Moniongelmainen väitöskirja vallanvaihdosta näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 67

Moniongelmainen

väitöskirja vallanvaihdosta

Yksi hämmästyttävimpiä piirtei- tä presidentti Kekkosen Suomes- sa oli lehdistön lähes täydellinen vaikeneminen hänen terveytensä heikkenemisestä aina siihen asti, kun hän jäi syyskuun 11. päivänä 1981 sairauslomalle, jolta ei enää palannut. Pidättäytyminen ei joh- tunut tiedon puutteesta. Merkke- jä havaittiin, mutta niistä ei puhut- tu. Syyksi on esitetty, ettei saatu vahvistusta. Se on kuitenkin selit- telyä, sillä virallisesta uutispimen- nyksestä välittämättä ainakin yksi lehti uskalsi raottaa salaisuuden verhoa.

Heinäkuun lopussa vuonna 1981 kirjoitti Urpo Lahtisen Pikaju- na, että Kekkosella oli muistikat- koksia ja hän kärsi sekavuudes- ta. Julkisissa tilaisuuksissa sattui kömmähdyksiä, eikä kulkeminen lentokoneen rappusissa sujunut aina ilman kompastelua.

Pikajuna oli marginaalinen leh- ti, eikä sen uutisella ollut havaitta- vaa vaikutusta. Kaikesta päätellen sen paljastukseen on ensimmäi- senä kiinnittänyt yksityiskohtais- ta huomiota Risto Hauvonen val- lan vaihtumista Kekkoselta Mauno Koivistolle käsittelevässä väitös- tutkimuksessaan. Pikajunan ter- veysuutisen on myös täytynyt olla ainoa peruste työn hyväksymisel- le väitöskirjaksi, sillä muuten se jättää paljon toivomisen varaa.

Kysymyksiä herää nimestä, ter- minologiasta, tutkimustehtäväs- tä, metodista, lähteiden käytöstä, johdonmukaisuudesta ja tasapuo- lisuudesta.

Nimen mukaan päähenkilöi- tä ovat Kekkonen ja Koivisto, mut- ta kansien välissä todetaan vallan vaihtumisen ”kulminoituvan” Koi- vistoon ja Ahti Karjalaiseen. Kirjas-

ta saa myös sen käsityksen, että lehtijutut ja muistelmat eivät ole historiankirjoitusta. Tarkoitus on tietysti sanoa, että ne ovat eri asia kuin tutkimuskirjallisuus, kuten tekstistä sitten ilmeneekin, mutta siellä lähteisiin liittyy uusi element- ti, ”lähihistorian yleisesitykset”.

Tutkijalla näyttää olleen vaikeuk- sia päästä yksimielisyyteen itsen- sä kanssa.

Kekkosen sairastumiseenkin liittyy ongelmia. Kirja puhuu pitkän valtakauden päättäneestä sairas- tumisesta, mutta myös terveyden heikkenemisestä viimeisinä virka- vuosina. Presidentti kuitenkin ha- vaitsi sairautensa ensimmäiset oi- reet jo vuonna 1972.

Kirjan nimi ei edes määri- tä rajausta tarkasti. Työ käsitte- lee pääasiassa vuosia 1979–81, mutta kattaa laajasti myös muu- ta lähihisto riaa 1960- ja 1970-lu- vun vaihteen Nordek-hankkeesta lähtien. Terminologisesti on vir- he kutsua muistelmien kirjoittajaa osallistuja-havainnoitsijaksi, kuten Hauvonen tekee. Heidän tavoit- teissaan ja menettelytavoissaan ei ole mitään yhteistä.

Omista tavoitteistaan Hauvo- nen ilmoittaa, ettei tutki itse ta- pahtumia vaan näkemyksiä, ku- vauksia ja tulkintoja. Hän väittää, ettei pyri ”lopulliseen totuuteen”

vaan selvittää ”historiografisen ku- van” kehittymistä ”ensimmäisis- tä sanomalehtikirjoituksista vii- meisimpiin tutkimuksiin”. ”Mitään tulkintalinjaa ei pyritä vahvista- maan toisen näkemyksen kustan- nuksella”, mikä tarkoittanee pidät- tymistä paremmuusjärjestykseen asettamisesta.

