Missä Euroopan laajuiset pankit?

(1)

Missä Euroopan laajuiset pankit?

Karlo Kauko Ekonomisti, KTT Suomen Pankki

1 Pankkimarkkinoiden

EU-integraatio – tarvitaanko sitä?

E

uroopan unioni on pyrkinyt edistämään rahoitusmarkkinoiden yhdentymistä. Esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden toimintasuunnitelma vuonna 1999 linjasi tärkeimpiä tavoitteita yh- dentymistä estävien säädösten poistamiseksi.

Kun Eurooppa-neuvosto sopi maaliskuussa 2000 ns. Lissabonin strategiasta, jossa esitetään kunnianhimoisia tavoitteita EU:n talouselämän kehittymiselle vuoteen 2010 mennessä, rahoitusmarkkinoiden tehokkuus ja yhdentyminen mainittiin yhtenä keinona saavuttaa innovatii- visuutta, kasvua ja työllisyyttä koskevat tavoit- teet.

Rahoitusjärjestelmän tärkeimpiä tehtäviä on allokoida resursseja; investoinnit toteute- taan vain, jos niille löytyy rahoitusta. Huonos- ti toimiva rahoitusjärjestelmä aiheuttaa ylimää- räisiä kustannuksia, jotka heikentävät inves- tointien kannattavuutta ja kohdentumista. Hy- vin toimiva rahoitusjärjestelmä on siis suotui- san talouskehityksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Ajatuksen on esittänyt jo ainakin Schumpeter vuonna 1912. Tilastolliset analyysitkin tukevat

tätä näkemystä. Taloudellisen kasvun ja rahoitusmarkkinoiden toiminnan yhteyttä tukevia tuloksia ovat maidenvälisellä poikkileikkausai- neistolla saaneet mm. King ja Levine (1993), Levine ja Zervos (1998) sekä Beck ja Levine (2004). Näissä tutkimuksissa rahoitusmarkkinoiden kehittyneisyyttä on mitattu melko yk- sinkertaisilla tavoilla. Määrällisten mittareiden on ajateltu kuvaavan kehittyneisyyttä, joka on pohjimmiltaan hyvinkin laadullinen asia. Mit- tareina on käytetty mm. pankkien luotonannon suhteellista volyymiä ja osakemarkkinoiden vaihtoa suhteessa talouden kokoon. Näihin yksinkertaistuksiin liittyy tietenkin omat epä- varmuutensa, kuten kaikkiin muihinkin pelkis- tyksiin. Joka tapauksessa tämänkaltaisilla ana- lyyseillä on pystytty osoittamaan, että rahoitus- järjestelmä on potentiaalisesti merkittävä teki- jä jopa pitkän aikavälin makrotaloudellisessa tarkastelussa.

Vaikka eräät empiiriset tulokset osoittavat, että rahoitus- ja pankkisektorin kehityksellä on merkitystä makrotalouden kannalta, niin seu-

(2)

raako tästä automaattisesti, että yhdentyminen parantaa rahoitusjärjestelmän toimintaa, mah- dollisesti jopa taloudellista kasvua nopeutta- valla tavalla? Muuttuuko esimerkiksi pankkitoiminta ilman muuta jollain tavoin tehok- kaammaksi, paremmaksi tai kehittyneemmäk- si yhdentymisen seurauksena? Vai aiheuttaako yhdentyminen vain lisää ongelmia, tehotto- muutta ja häiriöitä? Jos asiasta ei ole näyttöä, integraatio ei ilman muuta ole mielekäs ta- voite.

Ehkä vakuuttavin näyttö pankkimarkkinoiden yhdentymisen suotuisista vaikutuksista on saatu Amerikasta. Eräänlaisena laboratorioko- keena näistä vaikutuksista voi pitää Yhdysval- loissa tapahtuneita lainsäädännön muutoksia.

Aiemmin monet osavaltiot asettivat rajoituksia, joilla pankit pakotettiin toimimaan vain yhdes- sä osavaltiossa. Näitä säädöksiä on 1970-luvul- ta alkaen kumottu. Purkaminen ei tapahtunut yhdellä kerralla, vaan osavaltioiden välillä on ollut suuria eroja ajoituksessa. Jayaratne ja Strahan (1996) tekivät yksityiskohtaista tilastol- lista analyysiä rajoitusten purkamisen vaikutuksista. Paneeliestimoinneissa löytyi selkeää näyttöä siitä, että liberalisoineissa osavaltiois- sa rajoitteiden purkaminen oli ollut omiaan kiihdyttämään taloudellista kasvua. Vaikutus oli melko voimakas etenkin lyhyellä aikavälil- lä. Vuotuinen bruttokansantuotteen kasvu kiihtyi liberalisoinnin seurauksena jopa noin prosenttiyksiköllä, mutta ensimmäisten kym- menen vuoden jälkeen tämä vaikutus heikkeni selvästi. Rajoitusten kumoamisella ei näyttänyt kuitenkaan olleen paljonkaan vaikutusta luotonannon määrään, joten kasvusykäys ei selity antolainauksen lisääntymisellä. Jos yhdentyminen ei vaikuta määrään, järkeenkäypä selitys on luotonannon parantunut laatu. Tässä yhteydes- sä adjektiivin ”laatu” merkitys poikkeaa tavan-

omaisesta. Kaikki raha lienee yhtä hyvää, joten luotonannon laadulla ei viitata lainattujen ra- hojen ominaisuuksiin sinänsä vaan luotonannon kohdentamiseen. Jos pankeista tulee rajoitusten kumoamisen seurauksena aiempaa pa- rempia velallistensa monitoroijia ja rahoitetta- vien projektien arvioijia, asiakkaiden toteutta- mat investointihankkeet ovat keskimäärin pa- rempia kuin ennen kumoamista. Tämäntapai- seen viittasi ainakin järjestämättömien saa- misten voimakas väheneminen rajoitusten kumoamisen jälkeen Jayaratnen ja Strahanin aineistossa.

