ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
67
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Juho Saari, Sakari Kainulainen & Anne Birgit- ta Yeung: Altruismi. Antamisen lahja Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. 248 s. Yli- opistopaino 2005.
Kenen pitäisi auttaa köyhiä, sairaita ja puut- teesta kärsiviä? Strasbourgin kaupungin histo- ria kertoo, että luterilaisten ollessa vallassa re- formaation jälkeen kerjääminen ja yksilöllinen almujen antaminen oli kielletty. Seurakunta huolehti avusta. Katolisen kirkon otettua ohjat käsiinsä kerjäläiset ilmestyivät jälleen katuku- vaan. Raamatun lähimmäisen auttamiskäskyjä on tulkittu eri tavoin eri kirkkokunnissa.
Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat nou- dattaneet luterilaista mallia. Suomalainen tai ruotsalainen veronmaksaja, joka kustantaa pus- sistaan sosiaaliturvaa ja kehitysapua, tuskin voi tuntea itseään samalla tavoin suoranaisek- si laupiaaksi samarialaiseksi kuin amerikkalai- nen kolehtihaavia täyttävä kirkon jäsen. Kun pohjoismaalainen matkailija ahdistuu kerjäläis- ten näkemisestä etelässä, hän on sisäistänyt aja- tuksen, jonka Altruismi. Antamisen lahja Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa -kirjan kirjoittajat Juho Saari, Sakari Kainulainen ja Anne Birgit- ta Yeung ilmaisevat näin: ”kenenkään ei pitäi- si luterilaisessa mallissa ja hyvinvointijärjestyk- sessä joutua tilanteeseen, jossa hänen ihmisar- vonsa on riippuvainen toisen hyväntahtoisuu- desta” (s. 131).
Luterilainen kirkko, erityisesti Pohjoismai- den luterilainen kirkko, kannattaa hyvinvointi- valtion kautta tapahtuvaa institutionaalista alt- ruismia ja harjoittaa sitä itsekin. Hyvinvointi- valtion palvelutason heikkeneminen ja suur- ten ikäluokkien lähestyvä eläkkeellelähtö ovat nostaneet esille kysymyksen valtion ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden työnjaosta. Suh- teessa valtioon kirkko on yhtäältä verovaroin institutionaalista altruismia harjoittava, valti- oon rinnastettava toimija, toisaalta yksilölliseen vapaaehtoisuuteen vetoava almujen kerääjä.
Laman aikana ja sen jälkeen 1990-luvulla kir- kon institutionaalinen altruismi diakoniatyön muodossa laajeni selvästi ja korvasi osan val- tion sosiaalipoliittisesta toimeliaisuudesta. Mis- sä määrin tällaisen työnjaon pitäisi olla pysyvä?
Saari, Kainulainen ja Yeung nostavat tämän ky-
symyksen hyvin esiin, mutta toteavat (s. 27) et- tei heidän kirjaansa sisälly mitään ”kirkko- tai sosiaalipoliittisia sivujuonteita”.
Kolehtihaaviin enemmän kuin yhteisvastuulla
Suomen kirkon toimintaa tarkastellaan Altruis- mi-teoksessa paitsi teologisesta, myös biologi- sesta, sosiologisesta ja taloustieteellisestä näkö- kulmasta. Tämäkin sopii luterilaisuuteen. Kris- tillistä rakkautta ja altruismia voidaan luteri- laisessa perinteessä käsitellä suoraviivaisem- min tehokkuusnäkökulmasta kuin muiden tra- ditioiden piirissä, koska luterilaisesta perintees- tä puuttuu hyvien tekojen pelastus-näkökul- ma. Sosiaalipsykologisen altruismitutkimuksen keskeiset ongelmanasettelut, auttamisen moti- vaatioperusta, sen tilannesidonnaisuus ja nor- mipohjaisuus eivät ole mahtuneet mukaan. Ei- vät ne olekaan keskeisiä silloin, kun kysytään, miten tarvitseville saadaan apua. Saajan kan- nalta ei ole paljon merkitystä sillä, onko apu an- nettu rangaistuksen pelosta, palkkion toivosta tai empatiasta (pelkästä ”hyvästä sydämestä”).
Kirjan empiirisessä osassa eritelläänkin raha- määriä: kirkon diakoniatyöhön käytettyä rahaa sekä kolehtien ja yhteisvastuukeräyksen tuoton jakautumista Suomen noin neljässäsadassa seu- rakunnassa. Maallikolle lienee yllättävä se tie- to, että kolehtien vuosituotto, vuonna 2002 noin 8 miljoonaa euroa, on suurempi kuin yhteisvas- tuukeräyksen (5,2 miljoonaa euroa). Ainakin minulle se oli. Ehkä meillä on taipumus kuvitel- la, että iso ja näyttävä kertarysäys tuottaa enem- män kuin pieni mutta säännöllisesti toistuva ta- pahtuma. Kolehtiraha on noin prosentti kirkon 800 miljoonan euron verotuloista.
