Nuori toimijuus lukion jälkeisessä siirtymässä

Nuori toimijuus lukion jälkeisessä siirtymässä

Suvi-Marja Rissanen 237219

Sosiaalipsykologian Pro gradu-tutkielma Itä-Suomen Yliopisto Syksy 2018

1 Johdanto ... 1

2 Toimijuus – tutkimuksen teoreettinen tausta ... 3

2.1 Toimijuus käsitteenä ... 3

2.2 Toiminta ... 5

2.2.1 Mitä toiminta on? ... 5

2.2.2 Persoonallinen toiminta ... 8

3 Näkökulmia toimijuuteen ... 14

4 Nuoruus ... 26

4.1 Nuoruus käsitteenä ... 26

4.2 Muuntuva nuoruus ... 28

4.3 Siirtymät ... 29

5 Aineisto ja tutkimusmenetelmät ... 35

5.1 Tutkimuksen metodologinen lähestymistapa ... 35

5.2 Aineiston keruun kuvaus ... 36

5.4 Tutkimuksen eettiset näkökohdat ... 42

6 Tulokset ... 44

6.1 Koordinaatit – yhteiskunnalliset rakenteet ... 44

6.2 Modaliteetit – nuoren persoonallinen kokemusmaailma ... 45

6.3 Nuoren toimijuuden yhtenäinen kuva ... 50

6.3.1 Koordinaattien ja modaliteettien yhdistäminen ... 50

6.3.2 Saadut tulokset ... 52

6.3.3 Nuori toimijuus intentionaalisuusehdon, järkevyysehdon ja kyvykkyysehdon valossa ... 53

6.4 Nuori toimijuus ... 58

7 Pohdinta ... 60

LÄHTEET ... 62

Taulukot ja kuviot

Kuva 1. Elämänkulku ja toimijuus Kuva 2. Toimijuuden koordinaatit Kuva 3. Toimijuuden modaliteetit Kuva 4. Toimijuuden analyysi

Taulukkokuvio 1. Toimijuuden viitekehys

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Suvi- Marja Rissanen Työn nimi

Nuori toimijuus lukion jälkeisessä siirtymässä

Oppiaine

Sosiaalipsykologia

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Tutkielman ohjaaja/ohjaajat Professori Vilma Hänninen Aika

15.10.2018

Sivumäärä 60

Tiivistelmä

Pro gradu – tutkielmassa käsitellään nuoren toimijuutta lukion jälkeisessä siirtymässä. Toimijuus, johon inhimillisen toiminnan käsite sisältyy, on tut- kielman ydinkäsite ja teoreettinen viitekehys. Toimijuus avautuu tutkielmassa ”toimintakapasiteettina” eli persoonallisia toiminnan mahdollisuuksia yhteiskunnallisessa todellisuudessa ja kykyä vaikuttaa omaan elämään yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Toimijuuskäsitys pohjautuu Jyrki Jyrkämän toimijuuden teoreettis-metodologiseen viitekehykseen ja toiminnan käsite Kulttuurihistorialliseen toiminnanteoriaan.

Teoriaviitekehyksessä inhimillinen toiminta on kaiken keskiössä. Toiminta on tavoitteellista ja se sisältää niin konkreettisen ruumiillisen tekemisen kuin mentaaliset prosessit. Toiminta muovaa yksilöstä persoonallsiuuden. Ihminen kehittyy itsekseen toiminnassa suhteessa toisiin ihmisiin ja elinympäris- töön. Toimijuus muotoutuu vastaavasti vuorovaikutuksessa yksilön ja sosiaalisen sekä materiaalisen ympäristön kanssa. Toimijuudessa yhdistyvät yhteis- kunnalliset rakenteet ja yksilölliset tekijät. Toimijuuden käsite on vahvasti sidoksissa vaikuttamiseen ja osallisuuteen.

Tutkielman tutkimusjoukko koostuu keskikokoisen suomalaisen kaupungin toista ja kolmatta vuotta lukiossa opiskelevista nuorista. Aineisto muodostuu viiden nuoren haastatteluista, jotka on kerätty vuonna 2016. Aineisto analysoidaan teorialähtöisellä laadullisella sisällönanalyysillä Tarkoitus on selvittää yhteiskunnan rakenteita ja nuoren persoonallista kokemusmaailmaa ja millaiseksi nuori toimijuus muovautuu nyky-yhteiskunnassa.

Asiasanat

toimijuus, toiminta, nuori

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto

Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Actor

Suvi-Marja Rissanen Name of work

Nuori toimijuus lukion jälkeisessä siirtymässä

Major

Socialpsychology

Task

Master's thesis

Advisors

Professor Vilma Hänninen Period

15.10.2018

Pages 60 Abstract

This master thesis studies agency of young individual in period of transition after high-school. In this thesis Agency is the core concept and theoretical frame of reference, in which human concept of activity is involved. Agency is studied in this thesis as an operational capacity, meaning each personal functional opportunities and ability to influence to one own life in a social environment. Concept of agency is based on a theoretical-methodological frame of reference of agency and concept of activities is based on cultural historical activities theory.

In theory frame of reference human activities is the core. Action is goal-oriented and it includes concrete physical activities as mental processes. Per- sonality of individual is molded by activities. One is developed by on its own in a relationship to other people an environment. Correspondingly agency is molded by interaction between individual and social and material environment. Social structure and individual factors are combined in agency. Con- cept of agency is strongly linked to influencing and implication.

Research set in this thesis consists of second and third grade high-school students in Finnish medium-size city. Material consists of interviews of five young individual in year 2016. Material in analyzed by theory oriented qualitative content analysis. The goal is to study environmental structure and young individual personal world of experience and which kind of young agency is molded in modern society.

Keywords agency, activity,

Stored by Library of University of Eastern Finland

1 J

Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus. Yhteiskunnallinen todellisuus on nykyään moninainen ja elämänkulut hajanaisempia, kuin aikaisemmin. Elämänpolut eivät kulje enää yhtä virtaviivaisena.

Epävarmuus ja joustavuuden vaatimus ovat lisääntyneet. Eksistenssifilosofisen ajattelun mukaan ihmisen osa on olemassaolo. Meidät on heitetty maailmaan kaiken keskelle. Inhimillinen olemassa- olo ei edellytä ensisijaisesti teoreettista tietämistä vaan maailmassa toimimista (Lehtinen 2013, 162- 163). Yhteiskunnan keskiössä on siis oleva toimiva ihminen. Millaista on olla tulevaisuutta suunnit- televa nuori tässä ajassa ja yhteiskunnassa? Miten vaikuttaa omaan elämänkulkuun? Millaista on olla nuori toimija?

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoitus on avata nuorten toimijuuden kuvaa aikamme yhteiskunnas- sa. Tutkimusjoukko koostuu keskikokoisen suomalaisen kaupungin toista ja kolmatta vuotta lukios- sa opiskelevista nuorista. Aineisto muodostuu haastatteluista, jotka on kerätty vuonna 2016. Aineis- to analysoidaan teorialähtöisellä laadullisella sisällönanalyysillä. Tutkimuksen teoreettinen viiteke- hys muodostuu toimijuuden teoriasta. Keskeisimmät teoriat ovat Kulttuurihistoriallinen toiminnan- teoria (Leontjev 1977), Jyrki Jyrkämän (2008) teoreettis-metodologinen lähestymistapa toimijuu- deen analysointiin sekä Jaana Hallamaan (2017) toimijuuden arvioinnin ehdot intentionalisuus-, järkevyys- ja kyvykkyysehto.

Teoreettisen viitekehyksen mukaan toimijuus kuvaa toimintakapasiteettia eli persoonallisia toimin- nan mahdollisuuksia yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Ihminen kehittyy itsekseen suhteessa toi- siin ihmisiin ja elinympäristöön. Toimijuus muotoutuu vastaavasti vuorovaikutuksessa yksilön ja sosiaalisen sekä materiaalisen ympäristön kanssa. Toimijuudessa yhdistyvät yhteiskunnalliset ra- kenteet ja yksilölliset tekijät. Toimijuuden käsite on vahvasti sidoksissa vaikuttamiseen ja osallisuu- teen.

Teoriaviitekehyksen mukaan inhimillinen toiminta on kaiken keskiössä. Toiminta on tavoitteellista ja se sisältää niin konkreettisen ruumiillisen tekemisen kuin mentaaliset prosessit. Toiminnan mo- tiivit löytyvät persoonallisista merkityksistä, joissa ovat läsnä ihmisen kaikki olemuspuolet, niin sosiaalinen, psykologinen kuin biologinen ulottuvuus. Persoonallinen toiminta kehittyy interaktiivi- sessa toiminnassa suhteessa muihin ihmisiin ja materiaaliseen todellisuuteen.

On tärkeä ymmärtää millaisia suunnitelmia ja unelmia lukioikäisillä nuorilla on tässä ajassa lukion jälkeisessä siirtymässä. Ovatko he huolissaan tulevaisuudesta ja kokevatko he kykenevänsä vaikut- taa omaan elämänkulkuun. Nuori hakee suuntaa niillä tiedoilla, taidoilla ja kokemuspohjalla mitä hänellä on. Toimijuuden analyysi mahdollistaa nuorten kokemusmaailman kokonaisvaltaisen tul- kinnan. Ihminen ei ole silkka ulkoisten tekijöiden ohjaama robotti tai sisäisen maailman ohjaama subjekti. Vaan kompleksinen suhteiden verkostossa kasvava olento, jonka toiminnanmahdollisuuk- sia tulee tulkita monipuolisesti. Lukioikiäset nuoret ovat elämäntilanteessa, jossa liikutan itsenäis- tymisen ja lapsuuden rajamailla. Nuori suunnittelee tulevaisuutta ja tekee valintoja. Itsenäinen elä- mä on alkamassa ja itseen sekä yhteiskuntaan liittyy paljon erilaisia mielikuvia, odotuksia ja tuntei- ta.

Jyrkämän teoreettis-metodologisen viitekehyksen rakenteita ja yksilöön liittyviä tekijöitä kuvaavat koordinaatit (ikä, sukupuoli, ympäristö, ajankohta, yhteiskuntaluokka ja kulttuurinen tausta) ja mo- daliteetit (voiminen, osaaminen, haluaminen, täytyminen, tunteminen ja kykeneminen) avaavat yk- silön toiminnan sisältöä ja ovat analyysin valmiit luokat, joiden avulla analyysi toteutetaan.

Tutkimuksella pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

”Millaiseksi nuoret kokevat tulevaisuuden siirtymän lukion jälkeen?”

