KIELITIETEEN KENTl LTÄ
AIMOTURUNEN I9 I 2-2000
K otikielen Seuran kunniajäsen, ansioi-
tunut koulumies, Kalevalan ja suo- men lähisukukielten tutkija, professori Aimo Turunen kuoli Helsingissä 21. syys- kuuta 2000. Hän oli syntynyt 25.2.1912 Ilo- mantsissa.Aimo Turunen oli kotoisin syrjäisestä Huhuksen kylästä. Siellä hän sisäisti täydel- lisesti hiljaisen kyläyhteisön elämänmenon.
Kesäiset kirkkomatkat veneellä olivatkin hänelle poikasena elämän kohokohtia. kur- kistuksia kotikylän ulkopuolelle. Karjalai- nen kotitausta viittoi tietä tulevalle itäisten sukukieltemme tutkijalle. Jo oma Antti-isä näytti esimerkkiä lähettämällä tuhansia sa-
natietoja Ilomantsin murteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja keräämällä pai- kallista kansantietoutta. Kauppiaana hänel- lä oli oiva tilaisuus kuulla kansanviisauksia, ja hän merkitsi kuulemansa tarkoin muis-
tiin.
Ylioppilaaksi Aimo Turunen pääsi Joen- suun lyseosta 1931. Opiskelukaupungis- saan Helsingissä hän käytti tehokkaasti hy- väksi yliopiston tarjoamat mahdollisuudet.
Filosofian kandidaatin tutkintoon 1933 kuului viiden lukukauden opintojen jälkeen laudatur suomen kielessä erinomaisin tie- doin Martti Rapolaltaja itämerensuomalai- sissa kielissä Lauri Kettuselta vain hyvin
l>
@
tiedoin, kun harjoittelukausi Tartossa puut- tui. Lisäksi loppututkinnossa oli cum laude approbatur suomalaisessa ja vertailevassa kansanrunoudentutkimuksessa ja kotimai- sessa kirjallisuudessa sekä approbatur kan- satieteessä, yhteensä 13 puoltoääntä, vaikka 9 olisi riittänyt. Se oli loistosuoritus, vaikka vertailukohdaksi otettaisiin myöhemmät ajat ja nykyaika. Opettajanvirkojen hake- mista varten Turunen vielä korotti laudatu- rien määrän viiteen. Filosofian lisensiaatin tutkinnon hän suoritti 1946ja fılosofian toh- torin tutkinnon 1947 Helsingin yliopistos- sa.
Nuoren maisterin ensimmäinen työ- paikka oli Saksassa, Königsbergin (nykyi-
sen Greifswaldin) yliopiston suomen ja vi-
ron kielen lehtorina 1934-36. Siellä hän opetti yksityisesti aamuisin kello 7-8 liivin kieltä myös yliopiston rehtorille, maineik- kaalle baltologille Georg Gerullisille. Ke- säkuun viimeisen päivän yönä 1934, Hitle- rin-Saksan puukkojen yönä, suomalaisleh- tori joutui vuokraemäntänsä iltaboolilla historiallisten tapahtumien todistajaksi, kun vieraina oli isäntämaan korkeimpia sotilas- henkilöitä, ja tapasi hän Saksan myöhem- män idän sotaretken komentajankin, ken- raali von Brauchitschin.Saksan-kauden jälkeen seurasi vuoden lehtorin viransijaisuus Viipurin lyseossa ja sitten pitkä koulumiehen ura Riihimäen yhteislyseon (vuodesta 1944 lyseon) suo- men kielen vanhempana lehtorina 1938-53, vararehtorina 1939-53 ja Tyttönormaalily-
seon suomen kielen yliopettajana 1953-59.
Siihen aikaan maassamme oli toinenkin normaalilyseo, Norssi eli Helsingin nor- maalilyseo, mutta välillä Turunen joutui toimimaan maan ainoana virkaan nimitet- tynä äidinkielen yliopettajana.
