TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2017 59
KIRJALLISUUS
Miten syömisestä tuli niin vaikeaa?
Joonas Konstig: Pyhä ruoka.
Mitä oikein saa syödä? Kosmos 2016.
Katja Uusihakala ja Matti Erä- saari (toim.): Ruoan kulttuuri.
Antropologisia näkökulmia ruo- an tutkimukseen. SKS 2016.
Samana päivänä, kun posti toi ar- vosteltavaksi Joonas Konstigin kir- jan, Helsingin Sanomissa oli mel- kein koko aukeaman juttu otsikolla
”Aamupalan voi jättää syömät- tä”. Ravitsemustieteen professo- ri Mikael Fogelholm toteaa siinä, että ”tiede ei tue väitteitä aamiai- sen hyödyistä tai sen laiminlyön- nin haitoista”.
Tähän kiteytyy iso osa syö- miseen liittyvistä arkipäivän on- gelmista. Erilaiset ruokavaliot ja hetkellistä hysteriaa aiheuttavat muotidieetit ovat luku sinänsä, mutta jopa ravitsemusasioita työk- seen tutkivat tuntuvat antavan jat- kuvasti ristiriitaisia ohjeita ja neu- voja.
Konstig tuo kirjassaan hyvin ja perustellusti esiin sen, miten tie- teen tehtävä ei ole tuottaa totuuk- sia, vaan kaiken aikaa kyseen- alaistaa itseään. Uusi tieto voi kumota vanhan tai ainakin luoda näkökulmia, joita ei aiemmin pi- detty tärkeinä.
Ravitsemusasioiden suhteen tiede ei tunnu täyttäneen teh- täväänsä. Kun Ancel Keys ju- listi 1950-luvulla sodan rasvaa vastaan, häntä ei ensin otettu va- kavasti. Ja sitten kun otettiin, mui-
ta näkemyksiä edustavia tutkijoita alettiin pilkata ja syrjiä tutkimus- määrärahojen jaossa.
Syksyn mittaan on käynyt ilmi, että kyse ei ollut pelkästään syrjin- nästä, vaan määrätietoisesta kam- panjasta, jopa salailusta. Yhdys- valtalainen sokeriteollisuus rahoitti 1960-luvulla tutkimusta, jossa so- kerin terveysvaikutukset jätettiin huomiotta ja rasvan haittoja ko- rostettiin.
Suuri riesa on Konstigin kri- tisoima media, joka laittaa mut- kat suoriksi ja uutisoi tuoreimpia tutkimustuloksia ikään kuin kaik- ki entiset käsitykset pyörähtäi- sivät yhden rottakokeen perus- teella päälaelleen: ”Tiesitkö aina syöneesi väärin?” Ei mikään ihme, että valistuneetkin ihmiset joutu- vat pohtimaan kirjan johdannon sanoin ”Mitä hemmettiä minä nyt sitten söisin?”
Kirjan potentiaalisena ongel- mana on, että se on Konstigin – joka ei ole alan tutkija – hen- kilökohtainen näkemys asiasta, kirjoittajan omiin, joskin kattaviin kokemuksiin ja perusteltuihin nä- kemyksiin pohjaava. Mutta näin- hän varsinaiset asiantuntijatkin kehottavat ihmisiä asioihin suhtau- tumaan.
Ravitsemussuositukset eivät ole yksilökohtaisia dieettivinkkejä vaan tutkimuksiin perustuvia ylei- siä suuntaviivoja siitä, mitä suu- hunsa pitäisi pistää. Mutta tut- kijatkaan eivät tunnu sitä oikein tietävän. Usein kyse on pikem- minkin vakiintuneista mielipiteistä kuin varmistetuista faktoista.
Konstig ei kuitenkaan ole asi- alla pelkällä mutu-pohjalla. Kirjas- sa on mittava lähdeluettelo ja te- kijä on käynyt läpi suuren määrän tutkimuksia, alkuperäisartikkelei- ta ja tutkijoiden julkaisemia kirjoja.
Muodostuva kuva on ankea. Ra- vitsemustieteeseen on mahtunut aina yksi ainoa totuus, yksi vihol- linen, jota vastaan on taisteltava, jotta kansa söisi oikein ja pysyisi terveenä. Vuosikymmenten ajan ykköspahis on ollut eläinrasva, joka tukkii verisuonet kuin viemä-
riin kaadettu kinkun paistoliemi.
