Lastensuojelun avohuollon ja varhaiskasvatuksen välinen monialainen yhteistyö - Käytännöt ja tiedonvaihto

Kati Sirén

LASTENSUOJELUN AVOHUOLLON JA VARHAISKASVATUKSEN VÄLINEN MONIALAINEN YHTEISTYÖ Käytännöt ja tiedonvaihto

Tampereen yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Sosiaalityö Pro gradu -tutkielma 2022

Kati Sirén: Lastensuojelun avohuollon ja varhaiskasvatuksen välinen monialainen yhteistyö -

Käytännöt ja tiedonvaihto Pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta/Sosiaalityö Ohjaaja Suvi Raitakari

Huhtikuu 2022

Tässä tutkimuksessa tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välistä monialaista yhteistyötä tilanteessa, jossa lapsella on lastensuojeluasiakkuus ja varhaiskasvatus on lastensuojelun tukitoimi.

Tarkastelun kohteena ovat yhteistyöhön liittyvät käytännöt ja tiedon vaihtaminen. Tavoitteena on muodostaa käsitys yhteistyön tilasta ja kehittämistarpeista, sekä arvioida käytäntöjä.

Tutkimus on laadullinen käytäntöjen tutkimus. Tutkimuksellinen viitekehys on faktanäkökulma.

Tutkimuksessa olen kiinnostunut tutkittavien eli työntekijöiden mielipiteistä ja käytännön kokemuksista. Toteutin tutkimuksen erään suomalaisen suuren kaupungin lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen organisaatioissa. Aineiston keruussa ja analysoinnissa käytin triangulaatiomenetelmää. Tutkimuksen aineistona olivat avoimet kyselylomakkeet (14) ja haastattelut (3). Analysoin aineiston teorialähtöisesti hyödyntäen teemoittelua ja mind map -työkalua.

Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisessä yhteistyössä ei ole vakiintuneita toimintatapoja.

Tärkeä tieto välittyy varhaiskasvatuksesta lastensuojeluun, mutta sekä käytäntöihin että tiedonvaihtoon liittyvät kehittämistarpeet tiedostetaan molemmissa organisaatioissa.

Varhaiskasvatuksessa on tärkeää olla tieto lapsen lastensuojeluasiakkuudesta, jotta siellä voidaan työskennellä yhdessä sovittujen tavoitteiden mukaisesti lasta ja perhettä tukien. Hyviin käytäntöihin kuuluvat aloitteen teko lastensuojelusta, tiedon välittyminen lapsen lapsiryhmään, yhteinen aloituspalaveri, jossa sovitaan tavoitteista ja jatkosta, lastensuojelun käynnit päiväkodissa, yhteiset neuvottelut, yhteydenpito ja muutoksista ilmoittaminen. Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisen yhteistyön tiedonintressejä ovat lapsen hyvinvoinnin intressi, vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön intressi ja monialaisen yhteistyön intressi. Monialaisen yhteistyökentän käytäntöihin kuuluvat lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen, vanhempien ja perheen tukeminen, työntekijöiden osallisuus yhteiseen työskentelyyn, yhteydenpito ja tiedon vaihtaminen. On tärkeää, että toimintatavat ovat selkeitä ja yhtenäisiä.

Aihe on tällä hetkellä yhteiskunnallisesti ajankohtainen, mutta aiempaa tutkimusta on vähän. On myös tärkeää, että yhteistyötä kehitetään lisää, ja molempien toimijoiden näkemykset otetaan siinä huomioon. Organisaatiorajat ja rakenteiden puuttuminen eivät saa olla esteenä yhteistyön sujumiselle, sillä lasten ja perheiden varhainen tuki on yhteiskunnallisesti tärkeää, ja siinä lastensuojelu ja varhaiskasvatus ovat keskeisiä toimijoita. Toimintamallien vakiintuminen edellyttää myönteistä asennetta ja myös johtotason toimia. Työntekijöiden toive on, että monialainen yhteistyö lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välillä on avointa ja tiivistä.

Avainsanat: lastensuojelu, varhaiskasvatus, tukitoimi, monialainen yhteistyö, käytännöt, tiedonvaihto Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.

Kati Sirén: Multidisciplinary cooperation between child protection and early childhood education - Practices and exchange of information

Master´s thesis Tampere University

Faculty of Social Sciences/Social Work Supervisor: Suvi Raitakari

April 2022

In this study I look at multidisciplinary cooperation between child protection and early childhood education in a situation that child has a child protection and early childhood education is a child protection support. The subject of review is collaborative practices and exchange of information. It aims to form an understanding of the state of cooperation and development needs and to assess practices.

This research is a qualitative study of practices. The investigative reference framework is a factual perspective. For the study I am interested on the subjects namely employee´s opinions and practical experiences. I carried out a study in a Finnish major city child protection and early childhood education organizations. In the collection and analysis of the data, I used triangulation method. The data set for the study were open questionnaires (14) and interviews (3). I analyzed the data set on a theoretical basis utilizing theming and mind map tool.

There are no established policies in cooperation between child protection and early childhood education. Important information is transmitted from early childhood education to child protection, but both practices and information exchange related development needs are known in both organizations. In early childhood education, it is important to have knowledge of child protection, in order to work there in accordance with the objectives agreed, to support children and family. Good practices include child protection taking the initiative, transmission of information to kindergarten teacher, common starting palaver where goals and continuation are agreed, child protection visits in kindergarten, joint negotiations, keeping the connection and notification of changes. Information interests between child protection´s and early childhood education´s cooperation include child welfare interest, interest in cooperation with parents and the interest of multidisciplinary cooperation.

Multidisciplinary cooperation field practices include caring for the welfare of the child, support for parents and family, involvement of workers in joint work, clear and uniform practices, keeping contact and exchanging information. It is important, that the modes of operation are clear and uniform.

The subject is socially current, but there is little previous research. It is also important that further cooperation is developed, and the views of both actors are taken into account. Organizational limits and absence of structure must not be an obstacle to the smooth flow of cooperation, for early support for children and families is socially important, and therein child protection and early childhood education are key players. The stabilization of operating models requires positive attitude and management-level actions also. The wish of employees is that multidisciplinary cooperation between child protection and early childhood education is open and concise.

Keywords: Child protection, early childhood education, support, multidisciplinary cooperation, practices, exchange of information

The originality of this thesis has been checked using the Turnitin OriginalityCheck service.

1 JOHDANTO ... 6

2 LASTENSUOJELUN JA VARHAISKASVATUKSEN TULOKULMAT JA TEHTÄVÄT LASTEN ELÄMÄSSÄ ... 10

2.1 Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen tehtävät ... 10

2.2 Yhteistyön paikka tutkimuskaupungissa: varhaiskasvatus lastensuojelun tukitoimena ... 14

3 NÄKÖKULMIA MONIALAISEEN YHTEISTYÖHÖN ... 19

3.1 Monialaisen yhteistyön käsitteet ja ulottuvuudet ... 19

3.2 Tiedon vaihtaminen monialaisen yhteistyön edellytyksenä ... 23

4 TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT ... 29

4.1 Tavoitteet, tutkimuskysymykset ja eettiset näkökulmat ... 29

4.2 Käytäntöjen tutkimus ja siinä käytettävät tutkimusaineistot ... 32

4.3 Tutkimusmenetelmä, aineiston käsittely ja analysointiprosessi ... 39

5 MONIALAISEN YHTEISTYÖN RAKENTUMINEN ... 43

5.1 Näkemykset yhteistyön sujumisesta tutkimuskaupungissa ... 43

5.2 Yhteistyön edistämisen näkökulmia ... 48

5.3 Varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun välisen yhteistyön käytännöt... 53

5.4 Tiedon vaihtamisen intressit varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun välillä ... 57

6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 61

LÄHDELUETTELO ... 70

Liite 1. Kyselylomakkeen kysymykset ... 84

Liite 2. Lastensuojeluasiakkaan hoito- ja kasvatussuunnitelma varhaiskasvatukseen ... 86

Taulukko 1. Vastaajat ja aineisto ... 38

Taulukko 2. Tyytyväisyys yhteistyöhön ………43

Taulukko 3. Käytäntöjen ja toimintamallien vakiintuneisuus ……… 44

Taulukko 4. Varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun välisen yhteistyön käytännöt ... 56

Kuvio 1. LAVA-malli: Toimintasuositus lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen väliseen yhteistyöhön………… 66

1 JOHDANTO

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani lastensuojelun avohuollon ja varhaiskasvatuksen välistä yhteistyötä tilanteessa, jossa lastensuojeluasiakkuudessa olevalle lapselle varhaiskasvatus on lastensuojelun tukitoimi. Tällöin lapselle on voitu järjestää hoitopaikka lastensuojelun aloitteesta, tai hän on voinut olla jo valmiiksi päiväkodissa hoidossa, ja sinä aikana lastensuojelu on esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen seurauksena arvioinut tukitoimen tarpeellisuuden. Tutkimukseni koskee varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun välisen työskentelyn käytäntöihin ja tiedon vaihtamiseen liittyviä toimintatapoja. Käytän tekstissä käsitteitä lastensuojelu ja varhaiskasvatus, tarkoittaen niillä kyseisten organisaatioiden työntekijöitä, sekä työntekijöiden näkemyksiä.

Luin gradua tehdessäni surullisen tarinan 8-vuotiaasta lastensuojeluasiakkaasta Vilja Erikasta, joka on ollut mediassa paljon esillä viime vuosina. Kirjasta (Miettinen 2020) kuvastui lastensuojelun tehtävän vaativuus, ja monialaisen yhteistyön epäonnistuminen, mikä johti lapsen menehtymiseen kymmenen vuotta sitten. Kirjan tarinasta syntyi vaikutelma siitä, että asioita palloteltiin, tieto oli epämääräistä, eikä lastensuojelulla ollut riittävää tarttumapintaa lapsen arkeen ja elämään. Tämä vahvisti käsitystäni monialaisen yhteistyön kehittämisen ja eri toimijoiden mukaan ottamisen tärkeydestä, sekä aktiivisen tiedonvaihdon merkityksestä lastensuojelun päätöksenteon tukena.

Uskon Vilja Erikan kuoleman olleen sysäyksen lastensuojelun kehittämiselle Suomessa.

