325
4/2007 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
Tunnekokemus on merkittävä oppimisen lähtökohta
Katri Luukka (2007). Vastavalmistuneiden lähihoitajien koulutuk- senaikaiset merkitykselliset oppimiskokemukset vanhustyössä.
Tunnepeili oppimiskokemusten merkityksellistäjänä. Väitöskirja.
L
uukan tutkimukseen perehty- minen kiinnostaa minua, koska 1) opettajien kouluttajana halu- an ymmärtää, mistä syntyvät opiskelijoiden merkitykselliset oppimiskokemukset, 2) tuntei- den ja tunneälyn tutkijana minua kiinnostaa käsite tunnepeili, mitä se on ja miten sitä voi hyödyn- tää sekä 3) itse olen kouluttanut lähihoitajaopiskelijoita entisessä työpaikassani. Tässä arviossa- ni keskityn työn sisällölliseen tarkasteluun.Merkitykselliseksi oppimis- kokemukseksi Luukka määritte- lee opiskelijan itselleen tärkeäk- si arvioiman koulutuksenaikai- sen tapahtuman. Koska merkitys on tunnetta, se koskettaa. Mer- kityksellinen tapahtuma jää ihmisen tunnemuistiin riippumat- ta siitä, onko kokemus ollut energisoiva vai lamauttava.
Tietoiseksi nämä kokemukset tulevat yleensä vasta koke-
muksen pohdinnan kautta. Mer- kityksellisessä oppimiskokemuk- sessa opiskelijat tiedostivat itsessään tapahtuneen ajattelun ja toiminnan muutoksen.
Luukan tutkimuksen mukaan merkityksellinen oppimiskoke- mus liittyi vanhustyön kohtaa- miseen, osaamisen kehittymi- seen ja tahtomisen suuntaami- seen tunnetiloina. Näitä tunteita opiskelija peilaa sekä itsestään (minä ennen ja nyt, minä oppi- jana, minä keskeneräisenä, minä mahdollisuuksina) että toisista, merkityksellisistä muista ih- misistä ja työyhteisöistä.
Tutkimuksen lähtökohtien, tut- kimustehtävän ja keskeisten teo- reettisten tarkastelujen jälkeen Luukka löytää tunnepeilin – väitöstyössä edellytettävän uuden tieteellisen löydön.
Tunnepeili on metafora, joka kuvaa lähihoitajakoulutuksen aikaisia merkityksellisiä oppimis-
kokemuksia. Yksi esimerkki mer- kityksellisestä oppimiskokemuk- sesta on se, että opiskelija voi kokea vanhustyön ensimmäisen kokemuksen pelottavaksi kau- hukokemukseksi, joka koulu- tuksen aikana muuntuu posi- tiiviseksi, palkitsevaksi, haluksi auttaa vanhusta, kun opiskelija selviytyy erilaisista kohtaamisis- ta ja kartuttaa kokemustaan van- hustyöstä.
Luukan tarkoituksena on he- rättää positiivista keskustelua väestön ikääntymisestä ja van- hustenhoidosta. Se on mielestä- ni hyvä asia, koska positiiviset ajatukset saavat aikaan myön- teisiä tekoja ja tunteita – välittä- mistä – vanhuksia ja vanhustyö- tä kohtaan. Ihmisen ikääntymi- seen liittyy paljon kokemusta, viisautta, hiljaista tietoa, joka nyt elettävän tehokkuuden ja tuottavuuden aikakautena jää turhaan piiloon.
Tutkimuksen toinen tärkeä anti on lähihoitajaopiskelijoiden (myös kaikille muille ihmissuhde- aloille kouluttavien) opettajien
326 uNÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUSu4/2007
yms. opetusmenetelmiin liittyvä havainto: Ihmisen tunneko- kemus on tärkeä oppimisen lähtökohta (vrt. Tamminen 2004:
Olipa kerran lapsuus). Oppimi- sessa painotetaan liikaa kog- nition ja järjen merkitystä (menetelminä luennot ja tentit), mikä saattaa jopa kaventaa ihmisten välistä kohtaamista.