Toteutus on toisenlainen. Te- kijällä on voimakas tarve kertoa, mitä tapahtui. Siitä viestii D. C.

Wattin typologian (Watt 1991) va- litseminen ”metodiseksi apuväli- neeksi”. Wattin typologia käsittää kuusi vaihetta, joiden kautta lähi- historian tutkiminen etenee. Neljä ensimmäistä ovat epätieteellisiä, kuten myös neljäs, ”pikahistoria”, vaikka sen harjoittajat käyttävät- kin asiakirjoja. He kärkkyvät arkis- tojen liepeillä odottaen salaamis-

68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 KIRJALLISUUS

aikojen umpeutumista ja suoltavat saataville tulleiden dokumenttien avulla julkaisuja heti, kun saavat kyhättyä niitä kokoon. Nopeus on- kin heidän suurin hyveensä, he tarvitsevat asiakirjoja vain hypo- teesiensä kaunistukseksi.

Viidennellä portaalla tutkimuk- seen tulee vihdoin tieteellistä kriit- tisyyttä ja kuudennella ymmärre- tään syvällisemmin, miksi aiemmin mentiin vikaan. Poikkeuksena ovat niin sanotut ”ensimmäiset kerto- mukset”, jotka saattavat olla niin tarkkoja, ettei niihin ole myöhem- min lisättävää.

Typologia on perin juurin ar- vottava. Se erottelee jyvät aka- noista ja siten poikkeaa Hauvosen lupauk sesta tutkimuksen perus- teiden määrittelyssä. Matkalla al- keelliselta tasolta tieteeksi his- toriankirjoitus vapautuu ahtaista aikalaisnäkemyksistä, mytologias- ta ja politiikan painolastista. Ihan- teena on ”objektiivinen totuus”.

Niitä kohtaan, jotka eivät tavoitte- le sitä oikealla tavalla, Watt osaa olla armoton. ”Pikahistoria” on lei- maava ja polemisoiva lyömäase.

Sen heiluttelija ylittää reippaas- ti tieteellisen korrektiuden rajat.

”Pikahistorioitsijaksi” kutsuminen viestittää, etteivät tutkijan saavu- tukset täytä korkeimpia laatuvaa- timuksia.

Metodisen kivijalan valin- nan ohella tavoitteita selittää jok- seenkin yksiselitteisesti Wattin typologian lähtökohdan ymmärtä- minen niin, että se kytkeytyy ”ta- pahtumien kulun selvittämiseen”, joka ”tuo väistämättä esiin epäloo- gisuuksia, ’virheitä’”. Luonnehdin- ta on sitäkin merkittävämpi, kun se ei tule Wattilta vaan on Hauvo- sen oma.

Hauvosen väitöskirja ei edes to- teuta täsmällisesti kirjoittajansa kä- sitystä, että typologia on havaitta- vissa historiankirjoituksessa. Hän ei sijoita läheskään kaikkia primää- rilähteitään Wattin kategorioihin. Li- säksi toisen vaiheen muodostavien muistelmien esiintyminen tutkimus- ten kanssa lomittain rikkoo merki- tykseltään perustavaa laatua ole- van kronologisen järjestyksen.

Wattista poiketen Hauvonen löytää tutkimuksesta seitsemän porrasta, mutta silti kolmas lois- taa poissaolollaan. Siinä kahdel- le edelliselle tyypilliset myytit, väärinkäsitykset ja moraaliset väit- tämät jähmettyvät ”opilliseksi or- todoksiaksi” sekä hyväksytään yleisesti, sisällytetään koulutusjär- jestelmään ja siten ne vaikuttavat myös politiikkaan. Hauvonen pu- huukin sovellutuksesta, mutta oi- keampi nimitys olisi Wattin-Hauvo- sen typologia. Sitä puoltaa myös hänen käsityksensä, että viiden- nessä vaiheessa ote on tieteelli- sempi uusien lähteiden ansios ta.