”Millainen on nuorten toimijuus lukion jälkeisessä siirtymässä rakenteellisten koordinaattien ja sisäistä maailmaa avaavien modaliteettien avulla arvioituna?”

Tutkielma rakentuu seitsemästä luvusta. Toisessa luvussa avataan inhimillisen toiminnan teoriaa ja kuinka subjekti kasvaa persoonaksi toiminnallisessa yhteydessä muihin ihmisiin ja materiaalisiin oloihin. Luvussa kolme tutustutaan toimijuuden teorioihin, toimijuuskäsityksiin ja rakennetaan yh- tenäinen tutkimuksen toimijuuden teoreettinen viitekehys. Luvussa neljä käsitellään nuoruutta ja siirtymiä. Luvussa viisi avataan aineisto ja tutkimusmenetelmät ja luvussa kuusi kerrotaan analyysin tulokset. Lopulta luvussa seitsemän pohditaan tehtyä ja saatuja tuloksia sekä mietitään tulevaa.

2 T

–

2.1 Toimijuus käsitteenä

Inhimillinen toimijuus (agency) kuvaa ihmisen toimintaa yhteiskunnassa. Toimijuus kuvastaa niitä resursseja ja reunaehtoja, jotka yksilön tai ryhmän toimintaan vaikuttavat. Toimijuus liittyy keskus- teluperinteeseen, joka selvittää yksilön tai ryhmän ja yhteiskunnan rakenteiden välistä suhdetta ja sen lainalaisuuksia (Jyrkämä 2008, 191; Kuusela 2011, 65; Mäkinen 2015.) Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rakenne tarkoittavat toimijan aseman tai roolien mukaisia velvollisuuksia ja oikeuksia sekä käsky- ja vastuusuhteita ja sitä, millaisia luontevia toimintavaihtoehtoja toimijalle avautuu (Hallamaa 2017, 28).

Toimijuus ei ole yksilön ominaisuus, vaan se rakentuu sosiaalisesti vuorovaikutussuhteessa ympä- ristön sekä subjektin välillä, ja muuntuu sekä muokkautuu näiden vaikutuksesta. Toimijuutta ha- vainnoidaan aina suhteessa yksilön tilanteeseen sekä aikaan ja paikkaan (Ronkainen 2008, 388;

Ronkainen 2006).

Toimijuudessa käydään perimmäistä keskustelua ihmisten välisestä keskinäisriippuvuudesta, yksi- lön suhteesta muihin ihmisiin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Olennainen pohtimisen aihe on: onko ihminen täysin vapaa toimimaan, vapaa valitsemaan? Vai ohjaavatko yhteiskunnalliset realiteetit ihmisiä toiminnassa ja erilaisissa elämän valinnoissa? Lisäksi toimijuuteen liittyy kysymys siitä, miten toiminnalla vaikutamme toisiimme. Toimijuudessa on aina läsnä valta: A:n vaikutus B:n toi- mintaan ja päämääriin (Helén 1995, 276) sekä voima ja vaikuttaminen (Gordon 2005, 115; Halla- maa 2017).

Toimijuudella on myös yhteys minäkuvaan (Hallamaa 2017, 31) ja pystyvyyden tunteeseen. Mitä vahvempi pystyvyyden kokemus yksilöllä on, sitä paremmaksi oma suorituskyky ja toimijuus ra- kentuvat (Bandura 2006, 175).

Toimijuuden lähikäsite on toimintakyky, joka on toimijuuden osa. Toimintakyky ilmaisee yksilön sosiaalisia, psyykkisiä ja fyysisiä kykyjä toimia; kykyä saavuttaa teoilla tietty päämäärä (Jyrkämä 2008, 199). Toimijuus puolestaan ilmaisee yksilön kokonaisvaltaista kykyä toimia yhteiskunnassa.

Jaana Hallamaa (2017, 21) asettaa kolme ehtoa toimijuudelle: 1. yksilö kykenee asettamaan pää- määriä. 2. yksilö ymmärtää kausaali- eli syy-seuraussuhteita, ja osaa arvioida niitä. 3. yksilö pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä. Toimijuuteen tarvitaan resursseja ja vapautta käyttää niitä. Voidaan puhua yksilön toimintakapasiteetista tai toiminnanmahdollisuuksista, jotka ilmaisevat kykyä toimia ja vaikuttaa omaan elämään.

Toimijuus liittyy myös olennaisesti keskusteluun yksilön tai ryhmän osallisuudesta yhteiskuntaan.

Ryhmät, yhteisöt ja yhteiskunnat asettavat reunaehtoja ja vaativat tiettyjä ominaisuuksia toimijoil- taan osallistua ja vaikuttaa. Näin toimijat asettuvat toimintakapasiteeteiltaan erilaisiin asemiin suh- teessa toisiinsa.

Yksilön toiminnan ja yhteiskunnan sosiaalisten rakenteiden välisestä suhteesta on käyty keskustelua pitkään. Todellisuuskäsitys ja ihmiskuva vaikuttavat olennaisella tavalla siihen, miten toimijuus tai toiminta määritellään. Toimijuudesta käytävän keskustelun juuret voidaan paikantaa 1700-luvun valistusaikaan (Mäkinen 2015, 105), ”järjen aikakauteen”, jolloin äly, rationaalisuus ja tieto haas- toivat mystiikan ja uskonnon ihmisen toimintaa ohjaavana voimana. Uskonnollisen johdatuksen sijaan ihmisen itsensä nähtiin teoillaan vaikuttavan historiaan ja tulevaisuuteen. Ihminen alettiin nähdä optimistisena, järkevänä ja hyvänä, toiminnallaan ympäristöään muokkaavana olentona.

(Männikkö 2006, 557–612.)

Modernisaation ajanjakso, Ranskan vallankumous 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla alkanut län- simaisen teollistumisen vallankumous, liberalisoi yksilön toimintaa ja mahdollisuus vaikuttaa omaan elämänkulkuun kasvoi. Syntyperä (mm. sukupuu) ei määritellyt enää yksilön tulevaisuutta, vaan ihminen omalla toiminnallaan ja valinnoillaan muokkasi elämänsuuntaa. Tärkeitä arvoja olivat tasa-arvo, toiminnanvapaus ja yksilöllisyys. (Virtanen 2006, 789–796.)

Liberaali ja kapitalistinen aateilmapiiri sekä teollisuuden kehitys loivat vaurautta sekä kurjuutta.

(Virtanen 2006, 789–796). Järki ja liberalismi loivat rationaalisen toimijan ihanteen. Ihmiskuvasta hävisivät samalla sattumanvaraisuus ja tunteiden merkitys ihmisen toiminnassa (Mäkinen 2015, 105). Järki ja tunteet nähtiin toisilleen vastakkaisina (Ilmonen & Jokinen 2002, 219–222; Vihanto 2008, 56–57). Toiminnanvapaus oli korostunut ihanne, ja pohdittiin, missä menevät vapauden rajat.

Aikakauden ajatuksia kuvaavat hyvin Adam Smithin ajatukset vapaasta ihmisyydestä ja rahatalou- desta, joita hän käsittelee muun muassa 1776 julkaistussa teoksessa Kansojen varallisuus – Tutki- mus sen luonteesta ja syistä (Kankaanpää 2015) sekä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin julkaisema Kommunistinen manifesti 1848 (Koivisto, Mäki & Uusitupa 1998, 8). Liberalistinen ihmiskuva korosti yksilön omien toimien mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään ja vaurastumiseen ilman sukujuurien määräävää asemaa. Marx ja Engels toivat esille kolikon kääntöpuolen ja korostivat yh- teiskunnan rakenteiden vaikutusta ihmisen toimintaan.

Keskustelu vapauden ja rakenteiden välisestä suhteesta jatkuu edelleen. Länsimainen jälkimoderni yhteiskunta, jossa suuret tarinat ovat siirtyneet pirstoutuneiden näkemysten ja informaatiotulvan edestä, muodostavat yksilölle rikkaan, mutta samalla haastavan viitekehyksen toiminnalle ja mie- lekkään elämän rakentamiseen. Maapallon rajalliset resurssit, globalisaatio, konfliktit ja monikult- tuurisuus muokkaavat tämän päivän yksilön toimintaa.

Kiihtyvä ajallisuus, jossa muutokset ovat nopeita ja vaikeasti ennakoitavissa (Ylijoki 2014, 37–52), uusliberalistinen puhe, joka korostaa aktiivisen ihmisen ihannetta ja individualistista vastuunkantoa (Mäkinen 2015; Saastamoinen 2014, 137–138) sekä terapiakulttuuri, joka korostaa jatkuvaa itse- tarkkailua ja kontrollia (Saastamoinen 2014, 128–145) ovat häivyttäneet yhteiskunnallisten reuna- ehtojen vaikutusta yksilön toiminnanmahdollisuuksiin ja yksilöllisten merkitysten rakentamiseen.

Virtaukset ovat läsnä myös Suomessa, jossa yhteiskunnan rakenteiden vaikutus yksilön elämään on ollut perinteisesti hyvinvointivaltion kautta vahvasti tunnustettuna.

2.2 Toiminta

2.2.1 Mitä toiminta on?

Inhimillisen toimijuuden ydin on toiminta. Jotta toimijuutta voidaan ymmärtää syvällisesti, ei vain rakenteiden ja yksilön välisenä abstraktina käsitteenä, on hahmotettava, mitä inhimillinen toiminta

merkitsee. Inhimillisen toiminnan hahmottaminen määrittelee toimijuuden sisällöllisen luonteen ja tuo esille tutkielman toimijuuskäsityksen taustalla vaikuttavan ihmiskäsityksen.

Toimintaa on selitetty ja selitetään laajalti eri näkökulmista. Esimerkiksi taloustieteen näkökulma on korostanut ihmisen rationaalisuutta. Ihminen hahmottuu reflektoivana täyden informaation omaavana toimijana, joka valitsee eri keinojen väliltä päästäkseen tavoitteisiin. Ajatellaan, että ih- misellä on selkeät preferenssit, joiden kautta hän toimii strategisesti toimintaympäristössä. (Heiska- la 2004, 25–31; Sihto 2016, 18).

Psykologiassa kognitiivinen psykologia ja psykoanalyyttinen teoria ovat olleet kiinnostuneita sisäi- sestä automatiikasta, behavioristinen psykologia on puolestaan hakenut vastauksia ihmisen ulko- puolelta (Hänninen 1992, 2). Yhteiskuntatieteet korostavat inhimillisen toiminnan intentionaalisuut- ta (kohteellista eli tavoitteellista) (Kuusela 1996, 350). Samoin eksistenssipsykologian ja marxilai- sen psykologian suuntaukset korostavat toiminnan intentionaalisuutta, mutta myös tilanteisuutta, motiiveja ja emootioita ihmisen toimintaa säätelevinä tekijöinä (Hänninen 1992).

