lovakialainen lingvisti ja onomastik- ko Vincent Blanár on kuulunut »kie- limuurista» huolimatta yli 50 vuoden ajan Euroopan eturivin nimistöntutkijoihin. Hän on käsitellyt lukuisissa teoreettisissa kirjoi- tuksissaan slovakialaista ja slaavilaista lek- sikologiaa ja onomastiikkaa ja toiminut näillä alueilla monessa asiassa edelläkävi- jänä. Jo 1940-luvun alussa hän paneutui strukturalistiseen lingvistiikkaan ja pian myös nimistön, etenkin henkilönnimistön tutkimukseen, jossa hän otti tavoitteekseen selvittää erisnimien paikkaa kielisysteemis- sä semiologisesta ja kommunikatiivisesta näkökulmasta. Henkilönnimien tutkimuk- sessa hän on pohtinut varhain sosiolingvis- tisiä aspekteja, nimien käyttöä ja nimisys- teemin rakentumista yhteisöllisessä viestin- nässä. Nimien funktiot ovat tarkastelussa keskeisiä.
Suuri osa Blanárin töistä on julkaistu slovakiksi tai venäjäksi. Monia artikkelei- ta on ollut saatavissa myös saksaksi, lähin- nä kongressijulkaisuissa. Ainakaan poh- joismaisessa nimistöntutkimuksessa niitä ei näy juuri hyödynnetyn ehkä siksi, että henkilönnimistöä teoreettisesti tarkastele- vaa tutkimusta on tehty aika vähän. Hen- kilönnimistön tutkimuksessa Blanárin teo- reettinen anti on nimittäin painoarvol- taan verrattavissa siihen, mitä tVsekkiläinen
Rudolf VSrámek on tuonut paikannimien teoriaan.
VSrámekin ja Blánarin nimianalyysin yhtäläisyyksiä ja eroja voi verrata esimer- kiksi VSrámekin Onomassa 1972/1973 jul- kaistun artikkelin »Zum Begriff ’Modell’
und ’System’ in der Toponomastik» ja Blá- narin 80-vuotisjuhlakirjaan koottujen artik- kelien avulla. VSrámekin mainittua artikke- lia on siteerannut Eero Kiviniemi teokses- saan Väärät vedet (1977: 7–9) esitellessään käsitystään mallien osuudesta nimenmuo- dostuksessa. Blánarin käsitykset ovat tulleet tutuiksi muiden muassa kansainvälisissä nimistöntutkijain kongresseissa, esimerkik- si Helsingissä vuonna 1990, sekä nimistön- tutkimuksen kansainvälisissä kokooma- teoksissa (esimerkiksi Namenforschung 2;
Reader zur Namenkunde I–II; Der Name in Sprache und Gesellschaft).
SANASTON JA NIMISTÖN TUTKIMISESTA
Blánarin juhlakirjan on toimittanut hänen leipzigilainen kollegansa, slavisti Ernst Eichler yhteistyössä Slovakian tiedeakate- mian kanssa. Se on antologia, johon on valittu Blánarin tuotannosta 24 artikkelia.
Niistä 14 on sijoitettu otsikon »Kielitiede»
alle, 10 »Onomastiikan» alle. Artikkelit on Ernst Eichler, Karlheinz Hengst ja Dietlind Krüger (toim.) Vincent Blanár, Selecta Linguistica et Onomastika. Vincent Blanár zum 80. Geburtstag geeignet. Namenkundliche Infor- mationen, Beiheft 21, Studia Onomastica XI. Leipzig: Leipziger Universitätsverlag 2001. 255 s. ISSN 0943-0849.
Vincent Blanár Theorie des Eigennamens. Status, Organisation und Funktionieren der Eigen- namen in der gesellschaftlichen Kommunikation. Germanistische Linguistik 164–165. Hildesheim:
Georg Olms Verlag 2001. 207 s. ISBN 3-487-11463-1.
NIMI- JA SANASEMANTIIKKAA SLOVAKIASTA
S
kirjoitettu saksaksi (3), englanniksi (2), slo- vakiksi ja venäjäksi; slovakin- ja venäjän- kielisten artikkelien loppuun on liitetty ly- hyt saksankielinen tiivistelmä.
