86
Tiedotustutkimus 2007:2
VAALIT JA VIESTINTÄ
Isotalus, Pekka & Borg, Sami (toim.) 2007: PRESIDENTINVAALIT 2006. WSOY Oppimateriaalit:
Helsinki. 259 sivua.
Vaalit lisäävät aina politiikan- ja viestin- näntutkijoiden vuoropuhelua. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tämän kevään eduskuntavaalit eivät ole tässä suhtees- sa poikkeus. Vaaleihin liittyvä tutki- mus kiinnostaa myös kirjakustantamoi- ta, jotka eivät muuten välttämättä julkai- se yhteiskuntatieteellistä tutkimuskirjal- lisuutta. Presidentinvaalit 2006 -kirjan yhdestätoista artikkelista kuusi voi sel- keästi sijoittaa viestintätutkimuksen pii- riin, ja miltei kaikissa muissakin teksteis- sä käytetään media-aineistoja.
Presidentinvaalit 2006 perustuu jo ennen vaaleja tehtyyn päätökseen moni- tieteisen vaalitutkimuksen tekemisestä.
Taustalla on edellisistä vaaleista julkais- tu artikkelikokoelma Presidentti 2000 (Sophi 2000), jonka kirjoittajista moni on mukana tässäkin kokoelmassa. Kirjoitta- jat edustavat politiikan ja viestinnän tut- kimuksen eri oppialoja ja tutkimussuun- tauksia. Presidentinvaalit 2006 on moni- tieteisestä lähtökohdastaan huolimatta ehyempi ja järjestelmällisemmin toteutet- tu kuin Presidentti 2000.
Kirja alkaa Pekka Isotaluksen katsauk- sella viime presidentinvaalien vaiheisiin.
Katsaus perustuu Isotaluksen pitämään mediapäiväkirjaan, jossa seurattiin lähin- nä Helsingin Sanomia sekä Yleisradion, MTV3:n ja Radio Novan uutisia. Tällai- sen päiväkirjan avulla on varmasti mah- dollista rekonstruoida vaalien päätapah- tumat ja luoda yleiskuva vaalien kulus- ta. Ongelma lienee se, että muodostunut kuva noudattaa valtamedian näkemys- tä ja tukee käsitystä vaalien medioitumi- sesta. Vaihtoehtoiset tarinat ja valtame- dian ulkopuolelle sijoittuva jäävät tämän kuvan ulkopuolelle.
Kirjan artikkeleista Sami Borgin selvi- tys presidentinvaalien äänestyskäyttäyty- misestä, Villiina Hellstenin, Anne Maria Hollin ja Hanna Wassin tutkimus suku- puolen vaikutuksesta äänestämiseen, Heikki Paloheimon analyysi kansalaisten
johtajuusodotuksista ja Matti Wibergin kannanotto presidentti-instituution lak- kauttamiseksi sijoittuvat selvimmin poli- tiikan tutkimuksen alueelle ja viestintä- tutkimuksen ulkopuolelle. Borgkin tosin nostaa esille median roolin presidentin- vaalien henkilökeskeisyydessä, ja Wiberg tukee väitteitään media-aineistoilla ja
”vaalikampanjoiden epäonnistumisella”.
Hellstenin, Hollin ja Wassin sekä Palo- heimon analyysit pohjautuvat puhtaam- min kyselyaineistoihin. Mediatutkijaa voi silti kiinnostaa vaikkapa ensin mainit- tujen tutkimustulos, jonka mukaan vii- me presidentinvaaleissa sukupuoli ei rat- kaissut äänestyspäätöksissä ja että nimen- omaan miehet äänestivät tyypillisemmin omaa sukupuoltaan kuin naiset (s. 193).
Viestinnän tutkimuksen näkökul- maa edustaa muun muassa Pertti Suho- sen artikkeli mielipidemittausten roolis- ta vaalijulkisuudessa. Pitkään aihetta tut- kinut Suhonen kykenee vertaamaan vuo- den 2006 vaaleja aiempiin ja siten raken- tamaan historiallista jatkumoa mielipide- mittausten käytöstä. Suhonen on ottanut julkisuudessakin kantaa aiheeseen, mut- ta tässä artikkelissa hän pitäytyy pääasi- assa mittausten mediakäytön ja sovellus- ten erittelyssä. Vasta tekstin loppupuo- lella Suhonen arvioi mittauksia kriittises- ti, mutta ottaa samassa yhteydessä myös kantaa niiden puolesta.
Suurin osa kirjan media-analyyseista pohjautuu kielellisiin aineistoihin. Poik- keuksen tekevät Päivi Hovi-Wasastjer- nan analyysi vaalikampanjoiden visuaali- sesta ilmeestä sekä Liisa Tiittulan, Pirkko Nuolijärven ja Pekka Isotaluksen televisi- on vaalikeskustelujen ei-kielellisen esiin- tymisen analyysi. Ensin mainittu kohdis- tuu lähinnä ehdokkaiden mainoksiin ja vaalijulisteisiin. ”Medianäkyvyydestä on tullut yhä keskeisempi kampanjointita- pa” (s. 77), ja ”nykyisin vaalijulisteilla on lähinnä rituaalinomainen osa vaalikam- panjoissa” (s. 86), toteaa Hovi-Wasastjer- na. Sanottuun nähden vaalijulisteet ja - mainokset saavat analyysissa suuren huo- mion – etenkin kun historiallinen vertai- lu Kekkosen aikaan vie myös paljon tilaa.
Toisaalta historiallinen vertailu osoit- taa, että visuaalisen kampanjoinnin kon- ventiot ovat hämmästyttävän pysyviä (s.
