Kielimiehet kirjakielen asialla näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5

63 Kielimiehet kirjakielen

asialla

Anneli Kauppinen

Taru Kolehmainen: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Suomen kirjakieli on tulos tavoit- teellisesta kielenohjailusta. Siihen on tarvittu sanastonkeruuta, tut- kimusta, sanakirjoja, kielioppeja, kielioppaita ja kielenhuollon or- ganisaatioita. Kielenhuollon juuril- la on raportti siitä, miten suomen kirjakielen normistoa on säädelty.

Kirjoittaja Taru Kolehmainen on tehnyt pitkän uran Kotuksessa sa- nakirjojen toimittajana ja kielen- huoltajana.

Pääosan tässä kirjassa Koleh- mainen antaa (lainausmerkein varustetuille) ”kielimiehille”, jot- ka ovat Agricolan perustyön jäl- keen määritelleet suomen kirja- kielen piirteitä. Kirja käsittelee kielenhuollon toimielinten, kieli- oppaiden ja sanakirjojen toimitta- jien vaikutusta yksittäisten normi- en ja suositusten syntyyn lähinnä 1920-luvulta 1970-luvulle. Koleh- mainen toteaa kuvaavansa lähin- nä oikeinkirjoituksen kehittymis- tä, ”vaikka kielenhuolto on paljon muutakin”. Kolehmaisen oma ää- ni kuuluu kirjassa kommentteina ja viittauksina nykytilanteeseen.

Hän ei esitä vahvoja kannanottoja eikä laajoja synteesejä, mutta sitä- kin kiinnostavampia tietoja kielen- huollon vaiheista ja normien syn- tyhistoriasta. ”Kielimiesten” miek- kailut oikeakielisyyden kentällä ovat paikoin huikeaa luettavaa. Yh- teisen normikielen syntytarina an- taa aihetta ihmettelyyn ja ihailuun.

Euroopan 1800-luvun kansal- lishenki synnytti Suomessakin yh- tenäisen kirjakielen rakentamisen tarpeen. Kirjoitetun normikielen oikeakielisyysperiaatteet vakiin- nutettiin 1800-luvun aikana. Suo- malaisen Kirjallisuuden Seuraan perustettiin Kielitieteellinen Osa- kunta. Vuonna 1870 ilmestyneessä Elias Lönnrotin Suomalais-Ruot- salaisessa sanakirjassa on noin 200 000 sanaa ruotsinkielisine se- lityksineen sekä johdatus suomen sanaluokkiin ja taivutusmuotoi- hin.

Vuosi 1927 oli merkittä- vä kielenhuollon historiassa, kos- ka silloin perustettiin ensimmäi- nen varsinainen kielenhuoltoelin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran kielitieteellinen valiokunta, ja aloitettiin Nykysuomen sanakirjan toimitustyö. SKS:n kielivaliokun- nan keskeiset päätökset koskivat vierassanojen kirjoittamista. Käsi- teltiin muun muassa –tio-loppuja ja vokaalin pituuksia (federatsioni

> federaatio). Kielivaliokunta teki myös päätöksen historian tapahtu- mien kirjoittamisesta pienellä al- kukirjaimella, vaikka Knut Can- nelin olisi luokitellut jotkin niistä erisnimiksi. Tässä asiassa Koleh- mainen olisi ollut jälkimmäisel- lä kannalla, sillä hänen mukaansa esimerkiksi talvisodan pientä alku- kirjainta on vaikea perustella kieli- neuvoa kysyville.

Sodan jälkeen vuosina 1945–

47 toimi uudistettu Kielivaliokun- ta Lauri Hakulisen ja myöhem- min Matti Sadeniemen johdolla.

Aktiivisina jäseninä mukana oli- vat muun muassa professori Aar- ni Penttilä ja Tyttönormaalilyseon äidinkielen yliopettaja E. A. Saari- maa. Kielivaliokunta teki päätöksiä muun muassa objektisäännöistä,

monikon genetiivin monimuotoi- suudesta, sanojen yhteen ja erik- seen kirjoittamisesta, pilkunkäy- töstä ja yhdyssanoista. Vuonna 1947 ajankohtaista uudissanas- toa olivat myös jatkosota ja asut- taa. Kolehmainen luonnehtii näi- tä vuosia kielilautakuntien kulta- kaudeksi.