Kielitiede-osan artikkelit käsittelevät muun muassa leksikaalista merkitystä ja merkityksen osoittamaa todellisuutta, kont- rastiivisen semasiologian periaatteita, lek- sikologiaa ja leksikografiaa, 1800-luvun kansallista liikehdintää ja pyrkimyksiä yh- teisen kirjakielen luomiseksi, kirjakielen yhteiskunnallista funktiota sekä slovakin historiallisten sanakirjojen leksikaalis- semanttisia ongelmia, monesti havainnol- lisin kaavioin ja piirroksin (esimerkiksi Types of lexical meanings s. 63 ja Arche- types of nominational meanings s. 64–66).
Artikkelit ovat vuosilta 1968–1993.
Onomastiikka-osa sisältää nyt yksissä kansissa kymmenen vuosina 1973–1998 eri yhteyksissä ilmestynyttä artikkelia. Niistä kuusi on kirjoitettu saksaksi ja neljä slaavi- laisilla kielillä. Aiheet koskevat nimistöntut- kimuksen peruskysymyksiä, kuten eris- nimien lingvististä ja onomastista statusta, antroponyymista systeemiä ja sen toimintaa, appellatiivista ja propriaalista semantiikkaa, erisnimen presuppositionaalista ja referen- tiaalista identifikaatiota, Roman Jakobsonin käsitystä erisnimen semantiikasta, vertaile- van onomastiikan perusteita ja Keski- Slovakian epävirallisten henkilönimien so- siolingvististä tutkimusta. Juhlakirjassa on kuin houkuttimena lisäksi lyhyt erisnimien teoriaa koskeva tiivistelmä. Se sisältyy myös alussa mainittuun Blánarin teokseen Theorie des Eigennamens, joka ilmestyi tekijän itsensä saksantamana samana vuon- na. Onomastiikan Blánar määrittelee tässä artikkelissa »opiksi onyymisten systeemien muodostamisesta ja yhteiskunnallis-yhtei- söllisestä toiminnasta ja onyymisen merkin kielellisestä rakentumisesta» (s. 241).
Blánarin saksan- ja englanninkieliset artikkelit ovat hyvin tiiviitä. Koska hänen
tutkimusaineistonaan on ollut enimmäk- seen slovakialainen nimistö, hän on muo- dostanut nimikategoriat sen pohjalta. Yhtä- läisyyksistä huolimatta eri kielten ja mai- den nimijärjestelmissä on sen verran eroa, että kun kaikkea ei voi soveltaa yksi yhteen, sanottua saattaa olla paikoin vaikea ymmär- tää. Perusnäkemykset ovat silti kiinnosta- via, sillä ne tarjoavat välineitä nimien funk- tioiden tarkasteluun. Blánarin artikkelit kasvattavatkin kaikessa tiiviydessään näl- kää saada laajemmin selkoa hänen esittä- mistään teoreettisista ja metodologisista lähtökohdista.
ERISNIMIEN TEORIAA
Tähän nälkään saatiin ravintoa, kun Saksas- sa julkaistiin käännöksenä Blánarin vuon- na 1996 ilmestynyt erisnimien teoriaa kos- keva monografia (Teória vlastného mena).
Tämän toimitustyön takana on nimiteoreet- tisesti orientoitunut germanisti ja onomas- tikko Friedhelm Debus Kielistä. Teos on oppikirjanomainen tiivistelmä, jossa kirjoit- taja esittää lukijoilleen monikymmenvuo- tisen pohdinnan ydinajatukset.
Kirjoittaja toteaa johdannossa, että ylei- sesti hyväksyttyä teoriaa erisnimistä ei tois- taiseksi ole ja että erisnimien problematiik- ka kuuluu yhä edelleen kielitieteen, filo- sofian, logiikan, semiotiikan, sosiologian ja viime aikoina myös ihmismuistin ja ajatte- lun ohjelmoinnin kiistanalaisimpiin kysy- myksiin. Samalla hän toteaa työnsä perus- tuvan semiologiseen ja funktionaalis-struk- turaaliseen käsitykseen. Blánarin teoreetti- set esitykset ja päätelmät perustuvat kaut- taaltaan konkreettisiin ja laajoihin aineisto- analyyseihin ja teräviin havaintoihin. Kos- ka käytetty terminologia voi kuitenkin tuot- taa vastaanottajalle vaikeuksia, yritän seu- raavassa lyhyesti raottaa Blánarin teoksen ydinajatuksia ja hänen käyttämäänsä ter- minologiaa, joihin asiasta kiinnostuneet
voivat perehtyä tarkemmin itse teoksesta myös siihen sisältyvän runsaan esimerkki- aineiston avulla.