Yhteiskuntatieteilijät, kuten Karl Marx (Leontjev 1977), Max Weber (Heiskala 2004, 49-60), Rom Harré 1979, Jürgen Habermas 1984 ja 1987, Anthony Giddens 1984 sekä Pierre Bourdieu 1990, ovat rakentaneet toiminnan teoriaa ajan saatossa (Kuusela 1996, 350) ja esimerkiksi sosiaalipsyko- logian puolelta samaa on tehnyt Klaus Weckroth (1988) ja sosiaalityön puolelta Pauli Niemelä (2006, 2008, 2009). Nykyään inhimillistä toimintaa selittävät eri näkökulmat ovat alkaneet sulautua yhteen ja ihmisen monipuolisuus tunnustetaan.

Tässä tutkielmassa pyritään ihmisen ja toiminnan monipuoliseen tulkintaan. Ihminen nähdään mo- niulotteisena olentona. Ihminen on persoonallinen kokonaisuus, jossa on niin fyysinen, psyykkinen kuin sosiaalinen puoli. Ihmisen toiminnassa on läsnä paljon erilaista informaatiota, jota käsitellään ja samalla tuotetaan toimiessa. Subjekti hakee toiminnalla olemisen tapaa (Hänninen 1992) ja sa- malla muokkaa ja tuottaa kokemusta itsestä ja muista.

Marxilaisesta filosofiasta ja psykologiasta kumpuava kulttuurihistoriallinen näkökulma auttaa avaamaan toiminnan persoonallisuutta ja ottaa huomioon ihmisen moninaisuuden. Koulukunta hahmottaa ihmisen lähtökohdiltaan biologiseksi, sosiaalisesti välittyneeksi psykologiseksi olennok- si, jonka toiminnassa ulkoinen maailma ja sisäinen maailma kohtaavat. Toiminnasta on kyse silloin, kun ihminen ei reagoi ympäristön ärsykkeisiin ja sopeudu, vaan sopeuttaa ympäristön itseensä. Ih-

minen on oman elämänsä subjekti, joka kykenee tuottamaan oman elämänsä tapahtumia ja saa ym- päristössä aikaan tarkoitettuja muutoksia (Weckroth 1988, 19). Koulukunnan juuret tulevat entisestä Neuvostoliitosta ja keulahahmona pidetään Lev Vygotskia (Eskola 1985, 134, 139; Hänninen 1992, 23.)

Koulukunnan sisällä on rakentunut kulttuurihistoriallisen toiminnan teoria, jota on kehittänyt muun muassa Aleksei N. Leontjev. Leontjev hahmottaa ihmisen toiminnan intentionaalisena (tavoitteelli- sena) ja persoonallisten motiivien viitoittamana. Toiminta on persoonallisuuden perusta ja kehityk- sen myötä myös persoonallisuuden ilmentymä. Ihmisen persoonallisuuden perusta ei ole vain ge- neettisessä kaavassa tai luonnollisten taipumusten tai viettien ohjaamaa. Se ei synny myöskään vain yksilön opituista totuuksista, tiedoista tai taidoista vaan persoonallisuus ilmenee ja kehittyy toimin- nassa, jossa kaikki nämä toteutuvat. Kehityksen kulussa subjektin persoonallisuuden luovat tämän biologinen pohja, objektiivinen ympäristö ja yksilön suhteita todellisuuteen toteuttavat toiminnot.

(Leontjev 1977, 150–168, 178.)

Klaus Weckroth (1988) ja Irmeli Järventie (2014) rakentavat toimintakäsityksensä kulttuurihistori- allisesta näkökulmasta käsin ja toiminnan teorian mukaisesti. Weckroth on tutkinut inhimillistä toimintaa muun muassa teoksessa Toiminnan psykologia (1988) ja Järventie on pyrkinyt ymmärtä- mään itsemurhan logiikkaa (2014). Kummatkin näkevät toiminnan ihmisen perusolotilana. Toimin- ta lakkaa, kun ihminen lakkaa olemasta. Ihminen on yksilötoimija, jonka persoonallisuuden koko- naissysteemissä ilmenee yhteiskunnan kokonaissysteemi (Järventie 2014). Järventietä (2014, 160) lainaten toiminta on:

” …se on hierarkkinen systeemi, joka rakentuu ulkoisesta praktisesta toiminnasta ja sisäisestä psyykkisestä toiminnasta, jotka molemmat ovat myös hierarkkisia systeemejä. Toiminta ei ole ns.

välijäsen ainoastaan ihmisen ja hänen maailmansa välissä, vaan se on välijäsen myös ihmisen ul- koisen praktisen toiminnan ja sisäisen psyykkisen toiminnan välillä. Välitysprosessissa aivot ja hermosto mahdollistavat jatkuvan katkeamattoman informaation keräämisen ja ulkomaailmasta että mielen maailmasta. Aivot mahdollistavat myös kootun informaation muuntamisen representaa- tioiksi ja edelleen tiedoksi tai kokonaiskäsitykseksi, jota ihminen käyttää karttana tai suuntautumis- periaatteena suunnitellessaan ja toteuttaessaan tulevia toimintoja.”

Ihmisen toiminnassa on siis selkeä persoonallinen juoni ja logiikka. Ihminen luo merkityksiä ja tie- toa todellisuudesta niillä resursseilla, mitä hänellä on, ja toimii tämän merkityskartan mukaan. In-

himillinen toiminta on kohteellista ja intentionaalista, mikä motivoi ihmisen toimimaan tietyllä ta- valla. Intentio tarkoittaa harkittua aikomusta, ja intentionaalisuus kuvaa yksilön omaleimaista ja aktiivista tapaa olla suhteessa ympäristöön ja todellisuuteen. Intentionaalisuus on tietoisuutta, joka kuvaa suhdetta subjektin ja kohteen välillä.

Ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä omaan toimintaan. Ohjaamaan sitä ja tarkastelemaan keinoja, motiiveja, päämääriä ja lopputulosta tietoisesti. Ihminen kykenee ottamaan toiminnan kohteeksi itsensä, kehittämään ja tarkastelemaan itseään sekä muokkaamaan omia valintoja. Tämä kyky vas- tuulistaa ihmisen omasta toiminnasta.

Toimintaan kuuluu myös tiedostamaton puoli, joka ilmenee esimerkiksi reaktioina ja rutiineina (Hallamaa 2017, 21). Ihmisten päämäärät ja tavoitteet ovat erittäin moninaisia, yksilöllisesti ja kult- tuurisesti muuttuvia. Ihmisen toiminnan taustalla vaikuttavat motiivit eli tarpeet ja halut (ks. Halla- maa 2017, 33), jotka ovat yhteiskunnallisesti ja yksilöllisesti muovautuvia. Motiivit välittyvät toi- minnan kohteesta eli tavoitteesta ja niitä voi olla useita yhtaikaa. Motiivit voivat olla tiedostamat- tomia, mutta ne eivät kuitenkaan hallitse toimintaa puhtaan sokeasti. Yksilö kykenee arvioimaan motiivejaan suhteessa omiin intresseihin eli etuun (Hallamaa 2017, 33).

Motiivit kumpuavat persoonallisuudesta. Motiiveihin vaikuttavat normit, arvot ja representaatiot sekä emootiot eli tunteet. Ihminen pyrkii pääsääntöisesti elämään itselleen tärkeiden asioiden mu- kaan, olemaan siis toimiva subjekti enemmin kuin passiivinen objekti. Yksilön toimintaa voidaan parhaiten ymmärtää perehtymällä tämän motiiveihin. Motiivit vaikuttavat motivaation taustalla.

Motivaatio voidaan ymmärtää toimintaa virittävänä mielellisenä tilana ja tekijänä, joka ilmaisee kestävyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa toimintaa esteistä huolimatta (ks. Hallamaa 2017, 33; Koski- Jännes, Riittinen & Saarnio 2008, 17–19).

Ihmisen kummalliselta vaikuttava toiminta ei ole aina osoitus järjen menetyksestä, vaan kyse on inhimillisen toiminnan tarkoituksenmukaisuuden dynamiikasta, jonka juoni syntyy persoonallisesta todellisuudesta.

2.2.2 Persoonallinen toiminta

Persoonallisuus kehittyy ihmiselle toiminnan kautta. Ihminen on biologinen organismi, psykologi- nen subjekti ja ihmisellä on sosiologinen eli yhteiskunnallinen identiteetti. Ihmisen toiminta on hie- rarkkista ja siinä on tietty rakenne. Toiminta koostuu psyykkisestä ja praktisesta toiminnasta, jotka itsessään ovat myös hierarkkisia ja koostuvat tietyistä rakenteellisista tekijöistä. Toimintaan vaikut- taa myös sosiaalinen todellisuus. Tästä kudelmasta syntyy persoonallisuus, jota

voidaan kutsua sosiaalipsykologiseksi olemiseksi. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014.)

Psyykkinen toiminta eli kognitiivisuus, joka on edellytys ihmisen subjektiuudelle, on yhteydessä ihmisen aivoihin, hermostoon sekä kehoon, ja mahdollistaa ihmisen tietoisuuden, kyvyn hahmottaa todellisuutta. Weckroth (1988) kuvaa muistamisen, ajattelemisen ja havaitsemisen olevan psyykki- sen toiminnan perusrakenne. Muistamalla palautetaan mennyt aika, havaitseminen sitoo nykyisyy- teen ja ajatteleminen tuo tulevaisuuden erilaiset skenaariot mahdolliseksi.

Psyykkinen toiminta edustaa ihmisen rationaalisuutta eli järkeä. Järjen avulla toiminnan tavoitteet ja päämäärät voidaan saavuttaa. Järjellinen ajattelu on johdonmukaista, järjestelmällistä ja loogista suhteessa tarkoitukseen, jonka mukaan päätöksentekoa, päättelyä ja suunnitelmallista toimintaa lähdetään viemään kohti asetettuja tavoitteita (TenHouten 2007, 129). Epärationaalisuus voidaan puolestaan ymmärtää ajattelun epäjohdonmukaisuutena.