Mistä lastensuojelussa on lainsäädännöllisesti tultu tähän päivään? Suomen ensimmäiseen lastensuojelulakiin vuonna 1936, kirjattiin tahto lasten aseman parantamisesta yhteiskunnassa, ja heidän oikeuksiensa turvaamisesta. Vuoden 1983 lakiuudistuksessa painotettiin lapsen itsemääräämisoikeutta häntä itseään koskevissa asioissa, sekä korostettiin lapsen edun huomioon ottamista häntä koskevissa ratkaisuissa. Lastensuojeluasiakkaana olevan lapsen ja perheen tuli lain mukaan saada ensisijaisesti tuki ja palvelut kaikille lapsille suunnatuista yleisistä palveluista.

Keskeisenä periaatteena oli vähimmän puuttumisen periaate perheiden elämään. Laki velvoitti lastensuojelua takaamaan lapselle tämän tarvitseman erityisen tuen päiväkotipaikassa tai koulussa.

Lasten kehitystä ja terveyttä turvattiin avohuollon tukitoimilla, huostaanotoilla, sekä sijais- ja jälkihuollolla. Lastensuojelun toimintaa ohjasi perhekeskeisyys, eli lapsen edun, sekä avohuollollisen tuen ensisijaisuus. (Pätäri ym. 2018, 27–33.)

Vuonna 2007 lakia uudistettiin, jolloin kiinnitettiin erityistä huomiota varhaiseen puuttumiseen ongelmatilanteissa, sekä viranomaisten väliseen yhteistyöhön. Lastensuojelun toimintamuodoksi määriteltiin ehkäisevä lastensuojelu, jonka tarkoitus oli edistää ja turvata lapsen kasvua, kehitystä ja hyvinvointia sekä tukea vanhemmuutta esimerkiksi päiväkodissa, kun lapsi ei ole lastensuojelun asiakas. Keskiössä olivat lasten ja vanhempien osallisuuden ja oikeusturvan vahvistaminen, sekä lastensuojelutyön lapsilähtöisyys. (Pätäri ym. 2018, 40–41.) Lastensuojelulain (2019/542, 30a§) muutoksen myötä esimerkiksi sijaishuollossa olevan lapsen kohdalla lapsen asiakassuunnitelmaa täydennetään yhteistyössä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa erillisellä hoito- ja kasvatussuunnitelmalla. Se voidaan laatia yhdessä lapsen ja huoltajien kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2021.)

Tänä päivänä lastensuojelun ja muiden toimijoiden välistä monialaista yhteistyötä ollaan kehittämässä laajalti Suomessa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatioon tähtäävä uudistus pyrkii sekä ammatillisten, että sektori- ja organisaatiorakenteiden ylittämiseen hallinnollisilla ja rakenteellisilla muutoksilla (Kekoni ym. 2019, 39). Lapsi- ja perhepalvelujen (LAPE) muutosohjelma keskittyy lapsen ja perheen tarpeisiin, sekä toimintakykyä tukevaan oikea-aikaiseen ja monialaiseen tukeen. Lastensuojelun monialaisen kehittämisen -hankkeen tavoitteena on yhteistyön parantaminen eri toimijoiden kesken sosiaali- ja terveydenhuollossa. Joustava yhteistyö keskeisten toimijoiden välillä on edellytys lastensuojelun laadulle ja lapsen oikeuksien toteutumiselle, ja lisäksi muutosohjelman tavoite koskee lasten ja perheiden vahvempaa varhaista tukea ja hyvinvoinnin lisääntymistä. (Hämeen-Anttila 2017, 246; STM 2020; THL 2022a.) Tällä hetkellä kehitetään perhekeskus toimintamallia, jonka tavoitteena on sovittaa yhteen palveluja ja toimintatapoja, sekä vahvistaa perheiden varhaista tukea, ja työntekijöiden mahdollisuutta osallistua (THL 2021a & THL 2022b). Lastensuojelu lapsen etuna -hankkeessa (Socca 2022a) tarkastellaan lapsen hyvinvoinnin arviointia lastensuojelussa ja sen rajapinnalla. Tulevaisuuden lastensuojelu -hankkeen tavoitteena on parantaa lastensuojeluasiakkaana olevien lasten ja heidän perheidensä palveluja ja moniammatillista tukea (Socca 2022b).

Aihe on näin ollen yhteiskunnallisesti tärkeä, ja sen kehittämisen tarve on ilmaistu eri tahojen toimesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tutkii ja kehittää lastensuojelun käytäntöjä, ja painottaa lastensuojelun käytäntöjen ja työprosessien yhtenäisyyttä, sekä lapsen ja perheen osallisuuden toteutumista palveluissa (THL 2020). Monialaisen yhteistyön toteutumisesta toimijoiden välillä on säädetty sekä sosiaalihuoltolaissa (1301/2014, 41§) että varhaiskasvatuslaissa (540/2018, 7§).

Muukkosen (2016, 230) mukaan sosiaalihuolto- ja lastensuojelulaki edellyttävät rajat ylittävää

moniammatillista ja eri alojen integroivaa yhteistyötä, mutta lait eivät määritä sitä, mitä yhteistyö tarkalleen on. Sosiaali- ja terveysministeriö (2017) onkin linjannut eri selvityksiin ja yleiseen keskusteluun liittyen, että yhteistyöhön ja tiedonvaihtoon liittyviä näkemyksiä ja tiedonvaihtoa on syytä selkiyttää ja yhtenäistää lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien kesken.

Saastamoinen (2016) on tuonut esiin, että lapsen suojelu on hallintorajojen yli menevä velvoite, josta ovat vastuussa kaikki ne toimijat, jotka kohtaavat lasta ja perhettä arjen työtehtävissään.

Oma kiinnostukseni aihetta kohtaan liittyy siihen, että minulla on reilun 15 vuoden työkokemus varhaiskasvatuksesta, ja sosiaalityön opintojeni käytännön harjoittelun suoritin lastensuojelun avohuollossa. Koko sosiaalityön opintojen ajan, minulla on ollut intressinä lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välinen yhteistyö, toimintakäytännöt ja tiedonvaihto näiden toimijoiden välillä.

Olen havainnut, että varhaiskasvatuksessa on suurta kiinnostusta varhaiskasvatuksen ja lastensuojelun välistä yhteistyötä ja tiedon vaihtamista kohtaan. Havaintojeni mukaan varhaiskasvatuksen rooli ja tehtävät voivat olla epäselviä, ja toimintamallit hajanaisia varhaiskasvatuksen ollessa lastensuojelun tukitoimi. Lisäksi olen havainnut sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijät toivoisivat varhaiskasvatuksen ottavan asioita varhaisessa vaiheessa puheeksi perheiden kanssa, sekä tarjoavan perheille mahdollisimman paljon tukea.

Varhaiskasvatus on yleisin ja merkittävin perheiden käyttämä palvelumuoto (Koivula 2004, 79), ja yleinen lastensuojelun avohuollon tukitoimi (Junttila 2004, 15; Lastensuojelulaki 2007/417 36 §;

THL 2021b). Mielestäni toimiva yhteistyö on merkityksellistä myös lastensuojelutarpeen arvioinnin kannalta, sillä varhaiskasvatus on tärkeä toimija perheen ja lapsen kanssa, ja siten siellä on paljon arvokasta tietoa lapsen arjesta, jota lastensuojelu ei välttämättä muutoin tavoita työskennellessään perheen kanssa toisenlaisessa ympäristössä. Muukkosen (2016, 249) tutkimuksessa varhaiskasvatus näki siellä olevan usein lastensuojelulle tarpeellista tietoa lapsen tilanteeseen ja vanhempien tuen tarpeisiin liittyen. Junttila (2004, 15) on todennut, että lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisessä yhteistyössä päiväkodin henkilökuntaa ei usein tiedotettu lainkaan lapsen tilanteesta ja perheen pulmista, eikä tavoitteita tehty yhteisesti, eikä niiden toteutumista ja vaikuttavuutta seurattu.

Optimaalinen tiedonvaihto on mielestäni tärkeä väline lastensuojelutarpeen arvioimisessa lastensuojelun työskentelyn näkökulmasta. Varhaiskasvatuksessa puolestaan on tärkeää olla tietoinen sen roolista ja tehtävästä sen toimiessa lastensuojelun tukitoimena, jotta lasta ja perhettä osataan tukea mahdollisimman hyvin, ja käsitys tuen tarpeista on ajantasainen. Lisäksi on tärkeää, että

lastensuojelutarpeen arvioimisen kannalta oleellinen tieto tavoittaa lastensuojelun sosiaalityöntekijät oikea-aikaisesti.

Aiheeseen liittyvät aiemmat opinnäytetyöt ovat painottuneet etenkin varhaiskasvatuksen intresseihin (ks. Hoppari 2014; Kaminen & Pakkala 2007; Lappalainen 2018; Kerälä 2012). Kainulainen (2007) ja Kivimäki (2009) ovat tutkineet graduissaan päivähoidon ja lastensuojelun välistä yhteistyötä lapsen ja perheen tukena, ja Soittila (2011) lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen rajapintatyön dokumentointia. Siik (2019) on tehnyt gradun moniammatillisesta yhteistyöstä systeemien rajapinnoilla. Lisäksi esimerkiksi Euran kunta (Hiljanen 2013) on toteuttanut projektin lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisen yhteistyön kehittämiseksi. Aiheen ajankohtaisuuden vuoksi tutkimustietoa ja siihen liittyvää koulutusta on alkanut ilmaantua lisääntyvässä määrin (mm. ETU- hanke, Tulevaisuuden lastensuojelu -hanke, Tuki oikeasta paikasta -hanke). Näiden tavoitteena on kehittää lastensuojelua monialaisesti eri puolilla Suomea.

Pro gradu -tutkielmani keskeisiä käsitteitä ovat monialainen yhteistyö, lastensuojelun tukitoimet, varhaiskasvatus, lastensuojelutarpeen arvioiminen ja tiedonvaihto. Tutkielman ensimmäisessä osassa tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen työskentelyä, sekä varhaiskasvatusta lastensuojelun tukitoimena. Seuraavaksi käsittelen monialaista yhteistyötä, sekä aiheeseen liittyviä käsitteitä ja lainsäädäntöä. Tutkimusosiossa avaan tutkimuksen lähtökohtia, tutkimusmenetelmiä ja -aineistoa.