Vanhojenkin EU-maiden välillä rahoitusmarkkinoiden kehittyneisyys vaihtelee selkeäs- ti, ja kehittymättömät markkinat voivat olla merkittävä taloudellista kasvua hidastava teki- jä. Jos paikallisessa elinkeinorakenteessa pai- nottuvat rahoituspalveluista riippuvat toimi- alat, vaikutus voi olla erityisen voimakas. Var- sinkin PK-yrityksille kehittymätön kotimainen rahoitusjärjestelmä voi olla ongelma, mutta suurimmilla yrityksillä ei yleensä ole vaikeuk- sia käyttää ulkomaisia palveluntarjoajia. Rahoi- tusmarkkinoiden integraation vaikutuksesta talouskasvuun EU:ssa on tehty jopa maakohtaisia arviolaskelmia. Etenkin osakemarkkinoiden koolla näytti olevan merkitystä, mutta mer- kitystä oli myös luottomarkkinoiden koolla, mihin tietysti myös pankkiluotot laskettiin.

Lukuisissa EU-maissa, mm. Suomessa, poten- tiaalinen vaikutus kasvuun voisi olla erittäin merkittävä, jos integraatiosta seuraisi todella merkittävä rahoitusjärjestelmän tehostuminen, ja jos rahoitusjärjestelmän tehokkuus vaikuttai- si taloudelliseen kasvuun arvioidulla tavalla.

Tähän tulokseen päätyivät Giannetti, Guiso, Jappelli, Padula ja Pagano (2002), jotka tosin eivät kovin syvällisesti analysoineet arvioiman- sa kasvuvaikutuksen pitkäkestoisuutta.

(3)

2 Harvoja juridisia esteitä – vielä vähemmän fuusioita?

Euroopan talousalueellakaan ei nykyään ole kovin paljon säädöksiin tai viranomaisten toi- mintaan liittyviä esteitä pankin laajentumiselle jäsenvaltioiden alueella. Jos pankki on saanut yhdessä EU- tai muussa ETA-valtiossa toimiluvan, se oikeuttaa toimimaan koko yhteismarkkina-alueella. Toiseen yhteismarkkina- alueen valtioon voi siis perustaa sivukonttorin pelkällä ilmoitusmenettelyllä. Tällainen sivukonttori jää monessa suhteessa osaksi pankin kotivaltion järjestelmiä. Esimerkiksi asiakkaiden talletukset ovat normaalisti pankin kotivaltion talletussuojan piirissä. Tosin pankki voi halutessaan hankkia asiakkailleen lisäsuojaa isäntävaltion vastaavalta järjestelmältä, jos tal- letussuoja olisi muuten huonompi kuin paikallisilla kilpailijoilla.

Tytärpankin ostaminen toisesta ETA-val- tiosta on yhtä helppoa kuin kotimaisen luottolaitoksen ostaminen – tai ainakin periaatteessa näin pitäisi olla. Tämän periaatteen toimivuus nousi otsikoihin kesällä 2005. Italialainen Banca Popolare ja hollantilainen ABN Amro kilpailivat italialaisen Banca Antonvenetan omistuksesta. Italian keskuspankin pääjohtajan Antonio Fazion väitettiin suosineen kotimais- ta Banca Popolarea, ja hän joutui eroamaan joulukuussa osittain tästä syystä. Lokakuussa 2005 EU-komissio esitti ECOFINille selvityk- sen (EU 2005) maidenvälisten pankkifuusioiden ja -ostojen esteistä. Tässä selvityksessä to- dettiin, että muihin toimialoihin verrattuna luottolaitoksilla oli suhteellisen vähän maiden- välisiä yritysostoja. Selvityksessä esiteltiin ky- selytutkimuksen tuloksia. Vastaajat kokivat ongelmiksi mm. integraation puutteen vähit- täispankkipalveluissa, rahoitusvalvojien toi-

minnan yhdenmukaisuuden puutteen ja kan- sainvälisten konsernijärjestelyjen vaikeudet.

Huomiota kiinnitettiin EU:n pankkidirektiivin (2000/12/EY) 16. artiklaan, joka antaa toimi- valtaiselle viranomaiselle mahdollisuuden puuttua epäsopivaksi katsotun omistajan aiko- mukseen hankkia määräosuus luottolaitokses- ta. Tätä artiklaa ehkä muutetaan tulevaisuudes- sa. Walkner ja Raes (2005) mainitsevat ongel- mana erityisesti sallitun fuusioiden ja yritysostojen estämisen perusteilla, jotka neuvoston asetuksen (4064/89) mukaan voivat liittyä esimerkiksi yleiseen turvallisuuteen ja vakavarai- suussäännöksiin. Lisäksi he mainitsevat vero- tuksen ja kirjanpitokäytäntöjen erot säädöksis- tä aiheutuvina ETA-alueen sisäisinä raja-aitoi- na. Kirjanpitokäytäntöjen erot EU-maiden vä- lillä tosin ovat vähentyneet merkittävästi IFRS- standardien tultua pakollisiksi kaikille pörssi- listatuille yhtiöille.

Vaikka juridisia esteitä pankkikonsernien kansainvälistymiselle ETA-alueella on vain vä- hän, Euroopan pankkitoiminnan ja etenkin vä- hittäispankkitoiminnan yhdentyminen on ollut selvästi hitaampaa kuin esimerkiksi arvopape- rimarkkinoiden tai rahamarkkinoiden yhdentyminen (ks. esim. Koskenkylä (toim.) 2004).

Tämäntapaiseen johtopäätökseen päädytään ainakin, jos yhdentymistä mitataan EU:n laa- juisesti toimivien pankkikonsernien määrällä.