Tunteet eli emootiot ovat kognitiivisia signaaleja, jotka antavat tietylle tilalle käsitteellisen tulkin- nan. Ne ovat intentionaalista, sisäistä signaalista informaatiota, jota subjekti käsittelee ja käyttää toiminnanohjauksessaan, ja ovat näin mukana päätöksenteossa. Tunteet ovat informaatiota, jota ihminen käyttää tavoitteellisessa toiminnassa motivoivina voimina järkeilyn yhteydessä (TenHouten 2007, 132–133; Leontjev 1977, 156–168). Emootioilla on biologinen pohja, ja niiden tarkoitus on ylläpitää elämää (Leontjev 1977, 165; TenHouten 2007). Tunteet ovat sosiaalisesti vaikuttuneita ja niille annetaan erilaisia merkityksiä biologisen tarkoituksen rinnalla. Ihminen ei reagoi emootioihin automaattisesti ja suuntaa toimintaansa niiden mukaan, vaan kykenee hallitsemaan voimakkaatkin affektiiviset (tahaton emitonaalinen kokemus) kokemukset ja kykenee käsittelemään ja ymmärtä- mään emootioiden viestejä. (TenHouten 2007).

Tunteet ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, välittäjiä yksilön ja maailman välissä (Leontjev 1977, 156–168 ks. Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168). Elämän erilaiset kokemukset

muovaavat merkitysten ja tunteiden kautta yksilön persoonallista koettua todellisuutta. Yksilön toi- minnan motiivit välittyvät persoonallisten merkitysten sekä tunnetulkinnan myötä ja rakentavat yk- silön toiminnalle ja valinnoille sen omaleimaisen loogisen juonen (Leontjev 1977, 156–168 ks.

Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168).

Psyykkinen toiminta on vuorovaikutuksessa praktiseen toimintaan. Praktinen toiminta ilmaisee yk- silön käytännöllistä suhdetta todellisuuteen. Toimintaa voidaan jakaa tekoihin (ks. Hallamaa 2017, 20) ja operaatioihin. Toiminnalla on tietty kohde eli tavoite, kuten autolla ajaminen. Kohde antaa toiminnalle suunnan ja sisällön, joka selittyy motiiveilla. Toiminta koostuu teoista. Autolla ajetaan, koska on päästävä töihin, jotta voidaan kattaa elinkustannukset. Teot puolestaan jakautuvat operaa- tioihin. Vaihteiden vaihtaminen on esimerkiksi operaatio, kun autoa ajetaan.

Toiminta, tekemiset ja operaatiot ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat muuttua toisikseen.

Teko voi muuttua toiminnaksi, kun ajaminen töihin päästääkseen, muuntuu sunnuntaiajeluksi sen mielekkyyden takia. Eroja toiminnan rakenteessa on myös subjektien välillä. Toiminta toiselle voi olla operaatio toiselle. Esimerkiksi ihmisten edessä esiintyminen voi olla teko, jopa operaatio toisel- le, ja samaan aikaan se voi olla toiselle toiminta, joka vie valtavasti resursseja. (Weckroth 1988, 67–

69.)

Joustava psyykkisen ja praktisen toiminnan vuorovaikutus on ihmisen kehittymisen edellytys ja vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Psyykkinen toiminta tarvitsee praktista toi- mintaa kehittyäkseen. Pelkkä biologinen kypsyminen ei muokkaa aivoista kehittyneitä, vaan siihen tarvitaan toimintaa, jotta ihminen oppii ja kehittyy älyllisesti. Psyykkisen toiminnan kehittyneisyys ja harjaantuneisuus vuorostaan vaikuttavat toimintaan. Jos psyykkinen toiminta ei toimi kunnolla, yksilöllä on kognitiivisia ongelmia tai praktinen toiminta estyy, kun yhteys toiminta-alueiden välillä rakoilee. Yhteyden rakoillessa voi syntyä erilaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiä häiriöitä ja toimin- nan ohjauksen ongelmia. Praktisen ja psyykkisen toiminnan keskeinen ero on subjektiviteetissa, joka edellyttää psyykkistä toimintaa, mutta ei ole sidoksissa yhteenkään praktiseen toimintaan.

(Weckroth 1988, 48–52.)

Inhimilliseen toimintaan vaikuttaa myös sosiaalinen todellisuus. Ihminen ei tule persoonaksi ilman sosialisaatiota, vuorovaikutusta. Ensimmäiseksi sosiaalinen todellisuus on ulkoinen pakko, johon on sopeuduttava. Toiseksi kulttuuri vaikuttaa meihin, sillä kulttuuri luo rajoja ja reunaehtoja toiminnal- le. Kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä kieltä puhumme, millaisia sääntöjä ja normeja noudatamme sekä

arvoja ja asenteita omaksumme. Kolmanneksi ihmissuhteet vaikuttavat toimintaan. Kaikki ihmis- suhteet niin jokapäiväiset kuin myös satunnaiset ovat merkityksellisiä ihmisen elämän kokonaisuu- den kannalta. Neljänneksi sosiaalinen todellisuus vaikuttaa toimintaan konkreettisten esineellisten kohteiden ja niiden merkitysten kautta. Esineet ja niiden ideat ovat ihmisten luomia sekä represen- toituneet sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ne ovat osa objektiivista todellisuutta. (Weckroth 1988, 80–86.) Esineiden käyttö tai representaatiot eivät tule ihmiselle lajityypillisenä toimintana, vaan ne on opeteltava. Jotta subjekti sopeutuu, tulee hänen sopeuttaa toimintansa kulloiseenkin yhteiskun- nan todellisuuden tilaan sekä esineelliseen maailmaan. Esineillä ja erilaisilla representaatioilla kont- rolloidaan omaa toimintaa ja ympäristöä, joten ne ovat tärkeä osa ihmisen kokemuksellista maail- maa. Ihminen muokkaa jatkuvasti ympäristöään omia ajatuksiaan ja motiiveja vastaavaksi ja suku- polvesta toiseen jokaisen tulee opetella ympäristön esineiden ideat ja yleiskäsitykset. (Weckroth 1988, 80–86.)

Toiminnassa on aina läsnä myös aika ja ihminen toimii aina tietyssä tilanteessa. Toiminnassa on tällöin aina läsnä ajallisuus ja paikallisuus. Ihminen on sidottu historialliseen aikaan ja paikkaan.

Intentionaalista toimintaa selitetään tulevaisuudesta, se tähtää johonkin tulevaan, vielä tekemättö- mään. Toiminnan avulla pyritään muuttamaan todellisuus tavoitteita vastaavaksi. (Ylijoki 2014, 37.)

Tulevaisuus ei ole tyhjä, vaan tavoitteet, mielikuvat ja odotukset täyttävät sen. Tulevaisuus muok- kaa näiden kautta nykyisyyttä. Syntyy jännite nykyisen tilan ja toivotun tulevaisuuden välille. Sa- moin menneisyys muokkautuu tulevaisuudesta, se saa jatkuvasti uusia merkityksiä riippuen tulevai- suuden tavoitteista. Tulevaisuus ei kuitenkaan determinoi menneisyyttä tai nykyisyyttä, vaan nykyi- syydessä yksilöllä on mahdollisuus valita ja luoda uutta. Aika on näin menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutuksen tulosta, kompleksinen kudelma. (Ylijoki 2014, 37.)

Psyykkisen ja praktisen toiminnan sekä sosiaalisen todellisuuden vuorovaikutuksessa kehittyy ihmi- sen persoonallisuus. Ihminen syntyy subjektiksi, ei persoonaksi. Persoonallisuus on kokonaisuus, joka kehittyy yksilön suhteiden myötä tekemisen kautta. Persoonallisuus ei tule ennen toimintaa, vaan päinvastoin toiminta edeltää persoonallisuutta. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–

92.)

Elämän varrella saadut kokemukset muista ihmisistä ja asioista muokkaavat tietyin piirtein ja omi- naisuuksin varustetusta subjektista persoonallisuuden. Persoonallisuus ei ole siis pelkästään geeni- perimän määräämä tai sosiaalisen todellisuuden tuottamaa. Subjektista tulee persoonallisuus ihmi-

sen kehityksen myötä. Jotta ihminen pystyy kehittymään, tulee yksilöllä olla suhde objektiiviseen eli esineelliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Tätä suhdetta välittää objektiivisen todellisuuden subjektiivinen psyykkinen heijastuminen eli tietoisuus (koettu todellisuus), jonka sisältö rakentuu toiminnassa suhteissa muihin ihmisiin, esineelliseen todellisuuteen ja yhteiskuntaan. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–92.)

Ilman tietoisuutta ihmisen on mahdotonta tarkastella itseään tai ympäristöään. Tietoisuus mahdollis- taa ihmisen kyvyn havaita toiminnan motiiveja, tavoitteitta sekä ehtoja ja mahdollistaa kyvyn luoda näille laadullisia ominaisuuksia, merkityksiä. Ihminen kykenee tiedostamaan yhteiskunnallisia ylei- siä objektiivisia merkityksiä, jotka ovat yksilön tietoisuudesta riippumattomia, ihmisellä on linkki ns. ”yhteiskunnalliseen tajuntaan”. Yksilö kykenee myös luomaan itselleen kohtaamistaan asioista subjektiivisen merkityksen, joka voi olla ristiriidassa yleisen merkityksen kanssa. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–92.)

Subjektiivinen merkitys ilmaisee ”persoonallista mieltä”, joka on henkilökohtainen näkemys. Joh- donmukainen merkitysten rakennelma muodostaa ihmisen koetun todellisuuden ja ilmaisee persoo- nallisuutta. Persoonallisuus kehittyy ihmisen kasvaessa, samaan aikaan koko ajan laajenevassa to- dellisuudessa tiettyjen kehityspsykologisten ja biologisten ehtojen kanssa. Yksilö kykenee hahmot- tamaan myös omaa persoonallisuuttaan suhteidensa kautta. Subjektista tulee tietoinen persoona, kun hän ymmärtää suhteensa muihin, yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmässä. (Leontjev 1977, 107–

188; Weckroth 1988, 86–92.)

Yksilön ihmissuhteiden rakenne ja laatu, laajuus yhteiskunnassa ja maailmassa sekä niiden hierark- kisuuden aste taas muokkaavat yksilön koettua todellisuutta ja niitä merkityksiä, joista se koostuu.

Ihminen rakentaa toiminnan kautta omaa persoonallisuuttaan niissä olosuhteissa, joihin hän syntyy.

Mitä enemmän yhteiskunta aukenee persoonalle, sitä hedelmällisempi on hänen sisäinen maailman- sa. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–92.)

