.
Lisäksi tietty tapaus (ilmiö/
positio) edellyttää sitä kan- nattelevan järjestelmän, joka yleensä piiloutuu katseelta.
Ihmisten kyky nopeisiin tul- kintakehyksen vaihtoihin on myös hätkähdyttävä piirre:
miten työelämän ongelmati- lanteissa moraalinen päättely ja tulkintakehykset kytkeyty- vät toisiinsa, miten määritel- lään, ketkä kuuluvat meihin, jotka olemme oikeutettuja tasa-arvoiseen kohteluun, ja ketkä kuuluvat ”niihin”, joita käsitellään erilaisessa moraali- sessa koodistossa?
Teos on mielestäni hyvä. Varttunut tutkija saa sitä lukiessaan ahaa-elämyksiä sekä uusia, innovatiivisia empiiri-
sen tutkimuksen keinoin rat- kaistavissa olevia kysymyksiä.
Opintojaan aloittelevalle ai- kuiskasvatustieteen opiskeli- jalle se on hyvä teos opetelta- vaksi. Jos on sen kunnolla op- pinut, on astunut hyvän aske- leen sosiaalispsykologisten nä- kemysten poluilla. Samalla on kertynyt aimo annos myös psykologista, sosiologista ja metodologista ”massaa”. Teos ei kuitenkaan ole helppo. On lukijasta itsestään kiinni, jääkö se kuolleeksi sanaksi vai te- keekö siitä itselleen elävää sa- naa. Tämä edellyttää vaivannä- köä, sen kysymistä miten suunnannäyttäjän näkemykset näkyvät minun itseni arjessa. - Tekstin konkretisointi on lu- kijan vastuulla. Valo tuli siis affordanssina, tarjoutumana, mutta lukijan on itse työstet- tävä valo valaistumiseksi.
Lähteet
Tuohinen, T. 2000. Heinäsirkka vai muurahainen? Suomalaisen työha- lun psykologisilla juurilla. Teokses- sa Tommi Hoikkala ja J.P.Roos (toim).2000 -luvun elämä. Sosio- logisia teorioita vuosituhannen vaihteesta. Helsinki: Gaudea- mus,238-266.
Juha Varila