Kun nykysuomalainen tarvitsee neuvoa kielipulmaan, hän voi tart- tua johonkin kielioppaaseen, soit- taa Kielitoimistoon tai tarkistaa asi- an Kielitoimiston sanakirjasta (ver- kossakin). Kielitoimisto syntyi alun perin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielivaliokunnan yhteyteen vuonna 1945, ensin WSOY:n ja Ota- van varoilla. Puhelimitse ja kirjeitse toimiva kielineuvonta saavutti heti suuren suosion. Ensimmäiset kysy- mykset koskivat sanojen oikeinkir- joitusta (aloite, hälyttää, iso vai pie- ni alkukirjain?) ja lauseen objektin muotoa. Oikeinkirjoituskysymyk- siä oli silloin huomattavasti nykyis- tä enemmän, sillä sanakirjoja ja oi- keinkirjoitusoppaita ei juuri ollut.

E.A. Saarimaan Kielenopas ilmestyi vuonna 1949 ja Nykysuomen Sana- kirja vuosina 1951–61.

Normien vaihteleva alkuperä Kielitoimisto ja suomen kielen lautakuntakin ovat suomalaisil- le nykyisin niin tuttuja instituuti- oita, että kirjakielen normien us- kotaan syntyneen virallisen kie- lenhuoltotahon päätöksellä. Niin ei kuitenkaan aina ole. Jotkin oh- jeet ovat vakiintuneet myös vaivih- kaa, omia teitään. Mainio esimerk- ki siitä on tapaus alkaa tehdä / al- kaa tekemään, josta suomen kielen lautakunta teki 31.1.2014 vapautta- van päätöksen: alkaa tekemään on kuin onkin kielen järjestelmän mu- kainen ja siksi sopiva yleiskieleen

64

(jolla tarkoitetaan kirjoitettua kiel- tä ja sitä lähellä olevaa virallisluon- teista puhuttua kieltä). Siihen as- ti oli pidetty kiinni normista, jos- ta kukaan ei ollut tehnyt päätös- tä. Alkaa tekemään -kielto on näet peräisin Setälän ja Saarimaan oppi- kirjoista. Rakenteesta oli kummin- kin tullut eräänlainen kielenhuol- lon ikoni, jonka perusteella kielen oikeellisuutta on arvioitu. Vuosien mittaan on suomen kielen lauta- kunnalle tehty useita aloitteita ra- kenteiden hyväksymisestä. Lauta- kunnan jäsen, Mynämäen lukion äidinkielen lehtori Anita Julin pe- rusteli kantaansa (2004) sillä, että alkaa tehdä -normin opettaminen on työlästä.

Murteissa ruveta on ollut ylei- sempi kuin alkaa, ja länsimurteissa alkaa tekemään on yleisempi kuin idässä. Alkaa tehdä yleistyi van- hassa kirjasuomessa. Nykykieles- sä molempia alkaa-rakenteita käy- tetään laajalti. Siihen onkin hyvä syy, sillä rakenteilla on myös mer- kitysero, niin kuin Ilona Herlin on (2012, 2014) osoittanut: alkaa-ver- billä ilmaistaan usein toiminnan kohdistumista johonkin (-a/-ä) tai siirtymistä tilaan (-maan/-mään).

Tietoisen kehittelyn ja päätök- sen tulos sen sijaan oli uudissanan keho hyväksyminen vuonna 1948.

Idea tuli kielitoimiston hoitajal- le Hannes Tepolle lääkäreiltä, jot- ka tarvitsivat elävän ruumiin nimi- tystä. Avuksi tuli viron keha (elä- vä ruumis). Keho-sanan hyväksy- misestä syntyi erimielisyyttä, jopa kielitoimiston ja kielilautakunnan kesken. Ongelmia aiheutti eniten se, että pelättiin merkitykseltään laaja-alaisen ruumis-sanan supis- tuvan tarkoittamaan vain kuollut- ta ruumista. Lääkäreille keho kelpa- si. Kelpaa nykyisin muillekin, ku-

ten Kielitoimiston sanakirjan joh- doksista kehollinen, kehonhallinta ja kehonkieli voi päätellä.

