ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 3/00
ARTO HAAPALA ja MARKKKU
OKSANEN (toim.): Arvot ja luon- non arvottaminen. Helsinki:
Gaudeamus, 2000.
‘Ympäristö’ nykyisessä mer- kityksessään keksittiin noin 30 vuotta sitten – siis ympä- ristö inhimillisen olemassa- olon aineellisena perustana, jota uhkaa tuho. Keksintö muutti dramaattisesti sitä, mil- laisista asioista ‘ympäristö’
pääasiallisesti muodostuu.
Aiemmin ‘ympäristö’ oli kon- kreettinen ja käsitti ympäröi- dyn olion, joko henkilön tai paikan, ympärillä olevat asiat.
Käsilläni oleva Concise Ox- ford Dictionary antaa vastaa- van englanninkielisen sanan kantamuodoksi transitiiviver- bin to environ, joka on peräi- sin ranskasta; Veijo Meri pi- tää suomen kielen kanta- muotona sanaa ‘ympäri’ (Sa- nojen synty).
Tietenkin se, mikä ympä- röi, oli symbolisesti ladattu.
Klassinen kirjallisuus tuo tä- män hyvin esiin. Shakespearen ympäristöä hallitsi luonnon- voimien mielivalta (vaikkapa säkeissä “For now I stand as one upon a rock/ Environ’d with a wilderness of sea”;
Titus Andronicus). Aleksis Kiven ympäristö oli luoma- kunnan harmoniaa huokuva maisema. Ympäristö oli mer- kitysten järjestelmä, joka jä- sentyi keskipisteessä olevan olion horisontin mukaan. Sen sijaan 1970-luvulla syntynyt ympäristö on vailla keskipis- tettä, universaali, ympäristö
“yleensä”.
Tätä murrosta edelsi toki pitkä käsitehistoriallinen ke- hityskulku, mutta sen yksi- tyiskohtien ei tarvitse tässä yhteydessä meitä kiinnos- taa. Olen sen sijaan kiin- nostunut seuraavasta kysy- myksestä: Mitä tapahtuu jä- sennysperiaatteille, kun ym-
päristö irtoaa ympäröimäs- tään ja universalisoituu?
Ympäristö jäsentyy siihen sisältyvien asioiden tärkeys- järjestyksen mukaan. Univer- saaliksi muuttunut ympäristö on kuitenkin menettänyt tär- keysjärjestyksen luonnollisen kiinnekohdan. Tämä on tuot- tanut tarpeen luoda yleispä- tevä, universaalia ympäristöä jäsentävä merkitysten järjes- telmä. Sellaista on ympäris- tökeskustelussa etsitty pää- asiassa kolmelta taholta: luon- nontieteestä (“ympäristötie- de”), vihreän politiikan teo- riasta sekä arvofilosofiasta.
Nämä pyrinnöt ovat koh- danneet vakavia vaikeuk- sia. Ympäristötieteen taus- talla on käsitteellinen mah- dottomuus: ympäristö käsit- tää määritelmän mukaan kai- ken, joten ympäristötiede on kirjaimellisesti ymmärrettynä tiedettä kaikesta. Tieteen käy- tännössä tämä pulma on si- vuuntunut luonnollisesti si- ten, että tutkimus on eriyty- nyt itsenäisiksi tutkimusaloiksi ongelmien mukaan. Ikimet- säkovakuoriaisten ekologia ja otsonikatoa aiheuttavien kaa- sujen kemia ovat molemmat ympäristötiedettä, mutta tut- kimusaloina niillä ei ole mi- tään yhteistä. Tästä kuitenkin seuraa, että ympäristötiede ei itse voi määritellä ympä- ristöön liittyvien ilmiöiden tärkeysjärjestystä, vaan tämä määräytyy politiikan ja kult- tuurin piirissä. Miten kova- kuoriaisekologiaa ja ilma- kehäkemiaa voisi verrata kes- kenään muuten kuin pitä- mällä vertailuperustana kova- kuoriaisten uhanalaisuuden vs. otsonikerroksen ohene- misen merkityksestä vallit- sevaa poliittis–kulttuurista nä- kemystä?
Vihreän poliittisen ajattelun universaalisuutta rajoittaa toi- sentyyppinen ongelma: ym-
päristökysymys ei ole nous- sut kaikkia yhteiskunnallisia ristiriitoja jäsentäväksi yhtei- seksi merkityshorisontiksi.