Diakoniatyöhön seurakunnat panevat noin kahdeksan prosenttia menoistaan, vähän alle 14 euroa aikuista kohti. Vaihtelu on kohtalaisen suurta – joka viidennessä seurakunnassa osuus on alle seitsemän prosenttia, joka neljännes- sä yli 11 prosenttia. Ahvenanmaalaisissa seu- rakunnissa prosenttiosuus on alhaisin, Pohjois- Savossa korkein.
Myös kolehtien ja yhteisvastuukeräyksen tuotossa on varsin suurta alueellista vaihtelua.
Altruismin raskaan sarjan ammattilaisen ongelmia
Klaus Helkama
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
68
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Uudellamaalla kolehtihaaveihin kertyy 1,31 eu- roa aikuista kohti vuodessa, kun Pohjanmaalla vastaava summa on yli 4 euroa. Yhteisvastuu- keräyksen osalta erot eivät ole aivan niin suu- ria. Uusmaalaiset ovat jälleen peränpitäjinä 85 sentillään, eteläpohjalaiset kärjessä 2, 25 eurol- la.
Maaseutumaisissa kunnissa sekä kolehdit että yhteisvastuukeräys tuottavat aikuista kohti kaksi kertaa enemmän kuin kaupungeissa. Ko- lehtituottojen ja yhteisvastuukeräyksen tuotto- jen välillä on kohtalainen tilastollinen yhteys, niin että seurakunnissa, joissa kolehtihaaveihin kertyy enemmän euroja, annetaan myös yhteis- vastuukeräykseen enemmän. Siellä missä yh- teisvastuukeräys tuottaa enemmän, ovat dia- koniamenotkin suhteellisesti suuremmat, mut- ta kolehtituotoilla ja diakoniamenoilla ei ole selvää yhteyttä. Maaseudun ja kaupungin erot näkyvät myös diakoniatyöhön käytetyssä suh- teellisessa rahamäärässä. Tulokset voi tiivistää sanomalla, että iäkkäiden ihmisten asuttamis- sa maa- ja metsätalouskunnissa ”altruismi” on mainituilla kolmella tavalla määriteltynä mitta- vinta.
Maaseudun ja kaupungin auttajat
Kirjan kirkkoa ja altruismia tarkasteleva osa on selkeää ja informatiivista tekstiä. Siitä saa hy- vän yleiskuvan kirkon toiminnasta ja kirkon opillisesta altruismikeskustelusta. Miellyttävää kirjassa on myös reipas tyyli – kirkkoa esimer- kiksi luonnehditaan altruismin ”raskaan sarjan ammattilaiseksi”. Yhteiskuntatieteellisesti kou- liutunutta lukijaa jää kuitenkin häiritsemään empiirisen tutkimuksen tulosten analyysi ja tul- kinta. Siinä tekijöiden biologis-sosiologis-talou- dellisella teoreettisella välineistöllä ei ole pal- jonkaan käyttöä. Lukija alkaa arvella, että sosi- aalipsykologia olisi voinut sittenkin olla avuk- si.
Tuloksista nimittäin hahmottuu kaikkien sel- keimmin se sosiaalipsykologisessa auttamistut- kimuksessa todettu säännönmukaisuus, että maaseudulla autetaan enemmän kuin kaupun- geissa. Vahvimmin tosin kolehtieurojen ja dia- koniamenojen määrää/aikuinen ennustaa iäk- käiden osuus väestöstä, mutta yhteisvastuuke- räyksen tuottoa ja diakoniamenojen suhteellis- ta osuutta parhaiten ennustava taustatekijä on kunnan maa- ja metsätalousvaltaisuus. Se selit- tää tilastollisesti miltei neljänneksen yhteisvas- tuukeräyksen tuotosta mutta myös liki viiden-
neksen kolehtituotoista. Voinee siis väittää, että maaseudulla on edelleen voimassa vahva autta- misnormi. Tämän seikan merkitystä olisi voinut tulkinnassa korostaa enemmän. Vaikka se tuo- daan esiin (s. 208) ohimennen, se hukkuu mo- nenlaisten selitysten ja pohdintojen sekaan.
Mummot, Keskustan kannatus ja kolehti
Tekijöiden tulkinnat perustuvat pitkälti regres- sioanalyyseihin, joista kaikista ”jätettiin ulko- puolelle iäkkäiden osuus seurakunnissa, sillä se vei pois useimpien muiden muuttujien seli- tysvoiman. Yleisesti voidaan siis todeta altruis- tisen käyttäytymisen olevan tässä käytetyil- lä mittareilla mitaten tyypillisintä iäkkäille ih- misille” (s. 168). Jälkimmäinen lause on epäi- lemättä (osin) totta, mutta se ei seuraa aineis- ton analyysista. On täysin mahdollista, että iäk- käiden ihmisten suuri osuus seurakunnassa saa muut seurakuntalaiset antamaan enemmän ra- haa kolehteihin ja keräyksiin. Jotta aineistos- ta voitaisiin päätellä, että iäkkäät ihmiset anta- vat eniten, olisi tutkittava yksilöitä eikä seura- kuntia. Tekijät ovat selvillä tämän ns. ekologi- sen virhepäätelmän vaarasta mutta tekevät sen tässä itse.