Kansa ei kuitenkaan ole pysy- nyt terveenä. Konstig hakee kirjas- saan syitä siihen, miksi ylipaino, diabetes ja erilaiset syövät ovat li- sääntyneet, vaikka ruokailutottu- mukset ovat parantuneet.
Kumpi on oikeassa, Keysin ko- lesterolikoulukunta vai John Yud- kinin puolikuoliaaksi vaiettu – tai tuoreen tiedon perusteella vaien- nettu – sokeriteoria?
Ei luulisi olevan mitään raket- titiedettä päätellä, että erilaisten sairauksien yleistyminen eläinras- van käytön vähentyessä sekä so- kerin ja valkoisen vehnäjauhon eli
”höttöhiilareiden” käytön lisään- tyessä johtuu todennäköisesti jäl- kimmäisestä.
Rakettitiedettä se tuntuu kui- tenkin olleen vuosikymmenten ajan, vaikka yhä useampi tutkimus viittasi oikeaan suuntaan: ongel- ma eivät ole eläinrasvat, joihin ih- minen on sopeutunut vuosimiljoo- nien aikana, vaan sokeri, joka on vasta melko uusi ”keksintö”.
Tästä päästäänkin yhteen kir- jan ongelmaan. Konstig viittaa usein evoluutioon, joka ihmisen kohdallakin on tehnyt meistä sel- laisia kuin olemme. Tekstistä saa paikoin vaikutelman, että evoluu- tio olisi päämäärätietoista kehitys- tä, jossa esimerkiksi elimistömme ikään kuin tavoitteellisesti sopeu- tuisi hyödyntämään tietyntyyppis- tä ruokaa aiempaa paremmin.
Se toki käy selväksi, että kyse on ajallisesti pitkästä kehityksestä, ei yksilön elimistön ja aineenvaih- dunnan yhtäkkisistä muutoksista.
Tältä pohjalta Konstig pohtii myös lihansyönnin ja kasvissyönnin etu- ja ja haittoja. Eivätkä johtopäätök- set varmastikaan ole kasvissyöji- en mieleen.
Katja Uusihakalan ja Matti Erä- saaren toimittama Ruoan kulttuuri on luonteeltaan hyvin toisentyyp- pinen kuin Pyhä ruoka, vaikka sii- näkin tarkastellaan ruoan ”pyhyyt- tä”, mutta aivan eri näkökulmasta.
Teoksessa ei pohdita ruoan ter- veysvaikutuksia tai syömistä ravin- nonhankintana vaan kummankin
60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2017 KIRJALLISUUS
merkitystä eri kulttuureissa.
Kirja on yhdeksän artikkelin ko- koelma, ja kuten alaotsikosta voi päätellä, sisällöltään tutkimuksel- linen. Ruoka ei ole missään pelk- kää ruokaa, vaan se kertoo paljon syöjiensä sosiaalisista suhteista, arvomaailmasta, uskosta ja usko- muksista, historiasta ja maailman muuttumisesta.
On mielenkiintoista, että artik- keleiden ruokaan liittyvä aineisto on monessa tapauksessa kertynyt osana tutkimusta, jonka varsinai- nen kohde on ollut aivan toinen.
Se avaa kiinnostavan ikkunan sii- hen, millaista antropologinen tut- kimus ”toreilla seisoskeluineen”
on luonteeltaan ja kuinka laaja- alaista ja yllättävääkin aineistoa se voi tuottaa.
Kirjan keskeisenä teemana on kommensaalisuus eli yhdessä syö- minen. Samaan aikaan kun ruo- kaan liittyvät perinteet ovat hä- märtyneet ja yhteiset perheateriat osin korvautuneet ”aikatauluihin sitoumattomalla yksilöllisellä na- postelulla”, ruoan sosiaalinen puo- li on kokenut uuden nousun yhtei- söllisen kokkaamisen ja syömisen kasvattaessa suosiotaan.