Tämä on osittain empiirinen väittämä, mutta näen sille myös yleisiä perusteluja. En- siksikin ympäristön “univer- saalisuuden” ajatus on oi- keassa yhteiskunnallisessa elämässä illuusio. Ympäris- töongelmat jäsentyvät niiden ihmisten elinympäristöjen kautta, joita ongelmat kos- kevat. Eri ihmisten ympä- ristöt eivät ole tasavertaisia.
Lisäksi todellisten ihmisten todelliset ympäristöt käsittä- vät lukuisia merkitysulottu- vuuksia, jotka vertautuvat keskenään yhtä huonosti kuin ikimetsien kovakuoriaiset ja yläilmakehän otsoni. Vih- reä politiikka ajautuu para- doksiin: sen lähtökohdan ja voimanlähteen muodostavat konkreettiset ympäristökiis- tat, mutta näiden ylle on mahdotonta luoda yleispäte- vää, koko yhteiskunnan kat- tavaa poliittista ohjelmaa.
Konkreettisten ympäristöon- gelmien ratkaisut voidaan sovittaa yhteen useiden eri- laisten yhteiskuntamallien kanssa. Ei tosin ehkä kaikkien mahdollisten yhteiskuntamal- lien kanssa, mutta tästä ei ole nyt kyse. – Tosin ympäris- tön ideaalien ja yhteiskunta- mallien keskinäisen suhteen venyvyyttä osoittaa esimer- kiksi se, että Natsi-Saksassa oli aikanaan eräs kaikkien aiko- jen tehokkaimmista kansan- terveyden järjestelmistä.
Arto Haapalan ja Markku Oksasen toimittama teos Arvot ja luonnon arvottaminen tar- joaa aineksia arvioida, miten filosofia menestyy yleispäte- vän merkitysjärjestelmän tuot- tajana. Kirjaan sisältyy Mark- ku Oksasen laatima esipuhe sekä 11 artikkelia. Juhani Pietarisen ja Ilkka Niiniluodon
T&E 3/00 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
arvofilosofiaa ja ovat kysy- myksen kannalta erityisen antoisia. Lisäksi kolme kirjan artikkeleista nojautuu filoso- fiaan mutta käsittelee rajattua teemaa (Sami Pihlström: Witt- genstein ja “ihmettely”; Arto Haapala: luonnon kauneus ja Markku Oksanen: ympäristö- ajattelu ja moniarvoisuus), kolme käsittelee taloudellista arvottamista (Olli Tahvonen:
kansantaloustiede ja luon- nonvarojen käytön etiikka;
Eija Pouta ja Mika Rekola:
ympäristöarvostusten mitta- us; Juha Hiedanpää: Natura – konflikti ja metsäluonnon ar- vottaminen), ja loput haa- jaantuvat eri aloille (Kari Kuusiniemi: ympäristöoikeus;
Anja Nygren: ympäristöantro- pologia; sekä Jari Niemelä:
ekologia).
Juhani Pietarisen kirjoitus
“Ihmislähtöiset luontoarvot ja luonnon omat arvot” osoittaa kokoelman artikkeleista sel- vimmin pyrkimystä luoda luon- non arvioinnille yhtenäinen merkitysjärjestelmä. Pietarinen aloittaa kirjoituksensa totea- muksella: “Ympäristöetiikassa on vakiintunut arvojen jaka- minen ihmiskeskeisiin ja luon- tokeskeisiin.” Edempänä kir- joituksensa avausjaksossa hän määrittelee tavoitteekseen tar- kastella “luonnon arvoja käyt- tämällä hyväksi luokittelua toisaalta ihmis- ja luontokes- keisiin ja toisaalta ihmis- ja luontolähtöisiin.”
Nämä toteamukset herät- tävät kaksi kysymystä: Onko
‘arvo’ ylimalkaan mielekäs käsite?; ja mikäli se on, tar- joaako ihmis- ja luontokeskei- syyden (tai –lähtöisyyden) erot- telu järkevän lähtökohdan arvojen arvioinnille? Aloitan jälkimmäisestä. Pietarinen pe- rustelee erottelua vakuutta- malla, että se on tärkeä: “on tärkeää erottaa toisistaan ih-
ekojärjestelmän osana ja ih- minen luontoa käyttävänä ja vastuullisena toimijana” (s.