EU-maiden välisiä pankkisektorin sisäisiä yritysostoja on kyllä tapahtunut, ja niitä tapah- tuu jatkuvasti. Tällaisia järjestelyjä on kuiten- kin ollut paljon vähemmän kuin mitä vielä muutamia vuosia sitten odotettiin. Joidenkin tilastojen mukaan pankkialalla on ainakin suhteellisesti ottaen vähemmän kansainvälisiä yritysostoja kuin millään muulla toimialalla (Fo- carelli & Pozzolo 2001). Suomea ja Luxembur- gia lukuun ottamatta pankkitoiminta on edel-

(4)

leenkin melko kansallista kaikissa vanhoissa EU-maissa. Vuonna 2004 kaikkien rahaliiton alueella toimineiden rahalaitosten taseiden lop- pusumma oli 20 400 miljardia euroa, mistä ai- noastaan 700 miljardia kuului ETA-alueen pankkien ulkomaisille sivukonttoreille ja 2 000 miljardia tällaisten pankkien tytäryhtiöille eu- roalueella. ETA-alueen ulkopuolisten pankkien tytäryhtiöiden ja sivukonttoreiden osuus rahalaitosten yhteenlasketuista taseista oli vie- lä pienempi (EKP 2005b, tilastoliite).

3 Kannattavatko fuusiot?

Kansainvälisten pankkifuusioiden ja ulkomaisen omistuksen kannattavuudesta on useita tut- kimuksia. Jos molemmat pankit toimivat kehit- tyneessä markkinatalousmaassa, niin maiden- välisestä laajenemisesta yritysostoin näyttää olevan vain hyvin rajallisesti hyötyä osakkeen- omistajille. Mutta jos ostettava osapuoli onkin kehitys- tai siirtymätalousmaassa, se saavuttaa järjestelyn seurauksena merkittävää tehokkuus- etua, josta molempien pankkien osakkeenomis- tajat hyötyvät.

On melko vahvaa näyttöä siitä, että kehit- tyneessä markkinatalousmaassa toimiva emo- yhtiö auttaa alemman tulotason maassa toimivaa tytärpankkiaan toimimaan tehokkaammin.

Tehokkuuden muutokseen liittyviä tuloksia on saatu yksittäisiä siirtymätalousmaita koskevissa tilastollisissa analyyseissä, jotka ovat perus- tuneet pankkitason tuotanto- tai kustannus- funktioestimointeihin. Puolassa ulkomainen omistus näyttää olevan tilastollisessa vastaavuu- dessa pankin estimoidun tuottavuuden kanssa (Pawlowska 2003). Samantapaisia tuloksia on saatu Unkarin aineistolla (Hasan & Marton 2003). Lisäksi laajoissa useiden Itä-Euroopan maiden pankkeja koskevissa analyyseissä on

päädytty täysin samaan lopputulokseen: etenkin jos pankin ulkomaisella omistajalla on pit- käaikainen strateginen intressi, pankki on kil- pailijoitaan tehokkaampi (Bonin, Hasan &

Wachtel 2005).

Ulkomaisten yritysostojen kannattavuutta on tutkittu myös analysoimalla pörssilistattu- jen pankkien osakekurssien reaktioita uutisiin rajat ylittävistä yrityskaupoista. Waheed ja Mathur (1995) havaitsivat, että yhdysvaltalaisten pankkien osakekurssit reagoivat selvästi il- moituksiin toiminnan kansainvälisestä laajen- tamisesta; kehitysmaihin laajentavien pankkien osakekurssit tyypillisesti nousivat, mutta kehit- tyneisiin maihin yritysostoilla laajentavien pankkien kurssit yleensä laskivat reaktiona il- moitukseen. Amihud, DeLong ja Saunders (2002) päätyivät samantapaiseen lopputulokseen näytteellä, jossa oli ostavia pankkeja hyvin monista maista. Ulkomaisia pankkeja osta- neiden pankkien osakekurssit systemaattisesti laskivat, kun uutinen yrityskaupasta julkistet- tiin, eikä ostajan osakkeen kurssivaihteluilla mitattu riski muuttunut juuri mitenkään. Näyt- teenä oli 214 tapausta, mutta vain kolme ostajaa ja 19 ostokohdetta kehitys- ja siirtymäta- lousmaista, joten tulokset siis kertovat lähinnä kehittyneiden markkinatalousmaiden välisistä järjestelyistä. Kiymaz (2004) analysoi lunastus- tarjouksia tehneiden ja tarjouksen kohteiksi joutuneiden yhdysvaltalaisten pankkien kurs- sikehitystä. Ulkomaisista pankeista ostotar- jouksia tehneiden pankkien osakekurssit eivät keskimäärin juuri muuttuneet, mutta merkit- täviä positiivisia tuottoja esiintyi tapauksissa, joissa yhdysvaltalainen pankki oli hankkimas- sa määräysvaltaansa Latinalaisessa Amerikassa tai muualla kehitysmaissa toimivaa pankkia.

Pelkästään Euroopasta kerätyllä aineistolla saadut tulokset ovat sopusoinnussa edellä esi-

(5)

tettyjen tutkimusten kanssa. Cybo-Ottone ja Murgia (2000) analysoivat 54 rahoitusalan fuu- siota ja yritysostoa Euroopan unionissa ja Sveit- sissä. Kaikissa tapauksissa molemmat osapuolet olivat pörssilistattuja. Tyypillisesti ilmoitus pörssilistattujen pankkien välisestä rakennejär- jestelystä oli nostanut osallisina olevien pankkien yhteenlaskettua markkina-arvoa, jos molemmat osapuolet sijaitsivat samassa maassa.