Tulososiossa esittelen tutkimustulokset liittyen yhteistyön nykytilaan, kehittämisnäkökulmiin, yhteistyöhön vaikuttaviin tekijöihin, käytäntöihin ja tiedon vaihtamiseen. Johtopäätöksissä kuvaan keskeiset tutkimustulokset ja muita tutkimuksen jälkeen esiin nousseita näkökulmia.

2 LASTENSUOJELUN JA VARHAISKASVATUKSEN TULOKULMAT JA

TEHTÄVÄT LASTEN ELÄMÄSSÄ

Tässä luvussa tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen työskentelyä tilanteessa, jossa varhaiskasvatus on lastensuojelun tukitoimi lastensuojeluasiakkuudessa olevalle lapselle. Avaan tekstissä käytännön työtehtäviä ja lastensuojeluprosessia, sekä työskentelyä ohjaavaa lainsäädäntöä ja eettisiä näkökulmia. Sen jälkeen käsittelen varhaiskasvatuksen roolia ja tehtävää lastensuojelun tukitoimena. Lopuksi tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välistä yhteistä työskentelyä työn käytäntöjen näkökulmasta.

2.1 Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen tehtävät

Lastensuojelun asiakkuus alkaa, kun siitä tehdään päätös lastensuojeluilmoituksen jälkeisessä palvelutarpeen arvioinnissa, tai jos perhe on saanut ennen päätöksentekoa lastensuojelun tukitoimia, tai on ryhdytty kiireellisiin toimiin lapsen terveyden ja kehityksen turvaamiseksi (Hämeen-Anttila 2017, 230). Lastensuojelun perustehtävä on vaikuttaa lasten yleisiin kasvuoloihin, vanhempien tukeminen heidän kasvatustehtävässään sekä varsinainen lasten suojelutehtävä (THL 2022c). Kun lapsella on lastensuojelun asiakkuus, toteutetaan lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua, johon kuuluu asiakassuunnitelman laatiminen, avohuollon tukitoimet, lapsen kiireellinen sijoitus, huostaanotto, sijaishuollon järjestäminen ja jälkihuolto (THL 2020). Avohuollon tukitoimet suunnitellaan ja toteutetaan yksilöllisesti palvelutarpeen mukaisesti (Hämeen-Anttila 2017, 230), ja Muukkosen (2016, 227) mukaan lastensuojelun avopalveluissa tarjotaan perus- ja erityispalveluja erityistä tukea tarvitseville perheille. Ensisijaisesti lasten tuen tarpeisiin pyritään vastaamaan peruspalveluilla ja varhaisella tuella (Valvira 2021a).

Lastensuojelulain (2007/417, 2§) mukaan vanhemmilla ja muilla lapsen huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsensa kasvatuksesta ja huolenpidosta, ja lastensuojelun avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia huostaanottoon nähden (4§). Lastensuojelun avohuollon tukitoimilla tuetaan lapsen myönteistä kehitystä sekä edistetään vanhempien, huoltajien sekä muiden lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden kasvatuskykyä ja –mahdollisuuksia. (Valvira 2021b.) Tukitoimia voivat olla muun muassa lastensuojelulain mukainen taloudellinen ja muu tuki, tehostettu perhetyö, perhekuntoutus, hoito- ja terapiapalvelut, kotipalvelu, varhaiskasvatus ja lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle (THL 2021c).

Lastensuojeluasiakkaana olevalle lapselle on järjestettävä lapsen terveyden tai kehityksen kannalta välttämättömät sosiaalihuollon palvelut ja varhaiskasvatus, ja lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä arvioi tähän liittyvän tuen ja avun tarpeen. Kaikki tarvittavat tukitoimet kirjataan asiakassuunnitelmaan ja järjestetään asiakassuunnitelman mukaisesti. Lapselle tai perheelle järjestettävä tuki ja apu, sekä niihin liittyvät tarpeet on huomioitava riittävällä tavalla siten, että palveluilla ja tukitoimilla on mahdollista saavuttaa nämä tavoitteet. (Räty 2019, 322–323; THL 2021d.) Tukitoimien tarkoituksena on edistää ja tukea lapsen myönteistä kehitystä, sekä vanhempien, huoltajien ja lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden kasvatuskykyä ja - mahdollisuuksia. Lisäksi tavoitteena on tukitoimien suunnitelmallinen toteuttaminen ja arviointi.

(THL 2021c.) Kaikissa tilanteissa avohuolto ei ole kuitenkaan oikea tapa auttaa lasta ja hänen perhettään. Tällöin ryhdytään huostaanoton valmisteluun. (Hämeen-Anttila 2017, 232.) Huostaanotto on lastensuojelun viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys (THL 2021e).

Eettisesti lastensuojelua ohjaa ensisijaisesti lapsen edun periaate (Pösö 2021). Keskeisiä lapsen etuun liittyviä näkökulmia lastensuojelussa ovat vanhempien ensisijainen kasvatusvastuu, kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kasvun ja kehityksen edistäminen, sekä perheiden jälleenyhdistäminen (Heinonen 2016, 243–244). Heinonen ja Sinkon (2013) mukaan lastensuojelu on vaativaa asiantuntijatyötä, jota tehdään lapsen parhaaksi, valvoen lapsen edun, oikeuksien ja osallisuuden toteutumista (emt., 126–127). Sinko (2004) toteaa, että sosiaalityöntekijällä on juridista tietoutta perusoikeuksien toteutumisesta, oikeusvaltiossa toimimisesta, laillisuusvaatimuksista ja hyvän hallinnon asettamista vaatimuksista. Lastensuojelun sosiaalityöntekijällä on kokonaisvaltainen näkemys lapsen ja perheen tilanteesta, ja lastensuojelulle on delegoitu laillisen vallan käyttö, sekä vallankäytön perustelut lapsen edun varmistamiseksi (emt., 141).

Bardyn (2013, 16) mukaan perhe on lasten ensisijainen kasvuympäristö, ja perheellä on oikeus saada tarvittavaa suojelua ja apua hoitaakseen tämän velvollisuutensa. Perheyhteyden periaate tukee myös lapsen oikeutta olla vanhempiensa hoidettavana (Hakalehto 2018). Jokaisella kansalaisella ja lapsella on oikeus yksityiselämään, eikä lapsen yksityisyyteen, perheeseen ja kotiin saa puuttua mielivaltaisesti tai laittomasti, ja lapsella on oikeus lain suojaan tällaiselta puuttumiselta ja halventamiselta (Araneva 2019). Hakalehdon (2018) mukaan perhe-elämän kunnioittaminen näkyy lastensuojelussa korkeana kynnyksenä puuttua tahdonvastaisesti perhe-elämän suojaan. Kun vanhemmille ensisijaisesti kuuluvaan lapsen kasvatustehtävään puututaan, se tehdään avoimesti ja

luottamuksellisesti. Mikään taho ei kuitenkaan systemaattisesti valvo tai seuraa lapsen oikeuden toteutumista huoltoon, osallisuuteen tai yksityisyyteen perheissä. Lähtökohtana on luottamus huoltajien tahtoon ja kykyyn huolehtia lapsesta lainmukaisesti, ja perhe-elämään puuttumisen on oltava jostain syystä välttämätöntä. Lapsen suojeluperiaatteen mukaisesti julkisen vallan on kuitenkin huolehdittava, ettei lapsi joudu kokemaan oikeudenloukkauksia, kuten halventaminen, nolaaminen, mitätöinti tai muu henkinen väkivalta, missään toimintaympäristössä. (Emt., 73–81, 388–390.)

Gambrillin (2010) mukaan päätöksenteko on yksi olennainen osa sosiaalityön ammattia. Työssä tehdään päätöksiä muun muassa asiakkaan osallistamisesta päätöksentekoon, palvelujen tarjoamisesta, arvioinnista, käytäntökehysten hyödyntämisestä, ja toimiin ryhtymisestä. Eettisesti päätöksenteossa on oleellista se, että sosiaalityöntekijän tekemät valinnat edistävät asiakkaan etua.

(Emt., 28–29.) Lapsi- ja perhekohtaisessa lastensuojelussa viranomaisella on mahdollisuus päätöksiä tehdessään puuttua perheen yksityisyyteen, mutta siinä on aina huomioitava riittävällä tavalla vanhempien ensisijainen velvollisuus ja oikeus päättää lapsensa hyvinvoinnista ja kasvatuksesta.

Lähtökohta työskentelylle on vanhempien vastuu lapsesta, ja viranomaisten velvollisuus tukea vanhempia. (THL 2022c.) Heinosen (2016) mukaan lastensuojelulla on vaativa yhteiskunnallinen tehtävä, johon kuuluu tasapainoilu tuen ja kontrollin välillä, sillä lastensuojelutyössä on valta ja mahdollisuus puuttua perheen asioihin lapsen hyvän kasvun ja kehityksen turvaamiseksi (emt., 244).

Lastensuojelussa käytetään viranomaisvaltaa, ja siten vallan käyttö perustuu lakiin. Lastensuojelun päätöksentekoa määrittävät lastensuojelun säännökset ja periaatteet, hyvän hallinnon periaatteet sekä perus- ja ihmisoikeudet. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän on näin ollen huolehdittava lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen ja hänen vanhempiensa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikessa lastensuojelutyössä. (Hakalehto 2018, 390.)

Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostama kokonaisuutta, painottuen erityisesti pedagogiikkaan (Heinonen ym. 2016, 15;

Opetushallitus 2022). Varhaiskasvatus muodostaa esi- ja perusopetuksen kanssa lasten hyvinvointia, hoivaa ja oppimista edistävän kokonaisuuden (Hallituksen esitys 224/2021). Lain mukaan lapsella on oikeus osallistua varhaiskasvatukseen kokopäiväisesti, kun se on tarpeellista lapsen kehityksen, tuen tarpeen, perheen olosuhteiden tai lapsen edun vuoksi (Hakalehto 2018, 273; Heinonen ym. 2016, 152). Heinosen ym. (2016, 40) mukaan subjektiivinen oikeus takaa jokaiselle lapselle oikeuden olla varhaiskasvatuksessa hoidossa vähintään laissa määritetyn minimiajan.