39). Perustelu nostaa kuiten- kin esiin ongelman: tällainen erottaminen on mahdotonta.
Ihmiset ovat luonnon olioita, ja inhimilliset toimet tapah- tuvat luonnossa ja perustuvat luonnon prosesseihin. Inhi- millinen luonnon käyttö on näin ollen väistämättä osa
“ekojärjestelmää”, miten ikinä tämä määritelläänkin; minulle on täysi mysteeri, miten ihmi- nen luonnon käyttäjänä olisi mahdollista erottaa ekojärjes- telmän ulkopuolelle.
Itse asiassa edellisellä on- gelmalla on myös kääntöpuo- lensa. Inhimillisen kulttuurin eri alueiden historia näyttäy- tyy luonnonvoimaisena kehi- tyksenä, jota kukaan ei varsi- naisesti ohjaa, ei varsinkaan
“vastuullisesti”. Käytämme esi- merkiksi termiä ‘luonnolli- nen kieli’. Kun luonto on näin vahvasti mukana kult- tuurin sisällä, kulttuuria luo- vana konstitutiivisena tekijä- nä, niin miten ihmeessä inhi- millinen toiminta voitaisiin erottaa luonnosta ulos?
Käsitteellinen erottelu, jota ei voi käytännössä miten- kään tehdä, voi tuottaa ainoas- taan ajattelun sekaannusta.
Kiteytynyt osoitus tästä on käsite ‘välitön arvo’, jonka Pietarinen määrittelee seu- raavasti: “Kun kohteen arvo määräytyy sen itsensä eikä toisen kohteen perusteella, sillä on välitöntä arvoa.” Tä- män taustaksi Pietarinen nos- taa G.E. Mooren ajatuksen, että itseisarvo voidaan määri- tellä kohteen sisäisten omi- naisuuksien avulla; seuraavas- ti: “(Olioiden) (s)isäiset omi- naisuudet säilyvät silloin kun mitään muita kohteita ei ole olemassa ja ne löydetään … ajattelemalla kohdetta eril-
ta” (s. 42-3).
Tämä on tyhjää sanailua:
oliota, joka olisi olemassa ilman että mikään muu olio on olemassa, ei ole olemas- sakaan. (Kykymme ajatella tällaista oliota ei tuota tällais- ta oliota; Jukolan Juhanikaan ei muuttunut sontiaiseksi vaik- ka saattoi kuvitella itsensä sontiaiseksi.) Pietarinen kui- tenkin rientää etsimään Moo- ren kummalliselle ajatukselle käytännöllisiä esimerkkejä, vieläpä ekologiasta. “Esimer- kiksi … lihansyöjien ja kas- vissyöjien keskinäinen suh- de (voisi olla) jonkin ekojär- jestelmän sisäinen ominai- suus Mooren tarkoittamalla tavalla.” (s. 43) En käsitä tätä esimerkkiä lainkaan. Lihan- syöjien ja kasvissyöjien kes- kinäinen suhde on määritel- män mukaan “ekojärjestel- män” verkostoon sijoittuva erityinen vuorovaikutussuhde.
Sitä ei ole olemassa ilman, että koko “ekojärjestelmä”
on olemassa, ja “ekojärjestel- mää” ei ole olemassa ilman että koko maapallo on ole- massa, ja maapalloa ei ole olemassa ilman että koko aurinkokunta on olemassa, jne. G.E. Moore oli mestari esittämään tyhjänpäiväisiä aja- tuskokeita, mutta niiden ei nykypäivänä luulisi enää kel- paavan kuin varottaviksi esi- merkeiksi.
Pietarisen artikkelissaan esit- tämät käsitteelliset erottelut johtavat siis umpikujaan. Entä arvon käsite yleensä? Pietari- nen vastaa kirjoituksensa lo- pussa kysymykseen, mihin arvoja tarvitaan: “.. arvoja käytetään perustelemaan toi- mintaa. Jotta ne palvelisivat tuota tehtävää, niiden on liityttävä tietoisiin asenteisiim- me ja sitä kautta toimintaam- me.” (s. 53) Tässä asian ydin ilmeisesti on, että arvot oh-
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 3/00
jaavat toimintaa sen ansiosta, että ne omaksutaan tietoisesti.