Näytteessä oli myös 17 maidenvälistä transak- tiota, joilla ei näyttänyt olevan suurtakaan vaikutusta pörssiarvoihin. Beitel, Schierek ja Wahrenburg (2004) eivät löytäneet juurikaan evidenssiä siitä, että pörssilistattujen, länsieu- rooppalaisten pankkien ostotarjoukset rahoitus- ja vakuutusalan yrityksistä olisivat keski- määrin hyödyttäneet ostotarjouksen tehneen pankin osakkaita, eikä kansainvälisten ja kansallisten yritysostojen kurssivaikutuksissa näyt- tänyt olevan systemaattista eroa, kun muita te- kijöitä kontrolloitiin. Näytteessä vain alle kym- menesosa ostokohteista sijaitsi muualla kuin kehittyneissä markkinatalousmaissa.

Tulokset näissä tutkimuksissa ovat siis melko samantapaisia. Toisaalta julkaisujen luku- määrä ja tulosten samankaltaisuus eivät vält- tämättä lisää johtopäätösten luotettavuutta yhtä yksiselitteisesti kuin monissa muissa tapauksissa. Näytteet sisältävät väkisinkin samoja havaintoja. Hyvin usein aineistot on muo- dostettu samoja lähteitä käyttäen. Jos sattuma tai mittausvirheet ovat vääristäneet tuloksia, sama harha on vaikuttanut kaikkiin tutkimuk- siin, jotka on tehty osittainkin samalla aineistolla.

Toisaalta löytyy myös näyttöä siitä, että kahden vanhan EU-maan pankkien yhdistäminen samaan konserniin parantaisi osapuolten te- hokkuutta, tai ainakin kannattavuutta, vaikka jostain syystä tämä ei muun tietämyksen valos-

sa ehkä johtaisikaan välittömiin kurssinousui- hin. Altunbas ja Marqués Ibáñez (2004) havaitsivat, että vanhojen EU-maiden välisten pankkifuusioiden seurauksena pankkien oman pää- oman tuotto yleensä koheni. Vaikutus oli jopa voimakkaampi kuin yhden maan sisäisissä fuu- sioissa.

4 Itä-Eurooppa laajenemis- suuntana

Jos siirtymätalousmaissa pankit muuttuvat te- hokkaammiksi ulkomaisessa omistuksessa, niin todennäköisesti molempien pankkien omistajat hyötyvät siirtymätalousmaan luottolaitoksen myymisestä vanhassa markkinatalousmaassa pääkonttoriaan pitävälle pankille. Kaupasta pitäisi siis olla helppo päästä sopimukseen.

Onko todellisuudessa tapahtunut niin, että uusien EU-maiden pankkeja on myyty huomat- tavan paljon ulkomaisille alan yrityksille?

Juuri näin on tapahtunut, jopa melko ää- rimmäisellä tavalla. Uusien EU-maiden koti- maisia pankkeja on yrityskauppojen myötä päätynyt ulkomaisten pankkikonsernien tytär- yhtiöiksi niin paljon, että monissa maissa koti- maisesti omistettu pankki alkaa olla harvinai- suus. Näin on käynyt Virossa, Liettuassa, Tshe- kin tasavallassa ja Slovakiassa, joissa ulkomaa- laiset omistavat pankkisektorin lähes kokonaan (EKP 2005a, s. 18). Uusien EU-maiden rahoi- tusjärjestelmien lähihistoria on tyypillisesti edennyt seuraavasti. Pankit ovat usein ensin siirtyneet julkisen sektorin omistuksesta yksi- tyisille, kotimaisille omistajille, kun suunnitel- mataloudesta siirryttiin markkinatalouteen.

Nämä uudet, kotimaiset omistajat ovat puolestaan myyneet omistuksensa ulkomaisille pankeille joitain vuosia myöhemmin. Tosin ainakin Unkarissa ja Tshekin tasavallassa valtion

(6)

omistamia pankkeja yksityistettiin myös myy- mällä niitä suoraan ulkomaalaisille.

Maantieteellinen läheisyys on selvästi vaikuttanut länsieurooppalaisten pankkien laaje- nemisstrategioihin. Ruotsalaiset ja itävaltalaiset luottolaitokset ovat laajentuneet Itä-Euroop- paan ehkä kaikkein laajimmin ja määrätietoi- simmin. Ruotsalaiset ovat laajentuneet Baltiaan ja itävaltalaiset itäiseen Keski-Eurooppaan, siis molemmat suhteellisen läheisille alueille. Myös saksalaiset pankit ovat laajentuneet lähinnä naapurimaihin, Tshekin tasavaltaan ja Puolaan.

Tosin myös belgialaiset, italialaiset ja ranska- laiset pankit ovat kasvattaneet läsnäoloaan näissä maissa, vaikka ne sijaitsevat selvästi kau- empana uusista EU-maista.

Uusissa jäsenmaissa pankkisektorilla lienee edelleenkin merkittävää laajenemispotentiaalia, sillä talouden kokoon suhteutettuna luottolai- tossektorit ovat näissä maissa yhä melko pie- niä. Nämä kasvumahdollisuudet ovat myös varmasti osaltaan houkutelleet ulkomaisia pankkeja. Kasvu edellyttää myös lisäpääomia, joita ulkomaisilla omistajilla on usein enemmän kuin paikallisilla.

5 Epäsymmetrinen informaatioko syynä?

Kehittyneiden markkinatalousmaiden välisten pankkikonsernien suhteellinen harvalukuisuus on tuskin pelkkää sattumaa. Palveluelinkeinot ovat usein luonteeltaan paikallisia. Vähittäis- pankkipalveluiden tarjoaminen ulkomaisille asiakkaille edellyttää suhteellisen mittavaa or- ganisaatiota asiakkaiden kotimaassa. Ainakaan toistaiseksi pankkipalveluita ei ole kovin me- nestyksekkäästi tarjottu pelkästään internetis- sä tai muuna puhtaana etäpalveluna. Teollisuu- dessa kaikki tuotanto voidaan keskittää yh-