Ihmisen toiminta ei siis selity vain biologisilla tai psykologisilla tarpeilla eikä sosiaalisilla tai kult- tuurisilla pakoilla, vaan toiminnan logiikka ja juoni löytyvät ihmisen persoonallisesta tietoisuudesta ja niistä merkityksistä, jotka rakentavat subjektin koetun todellisuuden. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014).

Persoonan toiminnan juoni ja logiikka löytyvät tutkimalla tämän motiiveja. Motiivien kautta löytyy toiminnan järjellisyys, joka ulospäin näyttäisi kaikkien normien mukaan sairaalta ja irrationaaliselta.

(Weckroth 1988; Järventie 2014.) Ihminen siirtyy toiminnasta toimintaan, teosta tekoon ja operaati- oista operaatioihin. Vaikka ihmisen toiminta on tavoitteellista ja suunnitelmallista ja tulevaisuuteen suuntautunutta, se ei ole kuitenkaan lineaarista, vaan avoimesti liikkuvaa, ja toimintojen välillä on katkoksia. Toiminnan alkaessa sen lopputulos voi olla toisenlainen, kun suunniteltiin ja vaikutukset tulevaisuuden ja menneisyyden merkityksiin muuttuvat tavalla, jota ei välttämättä osattu ennustaa.

Sattuma on siten osa toimintaa. Samoin osa toimintaa ovat myös välttämättömyydet, asioiden väli- set voimakkaat yhteydet, jotka vaikuttavat toimintojen välisiin suhteisiin. Näitä kausaalisuhteita ja seurannaisvaikutuksia voimme havaita tai arvailla toimintojen loputtomassa kudelmassa. (Weckroth 1988; Järventie 2014.)

Valintojen ja päätösten tekeminen onkin välillä haastavaa. Ihminen kuitenkin saa ja hänen pitää tehdä valintoja. Tässä ihminen kohtaa elämän paradoksin: Kyetessään tiedostamaan itsensä ja toi- mintansa on hän vastuullinen toiminnastaan, kuitenkin ne olosuhteet, joissa ihminen elää vaikuttaa toimintaan ja asettaa tietyt reunaehdot, vaikka ne eivät selkeitä olisikaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa ei pystytä valitsemaan päämäärää turhan monien vaihtoehtojen joukosta tai jossa kaikki vaih- toehdot ovat huonoja, voidaan joutua kaoottisen toimimisen kierteeseen ja epäloogiseen toimintaan.

(Weckroth 1988; Järventie 2014.)

Ilman selkeää päämäärää ja tavoitetta rationaalinen ajattelu on haasteiden edessä. Todellisuus voi alkaa turhauttaa ja tuntua mielettömältä. Siksi järkeä ja apuja toiminnanohjaukseen haetaan erilai- sista tiukoista uskomusjärjestelmistä, horoskoopeista tai kohtalosta. Ihminen voi myös lähteä hake- maan apua kaoottiseen tilanteeseen ja pahaan oloon tajuntaa säätelevistä aineista, kuten päihteistä, siitäkin huolimatta se olisi itsetuhoista ja ulkopuolelta arvioituna irrationaalista. Yksilön henkilö- kohtaisen todellisuuden ja siitä kumpuavien motiivien kautta voidaan kuitenkin löytää toiminnan järjellisyys ja sen looginen juoni (Weckroth 1988; Järventie 2014.)

3 N

Toimijuudesta käytävä keskustelu on polveilevaa ja siihen on syntynyt erilaisia tulokulmia, joissa yksilöllisyys ja rakenteiden painottaminen vaihtelevat. Teoriaperinteet eroavat toisistaan näkemyk- sessä onko yksilö vapaa ja autonominen toiminnassaan vai määrittävätkö toimintaympäristön mate- riaaliset, kulttuuriset tai diskursiiviset (valta)rakenteet toimintaa. Syntyy jako individualistikeskeis- ten teorioiden ja rakennekeskeisten teorioiden välille. (Mäkinen 2015; Ronkainen 2008, 388).

Nykypäivään tultaessa kahden ääripään välille on haettu yhtenevää näkemystä, jotka yhdistäisivät toiminnan ja rakenteet. Nuorten toimijuutta tutkinut Sanna Mäkinen (2015) artikkelissaan Näköalo- ja toimijuuteen nuoruuden siirtymissä ja suunnanotoissa hahmottaa viisi toimijuuskäsityksen onto- logista teoriaviitekehystä: individualistiteoriat, habitusteorian, feministiset teoriat, feministiset post- strukturalistiset lähestymistavat ja elämänkulun teoriat. Seuraavassa käydään läpi näitä viittä mai- nittua toimijuuden teoriaviitekehystä. Lisäksi avataan tunnetun toimijuusteoreetikon Anthony Gid- densin (1984) toimijuusnäkemystä, joka paikantuu individualistiteorioihin ja Pierre Bourdieun habi- tusteoriaa (1984), joka on esimerkki rakennekeskeisistä teorioista. Lisäksi avaan Jaana Hallamaan toimijuuden eettistä näkökulmaa (2017). Lopuksi esittelen Jyrki Jyrkämän (2008) teoreettismetodo- logisen toimijuuskäsitykseen ja rakennan muun muassa Jyrkämän (emt.) sekä edellisessä luvussa kuvatun toiminnanteorian avulla toimijuusnäkemykseni.

Individualistiset, yksilökeskeiset teoriat paikantuvat jälkimoderniin aikaan, jossa ennalta ulkoapäin

”säädetyt” elämänkerran murentuvat. Yksilöiden tulee itse löytää oma elämänkertansa, joita raken- teet eivät enää valmiiksi säätele. Globaalissa ja monikulttuurisessa maailmassa, jokaisen tulee kyetä refleksiiviseen valinnan ja vaihtoehtojen vuoropuheluun. Rakenteet eivät ole staattisia ja jäykkiä vaan joustavia ja muokkautuvia refleksiivisten ja rakenteiden luonteesta tietoisten toimijoiden kes- kellä. Rakenteet ovat ja inhimillinen toiminta ovat kiinteästi yhtä. (Mäkinen 2015.)

Tämä ohjaa nuoren ihmisen mieltämään itsensä yksilöksi, jonka tulee tehdä valintoja ja kantamaan vastuu omista päätöksistä. Samalla eriarvoisuuden ja vallan kysymykset yksilöllisistä lähtökohdista helposti häivyttyvät ja tässä onkin individualististen teorioiden kritiikki. Nuorten elämänvalintoja ohjaavat edelleen sosiaaliset ja kulttuuriset jaot ja reunaehdot, vaikka valinnat näyttäytyvätkin vah- vasti yksilöllisinä. Taustalla nähdään uusliberalistinen puhetapa, joka korostaa yksilöllistä valinnan vapautta ja vastuuta, vahvaa itsesäätelyä ja itsen tuottamisen diskursseja. (Mäkinen 2015.)

Anthony Gidddens paikantuu individualistiteorioiden alle. Giddens korostaa, että hahmotettaessa yhteiskuntaa on tärkeää ymmärtää inhimillistä toimintaa ja yhteiskunnan rakenteita samanaikaisesti.

Tekijää (agent) ja rakenteita ei tule laittaa vastakkain (Giddens 1984, xvii-xxi). Tälle näkemykselle pohjautuu Giddensin Strukturaatioteoria (structuration theory), jossa yksilön toiminta ja yhteiskun- nan rakenteet ovat ikään kuin kolikon kaksi eri puolta vaikuttaen toisiinsa. Teoria korostaa yksilöi- den roolia rakenteiden olemassaolossa. Yksilöt kantavat rakenteita mukanaan, uusintavat, tuottavat ja muokkaavat niitä (Giddens 1984). Kaij Ilmonen (1995) artikkelissaan Anthony Giddensin raken- teistumisteoria ja sen kritiikki kuvaa Giddensin teoriaa seuraavasti:

” …hän (Giddens) pohjustaa yleistystä, joka viittaa toimintaan ja toimijoihin. Nämä välittävät toi- minnassaan annettuja olemassaolon ehtoja sekä toiminnan aiottuja ja ei-aiottuja seurauksia, Tässä tapahtumaketjussa sen paremmin tekijällä kuin toiminnan ehdoilla ei ole ensisijaisuutta vaan mo- lemmat muotoilevat toisensa tekijän toistuvassa toiminnoissa.”.

Teoriassa rakenteet, että tekijä eli toimija nähdään molemmat kaksitahoisina, jotka sulautuvat toi- siinsa. Rakenteet, säännöt ja resurssit, synnyttävät sosiaalisia systeemejä, jotka ohjaavat yksilön toimintaa rutiinien kautta. Syntyy erilaisia tapoja ja käytänteitä. Käytänteet samalla uusintavat ole- massa olevat rakenteet. Samaan aikaan mahdollisuus on myös muutokseen. Rakenteet sekä toiminta ovat näin ollen samanaikaisia. (Ilmonen 1995, 316-344.)

Rakenteen kaksitahoisuus merkitsee siis sitä, että rakenteet ja inhimillinen toiminta ovat olemassa vain toistensa kautta ylläpitäen rutiininomaisesti tai muuttaen rakenteita. Giddensin tekijä on toi- mintaa reflektiivisesti ohjaava toimija, jossa yhdistyy tieto ja rationaalisuus. Tieto antaa toiminnalle suunnan ja rationaalisuus kuvaa järkiperäistä toiminnanohjausta. Ilmonen kuvaa näin Giddensin määrittelyä refleksiivisestä toiminnasta:

” …se on toimintaa, jolla sen harjoittaja tietää tai luulee olevan tietyn ominaisuuden tai vaikutuk- sen. Sen lisäksi toimija käyttäytyy siinä mielessä rationaalisti, että hän käyttää tätä tietoa saavut- taakseen kyseisen ominaisuuden tai vaikutuksen.”

Toiminta on siis intentionaalista. Ihminen ei ole olosuhteiden uhri vaan meillä on kyky vaikuttaa ja muokata ympäristöä eli toimia toisin. Toisin toimimisessa ilmenee valta, muutosvoima, joka tekee ihmisestä tekijän. Vallankäyttö perustuu oman toiminnan seuraamiseen ja siitä oppimiseen. (Ilmo- nen 1995, 316-344.)