Kiinnostavia tarinoita normeis- ta on muitakin. Vuosikymmenien kiistaa on käyty muun muassa my- tologisen olennon /omistajan, hal- tia/haltija kirjoitustavasta. Pyrki- mys säännön yksinkertaisuuteen (”aina haltija”) soti pitkään moni- en kielitajua vastaan. Pitkälliseksi venyi myös keskustelu -nen/-inen johtimista (valkoinen hevonen) ja -otta-/-oitta-verbeistä (kehottaa, sanoittaa). Toistasataa vuotta on pohdittu vierassanojen ja -nimi- en suhuäänteiden merkintätapoja.

Siinä on jopa ympäri käyty ja yh- teen tultu, sillä jo Lönnrot suomen- si 1870-luvun sanakirjassaan reip- paasti ilman suhumerkintöjä tussi (tush), saali (schal), sakki (schacks- pel). Kolehmaisen mielestä vie- rassanojen oikeinkirjoitussäännöt ovat vieläkin kaiken kaikkiaan lii- an monimutkaiset.

Kansankielisyydestä purismin ihanteeseen

Kansankielisyyden arvostukses- ta (ns. kansankielisyyskannasta) kehkeytyi 1900-luvulla pyrkimys puhdaskielisyyteen. Itsenäisen val- tion tuli osoittaa olevansa kielel- tään omavarainen. E. N. Setälä kat- soi (1914), että koska muukalaisuu- det ovat tulleet meille kirjallista tie- tä, ne eivät ole kielen luonnollista kehitystä. Hän kuitenkin hyväksyi sellaiset muukalaisuudet, joista on kielelle etua. Tiukimmin puhdas- kielisyyden aatetta ja käytäntöä ajoi Suomessa E. A. Saarimaa. Vuonna 1929 hän kirjoitti aikakauslehti Vi- rittäjään ihailevasti Saksan oikea- kielisyysharrastuksesta ja Deut- scher Sprachvereinista, joka valvoi ankarasti kirjoja, sanomalehtiä, ra-

diota ja julkisia laitoksia.

Puhdaskielisyys oli Suomessa ruotsin kielen vaikutusten torjun- taa. Uuslatinan termiin svetcismus perustuva sana svetisismi esiin- tyi Tietosanakirjassa vuonna 1917 merkityksessä ”ruotsin kielen vai- kutus muuhun kieleen mm. suo- meen”. Saarimaan sanastossa sve- tisismejä olivat kartettavimmat il- maukset ja lievemmät puolestaan ruotsinvoittoisia. Parasta oli kuun- nella suomalaista kielikorvaa. Saa- rimaan kielioppaat Hyvää ja huo- noa suomea (1930) ja Kielenopas (1947, 7. painos 1967) ovat vai- kuttaneet hämmästyttävän laajal- ti suomalaisten kielikäsityksiin.

Professori Lauri Kettunen ei Saa- rimaan jyrkkyyttä kaikessa niellyt vaan totesi oppaassaan Hyvää, va- paata suomea (1949), että kielen- käyttäjä joutuu svetisismejä varo- essaan olemaan alituisessa pelossa.

Svetisismien lista on Saarimaal- la pitkä. Kolehmainen toteaa, että nykyisinkin rikas- ja köyhä-loppui- sia yhdysadjektiiveja pidetään kar- tettavina, mutta hyväksyttäviä ovat riskialtis, lapsiystävällinen, kustan- nustehokas. Taistelu ”svetisististä”

epäsuoraa sanajärjestystä vastaan on perustunut sitkeään luuloon, et- tä suomen kielen sanajärjestyksen pitää aina olla suora – todellisuu- dessa se on joustava. Kolehmainen pohtii Saarimaan svetisismien ny- kykohtaloa: monet niistä ovat ka- donneet , osa on hyväksytty (lau- laa levylle, tehdä huolella) ja osa on siirtynyt Nykysuomen sanakirjaan.