Lehtorin samanaikaisesta intensiivises- tä tieteellisestä työstä kertovat monetjulkai- sut. Aunuksenja vepsän välimurteistoa lyy- diläismurteita käsittelevä väitöskirja Lyydi-
läismurteiden äännehistoria I. Konsonantit (1946) muodostaa yhdessä vokaaliston his- torian sisältävän jatko-osan (1950) kanssa tämän kielimuodon yli 600-sivuisen perus- teellisen yleisesityksen. Pohjois-Karjalan murreoppaassaan (1956) hän esittelee yleis- tajuisesti Joensuun seudun murteita. Moni- käyttöisessä Kalevalan sanakirjassa (1949) on runsaasti sanojen kansatieteellisiä ja folkloristisia selityksiäja myös sanojen al- kuperän selvittelyä. Se ilmestyi Uuden Kalevalan täyttäessä sata vuotta ja sitä tar- vittiin tuolloin koulujen äidinkielenopetuk- sessa, jossa Kalevalalla oli keskeinen sija.
Kalevala oli silloin vielä sekä kielen oppi- kirja että sanojen merkitystenja kansankult- tuurin Valaisija. Turusen teos oli tuolloin oikeastaan ainoa etymologinen sanakirja- kin. Itäisten savolaismurteiden äännehisto- ria (1959) tuo esiin Pohjois-Karjalan savo- laismurteiden yleisen luonteen ja niiden äännehistoriallisen kehityksen peruslinjat.
Se oli ensimmäinen laaja savolaismurteita käsittelevä monografia.
Opettajantyönsä ohella Turunen toimitti myös kahdeksan Ãidinkielen opettajain lii- ton vuosikirjaa (1952-60) ja kirjoitti niihin viisitoista artikkelia, esimerkiksi ››Kansan- kielestä ja sen tyyliominaisuuksista kirjal- lisuutemme kielen aineksina» (1957) ja
››Suomen kieli vieraitten kielten oppimisen 1ähtökohtana›› (1975). Kalevalan sanakirjan täydennetty laitos Kalevalan sanatja niiden taustat (1981) sisältää Kalevalan kaikki 7 830 sanaa. Ilomantsin ja sen lähitienoiden ka- levalaista kansanrunoutta Turunen kokosi teokseksi Mantsin laulu (1987). Tähän folk- loristiseen aihepiiriin kuuluu myös hänen sisällökäs pienoismonografiansa ››Mate1i Kuivalatar: Koitereen laulaja, Kantelettaren runotar» (1985).
Myös Aimo Turunen koki ikäpolvensa tavoin sota-ajan, viisi ja puoli rintamavuot- ta. Luutnanttina ja sittemmin kapteenina hän huolehti Aunuksen radion päällikkönä
karjalan-, lyydin- ja vepsänkielisistä lähe- tyksistäja erityisesti Itä-Karjalan väestölle tarkoitetuista ohjelmistajatkosodan aikana Petroskoissa. Juuri sota-aikana Turunen perehtyi käytännössä itäisiin sukukieliim- me ja keräsi samalla väitöskirjansa ainek- set. Tutkimusteeman hän sai E. A. Tunke- lolta, ja tutkimuskohteen hän laajensi Lau- ri Kettusen neuvosta lyydin pohjoismuıteis- ta koko murrealueelle. Aineiston keruuta edisti merkittävästi se, että Äänislinnassa oli sadoittain lyydiläisiä aina etäistä Kuu- järveä myöten. Heidän parissaan tutkija vietti kaikki vapaa-aikansa, jota sentään jäi radiotyöltä.
Muinaisvepsään pohjautuvia sukukie- liämme Turunen käsitteli monissa artikke- leissaan myös Virittäjässä. Hänen tieteelli- nen mielenkiintonsa kohdistui myös kan- sanperinteeseen. Kun lyydiläisaluetta oli pidetty täysin kansannınottomana,Turunen saattoi osoittaa (Vir. 1945), että ainakin Pyhäjäwen alue on jonkinlainen poikkeus.
Tutkielma ››Uber die Volksdichtung und
Mythologie der Wepsen›› (Studia Fennica V: 5, 1952) osoittaa, että vepsäläisalueen kansanrunous on varsin monipuolista. Sota- kokemuksiaan ja muita elämänsä jännittä- viä vaiheita hän kuvasi elävästi kirjassaan Nuoruus rauhanja sodan Karjalassa ( 1990).