Teoksen 14 päälukua käsittelevät eris- nimiä monelta kannalta: onyymista eli propriaalista semantiikkaa ja onyymista nominaatiota, onyymisen merkin eri puo- lia, erisnimien systeemiä, onyymistä sys- teemiä yhteiskunnallis-kommunikatiivises- ta näkökulmasta sekä onomastisten eli ni- mistöntutkimuksellisten tieteenhaarojen paradigmaa, näkökulmia ja metodeja.
Blánarin mukaan erisnimien asemaa kieles- sä luonnehtii kaksi vastakkaista mutta toi- siinsa liittyvää pyrkimystä: toisaalta jatku- va vuorovaikutus erisnimien ja muun sanas- ton ja koko kielisysteemin välillä ja saman- aikaisesti erisnimien pysyvä polarisaatio suhteessa appellatiiveihin, niiden semant- tinen oppositio.
Nimistöntutkimuksessa Blánarin kes- keisiä käsitteitä ovat onyyminen eli propriaa- linen objekti ja onyyminen nominaatio (s.
20–28). Blánar jakaa onyymiset objektit kolmeen pääalueeseen: bionyymiseen, geonyymiseen ja krematonyymiseen. Nii- den mukaan muodostuu kolme erisnimien pääryhmää: 1. elävien olentojen nimet (bionyymit; tärkeimmän ryhmän muodos- tavat antroponyymit eli henkilönnimet), 2. maan pinnan kohteiden ja taivaankappa- leiden eli kartografisten kohteiden nimet (geonyymit) ja 3. inhimillisen toiminnan kautta syntyneiden, maastoon »kiinnitty- mättömien» kohteiden nimet (krematonyy- mit) eli julkishallinnollisten, taloudellisten, kaupallisten ja kulttuuristen kohteiden ni- met. Tällaisia ovat esimerkiksi koulujen, ostoskeskusten, tuotemerkkien ja moni- toimitalojen nimet.
Nimistöntutkimuksen perusasettamuk- siin kuuluu kiinnostava ja aina ajankohtai- nen kysymys erisnimen merkityksestä eli sisällöstä. Esitellessään onyymista seman- tiikkaa Blánar (s. 43–50) erottaa erisnimien
teoriassa kolme erilaista erisnimen merki- tystä koskevaa pääsuuntausta:
1. Erisnimillä ei ole mitään merkitystä, vaan nimet ovat vain etikettejä, tuntomerk- kejä, joita käytetään kohteen sijasta. Eris- nimet eivät ole konnotatiivisia: ne viittaa- vat vain nimettyyn yksilöön tai kohteesen mutta eivät sisällä mitään kohteeseen kuu- luvia attribuutteja. (Tässä Blánar viittaa muun muassa J. S. Millin teokseen A sys- tem of logic, A. H. Gardinerin ja V. Brön- dalin tutkimuksiin.)
2. Erisnimillä on mitä suurimmassa määrin merkitys (Blánar viittaa yleisesti muun muassa J. O. Jesperseniin ja M. Bréa- liin). Näkökulma on pragmaattinen: eris- nimillä jonkin kohdeluokan nimityksinä täytyy olla kontekstissa paljon enemmän se- manttisia tuntomerkkejä kuin appellatiiveil- la; erisnimien »merkitys» kontekstissa on siis aina erityisempi kuin appellatiivisten sanojen merkitys. Erisnimen merkitys on kimppu kohteeseen liittyviä tuntomerkkejä.
3. Erisnimet voidaan tunnistaa semant- tisen reduktion kautta (A. V. Superanskaja 1973; E. Hansack 1990), ja erisnimen mer- kitys voidaan johtaa sen yleisestä käytös- tä. Esimerkiksi Hansack esitti vuonna 1990 käsityksensä siitä, miksi mitään tyydyttävää erisnimiä koskevaa teoriaa ei ollut siihen mennessä löydetty: ei ollut otettu riittäväs- ti huomioon sitä, että nimi ei tarkoita pel- kästään kohdetta vaan että se esittää koh- teesta joukon informaatiota. Nimeä ei liitetä kohteeseen vaan tietoomme tästä kohtees- ta. Nimi on siten eräänlainen apuviite tai apuhakemisto — kuin hyperlinkki tiettyyn kohteeseen liittyvään tietovarastoon. Ero appellatiivien ja erisnimien välillä on mää- rällinen: appellatiivien tuntomerkkien jouk- ko on aina pienempi kuin erisnimen mah- dollisten tuntomerkkien, koska erisnimeen liittyvät päätuntomerkkien lisäksi myös yk- silölliset tuntomerkit (muuten ne olisivat appellatiiveja). Superanskajan mukaan eris-
nimen sisällön ja viittaussuhteen ymmärtä- miseksi on esimerkiksi tiedettävä, mihin onyymiseen alasysteemiin nimi kuuluu (Stadt Berlin – Schiff Berlin – Hotel Berlin).