Refleksiivinen toiminnan ohjaus ei kuitenkaan ole aina tietoista. Giddens hahmottaa tietoisuuden aistimellisena kokemuksena ja muistina, joka ilmentää ajallisuutta sekä mieleenpalautuksena, jonka avulla kokemukset käsitellään ja muokataan nykyisyyttä. Kaksi toiminnan kannalta oleellista tietoi- suuden muotoa ovat diskursiivinen ja praktinen tietoisuus. Diskursiivinen tietoisuus, jota Giddens tekijän olemuksessa painottaa, ilmentää muistiinpalauttamisen muotoa, jotka voidaan ilmaista kie- lellisesti ja kuvastaa tietoista sekä tavoitteellista toimintaa. Diskursiivinen tietoisuus on muutoksen ja toisin toimimisen edellytys. Praktinen tietoisuus puolestaan ilmenee toiminnassa niin, että tekijä ei pysty sitä sanallistamaan. Tämä on tietoisuusmuodoista hallitsevin ja ohjaa päivittäistä toimintaa eli rutiineja, jotka samalla aineellistavat praktista tietoisuutta. Tästä syntyy tekijän kaksitahoisuus, tietoisuuden kaksitahoisuus. Praktinen ja rutiineja ylläpitävä tietoisuus sekä diskursiivinen muutok- sen mahdollistava tietoisuus. (Ilmonen 1995, 316-344.)

Giddensin teoriassa rutiinit ovat öljyä yhteiskunnan rattaille, jotka tuovat inhimilliseen olemiseen jatkuvuutta ja asioiden hoitamiseen ja käsittelemiseen saadaan hahmotettavat reunaehdot ja näin tuntuu sujuvalta olemassa olevien rakenteiden puitteissa. Jatkuvuuden ja sujuvuuden turvaamiseksi rakenteita ei helposti muuteta tai lähdetä muuttamaan. Jatkuvat rakenteet tuovat turvallisuuden tun- netta. (Ilmonen 1995, 316-344.)

Giddens kuvaa perusturvallisuuden kokemusta. Jatkuvuus on välttämätön perusturvallisuudelle, jonka avulla voidaan hallita itseä, omia pelon tunnetta ja ahdistusta. Perusturvallisuuden tunne kumpuaa luottamuksesta tai epäluottamuksesta muita ihmisiä kohtaan, joka alkaa kehittyä lapsuu- den kokemuksista lähtien. Turvallisuuden kokemus ja luottamus rakentavat yksilölle pärjäämisen ja hallinnan kokemuksen ja takaavat rutiinien sujumisen sekä tukevat erilaisten ihmisten ja tilanteiden kohtaamista. Strukturaatioteriassa Giddens luo yhteiskunnallisen toimijuuden mallin, jossa inhimil- linen toiminta ja rakenteet ovat erottamattomia. Tekijät ja rakenteet osallistuvat molemmat yhteis- kunnallisen toiminnan ohjaukseen ja toiminnan ääriviivojen hahmottamiseen, joissa on muuttumat- tomuuden ja myös muutoksen mahdollisuus. (Ilmonen 1995, 316-344.)

Toiseksi habitusteorioita, jotka asettuvat rakenteiden puolelle subjekti-rakenne-kentällä. Nuorten toimijuuden eriarvoisuuden kysymyksiin on haettu vastauksia Pierre Bourdieun habitusteoriasta ja pääoma-käsitteen avulla, jotka hahmottavat yhteiskunnallisen eriarvoistumisen syntymistä. Habitus- ja pääomateoria (1984) kuvaavat toimijan toimintaa eri yhteiskunnan eri kentillä tavoitellen symbo- lista ja taloudellista pääoma, jotka juontuvat yksilön habituksesta. Habitus on sisäistetty kulttuuri- nen ja sosiaalinen ilmentymä yksilön olemuksessa. (Mäkinen 2015.)

Habitus syntyy sosialisaation kautta, niistä elinoloista ja elämänkokemuksista sekä resursseista, johon yksilöllä on pääsy. Habitus rakentaa ihmisen toimijuudelle tietynlaiset suhtautumis- ja vuoro- vaikutusmallit sekä muokkaa toiminnan- ja valinnan mahdollisuuksille raamit (Mäkinen 2015, 116).

Bourdieu ajattelussa yhteiskunta koostuu erilaisista kentistä, joilla ihmiset toimivat tiettyjen peli- sääntöjen mukaan. Näillä kentillä pyritään hankkimaan taloudellista tai symbolista ja sosiaalista (symbolisen pääoman toinen muoto) pääomaa. Ylemmät yhteiskuntaluokat erottautuvat, käyttävät valtaa, muista symbolisin eronteoin, kuten määrittämällä ”hyvän maun”, sopivan tavan puhua ja käyttää kieltä ja rajaamalla pääsyä erilaisiin instituutioihin, kuten koulutukseen. (Sinnemäki 1994, 243-259; Mäkinen 2015, 116, 118.)

Habitusteorian avulla on pyritty hahmottamaan miten nuorten toimijuuteen vaikuttavat pääsy erilai- siin resursseihin ja niiden käyttö- ja vaihtoarvo työelämän kentällä tai elinympäristössä. Nuoren ihmisen minuuden tunnon rakentumiseen vaikuttaa sosiaalinen ja kulttuuriset, taloudelliset ja mate- riaaliset voimavarat kuin myös monet symboliset vallankäytön elementit. Samalla kuitenkin yksilön refleksiiviset valinnat jäävät vähemmälle huomiolle. (Mäkinen 2015.)

Kolmantena feministinen perinne kritisoi Bourdieun habitusteoriaa kapeasta kulttuurimäärittelystä ja talouskeskeisyydestään, feministiset teoriat ovat kritisoineet toimijuuden vahvaa liittämistä ratio- naaliseen ja päämäärätietoiseen toimintaan. Sen rinnalle on tuotu emootionaalista ulottuvuutta ja korostettu toimijuuden tilanteisuutta. (Mäkinen 2015.)

Neljäntenä teoriaviitekehyksenä ovat feministiset poststrukturalistiset teoriat, jotka korostavat dis- kursiivisia valtarakenteita toimijuuden määrittymisessä. Diskursiiviset käytännöt ovat olemassa toiston ja performatiivisuuden kautta, joka tekee niistä muuntuvia ja avoimia vastarinnalle, joka nähdään toimijuuden mahdollisuuden pohjana. Kielen korostamisella jälkistrukturalismi on tuonut esille uudella tavalla valtarakenteita, mutta samalla minuus on jäänyt liian vähälle huomiolle, kun rakenteet ja toimijuus pelkistyvät diskursseiksi. (Mäkinen 2015.)

Jaana Hallamaa muotoilee teoksessa Yhdessä toimimisen etiikka (2017) ihmisen toimijuutta toi- minnan ja etiikan kautta. Hän pohtii teoksessa inhimillisen toiminnan yhteyttä ihmisen hyvään elämään ja sen toteutumisen ehtoihin. Hallamaa niin ikään ymmärtää inhimillisen toiminnan inten- tionaalisena niin ulkoisena praktisena kuin sisäisenä toimintana, ajatteluna. Ihmisen on saatava tar- peeksi tilaa ja autonomiaa toimiakseen. Liika holhoaminen tukahduttaa toimijuuden.

Hallamaa muotoilee teoksessaan kolme kriteeriä, joiden avulla toimijuutta ja toiminnan vastuulli- suutta voidaan arvioida: 1. Kykenee asettamaan päämääriä 2. Ymmärtää kausaali- eli syy- seuraussuhteita ja osaa arvioida niitä 3. Pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä.

Kriteereistä voidaan puhua intentionaalisuusehtona, järkevyysehtona ja kyvykkyysehtona.

Ihmisen toiminta voidaan jakaa tahalliseen ja tahattomaan toimintaan. Refleksinomainen reagointi tai esimerkiksi tiedostamattomassa tilassa tapahtuvat teot ovat tahatonta toimintaa. Tahallinen toi- minta puolestaan on tavoitteellista, vaikka se olisi rutinoitunutta ja tiedostamatonta. Syy voidaan löytää päämäärästä. Toimijalla on pyrkimys muuttaa asiantilaa vastaamaan omaa toivetta, tarvetta tai halua. Intentionallisuuehto täyttyy, kun yksilö kykenee teoillaan saavuttamaan halutun päämää- rän ja kykenee hahmottamaan niitä. Järkevyysehto täytyy silloin, kun yksilöllä on tietoa siitä kuinka oma elinympäristö ja maailma toimivat ja hänellä on jonkinlainen ymmärrys todellisuuden kausaa- lisuudesta ja syy- ja seuraussuhteista. Toiminnan tehokkuus avautuu myös tätä kautta. Jotta toimin- nalla voitaisiin saavuttaa haluttu päämäärä, on yksilöllä oltava kykyä saada aikaan haluttu muutos tai olla tekemättä mitään. Tätä kuvaa kyvykkyysehto. Yksilö tarvitsee toimintakykyä, joka muotou- tuu kokemusten ja yksilön ominaisuuksien ja ympäristön ulkoisten tekijöiden kautta. Inhimillinen toiminta ei ole suoran lineaarista vaan tavoitteellisuudesta huolimatta toiminnan tulos voi olla va- hinko tai päämäärät voi jäädä saavuttamatta. (Hallamaa 2017.)

Viidentenä lähestymistapana kuvaa elämänkulun teoriaa. Toimijuuden ymmärretään rakentuvan monitasoisena vuorovaikutuksen kenttänä, johon vaikuttavat yhteiskunnalliset rakenteet, eletty elä- mä, omat valinnat ja teot ja kulttuurinen konteksti. Näin elämänkulun lähestymistapa asettuu indivi- dualistikeskeisten teorioiden ja rakennekeskeisten teorioiden välille. (Mäkinen 2015.)

Ihmisen identiteetti on keskiössä, jonka muovautumiseen ajallisuus vaikuttaa. Toimijuus suuntautuu niin menneeseen, nykyisyyteen kuin tulevaankin. Ihmisen toimintaan vaikuttaa eletty elämä koke- muksineen ja rutiineineen, jotka muokkaavat ihmisen toimintatapoja ja käsitystä itsestä samoin kuin nykyhetken mahdollisuuksien ja valintojen arviointi sekä mielikuvat tulevaisuudesta lyhyemmällä ja pitemmällä aikavälillä. Yksilön identiteetti(sitoumukset), menneisyyden kokemukset ja niistä kumpuavat toimintamallit ohjaavat ihmisen valintoja ja tekoja tietyssä ajassa ja kontekstissa. Jokai- selle yksilölle kehkeytyy omanlainen toimintakapasiteetti, joka rakentaa ihmisen toimijuuden. (Mä- kinen 2015.)