Vierasvoittoisiksi nykyinenkin Kielitoimiston [verkko]sanakir- ja mainitsee esimerkiksi ilmauk- set kantaa asetta, ”paremmin”: ol- la aseistautunut [Miksi? Niillähän on merkitysero] ja kantaa surupu- kua, ”paremmin”: pitää/käyttää su-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5

65

Kolehmaisen kirjoittajanääni muuttuu sävyltään tuskastuneek- si, kun hän ihmettelee, miten sit- keässä ovat käsitykset joidenkin normien ehdottomuudesta, kuten svetisismiksi nimetyn tulla-futuu- rin torjunta. Ohje on kyllä lähtenyt käsistä, sillä Saarimaa itse painotti:

”...suomessa ei ole varsinaista fu- tuuria, mutta tarpeen tullen saate- taan vieraan kielen futuurin vasti- neena käyttää kahtakin lausetapaa, tulen tekemään tai olen tekevä.”

Kolehmainen mainitsee, että svetisismien karttaminen ”ei enää ole kielenhuollon keskeisiä peri- aatteita”. Kysynpä, onko se nykyai- kaan kuuluva periaate ollenkaan.

Eihän ruotsi ole suomen kieltä ai- koihin uhannut. Jotkin svetisismi- en torjunnasta henkiin jääneet il- maukset ovat jopa kielenkäytön re- sursseja, kuten juhlavan sävyinen kantaa surupukua ja tuttavallisek- si verkkokielen ilmaukseksi asettu- nut tykkääminen, jota uusimmas- sa sanakirjassa ei vieraaksi enää lei- matakaan.

Sanastouudistusten yhteydes- sä Kolehmainen toteaa, että puh- daskielisyydellä on ollut hyvätkin puolensa. Totta kai. Lauri Hakuli- nen keksi muovin ja tutkan, E. A.

Saarimaa mainoksen, Aarni Pent- tilä alen, Hannes Teppo juontajan, yhtyeen ja kytkykaupan.

Kielioppia ja oikeakielisyyttä Kielenhuollon juurilla ilmes- tyi sopivasti Emil Nestor Setälän 150-vuotisjuhlavuodeksi. Vuon- na 1880 julkaistiin Setälän Suo- men kielen lauseoppi (jonka esiku- vaksi mainitaan A. W. Jahnssonin Finska Språkets Satslära) ja vuon- na 1898 Setälän Suomen kielioppi.

Koulukäyttöön tarkoitettuja pai-

noksia Setälän kieliopista on tehty 1970-luvulle asti. Professori Auli Hakulinen huomautti Setälän juh- laseminaarissa, että kielioppiin li- sättyjä oikeinkirjoitussääntöjä pi- detään yksipuolisesti ”kieliopin osaamisena”. Tietosanakirja-artik- kelissaan vuonna 1914 Setälä pitää oikeakielisyyden parhaana peri- aatteena tarkoituksenmukaisuutta.

Hänen mukaansa kieli on hyvää, jos se on tarkoitukseensa sopivaa, sel- laista jonka kuulija nopeimmin kä- sittää ja puhuja helpoimmin tuot- taa. Kiireisellä professorilla ei to- dennäköisesti ollut mahdollisuutta pedagogisen kieliopin kehittelyyn, vaikka hän sellaista Kielioppikomi- tean jäsenenä vuonna 1914 hah- motteli.

Suomen kielen pilkkusäännöt perustuvat E. A. Saarimaan vuon- na 1945 kielivaliokunnassa pitä- mään alustukseen ja siirtyivät myös hänen Kielioppaaseensa. Kieliopil- lis-looginen pilkunkäyttö on tullut meille ruotsista ja saksasta. Mut- ta itse asiassa Saarimaa antaa ti- laa myös puherytmiä noudattaval- le taukopilkutukselle. Kolehmai- nen päättelee, että Saarimaan ohjei- ta on alettu noudattaa tiukemmin kuin hän on tarkoittanut. Tätäkin.