Varhaiskasvatuslaissa (540/2018, 3§) varhaiskasvatuksen tavoitteiksi on muun muassa nimetty lapsen iän ja kehityksen mukaisen kokonaisvaltaisen kasvun, kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen, jolloin toimitaan yhdessä lapsen sekä lapsen vanhemman tai muun huoltajan kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi. Lisäksi varhaiskasvatuksen tehtävänä on varmistaa oppimista edistävä, terveellinen ja turvallinen kasvuympäristö, sekä varmistaa lapsen edun ja osallisuuden toteutuminen mahdollistamalla lapsen omaa itseään koskeviin asioihin vaikuttamisen. (Emt.) Varhaiskasvatuksessa tehtävän työn yksi tärkeä tavoite on Ovaskan (2004, 59) mukaan lapsen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehtiminen. Smith (2016, 49) toteaa, että sekä perheellä että varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lapsen kehityksen kannalta. Varhaiskasvatus antaa hyvät lähtökohdat elämälle, tukee vanhempia heidän kasvatustehtävässään ja auttaa lapsia saavuttamaan täyden potentiaalinsa, sekä ehkäisee vähävirikkeisen kasvuympäristön lisäämää riskiä lapsen kehitykselle. Repo ym. (2020) esittävät, että varhaiskasvatuksen laajempi sosiaalipoliittinen tehtävä liittyy sosiaalisen epätasa-arvon tasaamiseen ja lasten yhdenvertaisuuden vahvistamiseen.

Varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmissa korostuu erityisesti lapsen osallisuutta ja lapsilähtöisyyttä tukevien toimintamallien edistäminen (Ranta 2021, 12). Heinosen ym. (2016, 89) mukaan varhaiskasvatus edistää lapsen iän ja kehityksen mukaista kokonaisvaltaista kasvua, kehitystä, terveyttä ja hyvinvointia tarjoamalla kehittävän, oppimista edistävän, terveellisen ja turvallisen varhaiskasvatusympäristön. Lisäksi on tärkeää tunnistaa lapsen yksilölliset tuen tarpeet ja järjestää tarkoituksen mukainen tuki tarvittaessa monialaisessa yhteistyössä (emt). Varhaiskasvatuksessa laaditaan kaikille lapsille henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma, johon kirjataan tavoitteet varhaiskasvatuksen toteuttamiselle lapsen kehitykseen, oppimiseen ja hyvinvointiin liittyen, sekä toimenpiteet tavoitteiden toteuttamiseksi (Hakalehto 2018, 269; Räty 2019, 6).

Opetushallituksen (2022) mukaan huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa lapsensa kasvatuksesta, ja varhaiskasvatuksen tehtävä on tukea ja täydentää kotien kasvatustehtävää, sekä vastata omalta osaltaan lasten hyvinvoinnista. Tässä painottuu varhainen tukeminen, ja varhaiskasvatuksen merkitys ehkäisevänä toimintana (STM 2002, 11). Varhaiskasvatuksen jokapäiväiseen, vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön kuuluu lapsen terveyden ja kehityksen seuranta, vanhempien opastaminen lapsen perushoidossa, vanhempi - lapsi suhteen tukeminen, vanhempien opastaminen kasvatuksellisissa kysymyksissä, vanhempien tukeminen päivähoidon alkaessa, keskustelu vanhempien kanssa perheen arkielämän sujumisesta, sekä perhe-elämän ongelmien käsittely. (Emt.,

62.). Huoltajien kanssa tehtävän kasvatusyhteistyön tavoitteena on edistää lapsen kasvua, kehitystä, oppimista ja hyvinvointia (Ranta 2021, 41).

2.2 Yhteistyön paikka tutkimuskaupungissa: varhaiskasvatus lastensuojelun tukitoimena

Tämä tutkimus koskee erään Suomessa sijaitsevan suuren kaupungin lastensuojelua ja varhaiskasvatusta, joissa on paljon työntekijöitä eri alueilla. Tutkimukseen osallistuvat työntekijät painottuvat kahteen eri puolilla kaupunkia sijaitsevaan yksikköön, riippuen siitä, miltä alueelta tutkimuksen yhteyshenkilöt ovat. Tutkimukseen osallistuneiden ammattinimikkeitä ovat lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä (1), lastensuojelun sosiaalityöntekijä (3), varhaiskasvatuksen erityisopettaja (3), varhaiskasvatuksen opettaja (7) ja varhaiskasvatuksen sosionomi (3). Olen anonymisoinut sekä kaupungin että työntekijät tutkimuslupani mukaisesti.

Varhaiskasvatus on Suomessa kaikille lapsiperheille tarjolla oleva yleinen palvelu. Gradussa tarkastelemani tilanne koskee lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelutyötä tilanteessa, jossa lastensuojeluasiakkuudessa oleva lapsi on hoidossa varhaiskasvatuksessa. Tässä ehkäisevä lastensuojelu ja varhainen tukeminen ja varhainen puuttuminen ovat keskeisiä periaatteita.

Heinosen ym. (2016) mukaan varhaisella tukemisella tarkoitetaan sekä lapsen varhaisvuosina tapahtuvaa tukemista, että mahdollisimman varhaisessa vaiheessa käynnistyvää tukea, joten varhaiskasvatus toteuttaa varhaista tukemista ja ennaltaehkäisevää lastensuojelua perustehtävänsä kautta periaatteessa kaikkien lasten osalta. Ehkäisevän lastensuojelun lähtökohtana lapsen kasvun ja kehityksen turvaaminen sekä vanhemmuuden tukeminen. Varhaiskasvatuksen keskeinen tehtävä ennaltaehkäisevässä työssä, on lapsen tuen tarpeiden tunnistamisessa mahdollisimman varhain.

Huhtasen (2004) mukaan varhaisella puuttumisella tarkoitetaan lapsen asioihin tarttumista silloin, kun aikuisella herää huoli lapsen hyvinvoinnista, kehityksestä, elämäntilanteesta ja olosuhteista.

Varhainen puuttuminen sisältää sekä ennalta ehkäisevän (preventio) että korjaavan (interventio) toiminnan. Moniammatillinen lähestymistapa on varhaisen puuttumisen keskeinen piirre, ja siinä tarvitaan yhteistyössä toimivia asiantuntijoita. Varhaisella puuttumisella pyritään ennaltaehkäisemään riskejä, jotka voisivat vaarantaa lapsen hyvinvointia. (Emt., 188–190.) Heinonen ym. (2016) toteavat, että lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen yhteinen päämäärä on lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistäminen. Ehkäisevään työhön varhaiskasvatuksessa kuuluvat

käytännössä pedagogiset järjestelyt ja rakenteelliset tukitoimet, kuten kasvatuksellinen työ, avustajat ja ryhmämuutokset (emt., 177).

Lapsen tuen tarpeen havaitseminen edellyttää lapsen kehityksen hyvää tuntemista, ja varhaiskasvatuksessa lapsen havainnointi ja kehityksen etenemisen seuraaminen ovat päivittäistä toimintaa. Varhaiskasvatuksen on tärkeää olla tietoinen sen roolista avohuollon tukitoimena, lastensuojelun odotuksista, sekä lapsen ja vanhempien tuen tarpeista. (Heinämäki 2005, 11–83.) Pölkki & Vornasen (2015) mukaan varhaiskasvatus voi olla lastensuojelun tukitoimi lapselle, jonka kehitys on vaarantunut, tai mikäli vanhemmalla on uupumista, mielenterveyden haasteita, päihteiden väärinkäyttöä tai vanhemmuuden ongelmia. Tällöin varhaiskasvatuksen rooli tukitoimena kirjataan lapsen asiakassuunnitelmaan, ja vanhempia ohjataan informoimaan varhaiskasvatusta siitä, että he ovat lastensuojelun asiakkaita. Kahdellakymmenellä prosentilla lastensuojeluasiakkuudessa olevista lapsista on todettu olevan erityisen tuen tarpeita, kuten motorisen ja puheen kehityksen viiveitä (7

%), tai käyttäytymisen ja psykososiaalisen kehityksen ongelmia (13 %). (Emt., 581–585.)

O´Sullivanin (2017) mukaan varhaiskasvatuksella on pitkäkestoisia vaikutuksia lasten elämään sekä koulutuksellisesti että kokonaisvaltaisen sosiaalisen, emotionaalisen ja fyysisen kehityksen eli hyvinvoinnin osalta etenkin haavoittuvassa asemassa ja syrjäytymisuhan alla olevien lasten osalta.

Korkeatasoinen varhaiskasvatus voi hyödyttää etenkin maahanmuuttajataustaisia, köyhyydessä eläviä ja vähemmistökielisiä lapsia (emt.). Davies ym. (2021) ovat todenneet varhaiskasvatuksen vaikuttavan lapsen kognitiiviseen kehitykseen kielellisen kehityksen ja toiminnan ohjauksen osalta etenkin heikommassa asemassa olevien lasten kohdalla. Lumsdenin (2018) mukaan varhaiskasvatuksen tehtävä lastensuojelun tukitoimena on luoda turvallinen ja tukeva kasvuympäristö lapsille, jotka ovat kohdanneet haitallisia lapsuuden kokemuksia. Lisäksi tehtävänä on myös lasten kaltoinkohtelun tunnistaminen ja siihen puuttuminen (emt.). Pölkki ja Vornanen (2015, 586) esittävätkin että varhaiskasvatuksen tehtävä lastensuojelun tukitoimena on lapsen tarpeiden turvaaminen ja vanhempien tukeminen.

Smithin (2016) mukaan on tärkeää, että kaikki lapsen elämään kuuluvat yhteisöt, kuten lastensuojelu ja varhaiskasvatus, ovat sensitiivisiä ja turvaavat yhdessä myös lapsen oikeuksien toteutumisen.

Siihen kuuluvat lapsen suojeleminen fyysiseltä ja henkiseltä väkivallalta, erityisen suojan, turvallisuuden ja syrjimättömyyden tarjoaminen, lapsen selviytymisen ja kehityksen tukeminen, parhaan mahdollisen terveydenhoidon ja koulutukseen pääsyn turvaaminen. Lisäksi niiden tehtävänä

on antaa tietoa, ja suojata lapsen oikeutta yksityisyyteen ja itsensä ilmaisemiseen. Näiden kautta he tukevat lapsen kehitystä, ja auttavat häntä saavuttamaan täyden potentiaalinsa. (Emt., 93–94.) Heinosen ym. (2016) mukaan vanhemmuutta voivat kuormittaa monet erilaiset tekijät.