Ihmissuhdealan ja muidenkin alojen ammattilaiset joutuvat nykyään ”poisoppimaan” sel- laista ammatillista käyttäytymis- tä, että tunteita, varsinkaan hankalia tunteita, ei ole soveli- asta ilmaista muille työpaikalla (tässä tutkimuksessa em. ilmeni ensinnäkin siten, että opiskelijat eivät paljastaneet omia negatii- visia tunnetiloja kaikille ohjaajille, vaan omat tunteet opittiin peit- tämään sekä toiseksi myös siten, että tutkijalla itsellään ei ollut aiempaa käsitystä tunnetilan yhteydestä merkitykselliseen op- pimiskokemukseen).
Hoitotyössä on välttämätön- tä koskettaa vanhusta. Kosketus moninkertaistaa vuorovaikutuk- sen tunnekokemusten määrän ja intensiteetin (vrt. Kerstin Mo- berg: Rauhoittava kosketus).
Tunteita, merkityksiä ja koke- musta ei voi oppia kirjoista. Nii- den oppiminen edellyttää toimin- nallisia menetelmiä ja reflektiota.
Laadukas hoitotyön ammatilli- suus edellyttää omien tunteiden tunnistamista ja oppimista luot- tamaan niihin. Tunteet ohjaavat ajattelua ja toimintaa vuorovai- kutus- ja hoitotilanteissa.
Työssäoppiminen on merkit- tävin ammatillisen kasvun kehit- täjä. Tutkimus toi esiin sen, että opiskelijat joutuvat syystä tai toisesta helposti rooliristiriitaan opiskelijan (keskeneräisyys, riittämättömyyden tunne) ja hoitajan (osaaminen, hallinta) roolien välillä. Miksi opiskelijoi- denkin on vaikea hyväksyä oma keskeneräisyys opiskelun aika- na? Vastavalmistunut lähihoitaja hyväksyy keskeneräisyyden merkityksen. Toivoisin, että niin opiskelijat, työpaikkaohjaajat kuin opettajatkin saisivat olla keskeneräisiä oppijan ja yhteisen kasvamisen ”tiloissa” (vrt. Ves- terinen 2002: Ammatillinen har- joittelu osana asiantuntijuuden kehittymistä ammattikorkeakou- lussa), varsinkin kun ohjaaja on aina opiskelijalle malli – halusi hän sitä tai ei.
Luukan väitöstutkimus jatkaa hyvin työelämän tarpeisiin tehtyjä vielä harvalukuisia tun- netutkimuksia. Tutkimusten avulla on mahdollista vaikuttaa koulutuksiin ja arjen työkäytän- töihin. Tunnetyö on systemaat- tista, säännöllistä ja elämänikäis- tä, mikä olisi hyvä alkaa oppia jo peruskoulutuksen aikana. Tämä tarkoittaa sitä, että opiskelun aikaisia kokemuksia – myös muu- hun kuin työssäoppimiseen liittyviä kokemuksia – reflek- toidaan yhdessä toistuvasti.
Ihmisen hyvinvoinnin perusta on se, että hänellä on peilejä ympärillään. Ilman peilejä – toisia ihmisiä ja tässä tutkimuksessa
myös kriittistä itsetutkiskelua ja siitä saatua palautetta – ihmisen minäkuva jää rakentumatta tai vääristyy.
Luukan tutkimuksessa tulee esille se, kuinka helposti ihminen
”tuomitsee” tai mitätöi kollegan ammatillisen toiminnan (halu sa- maistua tai ei-samaistua hoitajan roolimalliin) pelkän havainnoin- nin ja oman tulkintansa perus- teella (ei siis esimerkiksi yhtei- sen pohdinnan kautta). (Tutki- muksesta ei käynyt ilmi, millä perusteella arvostelu tapahtui).
Jotta hoitajat jaksavat tehdä rankkaa, mutta inhimillisyydes- sään antoisaa hoitotyötä, toivon, että me ihmiset opimme olemaan armollisia toisillemme ja opimme rakentavasti luomaan yhteisöl- lisyyttä. Sen lähtökohtana on moninaisuuden sietäminen ja hankalissa tilanteissa kollegan auttaminen ennemminkin kuin
”tuomitseminen”. Myös se kuuluu ammatilliseen tunne- työhön.
Luukan teos on kieleltään paitsi perusteltua tieteellistä tut- kimuskieltä, myös ymmärrettävää ja sujuvaa luettavaa ei-akateemi- sen tutkinnon suorittaneille henkilöille. Suosittelen sitä kaikille vanhustyössä mukana oleville työntekijöille, opettajille ja opiskelijoille.