Wattin mukaan siihen kuuluvien tutkijoiden ansiona on, että he en- simmäisinä lähestyvät historiaa menneisyyden ehdoilla.

Sitä paitsi Watt ei itse välttä- mättä suhtautunut typologiaansa ehdottomalla tieteellisellä vaka- vuudella. Se oli vain yksi vaihto- ehto, eikä hän testannut sitä täysi- mittaisella soveltamisella.

Wattin jaottelun ohella keskei- sessä roolissa teoksessa on kyl- män sodan päättyminen. Hau- vosen käsitykset siitä ja sen merkityksestä ovat omaperäisiä sekä ristiriitaisia. Ikään kuin Ro- nald Reagania ei olisi ollutkaan.

Hauvonen on sitä mieltä, että ”kyl- män sodan loppukausi” käsit- ti vuodet 1982–89, mutta silti hän päättää kylmän sodan Itä-Euroo- pan vapautumisen ohella vuo- den 1991 lopussa tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen. Siitä huolimatta vielä kaksi vuotta myö- hemmin ”kylmä sota oli päätty- mässä”, kun Paavo Väyrynen kir- joitti muistelmansa.

Yhtä lailla johdonmukaisuus horjuu lähteiden arvioinnissa.

Hauvosen mukaan kylmän sodan aikana Kekkosen sairaudesta kir- joitettiin varovaisesti. Kuitenkin vuonna 1981 oli ilmestynyt Tam- miniemen pesänjakajat. Kekko- nen lähtee – kuka tulee? (Kustan- nus-Vaihe) ja seuraavana vuonna julkaistiin Pentti Sainion Mitä ta- pahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset vaiheet presidenttinä (WSOY). Jäl- kimmäinen kertoo Kekkosen ter-

veyden heikkenemisestä ja sen seurauksista tavalla, jossa tus- kin on havaittavissa itsesensuuria.

Hauvonen myös ylistää niitä sel- laisina ”ensimmäisinä kertomuk- sina”, jotka tutkimus on vahvista- nut ”tarkoiksi ja paljolti paikkansa pitäviksi”.

Kun metodologia ja julki lau- sutut tavoitteet sopivat yhteen huonosti, ei tarvitse ihmetellä, jos toteutus poikkeaa luvatusta. Me- tatasolla pysyminen on jatkuvas- ti ylivoimaista. Lipeämisestä kielii arvio, että kuva on ”kirkastunut”, toisin sanoen on siirrytty kohti lo- pullista totuutta. Pyrkimys ker- toa totuus huokuu hyvin vahvana myös väliotsikoista. Pohjavire ki- teytyy toteamuksessa, ettei ”oikea kuva tapahtumista” aina edellytä alkuperäisaineistoa. Jotain keskei- sen tärkeää on jäänyt oppimatta – tai opettamatta – kun muistel- makirjaan liitetään positiivisesti objektiivisuus.

Eikä Hauvonen vaivaudu aina edes tutkimaan vaan toteaa tois- tuvasti ilman lähdettä. Hän ko- rottaa – täysin epäuskottavas- ti – pääministeri Martti Miettusen Kekkoselle ”tärkeäksi informoijak- si” ulkoministeriön asioista, eikä yhtään uskottavampi ole perus- te, että presidentin suhteet valtio- sihteeri Matti Tuoviseen eivät ol- let lämpimät eikä tämä kuulunut hänen ”sauna- tai hiihtorenkaa- seensa”. Ironisesti ylilyönti osuu myös työn ainoaan arvokkaaseen löytöön lähteettömässä väittees- sä, että Pikajuna ”hämmensi kan- salaisia”.