Kielenhuollon historiassa usein mainittu periaate on ohjeiden sel- keys ja yksiselitteisyys. Toisaalta on tähdennetty aidon ilmeikkyyden merkitystä. Kieli on elävä ja tilan- teisesti joustava järjestelmä. Ko- lehmaisen kirjan perusteella näyt- tää siltä, että jotkin sovellettaviksi tarkoitetut suositukset ovat muut- tuneet lakiin verrattaviksi sään- nöiksi. Normien väljennyksistä syntyvä huolipuhe – ”onko millään enää väliä?” – osoittaa, että kou- lussa opitut normikielen ohjeet ote- taan usein kategorisesti ja muiste-

taan sellaisina koko elämänajan.

Ehkä se johtuu siitä, että ne ovat liit- tyneet konkreettiseen tekemiseen:

kirjoittamiseen (ja ennen vanhaan myös puhumiseen). Vaikka sel- keä nyrkkisääntö on joskus toimi- va pedagoginen keino lapsia ope- tettaessa, kirjoittajan on hyvä jos- sain vaiheessa oppia luottamaan myös omaan kielikorvaansa ja har- kintaansa.

Uudet periaatteet

Kielenhuollon juurilla tarjoaa huo- lellisesti dokumentoituja tietoja. Se on kielenhuollon historian run- saudensarvi, josta lukija saa mo- nenlaista pohdittavaa. Teoksen spiraalirakenteessa on hyvät puo- lensa, mutta se on tuottanut tur- haakin toistoa. Vuoden 1928 kieli- lautakunnasta mainitaan kolmesti, että se ei aloittaessaan pohtinut toi- mintansa suuntaviivoja (s. 79, 92, 184). Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Toimiva hakusanaluettelo ja koosteet parantavat asiaa. Kie- lenohjailun periaatteita käsitelles- sään Kolehmainen kiertää spiraa- lin 2000-luvulle. Nykyiseen kielen- käytön moninaisuuteen hän viittaa yleisesti.

Kolehmainen kertoo kirjassa kokemuksiaan hankalasti muistet- tavista säännöistä ja normeista, joi- ta kielenhuoltajan on vaikea perus- tella. Nämä kokemuksesta kumpu- avat havainnot ovat kiinnostavia.

Ehkä ne samalla kertovat kirjakie- len murtumakohdista – normeis- ta, jotka voivat olla ristiriidassa kielitajun kanssa. Laajemmin voi- si pohtia, mitä on seurannut siitä, että kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi ja Juhani Aho altistuivat ko- tiympäristössään ruotsin kielelle ja kirjallisesti muillekin vieraille kie- lelle. Ahlqvist yritti parhaansa Ale-

66

sis Kiven suhteen, mutta ei onnek- si tuhonnut hänen kieltään. Monet esimerkit osoittavat, että monikie- linen ja -kulttuurinen ympäristö on omakielisenkin kirjallisuuden hyvä kasvualusta.

1900-luvun loppupuolelta läh- tien kielenhuoltajat ovat siirtyneet periaatteissaan lähemmäs kielen- käytön vaihtelun tunnustamista.

Kielitoimiston johtaja Matti Sade- niemi totesi (1952), että kielivirhe on suhteellinen käsite. Päivi Rin- tala tähdensi (1980-luvulla), että normeja on tarvittu nimenomaan kirjoitetun kielen erityistarpeita varten. Uusimmille kielenhuollon periaatteille on ominaista kielen moninaisuuden ja eri kielimuoto- jen ja tekstilajien vaatimusten huo- mioon ottaminen. Merkittävä on myös suomen kielen lautakunnan puheenjohtajan (2000–09) Har- ri Mantilan periaate: suomen kie- li on joustava ja elävä kansalliskie- li, joka voi ottaa vastaan vaikuttei- ta muista kielistä.

Tuoreimmissa kielenhuollon toimissa kielenkäyttäjä on yhä sel- vemmin keskiössä. Kun eri alojen ammattilaiset työstävät itse tekstin- sä, heille on tärkeää saada asiansa hoidetuksi korrektilla tavalla. Kie- li on osa ammattitaitoa. Tiivistäen voi kielenhuollon vaiheista havai- ta, että on edetty kansallisen identi- teetin ja statuksen tukemisesta yk- silön (ja yhteisöjen) identiteetin ja statuksen tukemiseen.