87 88). Ehdokkaiden televisioesiintymisten
tyylin analyysi kertoo kuitenkin selvistä muutoksista presidentti-instituutiossa:
perinteinen ”valtiomiestyyli” nousi yhdek- si Halosta ja Niinistöä tv-esiintymisissä erotelleeksi tekijäksi. Olisinkin kaivannut kirjaan lisää nimenomaan sellaisen vaa- leihin liittyvän visuaalisen media-aineis- ton analyysia, joka ei ole kampanjakoneis- tojen kontrolloimaa. Esimerkiksi televisi- on viihdeohjelmat, talk showt ja vaikka- pa Conan O’Brien -tapaus jäävät kirjassa hajahuomioiden kohteiksi.
Valtiomies-metaforaa kirjassa pur- kaa räiskyvimmin Jaana Kuusipalo, jonka teksti poikkeaa tyyliltään muista artikke- leista – ehkä Wibergin pamfl ettia lukuun ottamatta. Kuusipalo kiinnittyy analyy- sissaan presidenttipelin sukupuolittumi- sesta selkeästi konstruktivistiseen näkö- kulmaan. Hänen mukaansa ehdokkaat ja heihin liittyvät mielikuvat ”eivät ole” vaan
”ne tuotetaan”. Kiinnostavaa on, että Kuu- sipalon analyysi suuntautuu naiskuvan sijaan paljolti mieskuvaan, josta esitetään värikkäitä tulkintoja: Niinistö ja Vanha- nen ovat Jorma Ollilan ”oppipoikia” (s.
107) ja ”yritysjohtajien äänitorvet” eivät Halosesta innostuneet (s. 109). Kuusi- palon teksti on kirjan viihdyttävin, mut- ta puolueettomuuteen se ei pyri. Halosen kannattajuus kuultaa läpi, ja sukupuol- ta käytetään selittäjänä vähän kaikessa – mikä on ristiriidassa kirjassa monin pai- koin esitettyyn ajatukseen, jonka mukaan sukupuoli ei nimenomaan näissä vaaleissa ollut samalla tavoin merkittävä aihe kuin kaksissa edellisissä vaaleissa.
Erkki Karvonen ja Elinita Mäki ana- lysoivat artikkeleissaan vaalijulkisuuden retoriikkaa. Ensin mainittu käyttää reto- riikan analyysia ehdokkaiden imagon- rakennuksen tutkimiseen ja on valin- nut syvemmän tekstianalyysin kohteeksi – ehkä yllättäen – Halosen ja Niinistön vaalikirjat. Mäki puolestaan tutkii pää- ehdokkaiden tiettyjä vaalipuheita argu- mentaatioanalyysin keinoin. Molemmis- sa artikkeleissa käydään hyvää teoreettis- ta keskustelua käytetyistä menetelmis- tä, mutta varsinaiseksi kysymykseksi jää, mitä vaalikirjojen ja -puheiden retoriikan analyysi lopulta kertoo vaalijulkisuudesta ja sen mahdollisista vaikutuksista vaalitu- lokseen.
Kokonaisuudessaan Presidentinvaalit 2006 on kuvaileva ja selkeä. Jälkimmäi- nen on luonnollisesti myönteistä kir- jan käytön kannalta, sillä se on tarkoitet- tu oppimateriaaliksi. Oppimateriaalimai- suutta korostaa se, että useimmissa artik- keleissa esitellään kulloinkin käytetty tut- kimusmenetelmä oppikirjamaisen sel- keästi. Selkeyden kääntöpuoli on varo- vaisuus. Kirjassa ei juurikaan tehdä roh- keita tulkintoja, kritiikistä puhumatta.
Lähinnä artikkelien loppuihin on sijoi- tettu vähän kriittistä arviointia. Kuusipa- lon feministinen näkökulma ja Wibergin kannanotto ovat tässä suhteessa raikkaita poikkeuksia.
Kirjassa ei myöskään ole yhteiskunta- tieteellisessä mielessä kriittistä näkökul- maa: siinä ei pyritä rakentamaan kuvaa Suomen poliittisen järjestelmän tilasta ja roolista yhteiskunnan kokonaisuudessa tai tehdä – sosiologi Arto Noron jäsen- nyksen mukaan – ”aikalaisdiagnoosia”.
Analyyttinen yhteiskuntateoria ei nou- se esiin, ja lähinnä vain Erkki Karvonen tavoittelee kirjassa syvempää teoreettista refl ektiota. Kirja jääkin pitkälti vaalitut- kimusten raportiksi ja erottuu tässä suh- teessa sellaisista tuoreista yhteiskuntatie- teellisistä analyyseista kuin Risto Heiska- lan ja Eeva Luhtakallion toimittama Uusi jako (Gaudeamus, 2006). Vaikka akatee- misen tiedekustantamon julkaisemassa Uudessa jaossa on myös taustalla empii- rinen tutkimus, sen analyyseissa empiri- aa punnitaan laajassa yhteiskuntateoreet- tisessa kehyksessä.
Presidentinvaalit 2006 -kirjan teksteistä voi kyllä löytää yhdistäviä teemoja, kuten median tai sukupuolen rooli politiikas- sa ja vaalijulkisuudessa. Näitä teemoja ei kuitenkaan nivota tekstejä yhdistäväksi punaiseksi langaksi. Jää lukijan tehtäväksi rakentaa kokonaiskuva vaalijulkisuuden osatekijöistä. Kun kirjassa ei ole yhteistä teoreettista viitekehystä, johon yksittäi- siä tutkimuksia voisi suhteuttaa, artikke- lit jäävät hiukan pinnallisiksi tapausana- lyyseiksi. Kriittis-yhteiskunnallisen teo- rian päänavauksia kirjasta on turha etsiä, mutta tuskin se on oppikirjan tavoite- kaan.
JUHA HERKMAN Tiedotustutkimus
2007:2