Lähteisiin tukeutuminen ei toki välttämättä estä harhautumas- ta. Hauvosen mukaan Neuvos- toliitossa tiedettiin kesällä 1966, ettei Kekkosen terveys kestäi- si kolmatta kautta. Ajatus juon- tuu neuvostoarkistoon nojaavas- ta Hannu Rautkallion käsityksestä, että Kekkonen kärsi kroonises- ta päänsärystä, jonka vuoksi hä- nen lääkärinsä arveli hänen jou- tuvan luopumaan presidentin tehtävistä kesken kauden. Hauvo- sen mukaan tiedon välittivät Kek- kosta tarkasti silmällä pitäneet

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 69

KIRJALLISUUS

”NKP:n miehet”, mutta lähde ei ol- lut sen kummempi kuin suurlähet- tiläs Toivo Heikkilä, joka oli kertoil- lut valtionpäämiehen terveydestä Neuvostoliiton Helsingin-suurlähe- tystön edustajille.

Aivan ilmeisesti Rautkallion ta- rinan ansiosta Hauvonen väittää vuoden 1970 kontekstissa, että Kekkosella oli ollut pitkään vai- keuk sia otsikoitten lukemisessa tasavallan presidentin esittelyssä.

Lisäksi hän ajautuu ristiriitaisuu- teen, kun sekä arvelee lähipiirin olleen tietämätön Kekkosen sai- raudesta ennen eroa että mainit- see presidentin pojanpojan kerto- neen 1970-luvun jälkipuoliskolla sattuneesta muistikatkoksesta.

Terveyden suhteen vie hako- teille puutteellisen lähdekritiikin ohella myös oleellisen informaa- tion sivuuttaminen. Niin käy, kun Pär Stenbäckin muistelmista tulee huomioiduksi pelkästään Kekko- selta huonosti mennyt presiden- tin esittely kesäkuun lopulla 1981.

Säestyksenä on kommentti, et- tei kuva terveydestä ole epäsel- vä, ”niin kuin Stenbäck tilanteen näkee”. Kuitenkin tutkija vaikenee samaan tekstiyhteyteen kuuluvas- ta kyseisen kesän toisesta presi- dentin esittelystä, jonka Stenbäck muistaa sujuneen ”mainiosti”. Kek- konen viljeli ”nokkelia huomautuk- sia” ja oli kaikin puolin ”loistavalla ja iskuvalmiilla tuulella”.

Pois jääminen on tuskin va- hinko, ja epäilystä vahvistaa Hau- vosen käsitys, että Stenbäckin mukaan Kekkosen terveys oli vii- meisinä virkavuosina hyvin heik- ko. Muistelmat kuitenkin rajoittu- vat kevääseen ja kesään 1981, ja lisäksi presidentin päiväkirja pal- jastaa, että hän hiihti joulukuusta 1979 seuraavaan kevääseen yli tu- hat kilometriä. Kunto ei voinut olla ainakaan koko ajan huono.

Hyvin raskaasti yksipuoliseen kielteiseen käsittelyyn joutuu Ju- hani Suomi. Hauvonen lupaa pe- rustella voimakkaan kritiikin au- kottomasti, mutta laistaa siitä moittiessaan Suomea käsitykses- tä, että Kekkonen oli aina syys- kuun 1981 alkuun täysin kykene-

vä tehtäviinsä. Todella ankarasti, ja ilman lähdettä, hän hyökkää ar- vostellessaan Suomen tapaa kä- sitellä Werner Wiskarin kesällä 1979 julkaisemaa Kekkosen haas- tattelua, joka ensimmäisenä pal- jasti suurelle yleisölle presidentin terveysongelmat. Hauvosen mie- lestä bio gra fi vähättelee Wiska- rin havaintoja ja vihjaa tämän vain hakeneen julkisuutta. Näin on kui- tenkin pelkästään Hauvosen mieli- kuvituksessa.