Näiden periaatteiden pitkän teoreettisen tarkastelun jälkeen Blánar esittää oman näkemyksensä onyymisesta eli propriaali- sesta merkityksestä. Hänen mukaansa onyy- minen sisältö koostuu kahdesta osasta: toi- saalta yksilöllisistä tuntomerkeistä, jotka ovat luonteeltaan opastavia ja ensyklopedi- sia, ja toisaalta designaatiosta eli hierark- kisesti järjestyneiden onyymisesti relevant- tien tuntomerkkien muodostamasta koko- naisuudesta. Siksi erisnimen ominaisuuksia ei voi määrittää etikettinä tai vinjettinä. Eris- nimen spesifisesti onyyminen merkitys ei vaadi viittaussuhteen samanaikaista toteu- tumista, mutta sen sijaan kyllä tietoa siitä, mihin alasysteemiin erisnimi kuuluu. Eris- nimen viittaus tarkoitteeseensa tulee todel- liseksi tietyssä nimisysteemissä onyymisen designaation kautta. (S. 49–50.)
Erisnimien yksittäiset luokat ja niitä koskevat nimeämissysteemit ovat tiukasti sidoksissa onyymisten objektien luontee- seen. Blánar jakaa onyymisen nominaation erikseen antroponyymiseen ja toponyymi- seen nominaatioon (s. 53–56; niiden esitte- lyä edeltää appellatiivisen nominaation ku- vaus). Niihin liittyvät semasiologinen as- pekti ja nimeämismalli. Blánarin nimeämis- malli koostuu sisältömallista, motivaatio- mallista ja sananmuodostusmallista, jotka rakentuvat henkilön- ja paikannimissä luon- nollisesti eri tavoin. Suomalaisessa paikan- nimistöntutkimuksessa on motivaatiomallin sijasta käytetty termiä nimeämisperustemal- li (Kiviniemi 1977: 8–9). Sanalle nimeämis- peruste on annettu määritelmä ’asiaperus- te, jonka mukaan nimi on annettu, esimer-
kiksi paikan sijainti, ulkonäkö, käyttö’
(Kiviniemi, Pitkänen ja Zilliacus 1974). Tä- män mukaan nimeämisperuste liittyy konk- reettisesti nimettyyn kohteeseen.
Blánarin sisältömalli tuo nimeämismal- liin kolmannen ulottuvuuden, metatason, joka luokittelee tietyntyyppisille nimiryh- mille käyttötilanteissa aktivoituvia yleisiä ja yhteisiä piirteitä, niiden funktioita. Blá- nar nimittää niitä geneerisiksi tuntomer- keiksi ja ilmaisee niitä binaarisesti +/–
-oppositiolla. Henkilönnimissä näitä tunto- merkkejä ovat esimerkiksi verisukulaisuu- den tai perhesuhteen ilmeneminen, periy- tyvyys ja hallinnollis-juridinen vahvistami- nen. Samaa asiaa, joskin juridisesta näkö- kulmasta, on lähestynyt Dietrich Nelle erot- taessaan sukunimissä yksilöfunktion, kol- lektiivifunktion, perhesuhteiden tunnista- misfunktion ja sosiaalisen aseman tunnis- tamisfunktion (1990: 810–812). Sovelsin Blánarin käyttämää komponenttianalyysiä väitöskirjassani taulukoimalla Suomen aiempien lisä- ja sukunimijärjestelmien ominaispiirteitä hahmottaakseni sitä, mis- sä määrin järjestelmät muistuttivat toisiaan tai erosivat toisistaan ja mitkä niiden piir- teistä ovat siirtyneet nykyiseen sukunimi- käytäntöömme (Paikkala 2004: 620–621).1 Toponyymien geneerisinä tuntomerk- keinä Blánar mainitsee muun muassa nimen standardoinnin asteen (sen, onko kyseessä virallinen vai epävirallinen paikannimi, viittaako nimi sijaintiin, onko kyseessä asuttu kohde vai ei) sekä nimeen mahdolli- sesti sisältyvän konnotaation.