Tai sitten Pietarisen vastaus ilmaisee ainoastaan, että ar- vojen on liityttävä toimin- taamme, jotta ne perustelisi- vat toimintaamme – mikä ei ole erityisen mielenkiintoi- nen toteamus.
Tietoisuuden korostamisen vuoksi Pietarisen luonneh- dinta alkaa kuitenkin kiusal- lisesti muistuttaa kehäpäätel- mää, mihin virkkeiden kie- lellinen rakennekin viittaa:
Arvot perustelevat toimintaa
… jotta arvot voisivat perus- tella toimintaa, niiden on oltava tietoisia … siis arvot ovat tietoisia … tietoisuus ohjaa toimintaa … siis arvot ovat tietoisuudessa asustavia olioita, jotka perustelevat toi- mintaa …
Mutta entäpä jos inhimilli- nen toiminta on osaltaan, vieläpä merkittävältä osal- taan, muiden kuin tietoisten tekijöiden ohjaamaa? Esimer- kiksi alitajuisten. Tai sellais- ten tekijöiden, joita jatkuvasti muuttuvat sosiaaliset verkos- tot ja kulttuuriset merkitys- järjestelmät nostavat tilanne- sidonnaisesti esiin. Mikäli jäl- kimmäinen ajatus on pätevä, inhimillisen toiminnan “oh- jaaminen” on ylimalkaan liian juhlallinen käsityskanta. Pikem- minkin toiminta syntyy, tai tulee tuotetuksi, kulttuuris- yhteiskunnallisten kehityskul- kujen yhteydessä. Pietarisen perustelu arvon käsitteen hyö- dyllisyydelle ei vakuuta.
Myös Ilkka Niiniluoto hy- väksyy kirjoituksessaan “Luon- non arvo ja ihmisen vastuu”
lähtökohdaksi, että arvo on hyödyllinen käsite, mutta hän esittää ajatukseen tärkeän tar- kennuksen: “arvot ovat ihmi- sen sosiaalisessa toiminnassa syntyviä ‘konstruktioita’” (s.
62). Toisin sanoen, arvot muodostuvat eräänlaisen “so-
pimuksen” tuloksena vakautta- maan yhteiskunnallista tilan- netta sellaisissa olosuhteissa, joissa merkitysjärjestelmien hajaantuminen uhkaa johtaa tuhoisiin seurauksiin.
Tämä on järkevä näke- mys, mutta jättää avoimeksi kriittisen kysymyksen: Mikä määrää historiallisesti konst- ruoituneiden arvojen päte- vyysalueen? On ilmeistä, että erityisen tärkeissä kysymyk- sissä kuten ihmisten keski- näisen väkivallan säätelyssä olisi toivottavaa kiinnittää yleispäteviä merkityssuhteita.
Tiedämme, että tavoite on toteutunut vain puolinaisesti, mutta tämä seikka ei tieten- kään tee sen tavoittelemista turhaksi. Arvokonstruktionis- mille koituu sen sijaan vaka- vampia vaikeuksia, mikäli mer- kitysjärjestelmän universaali- suutta on syytä pitää joillakin elämän alueilla periaatteessa epärealistisena tavoitteena.
Tämä palauttaa meidät ym- päristökysymyksen kaltaisille rajatuille ongelma-alueille.
Niiniluoto tuntuu pitävän ym- päristöön liittyvien merkitys- ten yleispätevyyttä niin sel- vänä, että sen tueksi ei tarvit- se edes esittää argumentteja.
Tämän tuo ilmi hänen kirjoi- tuksen alussa esittämänsä ym- päristöpolitiikan määritelmä:
“Ympäristöpolitiikka = ym- päristötutkimus + ympäristö- etiikka” (s. 55). Sekä ympäris- tötutkimus että ympäristöetiik- ka esiintyvät kaavassa ongel- mattomasti yleispätevinä. Tä- män seurauksena kaavan mer- killepantava tulos on, että (ympäristö)politiikasta häviää politiikka. Vastaavaa kaavaa voisi soveltaa mille politiikan lohkolle tahansa; esimeriksi sosiaalipolitiikka = sosiaali- tutkimus + sosiaalietiikka, jne.