Elämänkulun teoria on Glen H. Elder Jr. (1994; 1998 ks. Mäkinen 2015; Jyrkämä 2008) ja hänen kollegoiden kehittämä teoria, joka hyvin kokonaisvaltaisesti hahmottaa inhimillistä elämää ja yksi- lön toimijuutta yksilöllisten tekijöiden ja sosiaalisen sekä yhteiskunnallisen todellisuuden rakentei- den kautta. Teoria mahdollistaa vuorovaikutuksen tutkimisen yksilön toiminnan, eri ryhmien, insti- tuutioiden ja laajojen yhteiskunnallisten rakenteiden välillä. (Mäkinen 2015.)

Elämänkulun teoriassa on viisi periaatetta: 1. Inhimillinen kehitys ja ikääntyminen on elämän mit- tainen prosessi (Elder ym. 2003 ks. Jyrkämä 2008, 192). Yksilöiden elämänkulku tulee hahmottaa suhteessa historialliseen aikaan ja paikkaan sekä kokemukseen. 3. Elämässä tapahtuvien muutosten, valintojen ja siirtymien merkitykseen vaikuttaa ajoittuminen. Yhteiskunnassa on normatiivisia ikään liittyviä rooliodotuksia ja –käsityksiä, jotka vaikuttavat toimintaan ja joiden odotetaan näkyvän roo- lien mukaisena suhteessa yksilön ikään. 4. Ihmisten elämänkulku ja valinnat muotoutuvat suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisten elämät linkittyvät ja kietoutuvat toisiinsa erilaisten sosiaalisten suhteiden kautta eri yksilöihin ja ryhmiin ja niiden historiallisiin konteksteihin. 5. Yksilöt rakentavat omaa elämänkulkua tehden valintoja, toimien yhteiskunnan rakenteiden ja historiallisen ajan ja paikan olosuhteiden luomissa rajoissa. (Elder 1992;1994 ks. Mäkinen 2015, 105) Ihmiset reflektoivat, luo- vat merkityksiä ja arvioivat mahdollisia vaihtoehtoja ja erilaisia ratkaisuja. Yksilöt eivät ole passii- visia refleksinomaisia toimijoita.

Jyri Jyrkämä (2008) on luonut Janet Gielen ja Glen Elderin (1998) mukaan kaavion, joka kuvaa elämänkulun teorian mukaista inhimillistä toimijaa.

Kuva 1. Elämänkulku ja toimijuus. Jyrki Jyrkämä (2008,193)

Jyrkämä (2008) on tutkinut gerontologiassa ikääntyneiden ihmisten toimijuutta. Artikkelissa Toimi- juus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologisesksi viitekehykseksi Jyrkämä on lähtenyt rakentamaa heuristista metodologista toimijuusviitekehystä Glen Elderin elämänkulun teorian pohjalle. Jyrkämä sulauttaa elämänkulun teoriaan rakenteita kuvaavat toimijuuden koor- dinaatit ja toimijuuden modaliteetit, joista syntyy jokaisen ihmisen yksilöllinen toimijuuden kudel- ma. Toimijuuden koordinaatit kuvaavat toimijan toimintaympäristön rakenteita. Jyrkämä määritte- lee koordinaattien avulla mitä sosiaaliset rakenteet merkitsevät. Toimija on yhteydessä rakenteisiin, mutta kirjaimellisesti rakenteita ei aina määritellä. Rakenteet kuitenkin ovat aina läsnä niin men- neessä, nykyisessä ja tulevassa elämässä, kukaan ei elä yhteiskunnallisessa tyhjiössä.

Kuva 2. Toimijuuden koordinaatit. Jyrki Jyrkämä (2008,194)

Jyrkämä käyttää toimijuuden koordinaattien lähtökohtana ikääntymistutkimuksen klassista APC- ongelmanasettelua. Koordinaatteja ovat ikä, sukupuoli, ympäristö, yhteiskuntaluokka, kulttuurinen tausta ja ajankohta. Nämä ovat rakenteellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat inhimilliseen toimijuuteen.

Jyrkämä kirjoittaa:

” …toimijuuden koordinaatisto voi ymmärtää myös eräänlaisena sosiaalisena ja tutkimuksellisena GPS-paikantimena, jossa ilmeisen olennaista ovat myös koordinaattien keskinäinen vuorovaikutus ja niiden yhteisdynamiikka. Jonkin koordinaatin muuttuessa, muut aktualisoituvat ehkä uudella ta- valla”.

Koordinaatit auttavat hahmottamaan yksilön toimijuutta esittämällä ja vastamaalla koordinaateista johdettuihin kysymyksiin. Yksilön liittyvät koordinaatit, kuten ikä tai sukupuoli ovat yhteiskunnal- lisia rakenteita aktualisoivia tekijöitä ja ominaisuuksia. Ihmisen ikä tai koettu sukupuoli eivät ole vain yksilön biologisia ja psyykkisiä ominaisuuksia vaan sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti väritty- neitä ja normitettuja.

Toimijuuden modaliteetit - kykeneminen, osaaminen, haluaminen, täytyminen, voiminen ja tunte- minen – kuvaavat vuorostaan toimijuuden sisäisiä ulottuvuuksia ja keskinäistä kokonaisdynamiik- kaa. Modaliteetit avaavat yksilön sisäiset ”mustat laatikot” ajallisen ja rakenteellisten ulottuvuuksi- en lisäksi. Jyrkämä on tuonut modaliteetit semiotiikasta ja semioottisesta sosiologiasta. Hän nostaa esille ranskalaisen semiootikon Algirdas Greimasin ja hänen ympärilleen muotoutuneen niin sanottu

Pariisin koulukunnan, joidenka modaliteettien teoriasta toimijuuden modaliteetit on johdettu. Alun perin ne on kehitetty tekstien merkitys- ja arvomaailman analyysiin.

Kuva 3. Toimijuuden modaliteetit. Jyrki Jyrkämä (2008,195)

Kyetä -ulottuvuudessa on kyse fyysisistä ja psyykkisistä kyvyistä ja kykenemisistä: tässä on mah- dollista puhua myös perinteisesti ymmärretystä, ”ruumiillis-mielellisestä” toimintakyvystä. Osata - ulottuvuus sisältää yksilön pysyvät tiedot ja taidot, jotka tämä on elämänkulun aikana hankkinut tai tulee hankkimaan. Haluta -ulottuvuus liittyy yksilön motivaatioon, tahtomiseen, päämääriin ja ta- voitteisiin. Täytyä -ulottuvuuteen kuuluvat esteet, pakot ja rajoitukset, jotka ovat niin fyysisiä kuin sosiaalisia. Voida -ulottuvuus kuvaa avautuvia mahdollisuuksia, joita tietyn tilanteen rakenteet ja tekijät avaavat. Tuntea -ulottuvuus sisältää inhimillisen arvioinnin, arvottamisen, kokemisen ja tun- temisen, joita erilaiset tilanteet ja asiat yksilössä synnyttävät. Jyrkämä kirjoittaa:

”Toimijuus on näin jotakin, joka syntyy, muotoutuu ja uusiutuu näiden modaalisten ulottuvuuksien yhteen kietoutuvana prosessina ja sen kokonaisdynamiikkana. Tähän osaamisen, kykenemisen, täy- tymisen, voimisen, haluamisen ja tuntemisen vuorovaikutukselliseen dynamiikkaan ihminen törmää jatkuvasti elämässään, erilaisissa arjen tilanteissa”.

Jyrkämän (2008) näkökulmassa yhteiskunnallisten sosiaalisten rakenteiden ja oman osaamisen, ky- kenemisen, täytymisen, voimisen, haluamisen ja tuntemisen vuorovaikutukselliseen dynamiikkaan ihminen törmää jatkuvasti elämässään. Toimijuus on elämänmittainen prosessi, jossa yksilöt raken- tavat omaa elämänkulkua toimien ja tehden valintoja tietyssä ajassa ja paikassa, tietyin reunaehdoin.

Nuoren ihmisen toimijuus on erilainen verrattuna aikuisen ihmisen toimijuteen. Sitä tulee tulkita herkemmällä otteella. Ymmärtää nuoren keskeneräisyys. Nuoren yksilön persoonallisuus ja identi- teetti ovat muotoutumassa. Hallamaan (2017) aiemmin esitellyt kolme toimijuuden kriteeriä antavat lisämateriaalia arvioida ja ymmärtää yksilön toimijuutta ja toimintakykyisyyttä. Mikä yksilölle on merkityksellisintä juuri nyt ja mitä rajoitteita ja mahdollisuuksia hän kokee itse olevan ja mitä ne objektiivisesti arvioituna ovat.

Tutkielman toimijuuden teoreettinen ymmärrykseni ja metodologinen teoreettinen viitekehys koos- tuvat edellä kuvatuista Jyrkämän teoreettis-metodologisesta toimijuuden käsityksestä (2008) ja per- soonallisesta toiminnasta, jonka taustalla vaikuttavat kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria (Leont- jev 1977). Hallamaan (2017) kolme toimijuuden kriteeriä ovat tärkeitä teoreettisen viitekehyksen kannalta toimijuutta arvioitaessa.

Taulukkokuvio 1. Toimijuuden viitekehys

TOIMIJUUS – TOIMINTAKAPASITEETTI

TOIMINTA

Persoonallista ja intentionaalista

Inhimillinen toiminta on tavoitteellista. Toiminnan motiivit löytyvät persoonallisista merkityksistä, joissa ovat läsnä ihmisen kaikki olemuspuolet, niin sosiaalinen, psykologinen kuin biologinenkin ulottuvuus. Persoonallisuus ja toiminta kehittyvät toiminnassa suhteessa muihin ihmisiin ja mate- riaaliseen todellisuuteen. Ihminen kykenee ottamaan toiminnan kohteeksi itsensä ja tarkastelemaan

sekä muokkaamaan omia valintojaan. Tämä kyky vastuulistaa ihmisen omasta toiminnastaan.

RAKENTEET ikä sukupuoli ympäristö ajankohta yhteiskuntaluokka kulttuurinen tausta

MODALITEETIT voiminen osaaminen haluaminen täytyminen tunteminen kykeneminen TOIMIJUUDEN ARVIOINTI

1. Kykenee asettamaan päämääriä INTETIONAALLISUUSEHTO

2. ymmärtää kausaali- eli syy-seuraussuhteita ja osaa arvioida niitä JÄRKEVYYSEHTO

3. pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä.