teen tehtaaseen, vaikka asiakkaat olisivat maan- tieteellisesti laajalla alueella. Tämä helpottaa skaalaetujen hyödyntämistä. Tarve olla fyysi- sesti läsnä asiakkaiden kotipaikkakunnilla ja siitä aiheutuvat vaikeudet skaalaetujen saavut- tamisessa eivät kuitenkaan voi olla riittävä selitys kansainvälisten pankkikonsernien vähäi- syydelle. Esimerkiksi vähittäiskaupassa, kulje- tusalalla sekä sähkö- ja vesihuollossa on vielä- kin vaikeampaa tarjota asiakkaille palveluita pitkän välimatkan päästä, mutta näillä aloilla oli Focarellin ja Pozzolon (2001) aineistossa suhteellisesti ottaen enemmän kansainvälisiä yritysostoja ja fuusioita kuin pankkitoimialalla. Myös kaivosalalla kansainvälisiä yritysostoja oli suhteellisesti enemmän kuin pankkialalla, vaikka malmiesiintymien siirtäminen maas- ta toiseen on taatusti mahdottomampaa kuin rahoituspalveluiden tarjoaminen hyvin kevyel- lä paikallisella organisaatiolla ulkomaiseen emoyhtiöön voimakkaasti tukeutuen.

Selitystä kansainvälisten pankkikonsernien muodostumisen vähäisyyteen voi myös etsiä modernin pankkiteorian ehkä keskeisimmästä käsitteestä, epäsymmetrisestä informaatiosta.

Jos osapuolet tuntevat toisensa huonosti, yh- distymisen riskit voivat olla liian suuret. Jos ostaja käyttää maksuvälineenä omia osakkei- taan, epävarmuus on myytävän yhtiön omistajille yhtä merkittävä ongelma kuin ostajankin omistajille. Näistä informaatio-ongelmista fuu- siotilanteissa Borek, Buehler ja Schmutzler (2003) ovat esittäneet teoreettista analyysiä, jonka tarkoitus ei tosin ollut keskittyä mihin- kään tiettyyn toimialaan. Modernin pankkiteorian valossa tämänkaltaiset ongelmat ovat to- dennäköisesti erittäin suuria juuri pankkialalla, vaikka mitään erityistä pankkifuusioiden teoriaa ei juuri ole.

Nykyään pankin usein ajatellaan luotonan-

(7)

tajana olevan ennen kaikkea velallistensa mo- nitoroija ja luottotappioriskien arvioija. Pankin elinkelpoisuus ja arvo liikeyrityksenä perustuu etenkin siihen, kuinka hyvin se pystyy arvioi- maan asiakkaisiinsa ja muihin luotonhakijoihin liittyvät riskit. Tällainen asiantuntemus ja asia- kaskuntaa koskeva hiljainen tieto on yleensä luonteeltaan sellaista, ettei sen sisältöä voi va- kuuttavasti todistaa ulkopuoliselle. Ei ole mahdollista osoittaa aukottomalla päättelyketjulla ja kovien, varmennettavien tosiasioiden avulla ulkopuoliselle, mikä luottotappioriski mahdol- lisesti liittyy johonkin velalliseen tai koko luot- tokantaan. Ostotarjouksen tekemistä harkit- seva ulkopuolinen saa varmaa tietoa poten- tiaalisena ostokohteena olevan pankin luotto- kannan laadusta ja luottoanalyysin tasosta vasta vuosien viiveellä mahdollisten luottotappioi- den vähitellen realisoituessa. Skeptinen ja ris- kiä kaihtava ostaja on siis haluton esittämään vieraasta pankista houkuttelevia tarjouksia. Ul- komaalaisen voi olla kotimaistakin ostajaa vai- keampi muodostaa luotettavaa käsitystä pankin arvosta.

Informaatio-ongelmat yritysostoja harkitta- essa todella näyttävät olevan merkittävä pankkikonsernien kansainvälistä laajentumista hait- taava tekijä. Asiasta on ainakin alustavaa em- piiristä näyttöä. Buch ja DeLong (2004) testa- sivat hypoteesia, että luottolaitosten maidenvä- listen yritysostojen lukumäärä pankkialalla riippuu etenkin informaatiokustannuksista ja julkisen vallan sääntelystä. Tobit-estimoinneilla selitettiin, mitkä tekijät ennustavat kahden maan välisten pankkialan yritysostojen luku- määrää. Mukaan otettiin tapaukset, joissa ainakin toinen osapuoli oli liikepankki. Ulkomai- sen ostajan paikallistuntemusta parantavat te- kijät lisäsivät pankkifuusioita. Tällaisia tekijöi- tä olivat yhteinen kieli, lyhyt maantieteellinen

etäisyys ja samantapainen oikeusjärjestys. Mui- takin ostajan informaatio-ongelmia vähentäviä tekijöitä kokeiltiin menestyksekkäästi selittävi- nä muuttujina. Varsinkin kehitysmaissa toimivat pankit ovat todennäköisempiä ostokohtei- ta, jos niiden kotimaan lainsäädäntö edellyttää mittavaa läpinäkyvyyttä. Kansainvälisissä fi- nanssikeskuksissa toimivat pankit myytiin ul- komaiselle ostajalle suuremmalla todennäköi- syydellä kuin muut luottolaitokset. Pohjois- Amerikan NAFTA-integraatio näytti lisänneen fuusioita jäsenmaiden välillä, mutta EU:n tapauksessa tilanne oli toinen. Itse asiassa löytyi heikkoa, 10 % tasolla merkitsevää evidenssiä siitä, että molempien maiden kuuluminen EU:hun vähensi pankkialan yritysostoja kahden maan välillä, kun muut tekijät kontrolloitiin. Havainto on erittäin yllättävä: olisiko Société Générale jo ostanut Commerzbankin, jos EU:ta ei olisi?