Kun suomalaisten asennoitu- minen ruokaan on viime vuosi- kymmeninä muuttunut yhä sel- keämmin polttoaineajattelusta nautintoon, kirjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi artikkelien kes- kittyminen meille enemmän tai vähemmän outoihin ruokakult- tuureihin: argentiinalaiseen, etelä- kiribatilaiseen, fidziläiseen, meksi- kolaiseen…
Suhtautuminen vaikkapa ”ruo- kalahjaan”, tarjottuun ja jaettuun ruokaan tai kutsuun istua yhteisen pöydän ääreen, vaihtelee huomat- tavasti paikasta toiseen. Ja aikaa myöten se on muuttunut myös yk- sittäisten yhteisöjen sisällä. Sii- näkin on useimmiten kyse jostain paljon enemmästä kuin pelkästä syömisestä – tai juomisesta, jota kirjassa myös tarkastellaan.
Kirjaa lukiessa saa myös uut- ta arkitietoa vanhojen käsitysten tilalle. Esimerkiksi havaijilaisen
keittiön symbolina pidetty ananas on sikäläisittäin tuontitavaraa, 1800-luvun alun uutuus, joka antoi yläluokalle mahdollisuuden erot- tua rahvaasta.
Joidenkin mielestä ruoan ase- ma on meillä television lukemat- tomine kokkiohjelmineen, sitke- ästi suosittuine keittokirjoineen ja Facebookin annoskuvapäivityk- sineen jopa ylikorostunut, mut- ta ei muissa kulttuureissa olla välttämättä sen vähemmän ruo- kakeskeisiä. Esimerkiksi itäafrik- kalaisissa Kilimanjaron kylissä vastaantulijoita tervehditään tie- dustelemalla ”Mitä olet syönyt tä- nään?”
Ruoka on kaikissa kulttuureis- sa ja kaikkina aikoina ollut keskei- sessä asemassa, sillä ilman sitä ei tule toimeen, ei pysy edes hen- gissä. Ihmisyys rakentuu pitkälti ruoalle, ruoanlaitolle ja syömisel- le – se käy hyvin ilmeiseksi kirjan sivuilta.
Ruoan kulttuuri on ajoittain hie- man raskasta luettavaa, sillä ra- kenteeltaan artikkelit noudattavat, ainakin väljästi, tieteellisten julkai- sujen formaattia. Teksti on kuiten- kin sujuvaa ja huolella toimitettua, monessa artikkelissa sitä elävöit- tävät lisäksi suorat sitaatit tutkitta- vien yhteisöjen jäseniltä.
Siinä missä Pyhä ruoka ker- too, kuinka syömisestä on tullut vai keaa, Ruoan kulttuuri antaa sii- hen yhden mahdollisen syyn ja se- lityksen. Ruoka on paljon muuta- kin kuin pelkkä energianlähde ja se liittyy lukemattomilla tavoilla ih- miselon eri puoliin ja piirteisiin.
MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoi- mittaja.
Tervetullutta tukea tutkijan julkaisutoiminnalle
Titus Hjelm: Globaalisti akatee- minen. Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen. Vastapai- no 2016.Vertaisarvioidun tutkimusjulkaisun valmistelu muistuttaa meikkaamis- ta. Pohjatyöt on tehtävä huolella, mikäli jäljestä halutaan kestävää ja sille toivotaan myönteistä huomio- ta. Paikkailu näkyy ja luo epämää- räisen vaikutelman. Päinvastai- sesti erottuvat välineiden hallittu käyttö, selkeä tavoite ja ymmärrys siitä, kuinka tavoitteeseen pääs- tään. Kun perusta on kunnossa, voi halutessaan ottaa riskejä ja heittäytyä luovaksi.
Pohjatyö tarkoittaa esimerkik- si julkaisusuunnitelman tekemis- tä uudelle hankkeelle. On mietittä- vä, kenet halutaan tavoittaa, mikä kanava sopii tarkoitukseen parhai- ten ja mitä tutkija-kirjoittaja haluaa työnsä tuottavan. Jos tavoitteena on näkyä tietyssä teoreettises- sa keskustelussa, on syytä valita englanninkielinen lehti, jonka pii- rissä tuota keskustelua käydään.
Lehden vaatimuksiin, tapaan, toi- mitukseen ja julkaisuhistoriaan pe- rehtyminen tukee käsikirjoituksen valmistelua. Kotitehtävien tekemi- nen näkyy ja paljastaa toimittajal- le ensi silmäyksellä, että kirjoitta- ja on tosissaan ja haluaa julkaista juuri tässä lehdessä.
Myös kieli ja julkaisumuoto kannattaa valita perustellen. Ko- timaiseen julkiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää sujuvaa kotikielistä kynää. Sen tuotokset saattavat taipua paremmin yleis-