Hauvonen korostaa sinän- sä huomionarvoista seikkaa, että Suomi selittää kiusallisia sattu- muksia usein pelkästään väsy- myksellä tai näön heikkenemisel- lä, mutta vaille mainintaa jää, että biografi paljasti ensimmäisenä kaksi tärkeää tosiasiaa Kekkosen terveydestä. Hän kertoi vuonna 1998 presidentin aivotoiminnas- saan havaitsemista ongelmista ja nimesi kaksi vuotta myöhemmin Umpeutuvassa ladussa (Otava 2000) vaivan valtimokovettumasta johtuvaksi aivoverenkierron vajaa- toiminnoksi (arteriosclerosis uni- versalis). Hauvonen käyttää termiä itsestäänselvyytenä ja liittää sen Suomen tuotantoon, mutta vasta tämän vuonna 2010 julkaiseman yksiosaisen Kekkos-elämäkerran yhteydessä.

Voimakasta asenteellisuutta heijastelee myös tapa, jolla tulee esiin Suomen (mt.) huomio, että Kekkosella oli viimeisinä virkavuo- sinaan parempia ja huonompia päiviä. Hauvonen ei käytä ensisi- jaisena lähteenä itse kirjaa vaan siinä lainattua muistelmateos- ta, joka hänen mielestään puhuu

”kauniisti presidentin ns. huonois- ta ja hyvistä päivistä”. Hänen mu- kaansa Suomi esittää, että kaikki johtui normaalista ikääntymises- tä. Yhtä lailla Hauvonen sivuut- taa sen, että Kekkosen terveyden heilahtelu näkyy edellisenä vuon- na ilmestyneessä Keijo Korhosen muistelmakirjassa (Keijo Korho- nen: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999). Hauvosen mielestä näiden kahden kirjan kuvaukset sairau- desta poikkeavat toisistaan hyvin

paljon. Siltä saa näyttämään, kun ignoroi myönteisen puolen. Kirja- tuksi tulee Korhosen todistus Kek- kosen huonosta näöstä jonkin ai- kaa kevään 1979 Saksan-vierailun jälkeen mutta ei, että saman kir- jan mukaan presidentti kyseisel- lä matkalla ”täydessä terässä” piti vapaasti päivällispuheen, joka oli

”parasta Kekkosta: terävä, johdon- mukainen, iskevä”.

Sama toistui Svetogorskissa.

Pääjuhlan puhe oli katastrofi, kun Kekkonen ei nähnyt tekstiä ja se- koitti liuskat. Mutta päivällisillä hän piti erinomaisen puheen ja jäl- leen ilman muistiinpanoja. Korho- nen muistaa sen alkaneen tähän tapaan: ”Siltä varalta, että joku päivän tapahtumien perusteella luulisi minun olevan vanhuuden- höperön, aion sanoa seuraavaa...”

Myös Suomi huomioi muutoksen, mutta Hauvosen ”kirkastuvasta”

kuvasta saa tällaista kummankin puolen esittämistä hakea turhaan.

Hän ainoastaan toteaa, että presi- dentin kunto vaihteli keväällä 1981 ja koheni kesän lähestyessä.

Suomi saa osakseen kritiikkiä silloinkin, kun erimielisyyttä ei var- sinaisesti ole. Sellainen vahinko sattuu, kun Hauvonen ottaa todis- teeksi biografia vastaan tämän se- lostuksen Kekkosen keskustelusta Yhdysvaltain varapresidentin Wal- ter Mondalen kanssa huhtikuussa 1979. Suomi kertoo tapaamises- ta taidokkaasti, ellei – epäilemät- tä omien tarkoitusperiensä mu- kaisesti – ovelastikin ja hieman hämäävän oloisesti. Kekkonen oli

”väsynyt” ja lisäksi yllättäen vaike- ni kiusallisesti kesken erään vas- tauksensa. Hän näytti olevan noin puoli minuuttia ”muissa maail- moissa” mutta virkosi ja jatkoi sii- tä, missä oli keskeyttänyt. ”Sairau- den tiliin sen sijaan ei mennyt”, Suomi puolestaan jatkaa, että pre- sidentti vieraiden yllätykseksi esit- ti Lähi-idästä ”suorasukaisia käsi- tyksiä”.