Erisnimien onyyminen nominaatio eroaa siis appellatiivisesta. Onyymisen si- sällön ja sen muodon välittymisen kautta kohde nimetään jonkin nimisysteemin osaksi. Onyymisessa nominaatiossa Blánar
––––––––––
1 Olen aiemmin pohtinut itse sukunimen käsitettä myös tietyn sukunimen eriasteisen referentiaalisuuden ja erilaisen taustan tuottaman homonymian pohjalta (Paikkala 1988: 65).
erottaa kaksi tuntomerkkien ryhmää, jotka ovat onyymisen sisällön kannalta olennai- sia: ensimmäisen ryhmän muodostavat yleisluonteiset, onyymisesti kategorioivat tuntomerkit. Ne tekevät mahdolliseksi erot- taa toisistaan onyymiseen tilaan kuuluvat alasysteemit (esimerkiksi oikonyymit eli asuttujen kohteiden nimet, anoikonyymit eli asumattomien kohteiden nimet ja antropo- nyymit eli henkilönnimet) ja yksittäisiin alasysteemeihin kuuluvat erilaiset eris- nimien luokat (esimerkiksi etunimet, suku- nimet ja epäviralliset lisänimet) varsinaisi- na onyymisina kategorioina. Tästä Blánar käyttää nimitystä presuppositionaalinen identifikaatio. Näiden spesifisten onyymis- ten (geneeristen ja erottavien) tuntomerk- kien hierarkkinen kokonaisuus muodostaa onyymisen (propriaalisen) semantiikan, jota hän nimittää myös erisnimen designaa- tioksi. (S. 169.)
Onyymisen nominaation toiseen rele- vanttiin tuntomerkkien ryhmään kuuluu Blánarin teoriassa kaikki se yksilöivä tie- to, mikä yksittäisestä tarkoitteesta on käy- tettävissä. Se muodostaa tunnistamisen yti- men, joka kielellisessä viestinnässä on vält- tämätön nimettyjen kohteiden tarkempaa identifiointia varten. Tätä vaihetta Blánar nimittää referentiaaliseksi identifikaatiok- si. Huomion arvoista on siis se, että spesi- fisesti onyymisten eli geneeristen eli kate- gorioivien semanttisten tuntomerkkien kautta denotaattia ei luonnehdita vaan iden- tifioidaan. Tuntomerkit eivät kuitenkaan identifioi sitä proprina yleensä, vaan tietty- nä etunimenä, sukunimenä, paikannimenä tai muuna, ja välittämättä siitä, reaalistuu- ko referenssisuhde vai ei.
Sananmuodostus- tai rakennemallia ja nimen tyyppiä käsitellessään Blánar ottaa esiin myös nimien frekvenssitiedot onyy- misen systeemin valaisemisen kannalta.
Hänen mukaansa frekvenssejä käytetään varsin yleisesti vain nimeämismallin kielel-
lisen reaalistumisen ilmaisemiseen, kun niitä voitaisiin hyödyntää myös sisältömal- lien valaisemisessa. Myös metakielen tasol- la toimivia onyymisia tuntomerkkejä voi- daan luokitella tilastollisesti ja alueellises- ti siinä missä muitakin systeemiä muodos- tavia elementtejä.
ONYYMINEN SYSTEEMI
Määritellessään termin onyyminen systee- mi Blánar ottaa huomioon semiologisen ja funktionaalis-strukturaalisen aspektin kes- kinäisen sidonnaisuuden. Onyymisessa nominaatiossa nimeäjä työstää ajatukselli- sesti yksilöllistä tietoaan onyymisesta objektista ja sovittaa kyseisen onyymisen aktin jälkeen tämän tiedon kielen lain- alaisuuksien ja kyseisen onyymisen systee- min mukaisesti kielelliseksi merkiksi sui generis eli tiettyä kohdetta tarkoittavan onyymisen sisällön ja muodon yksiköksi.