Tämä epävarma havainto, että EU-jäsenyys ehkäisee ainakin tilastollisessa mielessä pank- kitoimialan sisäisiä yrityskauppoja vanhojen jäsenvaltioiden välillä, on yllättävyydestään huolimatta ehkä täysin järkeenkäypä. Paradok- saalisesti se saattaa jopa kertoa unionin rahoi- tusmarkkinapolitiikalle asetettujen yhdenty- mistavoitteiden saavuttamisesta. EU:n integraatio on varmasti vähentänyt toisiin jäsenmaihin laajentumisen kustannuksia ja poistanut mui- takin ongelmia. Toisaalta se on melko toden- näköisesti myös vähentänyt hyötyjä, jotka levit- täytymisellä voidaan saavuttaa. Tämä jälkim- mäinen tekijä voi olla voimakkaampi. Etenkin suurasiakkaiden tarvitsemia rahoituspalveluita voidaan tarjota yhdestä toimipisteestä käsin koko yhteismarkkina-alueelle. Säännösten yh- denmukaistaminen on vähentänyt mahdolli- suuksia ns. sääntelyarbitraasiin, siis toiminto- jen sijoittamiseen maihin, joissa lainsäädäntö ja

(8)

viranomaiset vähiten rajoittavat aiottua toimintaa. Vuodesta 1999 alkaen ainakin Suo- men, Saksan, Irlannin ja Alankomaiden suh- dannevaihtelut ovat aiempaa voimakkaammin synkronisoituneet koko rahaliittoalueen kanssa (Crowley & Lee 2005), joten EU:n sisäisellä kansainvälistymisellä ei voida enää hajauttaa pois maakohtaisia makrotaloudellisia riskejä yhtä hyvin kuin aiemmin.

6 Tytäryhtiön ostaminen, sivukonttorin perustaminen Kansainvälisten pankkikonsernien menettely sivukonttori- ja tytäryhtiökysymyksessä viittaa siihen, että erillisiä tytäryhtiöitä on pyritty vält- tämään aina, kun se on ollut mahdollista. Sivu- konttorin perustaminen Suomeen on ollut ulkomaisille pankeille mahdollista vuodesta 1991, minkä jälkeen yksikään ulkomainen tu- lija ei ole käynnistänyt täällä tytäryhtiötoimin- taa muuten kuin ostamalla vanhan rahoitusalan yhtiön liiketoimintoineen. Yhtään tytärpankkia ei siis ole perustettu, vaan niitä on pelkästään ostettu. Jos tytäryhtiöllä olisi merkittäviä etuja sivukonttoriin verrattuna, ulkomaiset tulijat olisivat yleensä aloittaneet täysin uuden toiminnan rekisteröimällä uuden yhtiön kaupparekis- teriin ja hakemalla sille toimilupaa.

Haluttomuus erillisten tytäryhtiöiden pe- rustamiseen on melko ymmärrettävä etenkin pankkien tapauksessa. On olemassa monia toi- mialakohtaisia säädöksiä, jotka koskevat ai- noastaan luottolaitoksia ja muita rahoitusalan yrityksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi toimiluvan pakollisuus, vaatimukset vähimmäisvakavarai- suudesta, suurimmista sallituista saatavista sa- malta vastapuolelta, vaatimus talletussuojajär- jestelmään kuulumisesta ja rahoitusvalvojan oikeus saada tietoja valvottavastaan. Jokaisen

erillisenä yhtiönä toimivan pankin on erikseen täytettävä suuri määrä tämänkaltaisia viranomaisten asettamia vaatimuksia. Jos konserniin kuuluu kaksi eri EU-maissa toimivaa luottolai- tosta, se tarvitsee toimiluvat kahdelta viran- omaiselta, sen on kuuluttava kahteen talletus- suojajärjestelmään, sillä on kaksi rahoitusvalvo- jaa ja kummaltakin yhtiöltä vaaditaan erikseen tietty vähimmäisvakavaraisuus. Todennäköi- sesti useimmissa tapauksissa olisi yksinkertai- sempaa toimia yhtenä yhtiönä, ja muuttaa ty- täryhtiö sivukonttoriksi, mikä on viime aikoi- hin saakka ollut erittäin vaikeaa, ellei mahdo- tonta. Useimmilla muilla toimialoilla ei ole lä- heskään yhtä paljon julkisen vallan asettamia säädöksiä ja viranomaisvalvontaa, joten konsernin juridisen rakenteen merkitys on vähäi- sempi.

Myös konsernin sisäisten palvelujen arvon- lisäverojen osalta tytäryhtiörakenteesta on hait- taa. Tämäkin on pankkialan erikoisuus. Jos konserniyhtiö myy muita kuin rahoituspalveluita toiselle konserniyhtiölle, myynti on arvon- lisäverollista. Jos palveluja tuottava ja käyttävä yksikkö olisivat samaa yhtiötä, myyntiä ei olisi, eikä siis arvonlisäveroakaan. Varsinaiset ra- hoituspalvelut on vapautettu arvonlisäverosta, joten verollisia palveluita käyttävä konserniyh- tiö ei aina voi vähentää näitä veroja oman myyntinsä arvonlisäveroista. Esimerkiksi teollisuudessa tätä tilannetta ei normaalisti voi muodostua, sillä kaikkien konserniyhtiöiden myynti on arvonlisäverollista.

Miksi pankeilla sitten on ulkomaisia tytär- yhtiöitä? On vaikea välttää johtopäätöstä, että tytäryhtiörakenteeseen on pikemminkin ajau- duttu kuin tietoisesti pyritty. Toimivan ulkomaisen pankin ostaminen on yleensä liiketalo- udellisesti helpompi tapa laajentua toisen jä- senvaltion alueelle kuin kokonaan uuden toi-

(9)

minnan käynnistäminen ja asiakkaiden houkut- teleminen kilpailijoilta. Kahdessa eri EU-maassa rekisteröidyn yrityksen suoranainen fuusio, jossa kaksi erillistä yhtiötä sulautetaan, ei kuitenkaan ollut juridisesti mahdollinen. Ulkomai- nen ostokohde on siis jäänyt muodollisesti eril- liseksi yhtiöksi, vaikka sisäistä raportointia, johtamisjärjestelmiä ja riskinhallintaa olisi konsernin sisällä integroitu hyvinkin tiiviisti, ja vaikka konserni käyttäisi vain yhtä markkinoin- tinimeä ja yhtä logoa. Yhden valtion sisäisissä pankkifuusioissa ei ole ollut tällaisia juridisia ongelmia, ja niissä on yleensä sulautettu yhtiöt kokonaan toisiinsa. Suomen lähihistoriasta muistamme esimerkiksi KOP:n ja SYP:n fuu- sion.