Vanhemmuuden tuen tarpeet voivat liittyä lapsen kehitykseen tai vanhempana toimimiseen, omaan jaksamiseen ja erilaisiin perhetilanteisiin. Näihin voivat liittyä vanhemmuuden epävarmuus, huoli taloudellisesta tilanteesta, stressi, työn ja perheen yhteensovittaminen tai parisuhteen ongelmat.

Lisäksi perheen muihin lapsiin liittyvät asiat, yksinhuoltajuus, sekä yhteiskunnan tasolla terveyden ja hyvinvoinnin epätasaisuus voivat synnyttää perheiden tuen tarvetta. Tällaisissa tilanteissa varhaiskasvatuksella on tärkeä merkitys kasvatustehtävän jakajana ja perheen tukiverkostona toimijana. Maahanmuuttajataustaisille perheille varhaiskasvatus voi tarjota tukea perheen kotoutumisessa ja kasvatuksellisissa asioissa. (Emt., 182–184).

Varhaiskasvatus on Suomessa yleinen ja universaali kaikille perheille tarjolla oleva palvelu, ja myös lastensuojelun tarvearvioitu erityispalvelu. Lastensuojeluasiakkuudessa olevalla lapsella voi olla erityisiä tuen tarpeita, mutta asiakkuus voi syntyä myös vanhemman tarpeista, tai molemmista vanhemmista johtuvista syistä. Varhaiskasvatus voidaankin nähdä tavoitteellisena lastensuojelun työmenetelmänä sosiaalisesti haavoittuville lapsille ja heidän vanhemmilleen. (Pölkki & Vornanen 2015, 581–594.)

Yhteinen työskentely lapsen asioissa

Lastensuojelutyöhön kuuluu monialainen tuen ja hoidon tarpeen arviointi, yhteistoiminnallinen työskentely, sekä yhteisistä toimintatavoista ja asiantuntijuuden jakamisesta huolehtiminen ja toimintamallien kehittäminen (THL 2022d). Lastensuojelun tekemissä huolellisissa tilannearvioissa on keskeistä lapsen ja hänen läheistensä tuottama tieto. Lapsen ja perheen ympärillä työskentelevien toimijoiden yhteisenä tavoitteena on lapsen ja perheen auttaminen. Toimijoilla voi kuitenkin olla erilaiset tavat ja kulttuurit, sekä erilaiset puhe- ja jäsentämistavat, jolloin lapsen etu työn yhteisenä tavoitteena saattaa pirstaloitua, ja sitä voidaan painottaa eri tavoin. Työskentely pysyy johdonmukaisena ja hallittavana, kun suunnitelmat lausutaan ääneen ja dokumentoidaan yhdessä eri toimijoiden kanssa. Sosiaalityöntekijältä vaaditaan tähän liittyen vahvaa sisällöllistä osaamista, sekä taitoa toimia asiantuntijatiimin ohjaajana muiden osaamista hyödyntäen. (Heinonen & Sinko 2013, 121–126.)

Lastensuojelussa tavoitellaan aina mahdollisimman avointa ja ennakoitavaa yhteistyötä (Heinonen ym. 2019, 179) ja päätöksen teossa hyödynnetään tarkoituksenmukaisesti muiden ammattiryhmien asiantuntemusta (Räty 2019; THL 2021e). Sosiaalityöntekijä arvioi säännöllisin väliajoin yhdessä lapsen, perheen ja muiden toimijoiden kanssa lapsen ja perheen tilannetta sekä asiakassuunnitelmaa.

Arvioinnissa tarkastellaan suunnitelmassa sovittujen tavoitteiden toteutumista, sekä toimenpiteiden ja auttamisen vaikutuksia lapsen ja perheen elämään sekä sosiaaliseen toimintakykyyn. Lisäksi arvioidaan asiakkuuden jatkumista tai päättämistä, ja tarvittaessa ryhdytään kiireellisiin tukitoimiin.

(Emt.)

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2021f) mukaan sosiaalityöntekijät arvioivat lastensuojelun tarvetta ja lapsen edun mukaista toimintaa. Näiden tehtävien tueksi on erittäin tärkeää ja hyödyllistä saada tukea muiden ammattilaisten asiantuntemuksesta, kuten varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatus voi auttaa tarvittaessa sosiaalityöntekijää oman perustehtävänsä ja mahdollisuuksiensa mukaisesti.

(Emt.) Lastensuojelun laatusuositus (STM 2019) velvoittaa lastensuojelua neuvottelemaan yhdessä muiden viranomaisten kanssa lapsen edun tukemisesta ja vanhempien auttamisesta heidän kasvatustehtävässään. Palvelujen tulee muodostaa lapsen ja perheen kannalta mahdollisimman ehjä kokonaisuus, minkä vuoksi lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen työn yhteensovittaminen on olennainen osa lastensuojelun laatua. Yhteistyön sekä työn- ja vastuunjaon selkiyttäminen, sekä tuen suunnitelmallinen toteuttaminen on tärkeää heti työskentelyn alkuvaiheesta alkaen. (Emt., 22–23.) Kurttila (2018, 100) on tuonut esiin, että esimerkiksi lapsen mielipiteen selvittämisessä voidaan etenkin pienten lasten kohdalla käyttää välillisiä menetelmiä, jolloin tietoa kerätään lapsen päiväkodista. Pätäri (2018, 115) kannattaa myös toisen suuntaista osaamisen jakamista eli lastensuojelun erityistason osaamisen viemistä enemmän peruspalvelujen tueksi lasten kasvu- ja kehitysympäristöihin, kuten päiväkotiin.

Varhaiskasvatuslaissa (540/2018, 7§, 15d§), lastensuojelulaissa (2007/417, 26§, 31§) ja sosiaalihuoltolaissa (1301/2014, 41§) säädetään monialaisesta yhteistyöstä. Sekä sosiaalityö että varhaiskasvatus voivat olla yhteistyössä aloitteen tekijänä ja neuvottelun järjestäjänä. Mikäli lastensuojeluasiaan liittyvän tuen arvioiminen ja toteuttaminen sitä vaativat, on muiden tahojen osallistuttava pyynnöstä palvelutarpeen arvioinnin tekemiseen ja asiakassuunnitelman laatimiseen.

Jos tarpeen arvioiminen varhaiskasvatuksessa edellyttää sosiaalihuollon viranomaisen asiantuntemusta, on arvion tekemiseen osallistuttava varhaiskasvatuksen pyynnöstä (muutos Vkl 2021/1183, 15d§). Sosiaalihuoltolain 39 §:ssä säädetään puolestaan yhteisen suunnitelman laatimisesta. Rädyn (2019, 327) mukaan monialainen yhteistyö voi johtaa tällaisen suunnitelman

tekemiseen. Tällöin siihen kuuluvien viranomaisten tulee myös omissa suunnitelmissaan huomioida tarpeet, joita lastensuojelun yhteistyö edellyttää. Mikäli lastensuojelun sosiaalityöntekijä on arvioinut lastensuojelulain 36 §:n perusteella palveluja välttämättömiksi lapsen terveyden ja kehityksen kannalta, merkitään ne myös lastensuojelun asiakassuunnitelmaan. (Emt.)

Lapsen Aika -raportin mukaan lasten ja perheiden tuen tarpeen tunnistaminen on tärkeää, jotta yksilöllinen ja varhainen puuttuminen toteutuvat, ja lapset ja perheet saavat tarpeisiinsa soveltuvaa oikea-aikaista tukea. Tämä edellyttää ammattilaisilta luottamusta, toimintatapojen rakentamista ja toimimista yli organisaatiorajojen, sekä asiakasta koskevan tiedon yhteistä jakamista. (OKM & STM 2019, 27.) Systeemisen työtavan lähtökohtana on ympäristön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen huomioiminen perheenjäsenen tai perheen oireiluun. Lastensuojelun moniulotteisia ongelmia voidaan tällöin pyrkiä hoitamaan osittain tekemällä yhteistyötä lasta hoitavan tahon kanssa.

Työskentelyssä pyritään tämän osa-alueen positiivisen merkityksen vahvistamiseen, sekä moninäkökulmaisuuden ja -osaamisen hyödyntämiseen. (Sudenlehti & Uusitalo 2018, 17–21.) Lastensuojelulla ja varhaiskasvatuksella on omat ammatilliset tehtävänsä, ja niihin liittyvät vastuunsa lastensuojeluasiakkuudessa olevan lapsen kanssa työskennellessä. Yhdessä toimijat toteuttavat lapsen ja perheen varhaista tukemista ja ennaltaehkäisevää työtä tilanteessa, jossa varhaiskasvatus on lastensuojeluasiakkuudessa olevan lapsen tukitoimi. Varhaiskasvatuksella on lastensuojelun tukitoimena tehtävä edistää lapsen myönteistä kehitystä ja tukea perheitä heidän kasvatustehtävässään. Varhaisella puuttumisella pyritään ennaltaehkäisemään lapsen hyvinvointia vaarantavia riskitekijöitä. Yhteisenä päämääränä on lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistäminen, sekä vanhempien ja perheen voimaantuminen.

3 NÄKÖKULMIA MONIALAISEEN YHTEISTYÖHÖN

Tässä osiossa tarkastelen monialaisen yhteistyön käsitteitä ja ulottuvuuksia, sekä monialaisen yhteistyön toteutumista lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välillä. Lisäksi tarkastelen monialaisen yhteistyön kriittisiä tekijöitä lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisessä yhteistyössä. Sen jälkeen käsittelen tiedon vaihtamista lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välillä, sekä lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen väliseen tiedon vaihtamiseen liittyviä haasteita.

Tutkimukseni kohteena on kahden eri ammattiryhmän välinen, perus- ja erityistason palveluiden välinen yhteistyö. Eri alojen toimijoiden välistä yhteistyötä voidaan tarkastella eri käsittein, kuten moniammatillinen yhteistyö ja monialainen yhteistyö (Mahkonen 2018). Käytän gradussani monialaisen yhteistyön käsitettä, sillä lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välinen yhteistyö edellyttää yhteistyön tekemistä yli organisaatiorajojen. Tällä hetkellä valtakunnallisesti kehitteillä olevassa perhekeskustoimintamallissa sovitetaan verkostomaisessa työskentelyssä yhteen lasten ja perheiden palvelut, ja varhaiskasvatus on perhekeskuspalvelujen keskeinen yhteistyötaho (Hastrup ym. 2021; THL 2022b). Tulevaisuuden perhekeskuksen palvelukokonaisuudessa lastensuojelu kuuluu erityistason sote-palveluna sosiaali- ja terveyspalvelujen hyvinvointialueelle, ja varhaiskasvatus sivistystoimen palveluna kunnan hyvinvointialueelle (THL 2022d). Käytän myös yhteistyö käsitettä kuvaamaan yleisesti yhteistä työskentelyä ja siihen liittyviä käytäntöjä.