Kirjallisuus

Herlin, Ilona 2014. Mitä oikeastaan on alkaminen? Kielikello 1/2014.

Kirjoittaja on kielikasvatuksen emerita- professori ja suomen kielen dosentti.

Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan

Juha Järvelä

Gleick, James: Informaatio.

Suomentanut Veli-Pekka Ketola.

Art House 2013.

Art Housen julkaisema suomennos James Gleickin teoksesta The Infor- mation: A History, a Theory, a Flood (2011) on mielenkiintoista luetta- vaa, vaikkakin sen kohderyhmä on epäselvä. Kyseessä on esseemäinen tietokirja, jonka tyyli tekee sen nau- tittavaksi lukea, mutta oppikirjaksi se soveltuu huonosti.

Teos pyrkii antamaan kokonais- kuvan informaation ja tiedonväli- tyksen historiasta. Nuolenpääkir- joituksesta ja afrikkalaisista rum- muista teos etenee sähköiseen tiedonsiirtoon ja informaatiotul- van kehittymiseen. Gleick pyrkii osoittamaan, miten informaatio ja se, kuinka sen ymmärrämme, on muuttanut ihmistä, hänen tietoi- suuttaan ja elämäänsä.

Teoksen suomenkielinen lai- tos on kovin pelkistetyissä kovis- sa kansissa. Abstrakti kansikuva ei anna kuvaa siitä, millainen tarinoi- den aarreaitta kansien välissä on.

Gleickin käsissä informaatiohis- toria on ennen kaikkea kiehtovaa ajatusten kehityksen historiaa, jo- ta kerrotaan elävillä esimerkeillä ja kiehtovien yksilöiden kautta. Kir- jassa tulevat tutuiksi muun muassa sanakirjantekijä Robert Cawdrey, laskentakoneiden kehittäjä Charles Babbage, informaatiotutkija Char- les H. Bennett, fyysikko Kurt Gö- del ja matemaatikko Alan Turing.

Gleickin mukaan kirjoittami- nen on ollut edellytys ajattelun muutokselle. Lukutaitoiset ja -tai-

dottomat ajattelevat hänen mu- kaansa eri tavoin. Kirjapainotaito mahdollisti aiempaa abstraktim- man ajattelun: sanojen merkityk- set voitiin nähdä suhteessa toisiin- sa tai sanat voitiin nähdä itseensä viittaavina. Suulliseen tietoon no- jautuvilta ihmisiltä puuttuu ka- tegorioita, joista on tullut toinen luonto lukutaitoisissa kulttuureis- sa eläville ihmisille. Esimerkiksi suullisesta kirjallisuudesta ei pitäi- si näin ollen puhua, koska kirjoitet- tu sana on mekanismi, jolla tiedäm- me, mitä tiedämme. Kirjoittamisen keksimisen Gleick näkee edellytyk- senä muun muassa matematiikalle ja logiikalle.

Gleick käsittelee informaation historiaa muun muassa siihen vai- kuttaneiden laitteiden kehityk- sen kautta. Sellaiset nykyään ko- vin unohtuneet keksinnöt, kuten optinen lennätin, olivat aikanaan kumouksellisia nostaessaan tie- don välityksen nopeuden aiemmin tuntemattomalle tasolle. Sähköisen lennättimen koettiin jopa hävittä- vän ajan ja paikan – sitä ennen ai- ka oli ollut paikallista.

Tietokoneiden historiaa Gleick lähestyy niiden ideasta, ei teknii- kasta käsin. Esimerkiksi Alan Tu- ring rakensi tietokoneensa logii- kasta. Idea oli olemassa ennen var- sinaista teknologiaa. Gleick nostaa teorian laitetta merkittävämmäksi.

Tietokoneiden kehitys sai merkit- tävän edistysaskeleen toisen maail- mansodan aikana, jolloin muun muassa Turing toimi Britannias- sa liittoutuneiden koodinmurta- miskeskuksessa Bletchley Parkis- sa, jossa rakennettiin ensimmäi- nen ohjelmoitava sähköinen tieto- kone Colossus.

Alkuperäisen alaotsikkonsa mukaisesti kirjan viimeinen osa kä-