Nykyään EU-maiden välillä suoranainen fuusioiminenkin on mahdollista, jos molemmat yritykset ensin muutetaan ns. eurooppayh- tiöiksi. Tällainen yhtiö voi vaihtaa kotivaltiota unionin sisällä. Eurooppayhtiöiden muodosta- minen on ollut mahdollista vasta vuodesta 2004. Myös rahoitusalan yhtiöt voivat muuttua eurooppayhtiöiksi. Tämä mahdollisuus saattaa pankkitoimialalla osoittautua merkittäväm- mäksi muutosvoimaksi kuin teollisuudessa tai muilla palvelualoilla juridisen rakenteen poik- keuksellisen suuren merkityksen vuoksi. On tuskin pelkkää sattumaa, että Nordea oli kesä- kuussa 2003 ensimmäisiä yrityksiä, jotka il- moittivat aikeistaan muuttua eurooppayhtiök- si. Tosin esimerkiksi talletussuojakysymykset hankaloittavat kansainvälisen konsernin sisäi- siä fuusioita.

Tosin tytäryhtiörakenteellakin on omat etunsa. Dermine (2003) mainitsee tällaisina mahdollisuuden olla vastaamatta ulkomaisen tytäryhtiön veloista, mikä voi myös helpottaa rahoituksen saamista konsernin kotimaasta. Jos tytäryhtiöllä on myös vähemmistöosakkaita,

sen voi listata pörssiin. Lisäksi ostokohteen joh- tajisto ja paikalliset sidosryhmät ehkä suhtau- tuvat myönteisemmin kotimaiseen, tutun lain- säädännön alaiseen yhtiöön. Verotuksellisesti- kin erillisistä yhtiöistä voi olla jotain hyötyä.

Sivukonttorina toimiminen on siis tavalli- sesti itse käynnistetyn ulkomaisen toiminnan muoto, ja tytäryhtiörakenne puolestaan ostetun ulkomaisen liiketoiminnan tuntomerkki. Tämä heijastuu myös olemassa olevien ulkomaisten sivukonttoreiden sijaintiin. Lontoo on globaa- listi merkittävin finanssikeskus Euroopassa. Se on myös ainoa keskus EU-maissa, johon ulkomaiset pankit ovat perustaneet todella runsaas- ti sivukonttoreita. Vuonna 2004 ETA-maiden pankkien ulkomaisten sivukonttoreiden taseet muissa EU-maissa olivat yhteensä noin 2 400 miljardia euroa, mistä Britanniassa, käytännös- sä Lontoossa, toimivien sivukonttoreiden osuus oli noin 1 500 miljardia euroa, siis lähes kaksi kolmasosaa. Tytärpankkien osalta mitään vastaavaa kasaumaa ei Lontoossa ole, vaan esimerkiksi Ranskassa on taseiden yhteissummalla mitaten enemmän muiden ETA-maiden pankkien tytärpankkeja kuin Britanniassa (EKP 2005b). Sivukonttoreiden korostuminen Lon- toon tapauksessa kertonee siitä, että juuri sin- ne on laajennuttu perustamalla kokonaan uu- sia yksiköitä, ei niinkään ostamalla olemassa olevia toimintoja, joiden muuttaminen sivu- konttoreiksi olisi ollut hankalaa. Finanssikes- kukseen etabloitumisen tarkoituksena tuskin on saada markkinaosuutta paikallisista asiak- kaista kilpailtaessa. Määritelmällisestihän tällai- sesta keskuksesta käsin tarjotaan rahoituspalveluita muualle, hankitaan rahoitusta ja teh- dään sijoituksia omaan lukuun. Toiminta voidaan siis järkevästi aloittaa muutenkin kuin ostamalla valmis, paikallinen markkinaosuus toimivan pankin mukana.

(10)

7 Onko monikansallisten pankki- konsernien harvalukuisuus ongelma?

Vanhojen EU-maiden alueelle laajentuneita pankkikonserneja on siis melko vähän, eikä lu- kumäärän kasvu ole kovin nopeaa. Ei ole mi- kään selviö, että tämä aiheuttaisi merkittäviä ongelmia resurssien allokoitumiselle, pankkien asiakkaille tai yhteiselle rahapolitiikalle. Moni- kansallisten luottolaitosten harvalukuisuus vanhojen EU-maiden alueella ei ehkä edes ole kovin luotettava indikaatio siitä, että luottolai- tostoiminnan integraatio olisi kaikilta osin puutteellista. Konsolidaatio ja integraatio ovat eri asioita. Jos pankkikonsernien kansainvälis- tymistä ei suoranaisesti estetä, niin monikan- sallisia pankkeja todennäköisesti muodostuu, jos ne todella pystyvät tuottamaan joitain rahoituspalveluita paremmin ja tehokkaammin kuin toimintansa yhteen maahan keskittäneet pankit.

Pelkkä ulkomaisten pankkien aiheuttama potentiaalisen kilpailun uhka vaikuttaa pank- keihin, vaikka yksinkertaisten tilastojen valossa integroitumista ei tapahtuisi. Esimerkiksi samantyyppisten luottojen ja talletusten korkojen konvergoituminen rahaliiton alueella on helppo tulkita näytöksi siitä, että hintoja ase- tetaan samoilla markkinoilla: samalla tuotteel- la ei voi yksillä markkinoilla olla kahta hintaa.