Nominaatioaktin ensimmäisessä vai- heessa muodostuvat sisältö- ja motivaatio- mallit ja toisessa vaiheessa syntyvät kielel- lisen ilmaisun kautta sananmuodostusmal- lit. Nämä kaikki muodostavat yhdessä ni- meämismallin. Lopulta nimeämismallit to- dentuvat rakennetyyppeinä. Nimeämissys- teemin järjestävänä prinsiippinä vaikuttaa pragmaattisesti määräytynyt tekijä, yhteis- kuntasidonnainen identifiointi tai erottami- nen.
Nimeämismallit ja niiden ainekset ovat siis onyymista systeemiä muodostavat ele- mentit. Onyyminen systeemi on systeemiä muodostavien elementtien dynaaminen kokonaisuus, ja nämä elementit kasvatta- vat kielessä reaalistuessaan erilaisia onyy- misia suhteita, kuten onyymista synonymi- aa, homonymiaa, polysemiaa ja antonymi- aa, ja niissä osasysteemejä eli onyymisia kenttiä. Systeemiä muodostava luonne on myös niillä kokonaisuuksilla, jotka ovat muodostuneet konkreettisten onyymisten
merkkien kautta (kielellisesti motivaatio- mallien avulla). Samalla kun mallielemen- tit ovat yleisluonteisia ja tietyssä määrin lä- hestyvät onomastisia universaaleja, ne no- jaavat kielellisten reaalistumien mukaisesti sananmuodostusmallien erilaisiin rakenne- tyyppeihin ja kunkin kielen substantiivin muodostuksen lakeihin, joka tapauksessa moniin vain erisnimille tyypillisiin erityis- kategorioihin.
Onyymisella systeemillä on ydinraken- teensa ja reuna-alueensa. Esiintymien pro- duktiivisuus näkyy suurina frekvensseinä, mutta myös vähemmän tavallisilla esiinty- millä voi olla yhteiskunnallisia ja historial- lisia syitä ja painoarvoa. Yhteiskunnalliset, historialliset ja maantieteelliset tekijät ovat onyymisen systeemin näkymätön, mutta tärkeä ulottuvuus. Esimerkiksi uusien ni- mien muodostamista ja lainanimien omak- sumista kotoiseen systeemiin normittavat kyseisen onyymisen systeemin lainomai- suudet. Myös näillä lainomaisuuksilla on oma dynaaminen luonteensa.
ONYYMINEN SYSTEEMI YHTEISKUNNAN JA VIESTINNÄN
NÄKÖKULMASTA
Blánarin mukaan onyyminen (ala)systeemi on tiukasti sidoksissa yhteisölliseen tai yh- teiskunnalliseen toimintaan. Kielellisessä viestinnässä toiset semanttiset piirteet jää- vät perifeerisiksi, kun taas toiset ovat olen- naisia, ja näitä arvioidaan uudelleen järjes- telmän onyymisina semanttisina tunto- merkkeinä. Kun erisnimiä käytetään yhtei- sössä ja niiden tiettyyn systeemiin kuulu- vat onyymisesti olennaiset tuntomerkit jou- tuvat tietyssä onyymisessa tilanteessa täl- laisen arvioinnin kohteeksi, »syntyy» onyy- minen systeemi, joka avaa jälleen yhteisöl- lisessä toiminnassa tiettyjä mahdollisuuk- sia. Yhteisöllinen käytäntö synnyttää kui- tenkin uusia vaatimuksia onyymisten tunto-
merkkien rakentumiselle, ja näiden tunto- merkkien kautta systeemiä muodostavien elementtien ja siten myös koko nimijärjes- telmän tietyt muutokset omaksutaan.
Blánar ei yhdy siihen silloin tällöin il- maistuun näkemykseen, että erisnimen lek- seemin tarkastelu on mahdollista vain kon- tekstissa. Onyymisen semantiikan (de- signaation) rekonstruktio nojautuu tiettyyn informaatioon, tietoon onyymisesta objek- tista — presuppositionaaliseen identifikaa- tioon. Tämä identifikaatio ei ole samaa kuin referenssiviittauksen toteutuminen. Refe- renssi-identifikaatio (jonkin olion tunnista- minen yksilöllisten tuntomerkkien avulla) toteutuu puheviestinnässä.
ONOMASTIIKKA JA SOSIOLINGVISTIIKKA
Sosiolingvistisellä tarkastelulla on Blána- rin mukaan (s. 129–151, 175) onomastii- kassa erityisasema, koska erisnimet synty- vät ja kehittyvät onyymisessa tilanteessa erityisten yhteisöllisten ja yhteiskunnallis- ten nimeämistarpeiden pohjalta. Hänen mukaansa onyymisten systeemien sosio- lingvistinen problematiikka näkyy kahdel- la pääalueella.