Politiikka kuitenkin on ja pysyy ympäristöpolitiikassa:
ympäristöjen kantamia mer-
kitysulottuvuuksia ja niihin liittyviä yhteiskunnallisia ris- tiriitoja ei ole mahdollista yksiviivaistaa pakottamalla ne yhden ja saman merkitysjär- jestelmän piiriin. Niiniluodon arvokonstruktionismin ohjel- ma on heikompi kuin miltä se ensi katsannossa vaikuttaa.
Lisäksi arvokonstruktionis- miin sisältyy toinenkin vai- keus: mikäli “arvot” ovat sosiaalisen kehityksen myö- tä syntyviä ja kulttuurien koheesiota ylläpitäviä jaettuja uskomuksia, miksi ne kuulu- vat filosofian alaan? Olisi luontevampaa ajatella, esi- merkiksi Norbert Eliasin tai Mary Douglasin töihin no- jautuen, että “arvot” ovat itse asiassa kulttuurisiin käyttäy- tymismalleihin ja instituutioi- hin sisältyviä, historiallisesti kiteytyneitä normeja. Tällöin reaalinen historia astuu ar- vofilosofian paikalle, ja nor- mien pätevyysalue muuttuu empiiris-historialliseksi tutki- musongelmaksi.
Eräs mahdollinen tapa pe- rustella arvon käsite on muut- taa se antropologiseksi va- kioksi. Tätä edustaa Sami Pihlströmin kirjoituksen avaus- lause: “Me ihmiset olemme arvo-olentoja. Kaikki toimin- tamme on toimintaa arvopää- määrien värjäämässä maail- massa” (s. 25). – Tässä Pihl- ström lakaisee viattomalta vaikuttavalla toteamuksella syrjään inhimillisen toimin- nan selittämistä koskevan kes- keisen ongelman.
Kaiken kaikkiaan yhtenäistä merkitysten järjestelmää etsi- vä arvofilosofia alkaa vaikut- taa epäilyttävältä. On hyö- dyllisempää ymmärtää käsite
‘arvo’ käytännöllisemmin, si- toa se määrättyihin tilantei- siin, joissa asioiden merkitystä arvioidaan. Markku Oksanen nostaa kirjan johdantoluvussa esiin arvojen käytännöllisyy-
T&E 3/00 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
seuraavaa lainausta Kantin teoksesta Tapojen metafysiik- ka: “Päämäärien maailmassa kaikella on joko hinta tai arvokkuus. Se, jolla on hinta, voidaan korvata jollakin muul- la vastaavan arvoisella; mutta sillä, joka on noussut kaiken hinnan yläpuolelle, on sitä vastoin arvokkuus. (s. 9)”
Tässä yhteydessä tulisi to- sin korostaa, että Kantin ter- minologiassa ‘hinnan’ ja ‘ar- vokkuuden’ ero on paljon radikaalimpi kuin mitä sano- jen nykymerkitys antaa ym- märtää. ‘Arvokkuus’ liittyy Kantin ihanteisiin ihmisen si- veellisyydestä ja tahdon au- tonomiasta sekä tätä ilmentä- västä kategorisesta imperatii- vista. Siis itse asiassa Kant lausuu Oksasen lainaamassa katkelmassa, että jos siveel- lisyyden sfäärin ylevä tuon- puoleisuus jätetään huomiot- ta, “arvon” ainoa merkitys on yhtä kuin “hinta”: arvoja käyte- tään asioiden vertaamiseksi keskenään. Hiukan Oksasen lainausta jäljempänä Tapojen metafysiikassa Kant erottaa toisistaan “markkinahinnan”
ja “tunnehinnan”, eli tunnis- taa kaksi toisistaan erillistä elämänpiiriä, joissa asioiden merkitystä voi hinnoitella.
(Kantin terminologia, “mark- kinahinta” vastaan “tunne- hinta”, vaikuttaa nykykatsan- nossa jokseenkin kummitus- maiselta, mutta älkäämme kiin- nittäkö tähän liikaa huomiota.
Terminologiansa suhteen Kant oli luonnollisesti oman elä- mänpiirinsä, 1700-luvun lo- pun Königsbergin vanki.)
Tämä ajatus vastaa myös käsitteen ‘arvo’ historiaa: esi- merkiksi englannin kielen value merkitsi alun perin nimenomaan rahalla mitatta- vaa hintaa. Toisin sanoen,
“arvo” = “hinta” kiteytyi his- toriallisesti itsenäiseksi käsit-
kiinteänä pysyviä vaihtosuh- teita. “Arvo” kiinnittyy vah- vasti yhteiskuntahistoriaan, nii- hin tilanteisiin, joissa eri asioi- den merkitystä on ollut mah- dollista ja mielekästä verrata määrätyllä elämänalueella.