Tulososiossa käytän myös yhteistyökenttä käsitettä kuvaamaan työskentelyaluetta, jossa yhteiset käytännöt toteutuvat.

3.1 Monialaisen yhteistyön käsitteet ja ulottuvuudet

Moniammatillisessa yhteistyössä voi olla mukana asiantuntijoita useista eri organisaatioista ja ammattikunnista (Mönkkönen ym. 2019, 9), ja sen tavoitteena on rakentaa yhteinen tietämys jostakin asiasta (Kekoni ym. 2019, 16). Moniammatillisen työn rajapinta käsitteellä tarkoitetaan eri työtehtävien välimaastoon jäävää raja-aluetta (emt.). Keskeisiä käsitteitä, joilla monen eri alan toimijoiden välistä moniammatillista ja monitieteistä yhteistyötä usein kuvataan, ovat yhteistyö, yhteistoiminta, dialoginen vuorovaikutus ja rajojen ylittäminen (Mönkkönen ym. 2019, 13).

Yhteistyötä voidaan kuvata vuorovaikutuksen vaihtoalueena, asiakkaiden ja ammattilaisten yhteistoiminnallisuutena, jaettuna asiakkuutena ja jaettuna asiantuntijuutena (Kekoni ym. 2019, 16).

Ennakointidialogeja, kuten moniammatillinen dialogi voidaan käyttää työntekijöiden työn- ja

vastuunjaon selkeyttämiseen ja toiminnan suunnitteluun (Karapalo 2020). Saastamoinen (2016, 59) käyttää käsitettä moniviranomaisyhteistyö, joka kuvastaa sitä, että kullakin toimijalla on oma lakisääteinen tehtävänsä sekä laissa säädetyt toimivaltuudet ja rajat.

Kahden eri organisaation rajapintatyöskentelyä voidaan tarkastella myös monialaisen käsitteistön kautta. ”Monialaisella yhteistyöllä tarkoitetaan asiakkaan, hänen läheistensä ja eri ammattilaisten yhdessä toimimista asiakasprosesseissa joko yhden organisaation sisällä tai yli organisaatiorajojen”

(Hietamäki ym. 2017, 418; Kekoni ym. 2019, 29; Raitakari ym. 2019, 6). Instituutioiden väliin jäävällä toiminnan ja kommunikaation alueella toteutetaan yhteisen asiakkaan auttamistyötä, jossa muodostuu käytäntöjä myös yksiköiden rajalle. Tätä kahden erillisen toimijan yhteysprosessia voidaan hyödyntää asiakkaan kanssa työskennellessä kokonaiskuvan saamiseksi. Tehtäväalueella yksiköiden perustehtävän rajat säilyvät, vaikka yhteinen tehtäväalue tunnistetaan. (Kiuru & Metteri 2014, 162–165.)

Moniammatillinen työskentely edellyttää toisen toimijan työalueen ja työtapojen ymmärtämistä (Mönkkönen ym. 2019, 47). Kekoni ym. (2019) ovat nimenneet moniammatillisen työskentelyn osa- alueiksi keskinäisen riippuvuuden, uudelleen luodut ammatilliset toimintatavat, joustavuuden, tavoitteiden yhteisen omistajuuden ja prosessin reflektoinnin. Jokaisella ammattilaisella tulisi olla kyky ymmärtää oma roolinsa moniammatillisessa ryhmässä, sekä luottamus toisiin jäseniin ja näiden asiantuntemukseen. Työskentelyn sujumiseen vaikuttavat ammatillinen rooli, rakenteelliset tekijät, persoonalliset tekijät ja yhteinen historia. (Emt., 18–19). Raitakarin (2022) mukaan liittoutuminen onkin moniammatillisen yhteistyön perusedellytys.

Raitakari ym. (2019, 35) tiivistävät monialaisen yhteistyön käsitteen ja monialaisen yhteistyön edellyttämän rajojen ylittämisen seuraavasti: ”Monialaisella yhteistyöllä tarkoitetaan asiakkaan, hänen läheistensä, sisote (sivistys- ja terveys- ja sosiaalialan) -ammattilaisten ja kolmannen sektorin toimijoiden yhdessä toimimista yksittäisissä asiakasprosesseissa joko yhden organisaation sisällä tai yli organisaatiorajojen. Yhdessä toimitaan tilannekohtaisesti valittujen yhteistyömuotojen mukaisesti. Integroiva työtapa tarkoittaa työskentelyä, jonka lähtökohtana on sekä sisote-palveluiden yhteensovittaminen että eri toimijoiden yhdessä toimiminen asiakkaan kanssa hänen tilanteensa ja arjen sujuvuuden parantamiseksi sekä toimintakyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden lisäämiseksi.”

Lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisen monialaisen yhteistyön kriittiset tekijät

Lastensuojelun tulee olla luonteeltaan huolellisesti kohdennettua, suunnitelmallista, tavoitteellista ja yhdessä eri toimijoiden kanssa toteutettua lasten ja perheiden auttamista (Heinonen 2016, 260).

Pölkin (2016, 262) mukaan ehkäisevän lastensuojelun tarkoituksena on lapsen kasvun, kehityksen ja hyvinvoinnin turvaaminen ja edistäminen, sekä vanhemmuuden tukeminen ja ongelmien syntymisen ja syvenemisen ehkäiseminen. Tämän lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun haasteena on avuntarpeen oikea-aikainen ennakointi, sekä tuen ja muiden väliintulojen ajoitus ja toteutus. Tämä edellyttää auttajien ja instituutioiden resonoimista samassa tahdissa. Asiantuntijuusalueiden uudelleen muotoiluihin voi sisältyä myös jännitteitä, ja näkemykset eri ammattiryhmien vastuista ja tehtävistä vaihtelevat suuresti. Sosiaalityön rajoja ylittäviä ammattikäytäntöjä voidaan kuitenkin käyttää vahvuutena ja mahdollisuutena entistä monipuolisemmin myös ehkäisevässä lastensuojelutyössä. (Emt.)

Heinosen (2016) mukaan lastensuojelussa perustellaan päätöksiä ja ratkaisuja lapsen edun käsitteellä.

Lapsen edun määrittäminen, ja sen monitulkintaisuus ja moniselitteisyys, voivat kuitenkin aiheuttaa yhteistyösuhteissa hämmennystä. Lapsen etua voidaan tarkastella esimerkiksi lapsen oikeuksien näkökulmasta, ja tällöin lapsen kanssa tekemisissä olevien yhteistyötahojen tulee olla tietoisia lapsen oikeuksista ja velvollisuuksista. (Emt., 243.) Hakalehto (2018, 96–99) kohdistaa kritiikkiä lastensuojelun päätöksentekoon liittyvään subjektiiviseen harkintaan ja vaatii lapsen edun toteutumista myös päätöksenteossa. Soveltamisen haasteet liittyvät hänen mukaansa osin siihen, että sitä työssään tulkitsevat ammattilaiset eivät ole välttämättä saaneet koulutuksessaan valmiuksia oikeusnormien tulkintaan. Kyseisen arvioinnin ja päätöksenteon on perustuttava nimenomaan asiassa sovellettavaan lainsäädäntöön, eikä esimerkiksi sosiaalityön tai kasvatustieteen näkemykseen lapsen edusta, vaan loppukädessä oikeudellisesti säännellyssä päätöksenteossa tulee noudattaa oikeudellisen harkinnan periaatteita. (Emt., 100.)

Kekonin ja kirjoittajakumppaneiden (2019) mukaan moniammatillisen työskentelyn esteitä ovat resurssien ja ajan puute, työntekijöiden kuormittuneisuus ja kiire, arvostuksen ja uskalluksen puute.

Ammattien väliset valtakysymykset ja erilaiset asetelmat tiimissä tai ryhmässä estävät myös omien näkemysten esiin tuomista. Esteenä voivat olla myös organisaation ohjeistukset moniammatillisen yhteistyön tekemisestä eli rakenteisiin liittyvät taloudelliset ja ajalliset resurssit, samoin kuin ammattilaisten erilaiset tietoperustat, arvot ja kulttuurit. (Emt., 21–25.) Yhteistyöhön sitoutumista lisää Muukkosen (2016) mukaan perheen, lastensuojelun ja yhteistyökumppanin selkeä yhteinen tavoite. Lastensuojelun ja yhteistyökumppanien epäselvyys tai selkeä erimielisyys työn kohteesta vaikuttaa tyytyväisyyteen ja sitoutumiseen negatiivisesti. Monialaisessa yhteistyössä tärkeää on

mutkaton yhteydenpito ja asioiden käsittely (emt., 244–245), joihin liittyvät sitoutuminen, vahva vuorovaikutusosaaminen ja hyvät yhteistyötaidot (Raitakari ym. 2019, 18). Integroiva työtapa ja yhteinen tiedonmuodostus edellyttävät tutkimusten mukaan vastavuoroisuutta, vastaamisherkkyyttä ja yhteistyösuhteen jatkuvuutta (Muukkonen 2016, 244).

Mönkkösen (2018) mukaan lasten kasvatus- ja auttamistyön tarkasteluun liittyvät asiantuntijakeskeisyys, asiakaskeskeisyys ja dialogisen suhteen merkitys. Pohdittavana ovat työntekijöiden yhteinen tiedonrakentaminen, vastavuoroinen kohtaaminen, erilaisten intervention merkitys, vastuu, luottamuksellisuus ja asiakkaan oma toimijuus. Lisäksi salassapito, konfliktien ratkaisu, valta, sekä eettiset jännitteet liittyvät siihen keskeisesti. Laaja-alaiseen asiantuntijaosaamiseen kuuluu osana moniammatillisten tiimien koordinointi, ja siinä kulloinkin tarvittava erityisosaaminen. Dialogisuuden näkökulmasta laaja-alaista substanssiosaamista, eli oman asiantuntija-alueen hallintaa tarkastellessa on oleellista se, kuinka ammattilainen käyttää omaa osaamistaan suhteessa muiden asiantuntijuuteen. (Emt., 13–25.) Toisen ammattikunnan osaamisen ja tiedon hyödyntäminen voi toisaalta syventää myös oman alan substanssiosaamista (Mönkkönen ym.