Ensinnäkin se näkyy erisnimen desig- naatiossa, jossa kietoutuvat yhteen tiettyi- hin luokkiin kuuluvien onyymisten kohtei- den yhteiskunnallisesti tärkeät ominaisuu- det, nimenkäyttäjän pragmaattinen asennoi- tuminen nimityksen kielelliseen muotoon sekä nimen onyymiset tuntomerkit. Esimer- kiksi maantieteellisissä nimissä nämä tun- tomerkit motivoituvat sidottaessa nimeämi- nen tiettyyn maanpäälliseen onyymiseen kohteeseen ja kohteen yhteisöllisesti tär- keään tai asutuksen tai asuttamattomuuden kannalta luonteenomaiseen olemukseen.
Henkilönnimissä tulevat kysymykseen muun muassa verisukulaisuuden kautta määräytyvät yhteisölliset ominaisuudet.
Toiseksi onyymisten systeemien sosio- lingvistinen problematiikka näkyy genee- risten tuntomerkkien kautta. Esimerkiksi sellaisten geneeristen eli yleisten tunto- merkkien avulla kuin »pysyvyys hallinnol- lis-juridisen käytön kautta» ja »pysyvyys suppeamman yhteisöllisen käytön kautta»
määräytyvät viralliset ja epäviralliset nimi- systeemit. Virallisissa onyymisissa systee- meissä (yleensä kirjoitettua kieltä) käyte- tään nimen kodifioitua, standardoitua muo- toa. Epävirallisille systeemeille (yleensä puhuttua kieltä) ovat tunnusomaisia varian- tit, jotka vastaavat usein erisnimien murre- muotoa tai ovat lähellä sitä. Epävirallisista henkilönnimistä Blánar käyttää termiä lebendige Namen.
Blánar kiinnittää teoksessaan huomio- ta sosiolingvististen ja erityisesti sosio-ono- mastisten kysymyksenasetteluiden teoreet- tiseen kantavuuteen. Hän käsittelee frek- venssejä ja alueellista ulottuvuutta ja tuo epävirallisia henkilönnimiä käsitellessään esiin muun muassa termin keskimääräinen antroponyyminen systeemi. Hän tarkoittaa sillä sitä, että jos jokaisella tutkitulla paik- kakunnalla ja sitten koko alueella pystytään osoittamaan epävirallisten henkilönnimien keskimääräiset frekvenssiarvot ja edelleen niiden jakautuminen sisältömalleihin, ni- mien ryhmittyminen funktiojäseniin ja nii- den hyödyntämisen määrä, näiden kvanti- tatiivisten ja kvalitatiivisten arvojen perus- teella saadaan määritellyksi epävirallisten henkilönnimien keskimääräinen normi (tai ominaispiirteet). Esimerkkinä hän mainit- see eräät Afrikan, Aasian ja Amerikan mai- den nimeämissysteemit, joissa eurooppalai- siin nimeämissysteemeihin vakiintuneet onyymiset tuntomerkit eivät olekaan yhtä käyttökelpoisia (s. 146–152). Osansa saa- vat myös nimien omaksuminen ja valinta vanhemman sukupolven nimivarannosta nuoremmalle sukupolvelle.
Blánar käsittelee teoksessaan myös vi-
rallisia nimiä, jotka valtiollis-poliittisen organisaation ja hallinnon kannalta ovat viestinnässä tärkeitä ja joilla siksi on stan- dardoitu muoto. Sisäisesti normeja muo- dostaviin tekijöihin hän lukee yhtenäistävän toiminnan, kuten tendenssit, säännöt ja lain- mukaisuudet, jotka rakentavat systeemin, ulkoisiin taas tavoitteellisen huolenpidon sivistyksestä ja erisnimien standardimuoto- jen käytöstä kielellisessä viestinnässä. Kie- lipolitiikan kansainvälisiä puolia edustaa maantieteellisen terminologian kansain- välistäminen.