KYVYKKYYSEHTO

Toimijuus ilmaisee kykyä toimia yhteiskunnassa eli kykyä vaikuttaa omaan elämänkulkuun. Toimi- juus on ympäristön rakenteiden ja subjektin persoonallisen toiminnan yhtälö. Toimija nähdään in- tentionaalisena ja persoonallisena subjektina, joka niin sisäisellä kuin ulkoisella toiminnallaan pyr- kii muokkaamaan ja vaikuttamaan elämäänsä ja tehden erilaisia valintoja, tietyssä tilanteessa, ajassa ja paikassa.

Ihminen elää ainutlaatuisen elämän ja on sen mahdollisuuksissa sekä reunaehdoissa ikään kuin si- sällä, sillä hän ei pysty konkreettisesti pääsemään oman elämänsä ulkopuolelle, mutta voi pyrkiä reflektoimaan itseään ja ympäristöään. Yksilöllinen merkitysmaailma eli koettu todellisuus muovaa motiiveja, joiden kautta inhimillistä toimintaa voidaan ymmärtää. Persoonalliset merkitykset selit- tävät kykenemisen, osaamisen, haluamisen, täytymisen, voimisen ja tuntemisen kautta yhdessä yh- teiskunnan rakenteiden iän, sukupuolen, ympäristön, ajankohdan, yhteiskuntaluokan sekä kulttuuri- sen taustan avulla niitä toiminnan mahdollisuuksia ja reunaehtoja, jotka muovaavat toimijuutta.

Toimijuus näyttäytyy yksilön tai ryhmän toimintakapasiteettina, jota voidaan arvioida käyttämällä apuna toimijuuden kolmea arviointikriteeriä.

4 N

4.1 Nuoruus käsitteenä

Jokaisen yhteisön ja yhteiskunnan jatkuminen perustuu uusiutuville sukupolville ja jokainen subjek- ti syntyy niin yksityisiin kuin yhteiskunnallisiin sukupolvisuhteisiin. Yhteiskuntien kulttuuriset ta- vat sekä arvot, ympäristön mahdollisuudet ja perhekäsitykset muovaavat näiden suhteiden muotou- tumista. Se miten lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus ymmärretään, ovat jatkuvassa muutokses- sa (Bardy 2010, 168.)

Nuoruus on vanha käsite. Sen ajatellaan syntyneen valistuksen ajan ajattelijan Rousseaun käsitteenä 1700-luvulla. Nuoruus ajanjaksona mahdollistui yhteiskuntien valtiollisen ja taloudellisen kehityk- sen kautta ja sen vaatiman koulutuksen järjestämisen myötä. Modernissa ajassa nuoruus on muun- tunut. Lisääntynyt ymmärrys ihmisen psykologisesta sekä fyysisestä kehityksestä, demokratisoitu- minen ja tasa-arvoistuminen ovat mahdollistaneet nuoruuden erityisyyden ja nuorisokulttuurin syn- tymisen (Puuronen 1997, 14-36.) Viimeisen sadan vuoden aikana nuoruus on saanut länsimaisessa yhteiskunnassa ja ihmistieteessä oman institutionaalisen aseman ja statuksen (Mäkinen 2015, 103).

Nuoruus ymmärretään ajanjaksona ja siirtymävaiheena ihmisen elämässä, jonka lähtökohdat ovat aika-, konteksti- ja kulttuurisidonnaisia (Nivala & Saastamoinen 2010, 10-13). Nuoruus on kesken- eräisyyttä ja muutoksien aikaa lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Se nähdään hyvin merkityksellise- nä, joskin ristiriitojen värittämänä ajanjaksona ihmisen elämässä. Nuoruutta ihannoidaan ja ajanjak- soon liitetään paljon positiivisia merkityksiä, kuten dynaamisuus, kauneus, kehitys ja vapaus. Sa- malla kuitenkin siihen liittyy myös paljon epävarmuutta, selviytymistä ja isoja valintoja, jotka voi- vat määrätä koko myöhemmän elämänkulun suunnan.

Nuoruutta voidaan tarkastella 10 erilaisen lähtökohdan kautta: ikäkautena, biologisena kehitysvai- heena, psykologisena kehitysvaiheena, institutionaalisena sijaintina, yhteiskunnallisena tehtävänä ja juridisena asemana sekä toiminnan, kulttuurin ja kokemuksen kautta. Ikäkautena nuoruus asettuu lapsuuden ja aikuisuuden ikäkausien väliin. Nuoruus liittyy ihmisen elämässä noin aikavälille 15 -

29 -vuotta. YK:n (Yhdistyneet kansakunnat) mukaan nuoria ovat 15 - 24 -vuotiaat ihmiset ja Suo- men lainsäädäntö (Nuorisolaki 1285/2016) määrittelee nuoriksi kaikki alle 29 -vuotiaat (Tietoa nuo- rista).

Biologisena kehitysvaiheena nuoruus on murrosikää, jolloin saavutetaan biologinen sukupuolittunut sukukypsyys. Psykologisena elämänvaiheena yksilöä määrittävät tietyt psykososialiset ja - dynaamiset kehitystehtävät, kuten oman identiteetin etsiminen, persoonallisuuden kehittyminen ja hahmottuminen. Institutionallisuus näkyy nuoruudessa kouluttautumisen aikana, jolloin haetaan omaa yhteiskunnallista ja työmarkkinapaikkaa- ja asemaa. Nuori kiinnittyy koulutusinstituutioihin ja harjoittelee työelämää, samalla nuori alkaa irtautua lapsuuden perheen piiristä, rakentamaan mahdollisesti omaa perhettä. Jurdisena asemana ihminen on valtiollisen lain edessä 18-vuotiaaksi asti alaikäinen. Yhteiskunnallisen tehtävien perusteella nuori valmistautuu työntekoon, vanhemmuu- teen ja täysipainoiseen kansalaisuuteen. Sosiaalisen kanssakäymisen näkökulmasta nuoruus on ys- tävyyssuhteiden aikaa, jolle tunnusomaista on rutiinittomuus ja vaihtelevuus. Toiminnan kannalta nuoruus on opettelua sekä rajojen etsimistä. Kulttuurisesti nuoruus on erottautumista lapsuudesta ja aikuisuudesta ja viimeisenä nuoruus ei ole puhtaasti ole sidoksissa ikään vaan se on kokemista, nuo- rekkuutta ja ei-aikuisuutta. (Nivala & Saastamoinen 2010, 10-13.)

Nuoruus on lähtökohdiltaan moniulotteista aikaa. Tutkielman toimijuuden teoriaviitekehyksen mu- kaisesti ihminen on biologinen organismi, psykologinen subjekti ja sosiaalipsykologinen persoona.

Kypsyäkseen subjekti tarvitsee yhteiskunnallisen identiteetin, roolien, arvojen ja normien omaksu- mista ja ymmärtämistä, fyysisen ja psyykkisen kypsymisen rinnalla.

Yksilön kehitystä voidaan hahmottaa tarkemmin seuraavien normatiivisten kehitystehtävien avulla:

1. Uusien suhteiden luominen ikäisiinsä. 2. Sukupuoliroolien ja sukupuolisopimuksen (ehkä nyky- ään enemmin oman sukupuoli-identiteetin ymmärtäminen ja lähisuhdetaidot). 3. Oman fyysisen olemuksen ymmärtäminen. 4. Emotionaallinen riippumattomuus vanhemmista ja muista aikuisista.

5. Valmistautuminen itsenäiseen toimintaan eri elämänalueilla, kuten parisuhteessa, työelämässä ja perhe-elämässä. 6. Maailmankatsomuksen kehittyminen ja omaksuminen. 7. Sosiaalisesti hyväksy- tyn vastuullisen käyttäytymisen omaksuminen. (Puuronen 1997, 57.)

Luetellut kehitystehtävät ovat sidoksissa länsimaiseen kulttuuriin. On syytä ymmärtää, että nuoruus sisällöllisesti ja ajanjaksona on kulttuurisesti muuntuva käsite. Ruohonjuuritason yksilön koettu

todellisuus ja laajemmin historiallinen aika sekä yhteiskunnan tila vaikuttavat siihen miten yksilö kykenee kehitystehtävät saavuttamaan (ks. Puuronen 1997, 70).

4.2 Muuntuva nuoruus

Siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta Hyvinvointivaltion aikaan syntyi ”sukupolvisopimus”, joka merkitsee sitä, että jokainen vuorollaan antaa panoksensa työnteon ja verojenmaksun kautta lasten ja vanhusten hoivan ja elannon turvaamiseksi. Lapsuus ja vanhuus eivät enää olleet yksityisesti ja perhekohtaisesti ylläpidettäviä ajanjaksoja. Sopimuksella pyrittiin ja pyritään edelleen vastavuoroi- suuteen ja tasa-arvoisuuteen. Yksilön autonomia ja toimijuus vahvistuvat, kun syntyperä, perhe- ja sukusuhteet eivät yksistään määrää toiminnanmahdollisuuksia yhteiskunnassa tai yhteisöissä samal- la tavalla. (Bardy 2010, 188.)

Se mitä on olla nuori, on muuttunut ajan myötä. On esimerkiksi erilaista toimia nykyaikana länsi- maissa kuin 60-luvulla. 1950- ja 1960-luku olivat vahvaa nuorisokulttuurin ja samalla sukupolviko- kemusten erilaistumisen aikaa. Uusi sukupolvi ei enää jakanut samoja vanhempiensa teollisen ajan arvoja, kuten uskoa auktoriteetteihin, nöyryyttä ja ”niukkuuden psykologiaa”, he nauttivat kulutta- misesta, sosiaalisuudesta ja olivat mukana mediamaailman kasvussa. (Bardy 2010, 88.)

2000-luvulle leimallista on teknologisoitunut todellisuus. Nuoret toimijat kasvavat osaksi virtuaali- maailmaa ja eri elämän alueille levinnyttä teknologiaa. Samalla teknologia rakentuu osaksi heitä.

Vanhemmat sukupolvet eivät samalla tavalla pääse osaksi tätä identifioitumista. Teknologia ja in- ternet ovat herättäneet samalla tavalla hämmennystä ja huolta, jopa ”moraalipaniikkia” vanhem- massa sukupolvessa, kuin 1950- ja 1960-luvulla, vahvan sukupolvikokemusten erilaistumisen aika- na. (Bardy 2010, 88.)

Nuorisokulttuurilla pyritään vastaamaan siihen kuinka nykypäivänä tulisi elää. Vanhempien suku- polvien tarjoamat ja odottamat ihanteet ja mallit eivät löydä enää kosketuspintaa. Syntyy helposti kuulluksi tulemattomuuden ja ymmärtämättömyyden tila. 1960-luvulla osa nuorista oli hyvin kriitti-