Taloustieteellisessä ajatte- lussa “arvo” on sittemmin abstrahoitunut vaihdon ja kau- pankäynnin käytännöistä eril- leen tavallaan päinvastaisessa järjestyksessä; tähän liittyvät Poudan ja Rekolan sekä Tah- vosen kirjoitukset Haapalan ja Oksasen kokoelmassa. On syntynyt uskomus, että “hin- ta” = “arvo”, eli markkinahinta on kaikkien merkitysten yleis- pätevä mittari. Ajatus on pe- rustana ympäristötaloustieteen pyrinnöille mitata kansalais- ten ns. ympäristöarvostuksia ilmaisemalla nämä erilaisia epäsuoria menetelmiä käyt- täen hintana. Eija Pouta ja Mika Rekola esittelevät tätä selkeästi mutta täysin kritii- kittömästi. Taustalla on ta- lousajattelun pyrkimys uni- versalisoida “hinta” = “arvo”
samastus palauttamalla se psy- kologiaan: taloudellisen käyt- täytymisen perustana ovat ih- misten ns. preferenssit; ja
“(t)aloustieteen näkökulmas- sa oletetaan preferenssit an- nettuina” (Tahvonen, s. 104).
Näihin uusklassiseen talous- ajatteluun nojautuviin kirjoi- tuksiin verrattuna Juha Hie- danpään Natura–konfliktia kä- sittelevä artikkeli on virkistä- vää luettavaa. Hiedanpää sel- vitti Natura–ohjelman nostat- taman kritiikin sosiaalista taus- taa Karvialla, missä mm.
ryhmä maanviljelijöitä ryhtyi nälkälakkoon protestiksi oh- jelmaa sekä ympäristöminis- teriön menettelytapoja vas- taan. Tilanteessa kohtasivat vastakkaiset merkitysmaail- mat, joissa merkitysten kes- kipisteenä olivat hyvin erilai-
tulo (sellaisena kuin se mää- rittyi heidän yhteisessä elä- mänpiirissään), ympäristöhal- linnolla luonnonsuojelun ole- tetut välttämättömyydet.
Asetelman monisyisyys la- tistuu olemattomiin, mikäli konflikti luonnehditaan “ar- voristiriidaksi”, kuten Ilkka Niiniluoto omassa artikkelis- saan tekee (s. 56: “Esimer- kiksi Natura–ohjelman kiis- tojen ytimenä on ollut arvo- konflikti siitä, miten luon- nonsuojelijoiden ja maanomis- tajien intressejä painotetaan suhteessa toisiinsa.”) – En käsitä lainkaan, miten ym- märrys Natura–konfliktista tästä luonnehdinnasta lisääntyisi.
Naturan kaltaisia ristiriitoja voidaan ymmärtää vain otta- malla eri ihmisryhmien elä- mänpiirit todesta heidän omilla ehdoillaan. Eri elämänpiirien sovittaminen yhteen edellyt- tää tietysti etäisyyden otta- mista, mutta tämä on tilanne- kohtaisen harkinnan ja sovit- telun kysymys, ei universaa- liin merkitysjärjestelmään no- jautuvan “intressien painotta- misen” kysymys. Hiedanpää kehittelee ratkaisuksi ‘transak- tiivisen suunnittelun’ mallia.
‘Arvon’ ja ‘hinnan’ käsite- historiallinen yhteys paljas- taa arvofilosofian alta seuraa- van paradoksin: ‘arvo’ il- maantui käsitehistorian näyt- tämölle hintana, eli asioiden vaihdettavuuden mittana; se oli alun perin yhtä kuin hinta, joka teki mahdolliseksi arvioida vaihdon tasavertai- suutta ja oikeudenmukaisuut- ta. Arvofilosofia sen sijaan pyrkii määrittelemään ‘arvot’
siten, että ne irtaantuvat ver- tailtavuudesta ja ilmentävät asioiden korvaamattomuutta – mutta jäsentyvät samanai- kaisesti tärkeysjärjestykseksi, joka mahdollistaa universaa- lin vertailtavuuden.