Koulu- ja tutkimustyön yhdistäminen oli luonteva silta Aimo Turusen akateemi- selle uralle Helsingin yliopistossa, aluksi itämerensuomalaisten kielten dosenttina 1950-59 ja suomalaisen filologian apulais- professorina 1959-71. Kutsuttuna itä- merensuomalaisten kielten professoriksi 1971-76 hän oli ainoa tällaisen viran halti- ja maailmassa, ja nytkin tämän alan profes- suuri on Helsingin lisäksi vain Tarton yli- opistossa. Vuosina 1966-67 Turunen oli vierailevana professorina Indianan yliopis- tossa.
Pitkän opettajanuran ohella Aimo Tu- runen ehti moniin luottamus- ja hallintoteh-
täviin. Lehtorikautenaan hän oli Riihimäen kauppalanvaltuuston jäsenenä 1948-53 sekä puheenjohtajana Riihimäen karjalais- ten seurassa 1940-45 ja reserviupseeriker- hossa 1945-53. Myöhemmin hän toimi Kotikielen seuran ensimmäisenä varaesi- miehenä 1953-59, esimiehenä 1959-67,
puheenjohtajana Ãidinkielen opettajain lii-
tossa 1954-60ja Kalevalaseurassa 1975-82 sekä hallituksenjäsenenäja puheenjohtaja- na Karjalaisen kulttuurin edistärnissäätiössä 1968-94. Lahden kesäyliopiston rehtori Turunen oli 1963-72 ja Helsingin yliopis- ton historiallis-kielitieteellisen osaston de- kaani 1976-77. Suomalaisen Tiedeakate- mian jäsen hän oli vuodesta 1973.
Aimo Turusen luontaiset pedagogiset kyvyt tulivat hyvin ilmi myös hänen suosi- tuissa äidinkielen oppi- ja harjoituskirjois- saan ja muissa koulutyöhön liittyvissä kir- joituksissaan. Niitä ovat Sanan taito (kan- sakoulun kielioppi) I-II (1962-1964), Äi- dinkielen kielioppi (1967) ja Sanomisen taito (lukion tyylioppi) (1973), jonka alku- sanoissa tekijä sanoo oppikirjan tavoittee- na olevan kieltä hallitseva ihminen. Turu- nen hyödynsi oppikirjoissaan laajaa opet- tajankokemustaan. Hän tähdensi äidinkie- lenopetusta koulujemme kasvatustekijänä ja myös parhaan maailmankirjallisuuden esittelyä kotimaisen aineiston ohella. Kir- joituksissaan hän käsitteli usein kouluope- tuksen periaatteellisia ja käytännön kysy- myksiäja otti huomioon äidinkielenopetuk- sen kansainväliset virtaukset. Oppikirjoja suunnitellessaan hän esimerkiksi tilasi itsel- leen äidinkielen opetusta käsittelevät uutuu- det Saksasta ja Ruotsista. Hän korosti tasa- puolisesti sekä kielen että kirjallisuuden opettamisen tärkeyttä. Kirjallisuuden ope- tus myös ainekirjoituksen tukena saa hänen koulupedagogisissa kirjoituksissaan tär- keän sijan samoin kuin elävä kieli kieliopin- opetuksen perustana. Merkittäväksi nousee myös ylioppilaskiıjoitustenäidinkielen koe,
>
@
jonka toimivuutta Turusella oli tilaisuus tarkkailla niin lehtorina kuin ylioppilastut- kintolautakunnan pitkäaikaisenajäsenenä- kin.
Suurimman osan Aimo Turusen elä- mäntyöstä muodostaakin oppikoulunopet- tajan ura. Hän oli myös perustamassa Äi- dinkielen opettajain liittoa. Oppikirjan te- kotaitoaan Turunen ei unohtanut yliopiston- opettajanakaan. Vepsän mutkikkaan äänne-
historian, jonka kuvaamiseen E. A. Tunke- lo käytti yli 900 sivua, hän tiivisti runsaak- si satasivuiseksi opetusmonisteeksi (1978).
Aimo Turunen tunnettiin oppilaiden ja kollegoiden parissa luonteeltaan karjalaisen ystävällisenä ja avoimena. I
SEPPO SUl-IONEN
Sähköposti: seppasuhonen @ helsinki.fi