2019, 71). Dialogisen asiantuntijuuden toteutuminen edellyttääkin sosiaalityöntekijän rehellisyyttä, avoimuutta, luottamusta ja avointa vallankäyttöä perusteluineen (Sinko 2004, 142).

Muukkosen (2016) tutkimuksessa varhaiskasvatuksen näkökulma oli se, ettei se katsonut puheeksi ottamista omaksi tehtäväkseen, tai ei kokenut osaavansa ottaa asioita puheeksi vanhempien kanssa.

Yhteistyöhön sisältyvä kontrolli saattoi vähentää vanhemman sitoutumista ja luottamusta, ja toisaalta tietynlainen kontrolli kannusti vanhempia muutokseen. Lastensuojelussa luottamusta synnytti vanhempien avoimuus ja rehellisyys ongelmiensa suhteen. Luottamusta lisäsivät yhteiset tavoitteet ja keinojen löytäminen niiden saavuttamiseen, mielipiteiden kuunteleminen, huomioiminen ja myönteinen palaute. Nämä myös sitouttivat osapuolia yhteiseen työskentelyyn. (Emt., 246–248.) Yhteistyöstä huolimatta kaikki toimijat eivät ole välttämättä tietoisia toisistaan, ja yhteydenpito voi olla heikkoa, toiminta päällekkäistä, ristiriitaista ja koordinoimatonta. Lastensuojelun sosiaalityöntekijällä on haasteellinen tehtävä työskentelyn koordinoimisessa, voimavarojen yhdistämisessä eri toimijoiden välillä, sekä eri sektoreiden toimijoiden työskentelyn yhdistämisessä.

(THL 2021f.) Lyyra ja Salmela (2004) tuovat esiin, että verkostopalaverit ovat tärkeitä myös päivähoidon näkemyksen lasten ja vanhempien tilanteesta eteenpäin välittämiseksi, sillä päiväkodin työntekijät ovat usein hyvin läheisessä ja pitkäkestoisessa suhteessa lapsen kanssa (emt., 24).

Varhaiskasvatuksen työntekijöillä on ilmoitusvelvollisuus salassapitosäännösten estämättä, mikäli he saavat tehtävässään tietää lapsen hoidon ja huolenpidon tarpeista tai kehitystä vaarantavista olosuhteista, tai mikäli lapsen oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelutarpeen selvittämistä (LsL 2007/417, 25§). ”Huolen vyöhykkeistö” -kaaviota (ks. Arnkil ym. 2003, 4) voidaan käyttää välineenä työntekijän kokeman huolen, lapsen tuen tarpeen, auttamisen riittävyyden, lisävoimavarojen tarpeen ja puheeksi ottamisen arvioimisessa eri hallinnon alojen työntekijöiden välillä (Eriksson & Arnkill 2012, 25; Heinämäki 2005, 96). Lastensuojeluasiakkaan kanssa työskennellessä tulkitseminen siitä, mitä milloinkin tulee tehdä, on haastavaa, ja vaihtelee paljon. Puuttumiskriteereissä tätä tarkastellaan kunkin ammattiryhmän oman perustehtävän näkökulmasta. (Arnkil 2005, 188–190.) Haastavin tilanne työntekijällä on huolen ollessa harmaalla vyöhykkeellä, sillä siellä arvioidaan lastensuojeluilmoituksen tekemisen tarvetta, omaa toimintaa ja muiden toimijoiden mukanaoloa.

Harmaa vyöhyke vaatii yhteistyön tekemistä, tilanteen selkiyttämistä ja tukitoimien suunnittelua.

(Eriksson ym. 2006, 8.) Heinämäen (2005) mukaan varhaiskasvatuksen henkilöstön ei tarvitse arvioida, syntyykö huolen ilmoituksesta lastensuojelun tarve. Pääasia on, että huoli siirtyy lastensuojelun arvioitavaksi (emt., 82). Toimijat voivat ottaa huolen puheeksi kunnioittavalla tavalla myös vanhemman tai muun huoltajan kanssa dialogisen huolen puheeksi ottamisen periaatteen mukaisesti, rakentaen samalla luottamusta ja avointa yhteistyötä (THL 2022e).

3.2 Tiedon vaihtaminen monialaisen yhteistyön edellytyksenä

Tiedonvaihto -osiossa tarkastelen lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen väliseen tiedon vaihtamiseen liittyviä ohjeistuksia ja lainsäädäntöä, sillä tiedon vaihtaminen on toinen tutkimustehtävä gradussani.

Tiedon vaihtaminen, lainsäädäntö ja ohjeistukset ovat keskeisiä tekijöitä lastensuojeluasiakkuudessa olevan lapsen lastensuojelutarpeen arvioimisessa ja interventioihin ryhtymisessä, varhaisessa lapsen ja perheen tukemisessa, sekä yhteistyön toteuttamisessa varhaiskasvatuksen ollessa lastensuojelun tukitoimi. Rajaan tarkastelusta ulos yleisen lastensuojeluilmoituksen teko velvollisuuden, sekä tietojen luovuttamisen muussa, kuin yhteistyöhön liittyvässä yhteydessä. Lisäksi rajaan tarkastelusta pois lapsen ja perheen näkökulman tiedon vaihtamisessa johtuen tutkimustehtävästä. Käytän gradussani tiedonvaihdon käsitettä, sillä se kuvaa mielestäni hyvin tiedon merkitystä usean toimijan työn näkökulmasta. Gradun edetessä on vahvistunut käsitys siitä, ettei lastensuojelun ja varhaiskasvatuksen välisen sujuvan yhteistyön edellyttämä tieto ole yksisuuntaista, vaan vuorovaikutteista ja molempiin suuntiin kulkevaa.

Edwardsin (2017) mukaan käytännön rajat ylittävään monialaiseen yhteistyöhön tarvitaan jaettua asiantuntijuutta, yhteistä tietoa ja yhteistä toimijuutta. Näihin liittyen työntekijältä edellytetään kykyä työskennellä suhteessa muihin kompleksisten ongelmien parissa. Sosiaaliset valmiudet auttavat suhteen luomisessa, ja muiden ammattiryhmien asiantuntemuksen hyödyntämisessä.

Organisaatioiden toimintamallit tulee suunnitella siten, että ne mahdollistavat osaltaan joustavat yhteistyömuodot. Lisäksi vaaditaan muiden ammattiryhmien käyttämien sanojen merkitysten ymmärtämistä eri yhteyksissä. Asiantuntijuus tarkoittaa nimenomaisesti yhteyksien rakentamista, ja oman tiedon integroimista muiden käsityksiin, sekä heidän oman työnsä hoitamisen kannalta tärkeään tietoon. (Emt., 8–9.) Kekoni ym. (2019) toteavat, että onnistunut työskentely edellyttää aikaa, avoimuutta, myönteistä suhtautumista, yhteistyön merkityksen ymmärtämistä ja halua tehdä yhteistyötä eri ammattilaisten kanssa, rajojen ylittämistä, riittävää perehtymistä ja tiedon rakentamista yhdessä muiden kanssa, selkeiden tavoitteiden asettamista, sitoutumista, tietojen ajantasaisuutta, sekä työn arviointia ja palautteen saamista. Innovatiivista yhteistä työskentelyä edistää kaikkien osapuolten huomioiduksi tuleminen, sekä erilaisten näkökulmien hyväksyminen, yhteisen suunnan hahmottuminen ja työnjaon selkiytyminen. (Emt., 22–39.)

Yhteisellä tiedolla tarkoitetaan erityisesti tietoa siitä, mikä on tärkeää kunkin ammattiryhmän työskentelyn näkökulmasta, sekä ymmärrystä eri ammattiryhmien motiiveista, jotka vaikuttavat heidän työskentelyynsä. Yhteinen tieto on voimavara, joka luo vastuullisuutta yhteistyöhön monimutkaisten ongelmien kanssa työskennellessä. Se voi esimerkiksi vahvistaa opettajien ymmärrystä siitä, miksi sosiaalityöntekijä tarvitsee aikaa perheen vahvistamiseen ennen keskeisten päätösten tekemistä, ja samoin sosiaalityöntekijä voi alkaa tämän tiedon myötä nähdä yhteyksiä koulunkäynnin ja sosiaalisen osallisuuden välillä. Ymmärrys luodaan ajan myötä vuorovaikutuksessa tunnistamalla yhteiset tavoitteet, kuten lapsen hyvinvointi. Siihen liittyy olennaisesti ammatillisista arvoista ja motiiveista keskustelu, jossa sallitaan omaan työskentelyyn liittyvien tulkintojen, ehdotusten ja perustelujen avoin ilmaiseminen. Yhteisen tiedon jakaminen on tärkeää erityisesti, mikäli tarvitaan nopeaa toimintaa lapsen turvaamiseksi. (Edwards 2017, 9–11.)

Saastamoisen (2016) mukaan lapsen tilanteen arvioimiseen lastensuojelussa tarvitaan monialaista asiantuntemusta. Keskeisesti yhteistyöhön ja tiedon vaihtamiseen liittyy kullakin taholla oleva tieto, eri toimijoiden asiantuntemuksen yhdistäminen, sekä vastuun jakaminen toimivaltuuksien mukaisesti (emt., 60). Tulensalo (2016, 265) tuo esiin, että lastensuojelun tiedonintressi voi liittyä tiedon saamiseen päätöksentekoa ja arviointia varten, tai lapsen oman selviytymisen tueksi. Hakalehdon (2018) mukaan hallinto-oikeuden suhteellisuusperiaate velvoittaa lastensuojelussa toimivia

käyttämään lievimpiä riittävän puuttumisen keinoja, sekä vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla tuen tarpeeseen. Puuttumisen on oltava riittävää, mikä edellyttää lapsen tilanteen tunnistamista ajoissa. Lapsen etu eli lapsen oikeuksien toteutuminen on aina ensisijalla, ja toisaalta on varottava liian herkkää puuttumista lapsen ja perheen oikeuksiin, mikäli laissa määritellyt edellytykset eivät täyty. (Emt., 387.)

Valvira (2021) toteaa, että kaikilla lasten ja perheiden kanssa työskentelevillä on vastuu lasten ja perheiden hyvinvoinnista sekä haasteiden mahdollisimman varhaisesta tunnistamisesta.

Lastensuojeluilmoituksen tekemisestä säädetään lastensuojelulaissa (emt.). Saastamoisen (2016) mukaan on tärkeää tunnistaa ja arvioida lapsen tilanne oikea-aikaisesti, kun lapsi tarvitsee tukea.

Monialainen asiantuntemus ja viranomaisten välinen yhteistyö on ehdoton edellytys lapsen kokonaisvaltaisen tilanteen arvioimiselle, ja lapsen suojelussa keskeistä on tietyn alan asiantuntemuksen lisäksi se, että asiantuntemus perustuu myös tietoisuuteen yksittäisen lapsen tilanteesta. (Emt., 41–64.)

Tiedon vaihtamisen haasteet ja lastensuojelun vaativuus

Thompson (2016) painottaa, että on ehdottoman tärkeää jakaa tieto lapsen riskissä olemisesta muiden toimijoiden kanssa yli organisaatiorajojen. Tiedon jakaminen ei ole kuitenkaan suoraviivainen prosessi, ja riskit, joissa lapset elävät, eivät ole selkeitä. Tiedon jakaminen ”oikein” on vaikeaa etenkin ratkaisevan ja tärkeän tiedon osalta. Tiedon jakaminen riippuu suhteista, sosiaalisista ja organisatorisista tekijöistä, ja lapsen riskissä olemisen tunnistaminen on kompleksista. Tiedon vaihtamiseen liittyvät riippuvuudet ja kytkennän voivat olla tilanteen arvioimisen näkökulmasta sekä turvallisuutta että riskejä tuottavaa riippuen siitä, kuinka tiedon vaihtaminen tapahtuu. Lisäksi lastensuojelussa on kompleksiset systeemit tiedon prosessoinnille tilanteissa, joissa tietoa vastaanotetaan muilta ammattiryhmiltä. (Emt., 17–16, 181–182.) Huuskosen (2014) mukaan sosiaalityöntekijät käyttävät tietoa valikoiden asiakasprosessien eri vaiheissa, ja yksi syy tietoiseen tiedonvalikointiin on arvio tiedon relevanttiudesta jatkon kannalta.

Sinkon (2004) mukaan lastensuojelun lähtökohtana on vahva lapsen etu -ajattelu rankkojen interventioiden kohdalla, ja päätöksenteolta vaaditaan tarkkaa dokumentointia ja lastensuojelutarpeen näytön osoittamista. Lapsen psyykkiseen kaltoinkohteluun tai laiminlyöntiin puuttuminen on lastensuojelussa vaikeaa, koska niiden seuraukset eivät ole selkeästi ”nähtävissä” ja dokumentoitavissa. Myös hoidon laiminlyönnin havaitseminen on vaikeaa, sillä lapsi ei yleensä itse

kerro laiminlyönnistä. Huostaanottoon ryhtyminen edellyttää lapsen terveyden tai kehityksen vakavaa vaarantumista, ja päätöksentekoon liittyvän tiedon on oltava avointa ja perusteltua. (Emt., 37–87, 142.) Olszowy ym. (2020) toteavat lastensuojelutyössä riskin arvioinnin esteiden liittyvän yksilö-, organisaatio- ja systeemitasolle. Tiedonvaihdon esteitä ovat resurssipula, toimintaperiaatteiden ja riskinarviointimenetelmien puute, informaation jakamisen ongelmat ja riippuvuus työntekijästä. Työntekijätasolla tämä kytkeytyy suureen työmäärään, sekä itsevarmuuden, osaamisen ja kokemuksen puutteeseen. (Emt., 4.)

Kaltoinkohtelutapausten oikeusprosesseissa on Mönkkösen ym. (2019, 7) mukaan ilmennyt riittämätöntä yhteistyötä eri organisaatioiden avaintoimijoiden välillä, mikä on johtunut siitä, ettei huolta ole välitetty riittävästi eri toimijoille. Sosiaali- ja terveysministeriön (2017) mukaan lasta ja perhettä koskeva tieto pirstaloituu liiaksi eri toimialojen järjestelmiin, ja kokonaiskuva tilanteesta ja sen hoitamisesta jää usein vaillinaiseksi tai virheelliseksi. Käytännön työtä tekevillä työntekijöillä on tarve luoda kattavampi kokonaiskuva lapsen ja perheen tilanteesta, ja heidän asioidensa hoitamisesta, jotta osattaisiin tarjota oikeanlaista apua ja tukea. (Emt., 16.) Kekonin ym. (2019) mukaan asiakas- ja potilastietojen luovuttamisessa ja salassapidossa voi olla vaihtelevia käytäntöjä. Riittämätön tiedonsaanti voi hankaloittaa sosiaalityöntekijän työskentelyä ja päätöksentekoa, mutta tietojen luovuttamista sosiaalityöntekijälle voidaan varoa sen vuoksi, että tiedon jakamisen pelätään johtavan huostaanottoon. Toisaalta sosiaalityöntekijän kannanottaminen asioihin voi heikentyä sen vuoksi, ettei asiakkaan tilanteesta ole ajantasaista tietoa. (Emt., 25–26.)

Muukkosen (2016) tutkimuksesta ilmeni, että lastensuojelun yhteistyökumppanit toivovat usein avoimempaa tiedonvaihtoa kokonaiskuvan saamiseksi, mutta lastensuojelun työskentelyn näkökulmasta avoimempaa yhteistyötä ei aina nähdä tarpeelliseksi, ja tietoa halutaan myös rajata.

Yhteistyösuhde voi olla erilainen eri kumppaneiden kanssa vanhempien näkökulmasta.

Kasvatuskysymyksiä ja lapsen oppimiseen liittyviä asioita voidaan pitää perheen ja päiväkodin välisinä, ja lisäksi osaa lastensuojelun ja vanhempien välisistä asioista ei jaeta kaikkien yhteistyökumppaneiden kanssa yksityiskohtaisesti. Huolen puheeksi ottaminen voi olla haastavaa, sillä vanhemmat eivät aina välttämättä osaa pyytää varhaiskasvatuksesta tukea vanhemmuuteensa, eikä varhaiskasvatus osaa ottaa vanhempien huolia puheeksi. (Emt., 242–243.)

Saastamoisen (2016) mukaan lapsen tilanteen arvioiminen yhteistyönä on lapsen edun mukaista, ja tilanteen arvioimiseksi voidaan pyytää asiantuntemusta esimerkiksi lapsen päivähoidosta.

Lähtökohtana on, että yhteistyö perustuu lapsen ja hänen huoltajiensa suostumukseen, mutta

monialainen yhteistyö voi vaatia salassa pidettävien tietojen vaihtamista, ja tällöin toimijat voivat olla yhteydessä myös vastoin asiakkaan suostumusta (Räty 2019, 326). Sosiaalihuollon viranomaisten tiedonsaantioikeudet ovat laajat (STM 2017). Viranomaisten välisen yhteistyön toteuttamiseksi välttämättömiä tietoja voidaan luovuttaa ennen kaikkea sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000) säännösten mukaisesti. Toisen tahon asiantuntemuksen hyödyntäminen eli konsultaatio voi tapahtua joko kasvotusten, puhelimitse, kirjallisesti tai neuvotteluissa. Konsultaatiota pyytävä taho arvioi ja päättää, miten ja mitä tietoja hän hyödyntää tehtävänsä hoitamisessa. (Saastamoinen 2016, 57–67.)

Varhaiskasvatuksessa on tärkeää tunnistaa lapsen ja perheen elämään liittyviä riskitekijöitä, ja tukea suojaavia tekijöitä. Ehkäisevän työn näkökulmasta toimijoilta vaaditaan yhteistyötä ennaltaehkäisyssä, varhaisessa tunnistamisessa, tuen ja avun saannissa ja teon uusiutumisen ehkäisyssä. (THL 2021e.) Mahkosen (2018) mukaan varhaiskasvatuksessa lasta tai perhettä koskevat tiedot ovat aina lähtökohtaisesti salassa pidettäviä tietoja, ja lapsen vanhemmalta tai muulta huoltajalta on luontevaa pyytää suostumus perheen asian ilmaisemisesta muille tahoille. Monialaista työtä tehdessä on keskeistä kohdistaa huomio salassapitovelvoitteen asemasta siihen, milloin siitä voidaan poiketa. Lainsäädännöllisesti julkisuuslaki (621/1999) viittaa oikeuteen poiketa salassapidosta, jos asianosainen on antanut suostumuksensa siihen ja varhaiskasvatuslaki (540/2018) 41.2§ oikeuttaa välttämättömään tiedonsaantiin ja antamiseen muun muassa tuen tarpeen arvioimista varten. Varhaiskasvatuslain 41 §:ssä ei viitata asianosaiselta saatuun suostumukseen, joten julkisuuslain 26.1 §:n 1 kohtaan perustuen viranomainen voi antaa salassa pidettävästä viranomaisen asiakirjasta tiedon, jos siitä on laissa erikseen nimenomaisesti säädetty. (Emt., 161–168.)

Monialaisessa yhteistyössä on tavoitteena muodostaa tarvittava ja ajantasainen kokonaiskuva lapsen ja perheen tilanteesta (STM 2017, 16). Lastensuojelun toteuttaminen lapsen edun mukaisesti edellyttää lastensuojelun viranhaltijan asiantuntemuksen rinnalla muiden ammattiryhmien tietoja, ammattitaitoa ja osaamista (Saastamoinen 206, 74). Kiuru ja Metterin (2014) mukaan juridiset rakenteet määrittävät merkittävästi rajapinnalla tapahtuvaa työtä. Tätä instituutioiden väliin jäävää kommunikoinnin ja toiminnan aluetta voidaan kuitenkin hyödyntää asiakkaan kokonaistilanteen kartoittamisessa ja auttamisessa (emt., 167). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2021f) on linjannut, että sosiaali- ja terveysalalla korostunut luottamuksellisuus ja vaitiolovelvollisuus eivät saa estää lapsen asioiden hoitumista parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä vaatii eri tahojen runsasta tiedonvaihtoa, monien toimijoiden verkoston toimimista yhteistyössä tavoitteen eteen, sekä rakenteellisten uudistusten muokkaamista yhteistyötä tukevaan suuntaan (THL 2021f).