Tai ainakin suuret hintaerot kertoisivat siitä, ettei ole mitään euroalueen markkinoita vaan joukko erillisiä kansallisia markkinoita. Asiak- kaiden maksamien hintojen konvergoitumista on todella tapahtunut. Yritysluottojen, asunto- lainojen ja määräaikaistalletusten osalta muiden rahaliittomaiden korot ovat konvergoitu- neet Saksan vastaavien korkojen kanssa sekä euron käyttöönoton aikana että ennen sitä.

Kulutusluottojen osalta konvergenssia näytti tapahtuneen ennen rahaliittoa (Baele & al 2004, s. 60).

Pankkitoiminta on yksittäisissäkin valtiois- sa monelta osin melko paikallista. Suomessa- kin pienet paikalliset pankit, joilla tosin on monenlaisia yhteistyöjärjestelyjä, ovat merkit- tävä tekijä vähittäispankkitoiminnassa. Tilan- ne ei ole tältä osin muuttumassa, eikä se ole kansainvälisessä vertailussa mitenkään ainut- laatuinen. Tämä kertonee paikallistuntemuk- sen tärkeydestä toimialalla. Vaikka kaikki jäl- jellä olevat esteet pankkien kansainvälistymisel- le EU-alueella kumottaisiin, niin tuskin moni- kansalliset konsernit saavuttaisivat läheskään sadan prosentin markkinaosuutta kovin monessa jäsenvaltiossa. "

Kirjallisuus

Altunbas, Y. ja D. Marqués Ibáñez (2004): Mergers and Acquisitions and Bank Performance in Eu- rope: The Role of Strategic Similarities, Europe- an Central Bank working paper 398.

Amihud, Y., DeLong, G. ja A. Saunders (2002):

”The Effects of Cross-Border Mergers on Bank Risk and Value”, Journal of International Mon- ey and Finance 21, s. 857–877.

Baele, L., Ferrando, A., Hördahl, P., Krylova, E. ja C. Monnet (2004): Measuring Financial Integra- tion in the Euro Area, European Central Bank occasional paper 14.

Beck, T. ja R. Levine (2004): ”Stock markets, banks and growth: panel evidence”, Journal of Bank- ing and Finance 28, s. 423–442.

Beitel, P., Schiereck, D. ja M. Wahrenburg (2004):

”Explaining M&A Success on European Banks”, European Financial Management 10, s. 109–139.

Bonin, J.P., Hasan, I. ja P. Wachtel (2005): ”Bank performance and ownership in transition countries”, Journal of Banking and Finance 29, s. 31–

53.

(11)

Borek, T., Buehler, S. ja A. Schmutzler (2003): Wed- dings with uncertain prospects? Mergers under asymmetric information, CEPR discussion paper 3839.

Buch, C.M. ja G. DeLong (2004): ”Cross-border bank mergers: What lures the rare animal?”, Journal of Banking and Finance 28, s. 2077–2102.

Crowley, P.M. ja J. Lee (2005): Decomposing the co- movement of the business cycle; a time-frequency analysis of growth cycles in the euro area, Suomen Pankin keskustelualoite 12/2005.

Cybo-Ottone, A. ja M. Murgia (2000): ”Mergers and shareholder wealth in European banking”, Jour- nal of Banking and Finance 24, s. 831–859.

Dermine, J. (2003): ”Banking in Europe: Past, Present and Future”, teoksessa The transforma- tion of the European Financial System, EKP.

EKP (2005a): Banking Structures in the New EU Member States, European Central Bank, Tammi- kuu 2005.

EKP (2005b): Report on EU Banking Structures, European Central Bank, Lokakuu 2005.

EU (2005): Cross border consolidation in the EU fi- nancial sector, EU-komissio, SEC (2005) 1398.

Commission Staff Working Document 26.10.

2005.

Focarelli, D. ja A.F. Pozzolo (2001): ”The patterns of cross-border bank mergers and shareholdings in OECD countries”, Journal of Banking and Fi- nance 25, s. 2305–2337.

Giannetti, M., Guiso, L., Jappelli, T., Padula, M. ja M. Pagano (2002): Financial Market Integration, Corporate Financing and Economic Growth, Eu- ropean Commission Economic Papers 179.

Hasan, I. ja K. Marton (2003): ”Development and Efficiency of the Banking Sector in a Transition- al Economy: Hungarian Experience”, Journal of Banking and Finance 12, s. 2249–2271.

Jayaratne, J. ja P.E. Strahan (1996): ”The Finance- Growth Nexus: Evidence from Bank Branch Deregulation”, Quarterly Journal of Economics 111, s. 639–670.

King, R. ja R. Levine (1993): ”Finance and Growth:

Schumpeter May be Right”, Quarterly Journal of Economics 108, s. 713–737.

Kiymaz, H. (2004): ”Cross-Border acquisitions of US financial institutions: Impact of macroeco- nomic factors”, Journal of Banking and Finance 28, s. 1413–1439.

Koskenkylä, H. (2004, toim.): Rahoitusmarkkinoi- den integraatio, Suomen Pankki A:107.

Levine, R. ja S. Zervos (1998): ”Stock Markets, Banks and Economic Growth”, American Eco- nomic Review 88, s. 537–558.

Pawlowska, M. (2003): The Impact of M&A on Tech- nical Efficiency, Scale Efficiency and Productivity Change in the Polish Banking Sector: a Non-Par- ametric Approach, Materialy I Studia 29, Naro- dowy Bank Polski, Varsova, lokakuu 2003.

Schumpeter, J.A. (1912): Theorie der Wirtschaftli- chen Entwicklung, Leipzig.

Waheed, A. ja I. Mathur (1995): ”Wealth effects of foreign expansion by US banks”, Journal of Banking and Finance 19, s. 823–842.

Walkner, C. ja J-P. Raes (2005): Integration and con- solidation in EU banking – an unfinished busi- ness, European commission economic papers 226.