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 3/00
Tällainen yleispätevä tär- keysjärjestys on illuusio. Kä- sitykseni on, ehkäpä para- doksaalisesti, että ‘arvon’ ja
‘hinnan’ keskinäinen sidos itse asiassa purkaa tätä illuu- siota – kunhan vedämme tiukan rajan taloustieteen mark- kina-arvo –totalitarismiin näh- den. Asioilla voi olla monen- laatuisia ‘hintoja’, koska asioi- den vaihdettavuutta voidaan arvioida monin eri perustein.
Kant tunnisti kaksi hinnan tyyppiä. Mutta jos on kaksi, niin yhtä hyvin voi olla pal- jon useampia. Itse asiassa hintojen tyyppien tilannekoh- taisuus ja moninaisuus ilme- nee yleiskielessäkin; sanom- me helposti, että jokin ikävä asia on edeltäneen miellyttä- vän asian “hinta” – esimer- kiksi päänsärky on iloisen illanvieton “hinta”.
Olkoon siis “arvo” = “hin- ta” asiayhteyteen sidottu, asi- oiden suhteellisen merkityk- sen vertaamisen perusta. “Arvo”
= “hinta” ilmenee lukematto- missa muodoissa, koska asioi- den merkitystä arvioidaan lu- kemattomissa muodoissa. Vain uusklassisen taloustieteen tai arvofilosofian eteerisissä maa- ilmoissa voi kenenkään pää- hän edes pälkähtää, että nämä erilaiset “hinnat” olisivat yh- teismitallisia.
Merkitysten moninaisuus ja tilannesidonnaisuus ei tie- tenkään tarkoita, että mikä
tahansa “arvo” on yhtä hyvä kuin mikä tahansa toinen
“arvo”. Usko univeraaliin mer- kitysjärjestelmään ja rajoitta- maton mielivalta eivät ole ainoat vaihtoehdot. Pohjim- miltaan merkitysten arvioin- nin merkitys nousee ihmis- elämän valintojen traagisuu- desta, nietzscheläisittäin aja- tellen: valinnat pelkistyvät tilanteisiin, joissa yhden vaih- toehdon valitseminen sulkee muut vaihtoehdot pois. Myös luonnon määrättyjen kohtei- den ja ainesosien suhteen ihmiset joutuvat tekemään traagisia valintoja: kun teem- me jotakin, muut vaihtoeh- dot sulkeutuvat pois. Koska luonto on ihmiselämän kons- titutiivinen tekijä, luonto on jokaisen inhimillisen elämän- kulun erottamaton osa.
Entä korvaamattomat asiat, sellaiset kuin rakastetun hy- vinvointi? Tällaisessa tapauk- sessa ei laisinkaan ole ky- seessä “arvo”, vaan elämän perusta.
Edellisen nojalla esittäisin luontoetiikan ongelman seu- raavasti: Millaisten elämän- kulkujen nojalla ihmisille on oikein tehdä luonnon mää- rättyjen osien suhteen valin- toja, jotka sulkevat muita kehityskulkuja pois? – Kysy- mystä ei voi arvioida muuten
kuin tilannesidonnaisesti, mis- sä tilanne käsittää sekä ky- seiset luonnon ainesosat että kyseisten ihmisten elämän- projektit kyseisessä tilantees- sa. Sanonta “on oikein” on tarkoituksellisesti monimer- kityksinen. Ei ole olemassa yhtä perustavanlaatuista vii- me käden mittapuuta, johon arvioinnin voisi nojata.
Ajatus arvojen yleispäte- vyydestä on viettelevä, loisi- han tämä järjestystä maail- man moninaisten asioiden moninaisten merkitysten se- kavuuteen. Mutta todellisten ihmisten todelliset valintati- lanteet häviävät yleispäte- vyyttä tavoittelevan arvofilo- sofian havaintopiiristä.
Markku Oksanen esittää teoksen esipuheen lopuksi seuraavan päätelmän: “Luon- nolla on sekä välineellistä arvoa että itseisarvoa jossa- kin merkityksessä. Tästä ar- voväittämästä seuraavana käy- tännöllisenä ohjeena on, että luonnon resursseja saa ja kenties pitääkin hyödyntää, mutta tämä ei saa tapahtua miten tahansa.” (s. 23) Tä- män ihmiset ovat luullakseni tienneet kautta aikojen, ilman modernin arvofilosofian apua.
Yrjö Haila