Hauvonen lainaa biografin seli- tyksen sanasta sanaan kuitenkaan huomaamatta vaivihkaista vihjaus- ta, että paussi johtui sairaudesta.

Sen sijaan hän vertaa avustajana

70 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 KIRJALLISUUS

toimineen Korhosen muistelmiin, jotka niin ikään kertovat katkok- sesta, ja lisäksi päivittelee ”kah- den ulkoministeriön virkamiehen ja Kekkosen politiikan kannatta- jan” kuvausten erilaisuutta, vaikka ne siis ovat oleellisessa kohdassa yhteneväiset. Loppupäätelmässä on tahatonta ironiaa: ”Tapahtumis- ta kirjoittavan läsnäolo presiden- tin poissaolokohtauksien iskiessä ajaa potilaskuvauksissa arkistoläh- teiden ohi.”

Itse asiassa Mondale-episo- di on merkittävä koko väitöskirjan lähestymistavan kannalta. Vaik- ka Hauvonen vakuuttaa johdan- nossa, ettei tarkoitus ole todistaa yhdenkään ”tutkijan tai muisteli- jan näkökantaa” muita paremmak- si eikä varsinkaan kertoa ”lopul- lista totuutta”, hän kysyy, kumman kuvaus, Suomen vai Korhosen, on tarkempi, ja vastaa: ”Osallistujaha- vainnoitsija Korhosen todistusvoi- ma on tutkija Suomea vahvempi.”

Lisäksi Hauvosen mielestä Kekkonen ei tullut tietoiseksi ”se- kavuudestaan” tai torjui ”ikävän tilanteen”, koska ei mainitse sitä päiväkirjassaan. Tällainen vaike- neminen tuskin kuitenkaan riittää todisteeksi. Päiväkirjahan ei myös- kään tiedä hänen päätöksestään keväällä 1961 hajottaa eduskunta syksyllä ja ennenaikaistaa edus- kuntavaaleja, mutta siitä huolimat- ta hän päätti niin.

Aivan kohtuutonta on Juha- ni Suomen luokitteleminen ”pika- historioitsijaksi”. Perusteluna on Umpeutuvan ladun valmistumi- nen ”nopeasti, parissa vuodes- sa” ja Wattin typologian toteutumi- nen myös ”ennakkokäsityksissä”.

Kuitenkaan yksikään ”pikahisto- rian” tunnusmerkeistä ei toteu- du. Kaksi vuotta on tuskin vauhdi- kasta Wattin tarkoittamalla tavalla.

On pikemminkin arvostettavaa, ellei jopa ihailtavaa, kun muis- tetaan, että Suomen teos käsit- tää yli 800 sivua perustutkimusta, kuten Hauvonenkin toteaa. Mut- ta ennen kaikkea asetelma on täysin toisenlainen siinä mieles- sä, että ”pikahistorioitsija” käyt- tää julkisiksi tulleita asiakirjoja. To-

siasiassa Hauvonenkin myöntää eron katsoessaan, että yksinoi- keus Kekkosen arkistoon hanka- loittaa Suomen tilannetta tavalla, joka vaikuttaa ”kirjoitettavaan his- toriaan”.

Hauvosen tutkimus on niin moniongelmainen, että sen hy- väksyminen väitöskirjaksi ei ole kunniaksi suomalaiselle väitösins- tituutiolle. Vähin mitä voisi odot- taa, on säällinen kielenkäyttö.

Ilmaisut kuten presidentin ”sekoa- miset”, Islannin-matka ”kantena presidentin arkkuun” ja päiväkir- jamerkintä ”vailla mieltä” kuuluvat aivan muuhun kirjallisuudenlajiin kuin tieteelliseen kirjoittamiseen.

Olisi myös suotavaa, ettei väitös- kirjassa olisi ainakaan karkeita kie- livirheitä, kuten ”elämäkerta-osa”

ja ”ammatti-yhdistysliike”.

TAPIO TERVAMÄKI

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori.