• Ei tuloksia

Freelance-toimittajuus: vapaata luovuutta?: Puolistrukturoitu haastattelututkimus freelance-journalistien luovuutta tukevista ja rajoittavista tekijöistä

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa "Freelance-toimittajuus: vapaata luovuutta?: Puolistrukturoitu haastattelututkimus freelance-journalistien luovuutta tukevista ja rajoittavista tekijöistä"

Copied!
122
0
0

Kokoteksti

(1)

Emma Auvinen

FREELANCE-TOIMITTAJUUS:

VAPAATA LUOVUUTTA?

Puolistrukturoitu haastattelututkimus freelance- journalistien luovuutta tukevista ja rajoittavista

tekijöistä

Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2021

(2)

TIIVISTELMÄ

Emma Auvinen: Freelance-toimittajuus: vapaata luovuutta? Puolistrukturoitu

haastattelututkimus freelance-journalistien luovuutta tukevista ja rajoittavista tekijöistä Pro gradu -tutkielma

Tampereen yliopisto

Journalistiikan maisteriohjelma Huhtikuu 2021

Tässä tutkielmassa tarkastellaan freelance-journalistien alakohtaiseen luovuuteen vaikuttavia tekijöitä kolmella eri tasolla, jotka ovat yksilöllinen, organisatorinen ja prekaari taso. Freelance- journalistien luovuuden tutkimukselle on tarvetta. Media-ala on yhteiskunnallisesti merkittävä luova ala, mutta luovuuden merkitystä alalla on tutkittu vain vähän. Freelance-journalistien tutkimus on jäänyt työsuhteisteisten journalistien tutkimukseen verrattuna vähäiseksi, vaikka freelancereiden määrä ja merkitys alalla on lisääntynyt Suomessa jatkuvasti 1990-luvulta saakka.

Tutkielman aineisto koostuu kymmenen päätoimisen freelance-journalistin haastatteluista.

Aineistonkeruun menetelmänä tutkielmassa käytettiin puolistrukturoitua haastattelututkimusta.

Haastatelluista puolet, eli viisi, oli kirjoittavia journalisteja. Viisi muuta teki puolestaan sisältöjä radioon joko pääasiallisesti tai kirjoittamisen ohella. Freelancereiden haastatteluista seitsemän toteutettiin Skypessä ja kolme kasvotusten. Aineistolle tehtiin sisällönanalyysi, jossa hyödynnettiin muun muassa havaintomatriisia. Teoreettisessa viitekehyksessä yhdisteltiin muun muassa psykologian ja organisatorisen luovuudentutkimuksen teorioita journalismin ja freelanceriuden tutkimukseen.

Tulokset osoittavat, että journalistinen luovuus on käytännöllistä ongelmanratkaisua, jossa ratkaistavat ongelmat liittyvät journalistisen prosessin eri vaiheisiin, kuten tiedonhankintaan, haastattelemiseen ja kirjalliseen ilmaisuun. Tuloksista voi päätellä, että freelance-journalistin luovuutta tukee eniten prekaarin työn tarjoama vapaus. Vapaus liittyy erityisesti mahdollisuuteen valita itselle sopivat työajat ja kirjoittaa itseä kiinnostavista aiheista. Organisatorisella tasolla tärkeäksi luovuutta tukevaksi tekijäksi nousi luottamuksellinen toimeksiantosuhde ostajaorganisaatioon. Tulokset osoittavat, että luovuutta rajoittaa useimmin prekaariin asemaan liittyvä epävarmuus toimeentulosta, ulkopuolisuuden tunne suhteessa ostajaorganisaatioon ja freelancerin yksilölliset terveyteen, jaksamiseen ja tunteisiin liittyvät tekijät.

Tutkielmasta voi olla hyötyä freelancereille, jotka pohtivat luovuuden merkitystä työssään ja ostajaorganisaatioille, jotka tilaavat työtä freelancereilta. Tulokset osoittavat, että ostajaorganisaatio voi tukea freelancerin luovaa työtä maksamalla kunnollisen palkkion tehdystä työstä, ylläpitämällä luottamuksellista ja toimivaa toimeksiantosuhdetta ja antamalla freelancerille vapauksia jutun toteutukseen.

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö Jokes on tukenut pro gradu -tutkielman tekemistä 900 euron opiskelijastipendillä.

Avainsanat: luovuus, freelance-journalismi, prekariaatti, itsensätyöllistäminen, mediaorganisaatiot

Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.

(3)

SISÄLLYSLUETTELO

1 JOHDANTO ... 1

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 7

2.1 Luovuuden määritelmä ... 7

2.2 Laajennettu luovuuskäsitys ... 10

2.3 Aiempaa tutkimusta luovuudesta ja freelance-journalismista ... 13

2.4 Luovuus yksilönäkökulmasta ... 19

2.5 Luovuus organisaationäkökulmasta ... 22

2.6 Freelancerius ja prekaari luovuus ... 26

3 TUTKIELMAN TOTEUTUS ... 32

3.1 Tutkimusasetelma ja tutkimuskysymykset ... 32

3.2 Puolistrukturoitu haastattelu ... 34

3.3 Haastattelurungon rakentaminen ja pilottihaastattelut... 36

3.4 Aineisto ... 38

3.5 Aineiston keruu ja haastatteluiden toteutus ... 40

3.6 Aineiston litterointi ... 42

3.7 Metodina sisällönanalyysi ... 45

4 TUTKIELMAN TULOKSET ... 51

4.1 Journalistinen luovuus on käytännöllistä ongelmanratkaisua ... 52

4.2 Yksilölliset luovuutta rajoittavat ja vahvistavat tekijät ... 58

4.2.1 Persoonallisuus ... 59

4.2.2 Terveys, jaksaminen ja tunteet ... 62

4.2.3 Taidot ja oppiminen ... 65

4.2.4 Sisäinen motivaatio työtä kohtaan ... 68

4.2.5 Henkilökohtaiset elämänvalinnat ... 70

4.3 Organisatoriset luovuutta rajoittavat ja vahvistavat tekijät ... 71

4.3.1 Ostajan ja freelancerin välinen toimeksiantosuhde ... 74

4.3.2 Tilattuihin juttuihin liittyvät seikat ... 77

4.3.3 Freelancerin ulkopuolinen asema ulkotoimituksessa ... 81

4.3.4 Organisaatiokohtaiset tekijät ... 83

4.3.5 Paikka freelancereiden hierarkiassa ... 85

4.4 Prekaari asema tuottaa ristiriitaisen vapauden tilan ... 89

4.4.1 Freelancerin vapaus: työtä omilla ehdoilla ... 92

4.4.2 Freelancerin vapaus: kolikon toisella puolella yksinäisyys ... 95

4.4.3 Aika – raha -ongelma ratkaistaan tinkimällä luovuudesta .... 97

5 JOHTOPÄÄTÖKSET... 100

LÄHTEET ... 111

LIITE 1: HAASTATTELURUNKO ... 116

LIITE 2: ALUSTUSTEKSTI LUOVUUDESTA ... 117

LIITE 3: HAVAINTOMATRIISI. LUOVUUTTA TUKEVAT JA RAJOITTAVAT TEKIJÄT ... 118

(4)

1

1 JOHDANTO

Aloitin pro gradu -tutkielman tekemisen syksyllä 2019 graduseminaarissa. Tutkielma sai alkunsa kiinnostuksestani freelancer-työhön ja siihen, mitä luovuus freelance- kontekstissa tarkoittaa. Aloitin lukemalla tutkimuskirjallisuutta ja keräämällä löytämästäni luovuusteoriasta ja freelancereista tehdystä tutkimuksesta sopivia palasia yhteen. Lähteisiin tutustumalla aloin pikkuhiljaa syventää ymmärrystäni monimutkaisessa vyyhdissä, joka punoutuu freelanceriuden, itsensä työllistämisen, journalististen ammattikäytäntöjen ja luovuuden välille.

Luovuus on merkittävä tekijä, jos freelance-journalisti haluaa pysyä ”leivänsyrjässä kiinni”, totesi eräs tätä tutkielmaa varten haastatelluista. Median murroksesta puhutaan jatkuvasti ja freelancereiden käyttö lisääntyy useissa maissa, mutta tutkijat eivät ole kiinnittäneet suurta huomiota freelance-toimittajien rooliin alan tulevaisuutta tarkastellessaan (Hayes & Silke 2018, 1018).

Tutkielmani ensimmäinen pääkäsite on freelancerius, jolla tarkoitan työsuhteisuuden ulkopuolista tapaa hankkia elanto myymällä esimerkiksi tekstejä ja radiojuttuja erilaisille ostajille. Olen rajannut tutkimuksen käsittämään toimittajat, jotka kirjoittavat pääasiassa lehti- ja radiojournalismia. Freelancerit tulkitaan usein yrittäjiksi, vaikka monet eivät haluaisikaan käyttää tätä nimitystä itsestään (Jokinen 2018, 93). Pakkasen mielestä osuvampi nimitys freelanceriudelle olisi usein itensätyöllistäminen (Pakkanen 2011, 66).

Yleisin tapa toimia freelancerina on toimia itsenäisenä elinkeinon harjoittajana toiminimellä (Suomen freelance-journalistit 2021). Tarkastelen freelanceriutta osana uutta kasvavaa yhteiskuntaluokkaa eli prekariaattia. Prekaarilla työllä tarkoitetaan epätyypillisiä työsuhteita, jotka ovat tilapäisiä ja ennakoimattomia. (Hayes & Silke 2019, 366.) Freelancerista käytetään myös nimityksiä vapaa toimittaja tai free.

Tutkielman toinen pääkäsite eli luovuus on vaikeasti määriteltävä ja kiistanalainen termi.

Kaksi adjektiivia kuvaa kuitenkin luovuutta kyllin hyvin, jotta suurin osa tutkijoista on

(5)

2 voinut ne hyväksyä luovuuden standardimääritelmäksi: luova tuotos tai ajatus on uudenlainen ja hyödyllinen. (Malmelin & Poutanen 2017, 29.) Tämä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan luovuuden koko olemusta. Standardimääritelmä ei huomioi luovaa prosessia, vaan ainoastaan luovan tuotoksen tai idean, joten määritelmän mukaisesti prosessi ei voisi olla luova, jos se ei tuota konkreettista lopputulosta (Malmelin &

Poutanen 2017, 48). Esimerkiksi Drazin, Glynn, Kazanjian määrittelevät luovuuden prosessin kautta, riippumatta siitä, seuraako prosessista erillistä tuotosta (Drazin, Glynn, Kazanijan 1999, 290).

Tässä tutkielmassa tarkastelen luovuutta ilmiönä, joka läpileikkaa freelance-toimittajan työprosessin, valmiin lopputuloksen ja persoonallisuuden. Prosessi koostuu kognitioista, tiedoista, motivaatiosta ja kekseliäisyydestä, ja prosessi etenee usein sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Luovuutta on erityisesti toiminta, jossa syntyy aktiivisesti tai passiivisesti uusia ajatuksia, joista osa on hyödyllisiä ja uusia. Pidän luovana myös sellaista toimintaa, joka ei välttämättä tuota hyödyllisiä tai käyttökelpoisia ideoita, sillä se kuuluu journalismin luonteeseen. Tärkeintä journalistisessa luovuudessa on ajatusten ja tiedonvaihdon potentiaali. Jokin ajatus voi olla luovuuden kannalta hyödyllinen vasta pitkän ajan kuluttua, eikä ajatuksen alkulähdettä tai prosessin alkua pysty useinkaan paikantamaan.

Mediatoimialaa on pidetty yhteiskunnallisesti merkittävimpänä luovana toimialana (Malmelin 2015; Malmelin & Poutanen 2017, 129). Luovuuden merkitystä media-alalla on kuitenkin tutkittu vähän; samoin luovuuden merkitystä muillakaan luovilla aloilla (Malmelin 2015, 66). Media-alan luovuutta koskevaa tutkimuksen alaa ja perinnettä ei ole muodostunut, vaikka mediatyöläisten, eritoten sisällöntuottajien, ammatillinen identiteetti ja työnkuva ovat vahvasti sidoksissa luovuuteen (Malmelin 2015, 57). Eri taiteen- ja tieteenaloilla esiintyviä luovuuksia on mahdoton niputtaa yhteen. Malmelin ja Poutanen esittävätkin, että erilaisia luovuuksia pitäisi tutkia nykyistä enemmän esimerkiksi yksilö-, tiimi- ja organisaatiotasoilla (Malmelin & Poutanen 2017, 61–62).

Suomessa freelancereita on tutkittu työsuhteisiin verrattuna vähän. Freelance- journalistien luovuutta ei ole tutkittu käytännössä lainkaan.

(6)

3 Luovuutta ja ideointia ihannoidaan nykyään tärkeinä ominaisuuksina organisaatioiden toiminnassa (Amabile 2005, 398; Uusikylä 2012; Malmelin & Poutanen 2017; Blomberg 2014), sillä työelämässä ja taloudessa tapahtuneet muutokset vaativat yrityksiltä ja työntekijöiltä jatkuvaa muutosta ja kehitystä. (Blomberg 2014, 935.) Luovuus on kaikille toimittajille tärkeä ominaisuus, mutta freelancerin työssä se korostuu erityisesti, koska itsensä työllistäjänä toimittaja on useimmiten vastuussa kaikesta työhönsä liittyvästä, aina aiheen ideoinnista kunkin jutun potentiaalisen ostajan etsimiseen ja yhteydenottoon. Mahdollinen ostaja on lisäksi vakuutettava idean julkaisukelpoisuudesta. Jokainen juttu pitää myydä erikseen ostajalle, vaikka ostaja olisikin tuttu. (Keränen 2008, 1.)

Journalistiset työprosessit vaativat kauttaaltaan luovuutta, mutta erityisesti ideointi nähdään luovuutta vaativana työvaiheena (Keränen 2008, 1). Ideointi on freelancerin elinehto, sillä toimitukset eivät osta juttuja, jotka toimituksessa työskentelevät toimittajat kirjoittaisivat muutekin rutiininomaisesti. Ideointikykyä korostetaan jo toimittajakoulutuksen sisällöissä merkittävänä taitona, joka toimittajan on hyvä hallita (Varpula 2019)

Journalisteista yhä useampi työskentelee freelancerina. Freelancereiden käyttö alkoi lisääntyä huomattavasti 1990-luvun laman aikana ja sama trendi on jatkunut sen jälkeen (Pakkanen 2011, 44–45). Itsensä työllistäjien määrä on kasvanut Suomessa myös viime vuosina (Suomen freelance-journalistit 23.9.2019). Freelance-työstä on 2000-luvulla tullut määrällisesti huomattava tuotannon muoto (Pakkanen 2011, 68). Jotkut freelancerit ovat jopa kokeneet asemansa vahvistuneen medioiden irtisanoessa vakituista henkilöstöä (Jyrkiäinen, 2008, 86).

Birgit Røe Mathisenin haastattelemien toimittajien tärkeimpänä motiivina valita freelancer-tyyppinen työ oli kokemus siitä, että freelancerina voi toteuttaa paremmin luovuutta kuin kuukausipalkkalaisena (Mathisen 2016, 915). Ari Heinosen tutkimus osoittaa, että toimittajuus ammattina yleensäkin valittiin, koska haluttiin ilmaista itseään ja työskennellä vapaasti. Heinosen kyselytutkimukseen vastasi noin 500 suomalaista Journalistiliittoon kuuluvaa toimittajaa. (Heinonen 1995, 100; 112–113.)

(7)

4 Journalismi on luova ala, mutta millaiset mahdollisuudet freelancereilla todella on toteuttaa luovuuttaan?

Vaikka journalismi on merkittävä luova ala, siihen kuuluu piirteitä, jotka eivät tue luovuutta. Journalismin luonteeseen toimituksessa kuuluvat kiire, nopea reagoiminen, keskeytykset ja saman aikainen luovuuden vaatimus. (Keränen 2008). Tämä tekee luovuuden vaatimuksesta ristiriitaisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän, sikäli kun journalismin katsotaan palvelevan avointa tiedonvälitystä ja muita journalismin ihanteita.

Tarkastelen freelance-journalistien luovuutta kolmella eri tasolla: yksilöllisen, organisatorisen ja prekaarin tasolla. Näihin tasoihin liittyvät tekijät vaikuttavat luovaan jutuntekoprosessiin luovuutta tukevasti ja rajoittavasti. Yksilöllinen taso oli tasoista kaikista ilmeisin, sillä luovuutta on tutkittu kaikista eniten yksilönäkökulmasta käsin.

Organisatorinen lähestymistapa oli väistämätön, sillä freelancereiden toimeentulo ja työ ovat täysin riippuvaiset organisaatiosta. Prekaareina työntekijöinä freelancerit ovat palkansaajiin verrattuna erilaisessa tilanteessa esimerkiksi lainsäädännöllisesti ja työn jatkuvuuden kannalta. Prekaarista luovuudesta on näistä kolmesta vähiten tutkimusta, ja tämän osa-alueen tutkiminen on tärkeä, kun luovuutta tarkastellaan käytännön rajaehdot huomioiden journalismin alalla.

Kolme tasoa ovat täysin riippuvaisia ja vuorovaikutuksessa toisiinsa: yksilölliset tekijät, esimerkiksi freelancerin erikoistuminen, persoonallisuus ja taidot vaikuttavat siihen, millaisia yhteistyökuvioita hän onnistuu solmimaan organisaatioihin. Organisaatiot ovat makrotaloudesta riippuvaisia ja esimerkiksi yhteistoimintaneuvottelut ja irtisanomiset ydintoimituksessa voivat vaikuttaa eri tavoin freelancer-suhteisiin. Organisaation sisäiset muutokset, kuten vastuuhenkilön vaihtuminen vaikuttaa freelancerin ja ostajan suhteisiin. Työntekemisen tapana prekaari työ näyttäytyy erilaisena freelancerille, jolla on hyviä ostajia ja kokemusta kuin sellaiselle freelancerille, joka on vasta uransa alkuvaiheessa.

(8)

5 Tutkielman aluksi jokseenkin epämääräinen ajatus freelance-journalistien luovuudesta sai muotonsa keväällä 2020, jolloin tutkimuskysymykset tarkentuivat. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni käsittelee alakohtaista luovuuskäsitystä:

1. Mitä on journalistinen luovuus freelance-toimittajan näkökulmasta?

Tutkin, mitä freelancerit määrittelevät luovuudeksi työssään. Painopiste on erityisesti luovassa prosessissa.

Toinen tutkimuskysymykseni käsittelee luovuuden rajoitteita ja luovuutta edistäviä tekijöitä:

2. Millaiset yksilölliset, organisatoriset ja prekaariin asemaan liittyvät tekijät rajoittavat ja edistävät freelance-journalistin työn luovuutta?

Haastattelin tutkielmaani varten 10 toimittajaa eri puolilta Suomea. Menetelmänäni käytin puolistrukturoitua haastattelututkimusta, jossa esitin suurin piirtein samat kysymykset kaikille haastateltavista. Valitsin menetelmäkseni puolistrukturoidun teemahaastattelun, koska menetelmä antaa tilaa haastateltavan kokemukselle.

Ihmisten tulkinnat ja heidän asioille antamansa merkitykset ovat keskeisiä. (Hirsjärvi &

Hurme 2014, 48.) Erityisesti luovuuden ”ameebamaisuuden” huomioon ottaen haastattelututkimus on hyvä menetelmä, koska haastateltava pystyy tuomaan sellaisia asioita vapaasti esiin, joita haastattelija ei edes osaa kysyä (Hirsjärvi & Hurme 2014, 34–

35).

Aineiston analyysissa käytin menetelmänä sisällönanalyysia. Tutkimustani ohjaa deduktiivinen eli teorialähtöinen suuntaus. Tämä tarkoittaa sitä, että olen analysoinut aineiston aiemman teorian ohjaamana (Elo & Kyngäs 2007, 109). Journalistisesta luovuudesta on tehty jonkin verran tutkimusta sekä yksilöllisellä että organisatorisella tasolla, mutta ei prekaarista näkökulmasta lähtien, eikä näitä kolmea tasoa yhdistäen.

Minun on siis tarpeellista yhdistellä luovuuden ja journalismin tutkimuksen teorioita uudella tavalla. Ajatukseni freelancereiden journalistisesta luovuudesta ilmiönä, jota rajoittavat käytännölliset resurssit ja yhteistyösuhteet, perustuu luovuuden

(9)

6 kontekstiajatteluun, jonka mukaisesti luovuutta tulee aina tarkastella ajallistilallisessa ja sosiaalisessa ympäristössään (Amabile 1996).

Tutkielma etenee siten, että luvussa 1 määrittelen tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Luvussa 2 avaan tutkielman käytännön toteutusta ja syitä tekemieni metodologisten valintojen taustalla. Luvussa 3 käsittelen tutkielman tuloksia. Luvussa 4 vedän lankoja yhteen, käsittelen tutkimuksen validiteettia ja reliabiliteettia ja esitän tutkimusprosessin aikana ilmenneitä jatkotutkimusaiheita.

(10)

7

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Seuraavissa alaluvuissa määrittelen, mitä luovuudella tarkoitetaan (2.1) ja käsittelen sitä, miksi laajentuneen luovuuskäsityksen tuominen tutkielmaan on tärkeää (2.2).

Sitten esittelen aiempaa luovuudesta ja freelanceriudesta tehtyä tutkimusta (2.3).

Lopuksi käsittelen vuoron perään kehittämäni freelancerin luovuuteen vaikuttavan kontekstin kolmijaon. Olen eritellyt luovuuteen vaikuttavat tasot seuraavasti:

yksilöllinen (2.4), organisatorinen (2.5) ja prekaari taso (2.6).

2.1 Luovuuden määritelmä

Kielitoimiston sanakirja määrittää luovuuden luomiskyvyksi (Kielitoimiston sanakirja).

Luovuuden synonyymina nähdään usein virheellisesti käytettävän innovaatiota.

Innovaatio puolestaan on kielitoimiston sanakirjan mukaan synonyymi sanoille uudennos, uutuus; uutuustuote; teollinen tekninen keksintö (Kielitoimiston sanakirja).

Innovaatio viittaa siis valmiiseen tuotokseen, kun luovuus on potentiaalia, jota jossain subjektissa tai ilmiössä on. Luovuus kohdistuu uusien ideoiden kehittämiseen, kun taas innovatiivisuus ideoiden tuotteistamiseen. (Malmelin & Poutanen 2017, 95.)

Luovuuden muita lähikäsitteitä ovat mielikuvitus, älykkyys, oppiminen ja taiteellisuus.

Luovuus kytkeytyy näihin ominaisuuksiin erottamattomasti, ja näitä käsitteitä käytetään arkikielessä sekaisin. (Malmelin & Poutanen 2017, 23.) Luovuus sanana on historiallisesti uudehko ja sen tarkempi määrittely sai alkunsa vasta 1950-luvulla. Esimerkiksi lähikäsite nerous on tunnistettu ja pyritty määrittelemään 1800-luvulta alkaen. (Runco & Jaeger 2012, 94–95.)

Luovuustutkimuksen uranuurtajiksi kutsutaan Platonia, Aristotelesta, Kantia ja Freudia, jotka kehittivät kukin vuorollaan käsitystä luovasta nerosta. Antiikin Kreikassa luovuuden ajateltiin kuuluvan lähinnä vain runoilijoille. Platonin (427–347 eaa) ajattelussa on mystisiä piirteitä, eli luovuus tulee ihmiseen hänen tietoisuutensa ulkopuolelta, jumalaisesti. (Uusikylä 2012, 23–25.) Valistuksen aikaan, 1600- ja 1700-

(11)

8 luvuilla, käytiin keskusteluja yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa omaan kohtaloonsa ja ajatus siitä, että luovuus on ihmislajille yleisesti tyypillinen piirre, hyväksyttiin yleisesti (Malmelin & Poutanen 2017).

Akateeminen luovuustutkimus alkoi kehittyä psykologian alalla 1950-luvulla. Modernin luovuustutkimuksen alkuna pidetään yhdysvaltalaisen lahjakkuustutkijan J. P. Guilfordin vuonna 1950 psykologeille pitämää puhetta, jossa hän esitti, että psykologian tutkimuksessa pitäisi keskittyä luovuuden tutkimukseen. (esim. Malmelin ja Poutanen 2017, 67; Runco & Jaeger 2012, 94; Uusikylä 2012.) Alkuvaiheessa luovuuden tutkimuksessa psykologian alalla oltiin erityisen kiinnostuneita luovuuden ja älykkyyden mittaamisesta (esim. Uusikylä 2012; Malmelin & Poutanen 2017, 27). Luovuus nähtiin yksilöpsykologisena ilmiönä ja tutkimus keskittyi luovaan persoonallisuuteen tai kognitiivisiin kykyihin aina 1980-luvulle saakka, kunnes huomio siirtyi luoviin tuotoksiin (esim. Amabile 1996, 4; Malmelin & Poutanen 2017, 63.) 1980-luvulla luovuuden tutkimuksen näkökulma alkoi laajentua yksilöpsykologiasta sosiaali- ja ryhmäpsykologian alalle (Malmelin ja Poutanen 2017, 64).

Luovuuden akateeminen tutkimus laajeni psykologian alalta myöhemmin yhteiskuntatieteisiin, kauppatieteisiin ja humanistiseen tutkimukseen (Malmelin &

Poutanen 2017, 63). Organisatorisen luovuuden tutkimus on eriytynyt muusta luovuuden tutkimuksesta ja muodostanut uuden luovuudentutkimuksen alan. Ala on kuitenkin vielä nuori, hajanainen ja kritiikitön. (Blomberg 2014, 935.) Organisaatioiden ja tiimien luovuuden tutkimus sekä innovaatiotutkimus alkoi vahvistua 1990-luvulla.

Tuolloin yleistä hyväksyntää alkoi saada ajattelutapa, jonka mukaan yksilöiden ajattelun perusta on sosiaalinen. (Malmelin & Poutanen 2017, 8, 90–91.)

2000-luvulla on kehittynyt yhteisöllisen luovuuden tutkimuksen uusi aalto, jossa tutkijat keskittyvät vuorovaikutuksen, viestinnän ja verkostojen merkitykseen luovassa toiminnassa (Malmelin ja Poutanen 2017, 64). Nykytiedon valossa Malmelinin ja Poutasen mukaan tarkastelua on syytä laajentaa kohti luovia prosesseja, mahdollisimman laaja-alaisen tietämyksen saavuttamiseksi (Malmelin & Poutanen

(12)

9 2017, 50). Vaikka luovuutta on tutkittu paljon eri aloilla, luovuuden tutkimus ei muodosta yhtenäistä tutkimusalaa (Malmelin ja Poutanen 2017, 63–64).

On aikasidonnaista, mitä pidetään milloinkin luovana ja mille annetaan arvoa (esim.

Malmelin & Poutanen 2017, 42, Csíksentmihályi 1988, Amabile 1996, Klausen 2010, 348). Csíksentmihályin mukaan on virheellistä ajatella, että luovat keksinnöt ilmestyvät kuin lamppu tyhjästä pään päälle, sillä tärkeät läpimurrot kehittyvät usein pitkän ajan kuluessa ja tiedon karttuessa jostain asiasta. (Csíkszentmihályi 1988, 332.) Usein luovuuden ajatellaan kiteytyvän tiettyyn ”heureka-hetkeen”, vaikkakin ilmiötä olisi monien luovuuden tutkijoiden mukaan hedelmällisempää tarkastella prosessiluonteisesti, sillä luova oivallus ei synny tyhjästä (Malmelin & Poutanen 2017, 50–53).

Eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa luovuus käsitetään eri tavoin, ja jopa samoissa yhteiskunnissa elävien ihmisten välillä on erilaisia käsityksiä luovuudesta (Klausen 2010, 348). Luovuutta on vaikea määritellä tieteellisen täsmällisesti juuri sen muuttuvuuden ja ainutkertaisuuden vuoksi (Uusikylä 2012, 103).

Kriittisen tarkastelun kestävän kokonaisvaltaisen määritelmän muodostaminen onkin osoittautunut vuosikymmenten saatossa vaikeaksi. Luovuutta on tarkasteltu erilaisten määreiden kautta, joiden tulee toteutua, jotta jotain ilmiötä voi pitää luovana.

Luovuuden tutkimuksessa on kaksi yleisesti hyväksyttyä ydinmäärettä, joiden ajatellaan liittyvän luovaan tuotokseen tai ajatukseen: ne ovat uutuus ja hyödyllisyys. Näistä piirteistä on muodostettu niin sanottu luovuuden standardimääritelmä. (Malmelin &

Poutanen 2017, 29.) Määritelmän pioneereja olivat Morris Stein (1953) ja Frank Barron (1955) (Runco & Jaeger 2012, 94–95). Muita luovalle tutkimukselle annettuja määreitä ovat muun muassa kannattavuus (engl. worthwhile), yllättävyys (surprise), tarkoituksenmukaisuus (appropriate), mukaansatempaavuus (compelling) ja relevanttius (relevant) (esim. Runco & Jaeger 2012, 94–95).

Standardimääritelmää on kritisoitu muun muassa siksi, ettei se huomioi luovaa prosessia, vaan ainoastaan luovan tuotoksen tai idean. Määritelmän mukaisesti prosessi

(13)

10 ei voi olla luova, jos se ei tuota konkreettista lopputulosta. (Malmelin & Poutanen 2017, 48.) Esimerkiksi Drazin, Glynn, Kazanjian määrittelevät luovuuden prosessin kautta, riippumatta siitä, seuraako prosessista erillistä tuotosta. Luovuus on heidän määritelmänsä mukaan täyttä paneutumista luovaan toimintaan uuden ja hyödyllisen tuotoksen aikaansaamiseksi. (Drazin, Glynn, Kazanijan 1999, 290.)

Teresa Amabilen mukaan luova tuote tai reaktio on uusi ja tarkoituksenmukainen, hyödyllinen tai arvokas vastaus käsillä olevaan tehtävään. Luova toiminta on Amabilen mukaan pikemmin heuristista kuin algoritmista. (Amabile 1996, 35.) Heuristisuus tarkoittaa, että luovaan lopputulokseen ei voi päästä valmista reittiä pitkin. Myöskään lopputulosta ei ole aina määritelty selkeästi heuristisessa toiminnassa. Heuristiselle toiminnalle on tyypillistä, että luova prosessi on ongelmanratkaisua, jonka kautta tavoitteet tai päämäärät identifioidaan. Ongelmien löytäminen on tärkeä osa luovaa toimintaa. (Amabile 1996, 36.) Journalistisille prosesseille tyypillistä on juuri heuristinen luonne, jonka ansiosta journalistinen prosessi ja juttu näyttäytyy usein erilaisena kuin etukäteen on ajateltu.

Luovuuden mittakaava vaihtelee arkisista luovista teoista ja oivalluksista suuriin, alaa ja toimintatapoja muuttaviin ahaa-elämyksiin. Merkittävä luovuus on harvinaista, mutta pienet luovat teot puolestaan arkipäiväistä ja luovilla aloilla kuten journalismissa välttämätöntä. (Malmelin & Poutanen 2017, 31.)

2.2 Laajennettu luovuuskäsitys

Luovuutta tarkastellaan yleensä joko yksilön, prosessin tai tuotoksen näkökulmasta.

(Malmelin & Poutanen 2017, 50.) Jokainen näistä näkökulmista on sinällään tärkeä, mutta yksinään riittämätön. Niin kutsutut luovuuden standardimääreet uutuus ja hyödyllisyys ovat journalistisen luovuuden lopputuloksen, esimerkiksi feature-artikkelin, kannalta relevantit kriteerit. Jos luovuuden määritelmä kuitenkin rajataan tiukasti siten, että luovan toiminnan pitää tuottaa aina luova lopputulos, se ei kuvasta freelancer- journalistin tosielämässä ilmenevää luovuuden moninaisuutta. Jos pelkkää lopputulosta

(14)

11 arvioidaan, ei nähdä sitä, kuinka paljon luovaa työtä prosessi itsessään on voinut vaatia.

Tästä syystä käytän tutkielmassani laajennettua luovuuskäsitystä. Laajennettu luovuuskäsitys tarkoittaa sitä, että ilmiötä tarkastellaan huomioiden kaikki sen osa- alueet, eli yksilön, prosessin ja tuotoksen (Malmelin & Poutanen 2017).

Koska yksikään luova henkilö ei toimi tyhjiössä on tarkasteltava myös luovuuden kontekstisuutta, eli yhteyksiä mediakulttuuriin, -talouteen ja ostajiin, tätä yhteyttä tarkastelen Csíksentmihályin systeemimallin ja Amabilen kontekstiajattelun avulla.

Journalistinen prosessi on kauttaaltaan luova, ja sen toteutumiseen vaikuttavat sekä yksilölliset että ympäristön vaikutukset. Amabilen mukaan vapaus ulkoisesta paineesta ja sisäinen kurinalaisuus ovat kenties kaikista oleellisimpia tekijöitä luovuudelle (Amabile, 1996, 93). Suotuisten olosuhteiden ja suotuisten luonteenpiirteiden yhdistelmä johtaa siis parhaimmillaan ainutlaatuiseen luovaan prosessiin tai tuotokseen.

Sitoutuminen ja tunneside toimintaan ovat Amabilen mukaan luovuuden ydintä.

Amabile on käsitellyt sisäistä motivaatiota aiemmin kognitiona (1996) ja sittemmin ennen kaikkea tunteena (2005), joka sitouttaa pitkäjänteiseen tekemiseen. Myös Drazin, Glynn, Kazanjian (1999) korostavat yksilön omistautumista luovalle toiminnalle.

Käytännössä toimittajat tekevät paljon luovaa ajatus- ja kirjoitustyötä, josta ei koskaan muodostu valmista tekstiä tai tuotosta, mutta joka voi jäädä muhimaan pitkäksi aikaa, ja purkautua luovuutena paljon myöhemmin aivan uudessa muodossa heuristisen prosessin mukaisesti. Monet tutkielmaan haastatelluista kuvailevatkin juttuideoiden kehittyneen pitkän ajan kuluessa.

Sovellan tutkielmassani unkarilaislähtöisen psykologin Mihály Csíksentmihályin (1988) ajatuksia luovuuden systeemimallista. Csíksentmihályin mallin ansio on se, että siinä luovuutta tarkastellaan psykologisena, historiallisena ja sosiologisena ilmiönä. Mallin mukaan luovuus ei ole koskaan yksinomaan yksilön ominaisuus, vaan se on aina erottamaton historiallisesta ja sosiaalisesta kontekstista, jossa joillain yksilöillä on enemmän määrittelyvaltaa kuin toisilla. Systeemimallia on siteerattu laajasti luovuutta

(15)

12 käsittelevässä tutkimuksessa. Systeemimallissa tarkastellaan yksilöä (person), kunkin alan kulttuuria (domain) ja sosiaalista kenttää (field). Luovuus muodostuu näiden muuttujien yhteisvaikutuksessa. Kenttä ja kulttuuri määrittelevät, mikä kullakin alalla käsitetään luovaksi missäkin ajassa. Eri aloilla vallitsevat erilaiset portinvartijasysteemit ja kulttuuriset normit. (Csíksentmihályi 1988, 325.)

Kenttään eli sosiaaliseen alueeseen kuuluviksi Csíksentmihályi määrittelee kaikki ne henkilöt, jotka voivat vaikuttaa kullakin alalla vallitsevan kulttuurin kaanonin sisältöön.

Kunkin alan kenttä toimii yhteiskunnan sisällä omien sosiaalisten järjestelmien mukaisesti. (Emt., 330–331.) Journalismin alalta kenttään jaottelen kuuluvaksi muun muassa freelancereiden toimeksiantajat, kuten eri mediaorganisaatiot. Lisäksi journalismin kenttään kuuluvat muut freelance-journalistit, journalisteja kouluttavat oppilaitokset ja alan palkintoja myöntävät toimijat. Näiden toimijoiden vuorovaikutuksessa määritellään ja määrittyy, mikä on tavoiteltavaa journalismia ja millaista journalismi tulee jatkossa olemaan.

Kulttuurilla Csíksentmihályi tarkoittaa mallissaan kunkin alan kulttuuriperimää, joka on karttunut ajan myötä. Kulttuuriin on jäänyt elämään alalla laajaa arvostusta saaneet säilyttämisen arvoiseksi koetut asiat, kuten niin sanotut meemit, joita varioidaan ja välitetään tuleville sukupolville. Meemit ovat alun perin jonkun yksilön tai yksilöiden luovan työskentelyn tuloksia, mutta tullessaan osaksi kulttuuria niistä tulee jaettua historiaa. Meemejä ovat esimerkiksi maalaukset, sävelmät ja sanonnat, joista tehdään muunnelmia. (Emt., 332–333.) Journalismin alalla käsitän kulttuurin pitävän sisällään muun muassa journalismin ihanteet ja konventiot, alan historian ja digitalisaation tuomat muutokset sekä puheen ”median murroksesta”.

Yksilö, esimerkiksi freelance-toimittaja operoi kentän ja kulttuurin välillä. Tehdäkseen luovaa työtä, tulee hänen tuntea alan kulttuuria. Kun vaikutusvaltaiset henkilöt nostavat jonkin yksilön tuotoksen korokkeelle, se muuttaa ja täydentää aiempaa kulttuuria (domain). (Emt.) Csíksentmihályi kutsuu tätä kulttuuriseksi evoluutioksi (emt., 333). Alan kulttuuri ja sosiaaliset verkostot vaikuttavat siis siihen, millaisissa raameissa freelancer luovaa työtään tekee ja kuinka luovana hänen työtään pidetään.

(16)

13 Csíkszentmihályin systeemimalli on jokseenkin elitistinen, koska se ei ota huomioon pieniä luovia keksintöjä ja tekoja, vaan ainoastaan historian kaanoniin jääneet merkkipaalut ja innovaatiot. Malli on silti ansiokas, sillä se siirsi aikoinaan luovuuden tutkimuksen fokusta yksilöstä laajempaan kontekstiin, ja myös Amabilen luovuuden kontekstiajattelu pohjaa Csíkszentmihályin systeemimalliin.

2.3 Aiempaa tutkimusta luovuudesta ja freelance-journalismista

Suomessa ei ole tehty juuri lainkaan akateemista tutkimusta, jossa kohtaisivat journalismi, luovuus ja freelance-työ. Freelance-journalistien toimeentuloa ja kokemuksia ammatissa on tutkittu jonkin verran edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta luovan työn tekijöinä heitä on tutkittu vain vähän. Suomalaiset tutkimukset, jotka käsittelevät luovuutta ja journalismia ovat keskittyneet lähinnä ideointiin, mutta eivät journalistiseen työhön kokonaisvaltaisesti. (Keränen 2008, 3.) Työsuhteisia journalisteja on tutkittu enemmän kuin freelancereita, mutta luovuuden tutkimus myös työsuhteisten toimittajien osalta on toistaiseksi vähäistä. Pakkanen 2011, 17.) Freelance-journalisteja koskeva akateeminen tutkimus alkoi Suomessa 2000- luvulla (Pakkanen 2011) ja tutkimuksen lisääntyminen on ollut verkkaista.

Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä pro graduissa tutkittiin esimerkiksi freelancer-journalistien ammatti-identiteettiä, esimerkiksi Petteri Ruotsalainen vuonna 2003 ja ulkomaanavustajia Iira Hartikainen vuonna 2008. Myös esimerkiksi Irlannissa freelancereita on tutkittu vain vähän verrattuna heidän merkittävään asemaansa journalismin alalla (Silke & Hayes, 2019).

Irene Pakkasen (2011) väitöskirja freelancereiden juttukaupasta oli järjestyksessään toinen freelance-journalisteja koskeva väitöstason tutkimus Suomessa. Ensimmäinen oli Turo Uskalin ulkomaan avustajia koskeva väitös vuodelta 2003. (Pakkanen 2011, 17.) Pakkanen tarkastelee kauppapaikkakäsitteen kautta freelancereiden ja juttujen ostajien välistä dynamiikkaa ja niitä käytännön asioita, jotka yhteistyösuhteeseen ja toimittajan neuvotteluasemaan vaikuttavat (emt., 14). Pakkanen tarkastelee myös freelancereiden

(17)

14 keskinäistä hierarkiaa jäävuorimallin avulla. Malli kuvastaa eri tilanteessa olevien freelancereiden hierarkiaa suhteessa toisiinsa. Hierarkian huipulla ovat kauppapaikalla asemansa vakiinnuttaneet kirjoittajat, jotka ovat onnistuneet luomaan toimivia yhteistyösuhteita ostajiin. Heidän mahdollisuutensa luovuuteen ovat resurssien ansiosta todennäköisesti paremmat kuin puolestaan tasolla kolme, eli jäävuoren pohjalla olevilla usein uraansa aloittelevilla freelancereilla, joilla on heikot tai vaihtelevat ansiot ja löyhät yhteydet ydintoimituksiin. (Emt., 87.)

Pakkasen tutkielman empiiriset tulokset osoittavat, että toimeksiantojen saamisella on vahva korrelaatio sosiaalisiin suhteisiin, joita freelancer on onnistunut luomaan toimeksiantajiin (emt., 87). Pakkanen esittää, että tutkimuksen ehkä keskeisin löydös oli ydintoimituksen (ostajan edustaja, esimerkiksi organisaation tuottaja) ja ulkotoimituksen (freelancerit) kollegiaalinen toimintatila, jossa journalistisessa työprosessissa syntyy journalistinen tuotos. Tilasta tekee kollegiaalisen esimerkiksi se, että sekä ostaja että kauppaaja kuuluvat usein saman edunvalvonnan piiriin, Suomen Journalistiliittoon. (Emt., 169.) Pakkasen väitöskirja antaa minulle erinomaista tietoa freelancerin suhteesta mediaorganisaatioihin ja selviytymisen strategioista alalla.

Väitöskirja on päälähteeni läpi tutkielman.

Luovuuden tutkimus mediaorganisaatioissa on lisääntynyt verkkaisesti 2000-luvulla.

Petro Poutanen (2016) tutki väitöskirjassaan organisatorista luovuutta. Hänen tutkimuksensa käsitteli itseohjautuvien tiimien ongelmanratkaisusta. Tutkimuksen lopputulemana todetaan, että käytännön yhteistyö- ja kommunikaatiotaidot ovat tiimien luovuuden kannalta keskeisiä. (Poutanen 2016.)

Anu Kainulainen on kirjoittanut pro gradu -tasoisen tutkielman luovuudesta ja yrittäjyydestä vuonna 2014. Itä-Suomen yliopiston sosiaali- ja terveysjohtamisen laitokselle tehty tutkielma käsittelee sitä, millaisia merkityksiä luovuus saa yrittäjyydessä. Tulokset osoittivat, että luovuus nähtiin syynä yrityksen perustamiseen ja samalla yrityksen elinehtona. Yrittäjämäinen luovuus näyttäytyi ennen kaikkea ongelmanratkaisun kautta. (Kainulainen 2014.)

(18)

15 Pro gradu -tasoisista tutkielmista luovuutta journalismin alalla ovat tarkastelleet ainakin Minna Markkanen (2019) ja Milla Keränen (2008), joista molempien tutkielmat auttavat ymmärtämään journalistista luovuutta organisatorisesta ja yritysnäkökulmista.

Markkasen tutkielman lähtökohta on, että luovuus ja innovaatiot ovat yrityksille kilpailuetu. Akateemisen organisaatioiden luovuuden tutkimuksen tarkoituksena on usein kehittää luovuutta tukevia olosuhteita ja poistaa luovuuden rajoitteita (Malmelin

& Poutanen 2017, 93). Sama lähestymistapa on nähtävissä myös Markkasen tutkielmassa. Hän tutki teemahaastattelun avulla kahden hajautuneen journalistitiimin jäsenten käsityksiä siitä, kuinka he käsittävät luovuuden työssään. Haastattelut käsittelivät innovaatioita, luovuutta ja teknologiaa. Tutkielmasta ilmenee, että toimittajat lähestyvät luovuutta erityisesti käytännönläheisesti ja suhteessa päivittäiseen työhönsä. Markkanen esittää, että psykologisesti turvallinen viestinnällinen ilmapiiri rakentaa ja edesauttaa luovaa työtä hajautetussa toimittajatiimissä. Tutkielman tulokset ovat myös minun tutkielmani kannalta kiinnostavia, sillä hajautettujen tiimien yhteistyö muistuttaa jossain määrin freelancerin yhteyttä ydintoimitukseen.

Keränen tutki pro gradu -tutkielmassaan luovuuden johtamista toimituksessa, mikä oli vuonna 2008 mediatutkimuksessa uusi tutkimuskohde (Keränen 2008). Sittemmin esimerkiksi Nando Malmelin on tehnyt akateemista tutkimusta luovuuden johtamisesta.

Keräsen mukaan johtaja voi johtamistavallaan joko edistää tai ehkäistä luovuuspotentiaalin käyttöä toimituksessa. Luovuuden johtaminen toimitusympäristössä on sovellettavissa freelancer-kontekstiin ja ostaja-freelancer- suhteeseen. (Emt.)

Freelancerin suhde ostajaan ei ole identtinen alaisen ja esihenkilön asetelmaan nähden, mutta silti siinä on jotain samaa: Ostajalla on auktoriteettiasemaa suhteessa freelanceriin, sillä hän päättää, millaisia juttuja freelancereita ostetaan ja ostetaanko niitä ylipäätään (Pakkanen 2011, 83–84). Keräsen mukaan luovuutta tukeva johtaja voi toiminnallaan vaikuttaa sisäisiin ja ulkoisiin työnteon perusedellytyksiin, kuten

(19)

16 motivointiin, palautteen antoon, luovuudelle myönteiseen ilmapiiriin, ajankäyttöön, työtiloihin sekä resursseihin ja koulutusmahdollisuuksiin. (Keränen 2008.)

Nando Malmelin on tutkinut luovuutta media-alalla ja työelämässä kuluneen vuosikymmenen aikana luovuuden johtamisen näkökulmasta. Viestinnän dosenttina Helsingin yliopistossa toimiva Malmelin on tutkinut muun muassa luovuuden merkitystä mediaorganisaatioissa uudistamisen ja liiketoiminnan kehittämisen näkökulmasta.

Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa Malmelin teki kyselytutkimuksen suomalaisissa aikakauslehtien toimituksissa työskenteleville ammattilaisille, jossa hän selvitti, kuinka työntekijät käsittävät luovuuden ja millaisessa asemassa luovuus yrityksessä on.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että kustannustehokkuuden lisääntymisen myötä juttujen tekemiseen on yhä vähemmän aikaa ja toimitustyössä koettu vapauden vähentyminen on johtanut siihen, että työntekijät kokevat luovan työn mahdollisuudet toimituksissa heikentyneiksi. (Malmelin 2015, 59.)

Luovuutta monialustaisen mediapalvelun kehitystiimissä tutkineet Malmelin ja Virta (2016) selvittivät, millaiset olot rajoittavat ja mahdollistavat luovuutta. Tutkimuksen mukaan journalismin murroksen myötä yhteistyön merkitys tiiminjäsenten kesken on korostunut. Luovuutta tukivat kasvokkaiset tapaamiset, yhteinen ideointi ja epämuodollinen seurustelu ja työn hyvä organisointi. Luovuutta puolestaan heikensi vaikeus löytää yhteistä aikaa tapaamisille, ja epäselvät ohjeet ja epätietoisuus rooleista.

(Malmelin & Virta 2016, 1047–1049.)

Hyödynnän tutkielmassani myös joitain eurooppalaisia freelancereiden ammatti- identiteettiä ja prekaaria asemaa sekä luovuutta tarkastelevia tutkimuksia, siltä osin kuin ne ovat sovellettavissa Suomen kontekstiin. Pohjoismaissa mediakenttä toimii keskenään suhteellisen samankaltaisesti: Suomen ja Norjan mediamaisemassa toimivat rinnakkain sekä vahvat kaupalliset mediat että vahva verovaroin kustannettu kansallinen media. (Reuters-instituutti 2019.)

Birgit Røe Mathisen on tutkinut norjalaisia freelance-journalisteja toimijoina, jotka ovat autonomisia, mutta joiden työlle rajoituksensa asettaa prekaarille työvoimalle tyypilliset

(20)

17 taloudelliset ja asemaan liittyvät epävarmuudet. Mathisen (2016) on haastattelututkimuksen kautta selvittänyt, miksi toimittajat päätyvät valitsemaan freelanceriuden ja millaiseksi he kokevat työelämänsä. Mathisen jaotteli tutkimukseen osallistuneet kahteen motivaatioltaan erilaiseen ryhmään: idealisteihin ja yrittäjähenkisiin freelancereihin. Molemmissa ryhmissä tehdään luovaa työtä, mutta suhtautuminen esimerkiksi juttujen myymiseen voi olla hyvin erilaista. Sekä idealistit että yrittäjät nimesivät vapauden tärkeäksi motivaattoriksi työskennellä freelance- journalistina. Erityisesti idealistitoimittajat näkevät freelanceriudessa mahdollisuuden tehdä itseä kiinnostavia luovia projekteja ja ratkaisuja, joita työsuhteessa ei pysty tekemään. Yrittäjähenkiset journalistit näkevät freelanceriuden parhaiden puolien olevan yrittäjyyden elämäntapamaisuus ja itsensä johtaminen. Molempien ryhmien informantit puhuivat haavoittuvaisesta asemastaan toimituksen ulkopuolella.

Uutispäälliköiden esittämien vaatimusten koettiin tiukentuneen, minkä puolestaan nähtiin olevan seurausta yhtiöiden liiketoimintamalleista ja taloudellisista paineista.

(Mathisen 2016, 921.)

Hermes ja kumppanit (2017) tutkivat, kuinka eri alojen freelancerit mieltävät ammatillisen asemansa Alankomaissa. Tutkijat analysoivat 90 luovilla aloilla työskentelevän työntekijän haastatteluita. Informanteista 10 oli toimittajia ja editoreita.

Hermes ja kumppanit tutkivat luovan työn tekijöiden kokemuksia ammatti- identiteetistään. (Emt.) Tutkimuksessa ilmeni, että luovien alojen työntekijöiden perusteista työskennellä itsenäisinä ammatinharjoittajina ehdottomasti suosituin on

”vapaus” (emt., 93). Sama peruste toistuu monesti myös tämän pro gradu -tutkielman haastatteluaineistossa. Hermesin ja kumppaneiden tutkimuksessa ilmeni, että ansioiden epävarmuutta pyritään kompensoimaan esimerkiksi säästöillä ja sivutoimisilla töillä (emt., 93).

Kathryn Hayes ja Henry Silke (2019) tutkivat irlantilaisia freelance-toimittajia, ja sitä vaikuttivatko prekaarit työskentelyolosuhteet siihen, minkä tyyppistä journalismia he tekivät. Tutkijat laajentavat myös tarkastelua siihen, kuinka freelancereiden työskentelyolosuhteet voivat vaikuttaa laajemmassa mittakaavassa journalistisessa

(21)

18 mediassa esillä oleviin diskursseihin (Emt., 369.) Irlannissa median omistus on hyvin keskittynyttä ja tyypillistä on, että juttujen palkkiot määrittyvät sen mukaisesti, kuinka paljon se vetää lukijoita sivuille. Toimittajat eivät tämän seurauksena tartu välttämättä sellaisiin aiheisiin, joiden eivät usko olevan taloudellisesti kannattavia. (Emt., 367.) Hayesin ja Silken tutkimukseen osallistuneista freelancereista suurin osa esitti ajan ja materiaaliset resurssit ratkaisevina tekijöinä, kun he päättivät, minkä tyyppisiä juttuja he ottivat tehtäväkseen. Lisäksi monet mainitsivat lailliset rajoitteet ja pelon oikeudellisista seurauksista. Maan sisäisen median keskittyminen vaikuttaa freelancer- journalisteihin siten, että heillä on vähemmän toimeksiantajia, joille tarjota juttuja. Se puolestaan lisää freelancereiden itsesensuuria ja vaikuttaa lopulta siihen, millaista journalismia julkisuuteen tuotetaan ja mistä aiheista ei kirjoiteta. (Emt., 375.) Freelancereille maksetaan vain lopputuloksesta, ei siihen käytetystä ajasta. Lisäksi pienet ansiot vaikuttavat siten, että freelancereiden pitää keksiä keinoja, kuinka he saisivat mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman tehokkaasti. Tämä johtaa suoraan siihen, ettei esimerkiksi tutkiviin juttuihin tai muihin paljon soittelua ja selvittelyä vaativiin juttuihin usein tartuta. Pitkien juttujen kirjoittaminen ei ole myöskään yhtä kannattavaa kuin lyhyempien ja nopeasti valmistuvien juttujen. (Emt., 367–373.)

Hayesin ja Silken tutkimus antaa hyvää tietoa siitä, millaiset tekijät rajoittavat luovuutta prekaarilla tasolla. Vaikka suomalainen mediatalous toimii eri tavalla kuin irlantilainen järjestelmä esimerkiksi palkkioiden määrittelyn suhteen, myös suomalaiseen mediatalouteen vaikuttaa sama kysynnän ja tarjonnan laki. Freelancereiden kannattaa tarjota yleensä mediaorganisaatiolle sellaisia juttuja, joiden he uskovat kiinnostavan laajaa yleisöä, ja monien pienten juttujen kirjoittaminen pitkään tai tutkivaan juttuun verrattuna on taloudellisesti järkevämpää myös Suomessa. Lisäksi myös suomalaisten medioiden omistuksessa on tapahtunut viime vuosina keskittymistä, mikä vaikuttanee siihen, kuinka paljon freelancereilla on valinnan varaa potentiaalisia toimeksiantajia valitessaan.

(22)

19

2.4 Luovuus yksilönäkökulmasta

Tässä alaluvussa käsittelen yksilöllistä luovuustutkimusta. Luovuutta on tutkittu psykologian alalla kaikkein eniten yksilöpsykologisesta näkökulmasta käsin (Csíkszentmihályi, 1988). Runsaan yksilöpsykologisen tutkimuksen myötä on pystytty esittämään luovia yksilöitä yhdistäviä persoonallisuuden piirteitä.

Luovaa persoonallisuutta kuvataan tutkimuskirjallisuudessa toistuvasti seuraavien ominaisuuksien kautta: korkea itsekuri työssä, periksiantamattomuus turhauttavissakin tilanteissa, itsenäinen arvostelukyky, monitulkintaisuuden sietäminen, itsenäisyys, piittaamattomuus sukupuolirooleista, riippumattomuus sosiaalisesta hyväksynnästä sekä halu ottaa riskejä (Amabile1996, 90). Myös herkkyys ja uteliaisuus ovat luoville henkilöille tyypillisiä piirteitä. Herkkyydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä kykyä olla tietoinen sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta ja kykyä eritellä niitä. (Uusikylä 2012, 93.) Luovan henkilön toiminta ja ajattelu ei noudata aina yleisiä normeja (emt.). Sosiaalinen mukautuvaisuus voi puolestaan vähentää luovuutta. (Amabile1996, 90.) Käytännössä yksilön luovuus on esimerkiksi kykyä muuttaa toimintaa tilanteen vaatiessa. Luova ihminen huomaa ongelmia, jotka jäävät muilta huomaamatta. (Uusikylä 2012, 19–20.) Luovan tehtävän onnistunut suorittaminen riippuu Teresa Amabilen kolmesta osatekijästä, jotka ovat alakohtaisten taitojen hallitseminen, luovuudelle otolliset kognitiiviset prosessit ja työmotivaatio (Amabile 1996, 83). Ihmisen taidot, kognitio ja motivaatio ovat muutoksessa läpi elämän, joten on selvää, että yksilön luova tila ei pysyvä ja staattinen vaan muuttuva. Jokaisen yksilön luovuus on myös erilainen, sillä luovuus rakentuu erilaisista yhdistelmistä erilaisia persoonallisuuden piirteitä, kognitioita, taitoja ja motivaatiotiloja.

Sisäinen motivaatio on välttämätön edellytys korkeatasoisen luovuuden ilmenemiselle ja luovuuden kannalta ehkä jopa tärkein perusmekanismi. Sisäisen motivaation ansiosta ihminen haluaa sitoutua kiinnostavana pitämäänsä tehtävään. (Amabile 1996, 17.) Motivoituminen käsillä olevaan tehtävään puolestaan riippuu ulkoisista seikoista.

Sosiaalisessa ympäristössä rajoitteet, kuten valvonta, heikentävät sisäistä motivaatiota.

(23)

20 (Emt., 92.) Aiemmin Amabile tarkasteli sisäistä motivaatiota ainoastaan kognitiona, mutta myöhemmässä tutkimuksessaan hän mieltää motivaation pikemmin tunteeksi (Amabile ym. 2005).

Amabilen tutkimus osoittaa, että positiivisten tunteiden ja luovuuden välillä on yhteys (Amabile ym. 2005, 370–371). Amabile ja kumppanit tutkivat empiirisesti positiivisten ja negatiivisten tunteiden yhteyttä luovuuteen työyhteisöissä suurella osallistujajoukolla (emt., 370–371). Tutkimusryhmä totesi, että tutkimuksen perusteella positiivisten tunteilla on myönteisiä vaikutuksia luovaan suoritukseen. Negatiiviset tunteet eivät puolestaan aiheuttaneet myönteisiä vaikutuksia. (Emt. 2005, 390.)

Amabilen ja kumppaneiden mukaan luovuus ja positiiviset tunteet ovat monella tavalla yhteydessä luovissa tiimeissä. Luovan idean kehittäminen tai pulman ratkaiseminen herättää enimmäkseen positiivisia tunteita. Tunteet ovat lyhytkestoisia eivätkä yleensä kestä päivää pidempään. Myös luova toiminta itsessään voi herättää tunteita. Kun osallistujat olivat intohimoisen keskittyneitä työhönsä ja erittäin kiinnostuneita siitä, se haastoi heitä positiivisesti. Nämä tunteet ovat yhteydessä myös sisäiseen motivaatioon.

Tutkimuksessa ilmeni lineaarinen yhteneväisyys positiivisen tunteen ja luovuuden välillä: eli mitä positiivisempi tunne, sitä suurempi luovuus. (Emt., 390–393.) Tunteiden vaikutuksen luovuuteen uskotaan perustuvan tunteiden stimuloivaan ominaisuuteen.

Vahvat tunteet stimuloivat aivojen mantelitumaketta, joka on yhteydessä kognitiivisiin toimintoihin. (Emt., 370–371.)

Tutkimukset ovat osoittaneet, että älykkyysosamäärä ei korreloi suoraan luovuuden kanssa: Luovuuteen riittää keskimääräinen älykkyysosamäärä (Uusikylä 2012, 18–19).

Sen sijaan nyky-ymmärryksen mukaan luovuus on kehitettävissä oleva taito (Amabile 1996, 83). Ihmiset, joilla on luovia luonteenpiirteitä, vaikuttaisivat kuitenkin olevan taipuvaisimpia omaksumaan luovaan lopputulokseen johtavia ajattelu- ja työskentelytapoja (emt. 1996, 90).

Luovalle tiedonkäsittelylle, eli kognitiolle, on tyypillistä joustavuus: Luovat ajatuskulut poikkeavat tavanomaisisilta poluilta. Kognitioitaan voi kehittää jonkin verran

(24)

21 harjoittelemalla. (Emt., 83–88.) Jotta luovuus voisi kehittyä, se edellyttää sitä, että ilmapiiri on kannustava ja ihmisen on mahdollisuus kokeilla ja erehtyä (Uusikylä 2012, 181–185). Eri aloilla tarvitaan kognitiivista joustavuutta eri ajattelun alueilla. Esimerkiksi kemistien joustavan ajattelu sijoittuu älylliselle alueelle, kun taas taiteilijoiden emotionaaliselle tai affektiiviselle alueelle. (Runco & Jaeger 2012, 95.)

Korkeatasoisen luovuuden saavuttamiseen vaaditaan kunkin alan vuosikausien keskittyneen opiskelun mukanaan tuomaa asiantuntijuutta ja taitoa. (Uusikylä 2012, 86.) Teresa Amabilen korostamaa alakohtaista osaamista voi kerryttää koulutuksen kautta ja esimerkiksi lukemalla omaehtoisesti alasta. Yksilölliset kognitiiviset kyvyt vaikuttavat siihen, kuinka helposti tietoja ja taitoja voi oppia ja toteuttaa käytännössä.

(Amabile 1996, 83–87.)

Luovalle kognitiolle tunnusomasta on divergentti ajattelu. Luova mieli kehittää ongelmiin ja tehtäviin suuren määrän erilaisia ratkaisuehdotuksia. Konvergentti ajattelu johtaa puolestaan yhteen lopputulemaan. Divergenttiä ajattelua leimaa sen sujuvuus, joustavuus, ideoiden kehittämisen taito ja omaperäisyys. Divergentti ajattelu on joillekin ihmisille ominaisempaa kuin konvergentti ajattelu. (Uusikylä 2012, 20–21.)

Lapsuuden varhaisilla kokemuksilla ja perheellä sekä sosiaaliluokalla vaikuttaisi olevan merkitystä luovuuden kehittymiseen (Csíkszentmihályi 1988, 337). Luovuutta edesauttavassa perheympäristössä lasta rohkaistaan hänelle luontaisiin aktiviteetteihin, hänen itsenäisyyttään edistetään ja hän saa harjoitella luovuudelle ominaisia taitoja.

Mielikuvitusleikit ja harrastukset voivat vaikuttaa positiivisesti oppimiseen, vahvistaa sisäsyntyistä motivaatiota ja vaikuttaa luovuuden ilmenemiseen myöhemmin elämässä.

(Amabile 1996, 240.) Osa lapsista vaikuttaisi tutkimusten mukaan olevan myös syntyjään herkempiä erilaisille stimulaatioille, ja he ovat kekseliäämpiä yhdistelemään merkityksiä (Csíkszentmihályi 1988, 337).

(25)

22

2.5 Luovuus organisaationäkökulmasta

Freelancerit työskentelevät itsenäisesti yksilöinä, mutta samanaikaisesti he ovat erottamattomasti kytköksissä työyhteisöön tai -yhteisöihin, joihin myyvät juttujaan.

Luovuus edellyttää sellaista ympäristöä, jossa sitä tuetaan (Malmelin & Poutanen 2017, 115). Tämän vuoksi on välttämätöntä tarkastella, millaiset organisaatioverkostot vaikuttavat freelancerin mahdollisuuksiin toteuttaa työtään.

Organisatorinen tarkastelun taso sijoittuu niin kutsuttuun median mesotasoon eli yksilön ja markkinatalouden ja omistajuussuhteiden rakenteiden väliin. Mesotasoon kuuluvat journalistiset työmarkkinat, freelancereiden käyttäminen työvoimana, instituutioiden työkulttuuri ja -rutiinit sekä yrityksen taloudelliset, ajalliset ja tilalliset rajoitteet. (Hayes & Silke 2019, 365.)

Organisatorinen tila, jossa freelance-journalisti ja ostajaorganisaatio kohtaavat on Irene Pakkasen (2011) väitöksessään nimeämä abstrakti tila, ”journalismin kauppapaikka”.

Organisaation edustaja ja freelancer ”kohtaavat” useimmiten sähköpostin välityksellä.

Aikakauslehtien tai sanomalehtien toimitus on ydintoimitus ja freelancerit ovat ulkotoimituksessa. Ydintoimitusta ja ulkotoimituksen yhteinen kollegiaalinen toiminnan tila on journalistinen työprosessi. (Pakkanen 2011, 32.) Tärkein ja usein ainoa henkilökohtainen yhteys freelancerilla on henkilöön, joka toimii toimeksiantajamedian ostajana. Ostajat voivat työskennellä eri nimikkeillä, esimerkiksi tuottajana. (Emt., 60.) Ostaja ja freelancer tapaavat tosielämässä harvoin kasvokkain, vaikka asuisivat samassa kaupungissa ja toimeksiantosuhde olisi kestänyt pitkään (emt., 54).

Pakkanen kuvailee organisaation ja freelancerin yhteyttä tallimallin avulla: Tallissa asuva freelancer tekee työllään talon väelle eli organisaatiolle rahaa, joten talon väen on pidettävä huolta tallin asukkaasta. Jos yhteistyö sujuu molemmin puolin tyydyttävästi, sekä ostaja että freelancer pyrkivät rakentamaan pitkäaikaisia toimeksiantosuhteita.

(Pakkanen 2011, 54.)

Freelancereita arvostetaan toimituksissa. Etenkin pienissä järjestölehdissä, joissa ydintoimitus on pieni, ulkoa ostetut jutut ovat jopa edellytys sekä lehden ilmestymiselle

(26)

23 että laadukkuudelle. Idearikkaat freelancerien koetaan auttavan myös toimituksessa työskentelevien jaksamista. Jos avustajien työnjälki ei ole toivotunlaista ja jutuissa on esimeriksi paljon korjattavaa, näyttäytyy yhteistyö freelancereiden kanssa puolestaan toimituksen ajankäyttöä rajoittavaksi. (Emt., 52.) Jos freelancerina työtään myyvän toimittajan työn laatu osoittautuu heikoksi, organisaatio voi sulkea tallin ovensa yhdenkin epäonnistuneen kohtaamisen seurauksena (emt., 54).

Organisatorisen luovuuden tutkimuksen alalla luovuutta tarkastellaan ryhmä- ja organisaatiotason prosessina. Organisaatioissa luovuuden ilmeneminen on monimutkaisempaa kuin yksilön tai ryhmän sisäisessä luovassa prosessissa.

Organisaatioissa luovat prosessit vaativat jatkuvaa neuvottelua useiden ja mahdollisesti kilpailevien intressien välillä, esimerkiksi työntekijöiden ja johtajien välillä. Ryhmässä luovat yksilöt sitoutuvat toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi ja kehittämään ideoita sekä arvioimaan niiden toimivuutta. (Drazin, Glynn, Kazanijan 1999, 291.)

Annika Blombergin mukaan organisatorisen luovuuden tutkimus on suhteellisen nuori tutkimusala, minkä vuoksi luovuus nähdään usein typistettynä. Luovuus käsitetään usein ainoastaan positiivisten piirteiden kautta, joten luovuus näyttäytyy helppona, saavutettavana ja kontrolloitavana. Organisatorisen luovuuden tutkimuksen valtavirta jättää huomioimatta, että luovuus on luonteeltaan myös riskialtista, kapinallista, vaikeaa ja kaoottista, mahdollisesti jopa luonteeltaan ristiriitaista johtoportaan tavoitteiden kanssa. (Blomberg 2014, 947.) Drazin, Glynn ja Kazanijan esittävät, että monitasoisten luovuuden tutkimuksen malleihin pitäisi sisällyttää sosiaalipoliittiset prosessit. Näillä kirjoittajat viittaavat yrityksen sisäisten hierarkioiden ja työtehtävien välillä olevien intressiristiriitojen vaikutuksiin. (Drazin, Glynn, Kazanijan 1999, 301.)

Organisaatioiden ja työyhteisöjen luovuutta tutkinut yhdysvaltalainen Teresa Amabile esitti jo 1980-luvulla, että sosiaalisilla ja sosiaalipsykologisilla tekijöillä on huomattava rooli tuottavuuteen ja luovuuteen. Sosiaaliset tekijät ovat ratkaisevia, koska ne vaikuttavat yksilön työmotivaatioon. (Amabile 1996, 3–6.) Tunteiden ja luovuuden välinen tutkimus antaa viitteitä siitä, että ryhmät, joissa positiivinen tunne on yhteisesti koettu, päätyy todennäköisemmin joustaviin ja sitä kautta luoviin ratkaisuihin.

(27)

24 Organisaatiotasolla positiivinen tunnekulttuuri voi johtaa rohkeampaan riskinottamiseen liiketoiminnassa. Lisäksi positiivinen tunnekulttuuri johtaa todennäköisemmin hajautettuun valtaan ja avoimuuteen vähemmistömielipiteitä kohtaan. (Amabile ym. 2005, 399.)

Työpaikalla tapahtuvan viestinnän merkitys luovuudelle on tunnistettu tärkeäksi tutkimuskohteeksi yhteisöllisyyden luovuuden tutkimuksen myötä viime vuosikymmeninä. Organisaatioiden luovuus rakentuu viestinnällisen näkökulman mukaan ihmisten välisen vuorovaikutuksen varaan. Vuorovaikutus voi avata yksilölle uusia reittejä edetä työssään luovasti. Luovuus kehittyy yksilön ja olosuhteiden vuorovaikutuksessa. Parhaimmillaan vuorovaikutus organisaatiossa johtaa siihen, että se ruokkii yksilöiden ideointikykyä ja mielikuvitusta. Luovuuden toteutumisen kannalta tärkeä vaihe on se, missä luovaa ideaa tai tuotosta arvioidaan. Työelämässä yksilön on tärkeää osata vakuuttaa muut prosessiin osallistuvat luovan idean erityisyydestä.

(Malmelin ja Poutanen 2017, 114.)

Organisatorisella tasolla luovuuden voi mieltää viestien vaihdon prosessina. Kahden tai useamman ihmisen vuorovaikutuksessa vaihdetaan ja yhdistellään ajatuksia siten, että synteesin tuloksena muodostetaan aivan uudenlaisia ratkaisuja. Kun luovuus käsitetään viestien vaihtamisena, voi luovaa prosessia häiritä epäonnistunut viestintä. Esimeriksi huonosti muotoiltu viesti voi johtaa siihen, ettei alkuperäinen sanoma välity ja vuorovaikutus häiriintyy. (Emt. 115–116.)

Teresa Amabile ja Stanley Gryskiewicz tutkivat ensimmäisten joukossa työntekijöiden luovuutta ja organisaatioiden innovatiivisuutta. Tutkimusta varten haastattelut henkilöt työskentelivät tutkimus- ja tuotekehittelyalan yrityksissä. Ensimmäiset tulokset kyseisestä haastattelututkimuksesta julkaistiin vuonna 1987. Haastatteluista erottui luovuutta ruokkivia ja luovuutta latistavia piirteitä. (Amabile 1996, 231–232.)

Tutkimuksen mukaan luovuutta organisaatiossa tukivat työympäristön vapaus, hyvä johtaminen, riittävät resurssit, rohkaiseminen ja tuomitsemattomuus, luovuuden tunnustus, riittävästi aikaa luovuudelle, sopivasti haastetta ja positiivinen kilpailu

(28)

25 muiden organisaatioiden kesken. Luovuutta työympäristössä puolestaan heikensivät:

byrokratia, rajoitukset, kuten tarkasti määritelty työtapa, välinpitämätön ilmapiiri, tuen puute, osaamaton johtaminen, arvosteluun keskittyvä työilmapiiri, riittämättömät resurssit, aikapaine, status quon ylikorostaminen, eli haluttomuus muuttaa toimintatapoja, ja yksilöiden kilpailu organisaation sisällä. (Emt., 231–232.)

Luovaa työtä edistävät olosuhteet mahdollistavat laadukkaan työtuloksen, ja lisäksi luovaa työkulttuuria edistävä ympäristö parantaa työtyytyväisyyttä. Mahdollisuus työskennellä luovasti esimerkiksi osallistumalla uusien asioiden kehittämiseen tuo mielekkyyttä työhön. Ammatissa kehittyminen ja uuden oppiminen puolestaan edesauttaa sitoutumista työpaikkaan. (Malmelin & Poutanen 2017, 136.)

Tapaustutkimuksessa Malmelin ja Virta (2016) selvittivät, millaiset olot mediaorganisaatiossa rajoittavat ja mahdollistavat luovuutta. Tulokset osoittivat yhteistyön toimivuuden korostuneen roolin: Tutkimukseen osallistuvat kokivat, että heidän luovuuttaan tukivat kasvokkaiset tapaamiset muiden tiimin jäsenten kanssa, yhteinen ideointi ja epämuodollinen seurustelu, hyvä projektin johtaminen ja työn organisointi. Luovuutta haittasi tiimeissä, se ettei yhteistä aikaa työskentelylle ollut helppoa löytää. Myös ympäripyöreät ohjeet ja epäselvyys rooleista työssä vähensivät motivaatiota, aiheuttivat turhautumista ja sitä kautta vähensivät luovuutta. (Emt., 1047–1049.)

Malmelin (2015) selvitti sähköisen kyselyn avulla aikakauslehdessä työskentelevien käsityksiä luovasta työskentelystä ja luovuuden asemasta medioissa. Kyselyyn vastanneet journalistit kokivat, että kohderyhmäajattelu ja toiminnan yhdenmukaistaminen ja tehostaminen on kaventanut tapoja työskennellä ja osa vastaajista oli sitä mieltä, että luovuus oli toimitustyössä ”mennyttä aikaa”. Konseptointi ja ennakkosuunnittelu ovat johtaneet siihen, että yksilöllisiä tapoja työskennellä hyväksytään vähemmän ja työn johto ohjaa työtä enemmän näkökulmia ja joskus sanavalintoja myöten. (Emt., 60.) Jos yrityksen liiketoiminnan tavoitteet määräävät voimakkaasti luovaa ajattelua, kapenevat yksilöiden ja ryhmien mahdollisuudet luovaan

(29)

26 työskentelyyn. Vapaan luovan ajattelun vähentyessä päädytään valitsemaan tututtuja toimintatapoja. (Malmelin & Poutanen 2017, 136.)

Yritykset arvostavat työntekijöiden luovuutta niin kauan kuin siitä on hyötyä organisaation menestykselle, eikä se ole liian radikaalia tai haasta yrityksessä vallitsevaa asiantilaa, ”status quoa” (Blomberg 2014, 947). Jos toimittajien luovat juttuideat eivät sovi tähän tavoitteeseen, ne tuskin saavat ostajalta hyväksyntää. Luovuudella on siis rajat, joita toimittaja ei voi ylittää (Blomberg 2014, 947).

2.6 Freelancerius ja prekaari luovuus

Tarkastelen tässä alaluvussa freelancerin asemaa prekaarina työntekijänä.

Prekaariuteen kurottava lähestymistapa on oleellinen, jotta freelancerin yksilöllistä asemaa ja suhdetta organisaatioihin voi ymmärtää kokonaisvaltaisesti.

Freelance-journalistit ovat osa länsimaissa kasvavaa uutta yhteiskuntaluokkaa, prekariaattia. Uudissana on muunnelma proletariaatista eli työväenluokasta (Hermes ym. 2017, 87). Prekaareilla työntekijöillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka työskentelevät tilapäisissä ja epätyypillisissä työsuhteissa, joiden tulevaisuus on epävarmaa ja ennalta- arvaamatonta. Euroopan yhteisen journalistiyhdistyksen mukaan vuonna 2011 joissain Euroopan maissa kaikista journalisteista jopa 60 prosenttia työskenteli freelancereina.

(Hayes & Silke 2019, 366.)

Englannin kielen sana precarious tarkoittaa suomeksi epävarmaa. Prekaarin luokan synty ajoittuu Guy Standingin mukaan globalisaation aikaan vuosien 1975–2008 välillä globaalissa taloudessa tapahtuneeseen käänteeseen, kun talous niin sanotusti irrotettiin yhteiskunnasta erilliseksi voimaksi, ja maailmanmarkkinat alkoivat perustua enenevissä määrin individualismiin ja kilpailuun. (Standing 2011, 26.) Uudenlaista individualistista yhteiskuntaa saksalainen sosiologi Ulrich Beck kutsui riskiyhteiskunnaksi.

Riskiyhteiskunnan myötä siirryttiin teollisesta täystyöllisyyden yhteiskunnasta kohti

(30)

27 yhteiskuntaa, jolle tyypillistä on joustavuus ja monialainen vajaatyöllisyys. (Pakkanen 2011, 66.)

Suomessa mediat alkoivat ostaa huomattavasti aiempaa enemmän juttuja freelancer- toimittajilta 1990-luvun laman myötä. Työsuhteisia toimittajia irtisanottiin, eikä uusia työntekijöitä palkattukaan tilalle yhtä paljon. Sama trendi on jatkunut laman jälkeen, vaikkei taloudellista pakkoa ole. Sisältöjä tuotetaan yhä useampiin välineisiin yhä pienemmällä ydinjoukolla. (Pakkanen 2011, 44–45.) Freelance-työstä on 2000-luvulla tullut määrällisesti huomattava journalismin tuotannon muoto (emt., 68). Mediat välttävät kiinteitä, työsuhteisen työntekijän pitämiseen liittyviä kustannuksia ostamalla sisältöjä freelancereilta (emt., 44–45). Mediatalojen yhteistoimintaneuvottelut ja irtisanomiset ovat lisänneet ostoja freelance-toimittajilta. Osa freelancereina työskennelleistä on jopa kokenut asemansa vahvistuneen suurten mediatalojen irtisanoessa vakituista henkilöstöä. (Jyrkiäinen, 2008, 86.)

Vuonna 2016 Suomen freelance-journalistien yhdistykseen kuului 700 jäsentä.

Maaliskuussa 2019 freelance-journalisteihin kuului tuplasti eli jo 1450 jäsentä. (Suomen Freelance-journalistit 15.3.2019.) Tarkkaa freelancerina työskentelevien määrää ei ole tiedossa, sillä kaikki eivät ole yhdistyksen jäseniä ja freelancerius on myös häilyvä ja nopeasti muuttuva status.

Työn ostaminen freelancereilta on yleistynyt yhteiskunnassa myös muilla aloilla kuin journalismissa. Kehitys kulkee samassa linjassa uusliberaalin yrittäjyysideaalin kanssa.

Uusliberaaliin ihanteeseen kuuluu autonomian ja itsenäisyyden pitäminen korkeimpana hyveenä. (Norbäck 2019, 3.) Freelancereille töitä on jatkuvasti enemmän, mutta niin on määrällisesti freelancereitakin. Alalle on ollut ylikoulutusta 2000-luvulla etenkin viestintäalan ammattikorkeakouluopintojen alettua. Tämä kehitys mahdollistaa ja toisaalta pakottaa yhä useamman valitsemaan freelanceriuden. (Pakkanen 2011, 48–

49).

Freelancer tulkitaan usein yrittäjäksi, mikä johtaa siihen, ettei hän voi kuulua palkansaajan työttömyyskassaan eikä saa työttömyysturvaa. Freelancereiden tulot

(31)

28 koostuvat palkkioista, joita he saavat toimeksiantajille myymistään jutuista.

Palkkioistaan ”free” joutuu maksamaan noin puolet erilaisia maksuja ja veroja sen mukaan, mikä hänen toimintamuotonsa on. (Emt., 66.)

Alalla tapahtuu myös paljon alihinnoittelua. Kun freet tekevät alihinnoiteltuna töitä, se vaikuttaa koko alan työehtoihin ja -paikkoihin. Pakkasen mukaan osa freelancereista on yrittäjyyden ja palkkatyön välimaastossa, ja hänen mielestään olisi osuvampaa kutsua freelancereita yrittäjien sijaan itsensätyöllistäjiksi. Täysipainoinen yrittäjyys ei Pakkasen mielestä toteudu, sillä freelancer on riippuvainen toimeksiantajistaan. (Emt., 66.) Freelancerina voi toimia monella eri toimintamuodolla, esimerkiksi verokortilla tai varsinaisena yrittäjänä toiminimellä, avoimessa yhtiössä, kommandiittiyhtiössä, osakeyhtiössä tai osuuskunnassa. Tyypillisin toimintamuoto on toiminimi, mikä tarkoittaa, että freelancer on itsenäinen elinkeinonharjoittaja, eli hän toimii omissa nimissään ja vastaa taloudellisesti toiminnastaan. (Suomen freelance-journalistit 2021.) Hayesin ja Silken tutkimuksessa irlantilaiset freelance-journalistit mainitsivat useimmin työnteon rajoitteeksi vaikeudet toimeentulossa (Hayes & Silke 2019, 375). Luova prosessi vaatii useita kokeiluja, epäonnistumisia ja uudelleen yrittämistä (Malmelin &

Poutanen, 2017 58) sekä kykyä tarkastella ajatuksiaan kriittisesti, ja arvioida, mitkä niistä ovat jatkokehittelyn arvoisia. (Uusikylä 2012, 20.) Uudelleen arvioiminen ja uudet yritykset vievät työaikaa.

Hayesin ja Silken tutkimustulokset osoittavat, että siihen, millaisia töitä freelancerit ottavat tehtäväkseen, vaikuttavat merkittävästi työhön kuluva aika ja tarvittavat materiaaliset resurssit. Taloudellisista syistä toimittajat suosivat lyhyitä ja suoraviivaisia töitä, joista saa paremmin rahaa suhteessa työhön käytettyyn aikaan, sillä heille maksetaan vain lopputuloksesta, ei työajasta. Lisäksi pelko oikeudellisista seurauksista rajoittaa aiheita, joihin freelancerit ovat halukkaita tarttumaan. (Hayes & Silke 2019, 367–376.) Epävarma ja haavoittuvainen asema vaikuttaa laadullisesti ja määrällisesti freelancerien tuottamiin juttuihin. Luovin artikkelin toteutusvaihtoehto ei yleensä ole

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Se määrittää myös luovuutta, joka asettuu annettua vastaan.. Tila

1964), naimisissa, freelance- valokuvaaja, Helsinki. Pitää erityisesti j-rockbändien live- kuvauksista. Pyrkii välttämään salaman käyttöä, ei vierasta kuvien

Eri puolilla maailmaa tehdyt tutkimukset osoittavat, että kielenvaihto tapahtuu yleensä kolmen sukupolven aikana: ensimmäinen sukupolvi osaa vain yhtä kieltä (A), toinen

sitilanteissa tarvitaan myös luovuutta ja kykyä oppia - myös ryhmänä.. Noviisiutta ja eksperttiyttä tutkinut

Yliopiston puolelle kirjoittamisen maisteriopintoi- hin otetaan vuosittain noin kymmenen kirjoittamisen ohjaamiseen, teoriaan ja tutki- mukseen sekä johonkin kirjoittamisen

Tilaisuuden taustalla oli huomioita nyky- päivän yliopistojen niukkenevista resursseista, yliopistoyhteisön ja -hallinnon välisen luottamuksen ja vuoropuhelun puutteesta,

Moni uusi tieto, jolla ei ole ollut mitään välitöntä käyttöä tiedon löytymisen aikoina, on myöhemmin tullut tärkeäksi kehitettäessä välineitä ihmiselämän ympärille,

Kah- den näin erilaisen keksinnön historiallinen tarkastelu yhdessä osoittaa myös tutkijoiden Kaataja ja Vilén ennakkoluulottomuutta ja luovuutta tarttua haasteelliseen