Onomastisen kysymyksenasettelun pää- aihe on siis Blánarin mukaan onyymisen nominaation prosessi ja onyymisen systee- min toiminta yhteiskunnallis-yhteisöllises- sä viestinnässä. Nimien analysoinnissa on metodologisesti keskeistä niiden lingvisti- sen ja onomastisen statuksen huomioonot- taminen. Parisataasivuisen teoksen sivut ovat tiheään painettua pientä tekstiä, mutta niiltä löytyy myös asian ymmärtämistä va- laisevia esimerkkejä. Kyseessä on nimiteo- reettinen käsikirja, joka perustuu laajoihin tutkimuksiin ja samalla herättää monimut- kaisuudessaan jatkokysymyksiä. Molem- milla esittelemilläni teoksilla on annettavaa niin sana- kuin nimisemantiikastakin kiin- nostuneille, ja ne valaisevat myös sitä, mik- si nimien ja sanojen merkitystä on katsot- tava eri näkökulmasta.
Slovakialaisesta nimistöntutkimukses- ta on pian saatavissa enemmänkin tietoa teoksessa Reader in slowakischer Linguis- tik II, jota professori Ernst Eichler valmis- telee parhaillaan saksaksi.
SIRKKA PAIKKALA
Sähköposti: sirkka.paikkala@kotus.fi LÄHTEET
GARDINER, ALAN H. 1954: Theory of proper names: A controversial essay. 2. pai-
nos. London: Oxford University Press.
HANSACK, ERNST 1990: Bedeutung, Begriff, Name. Studia et exempla linguistica et philologica (SELP). Series II: Stu- dia Minora. Toim. Klaus Trost. Tom I. Regensburg: Rodener.
KIVINIEMI, EERO 1977: Väärät vedet. Tutki- mus mallien osuudesta nimenmuo- dostuksessa. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seuran Toimituksia 337. Hel- sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
KIVINIEMI, EERO – PITKÄNEN, RITVA LIISA – ZILLIACUS, KURT 1974: Nimistöntutki- muksen terminologia. Terminologin inom namnforskningen. Castreania- numin toimitteita 8. Helsinki.
Namenforschung 2 = Namenforschung.
Name Studies. Les noms propres. Ein internationales Handbuch zur Ono- mastik. An international Handbook of Onomastics. Manuel international d’onomastique. 2. osa. Toim. Ernst Eichler, Gerold Hilty, Heinrich Löffler, Hugo Steger & Vladislav Zgusta. Berlin: Walter de Gruyter 1996.
Der Name in Sprache und Gesellschaft.
Beiträge zur Theorie der Onomastik.
Sächsische Akademie der Wissen- schaften zu Leipzig. Deutsch-slawi- sche Forschungen zur Namenkunde und Siedlungsgeschichte. Nr. 27.
Berlin: Akademie-Verlag 1973.
NELLE, DIETRICH 1990: Der Familienname.
– Perspektiven für eine rechtsverein- heitliche Reform I. – Zeitschrift für das gesamte Familienrecht 37:8 s.
809–817. Regensburg.
PAIKKALA, SIRKKA 1988: Finnische Fami- liennamen auf -(i)nen. – Studia Anthroponymica Scandinavica 6/
1988 s. 27–69. Uppsala.
–––– 2004: Se tavallinen Virtanen. Suoma- laisen sukunimikäytännön moderni- soituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 959. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Reader zur Namenkunde I. Namentheorie.
Toim. Friedhelm Debus & Wilfried Seibicke. Hildesheim: Olms 1989.
Reader zur Namenkunde II. Anthropo- nymie. Germanistische Linguistik 115 – 1918/93. Toim. Friedhelm Debus &
Wilfried Seibicke. Hildesheim: Olms 1993.
SUPERANSKAJA, A. V. 1973: Obscaja teorija imeni sobstvennogo. Moskva: Nauka.
PSYKIATRIAN DIAGNOOSIT AMMATTI- JA MAALLIKKOKIELESSÄ
Ulla-Helena Kapiala Voiko mielenterveyden häiriöitä ymmärtää ja nimetä? Psykiatria ja sen diagnoosinimekkeet. Acta Wasaensia 121. Kielitiede 25. Universitas Wasensis 2003. 394 s. ISBN 952-476-032-0.
lla-Helena Kapiala käy väitöskirjas- saan pelotta isojen ja perimmäisten kysymysten kimppuun. Hän tutkii pohjim- miltaan kielellistä vallankäyttöä, joka ei
kuitenkaan tässä tapauksessa yleensä ole tiedostettua ja sillä tavoin tarkoitushakuis- ta kuin se on esimerkiksi poliittisessa pro- pagandassa tai informaatiosodassa. Kapia-