Kun kahden altruismimitan, diakonian ja kolehtien, vahvin selittäjä, iäkkäiden osuus vä- estöstä, jätetään pois ja raportoidaan varsin pe- rusteellisesti, kuinka paljon erilaiset muut sei- kat, kuten eri puolueiden kannatus kunnassa, selittävät näitä mittoja, niin luonnollisesti sellai- set asiat, jotka ovat (satunnaisesti) yhteydessä iäkkäiden suureen osuuteen, saavat tilastollis- ta selitysarvoa. Koska iäkkäät maalaismummot käyvät eniten kirkossa ja panevat rahaa koleh- tiin ja maalaismummoja on suhteellisesti eniten sellaisissa kunnissa, joissa keskustapuolueel- la on vahva kannatus, keskustapuolueen kan- natus ”selittää” kolehtihaavin euromäärää. Sen sijaan että iäkkäiden osuus jätettiin pois analyy- seista, se olisi kannattanut ottaa ensimmäisenä mukaan ja katsoa, missä määrin muut tekijät se- littävät altruismimittoja sen jälkeen, kun tämä vahva selittäjä on jo huomioitu.
Yhteisvastuukeräyksen tuottoa ennustaa siis parhaiten kunnan maa- ja metsätalousval- taisuus, ei vanhojen ihmisten määrä. Kun maa- talouskunnissa on mm. vähemmän verotuloja asukasta kohti ja vähemmän koulutettua väkeä, ei ole ihme, että nämä seikat korreloivat nega- tiivisesti tähän altruismin muotoon. Ennen kuin menisin tällä perusteella tekijöiden kanssa väit-
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
69
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
tämään, että ”on yllättävää, että keräykseen an- netaan rahaa vähästä eikä paljosta” (s. 193), te- kisin taulukon, jossa maa- ja metsätalousvaltai- set kunnat olisi jaettu verotuloiltaan pieniin ja vähemmän pieniin, ja katsoa, saako tämä lesken ropo -hypoteesi tukea vielä senkin jälkeen, kun
”maalaisten auttamisnormi” -hypoteesin seli- tysvoima on käytetty – eli autetaanko vähätu- loisella maaseudulla enemmän kuin suurempi- tuloisella maaseudulla.
Muutenkin olisin tulosten esittelyssä tur- vautunut enemmän sellaisiin taulukoihin, jois- sa esitellään selitettävien asioiden keskiarvo- ja eri taustatekijöiden mukaan (esim. kertyykö vanhusvaltaisissa kaupunkiseurakunnissa yhtä paljon kolehtieuroja/aikuinen kuin vanhus- valtaisissa maalaisseurakunnissa?). Regressio- analyysien kertoimista on iloa harvoille, eten- kin kun vahvin selittäjä on jätetty analyyseista pois. Ne olisi voinut jättää liitteiksi.
Kirkollisen altruismin muutos vaikeasti ennakoitavissa
Varsinkin loppuluvussa tekijät intoutuvat teke- mään tuloksistaan turhia spekulaatioita ja liian reippaita päätelmiä. Edellä mainitusta keskus- tapuolueen ja muiden puolueiden kannatuk- sesta lähtevät spekulaatiot olisi hyvin voinut jättää pois. Hurjin ajatusloikka on sivulla 208:
”Ikä on tulostemme mukaan suurin yksittäi- nen altruistista käyttäytymistä selittävä tekijä.
Jos nykyinen nuori ikäpolvi jatkaa samalla lin- jalla myös tulevaisuudessa, voi keräystuottojen ja auttamisen näkökulmasta huolestuneesti ky- syä, mikä on altruismin tulevaisuus?” ”Ikä” tar- koittaa siis ”vanhusväestön osuutta kunnassa”
eikä se ollut suurin yksittäinen yhteisvastuuke- räyksen tuottoa selittävä tekijä, ainoastaan ko- lehtien tuoton. Nuoren ikäpolven altruismista ei tulosten perusteella voi sanoa yhtään mitään.
Yhtä hyvin (eli huonosti) voisi tuloksista pää- tellä, että jos nykyisistä keski-ikäisistä tulee sa- manlaisia vanhuksia kuin nykyiset, keräystuot- tojen ja auttamisen näkökulmasta kirkollisen
altruismin tulevaisuus on turvattu, kun van- husväestön osuus kasvaa!
Itse asiassa kirkollisen altruismin muutos- suuntaa on vaikea ennakoida. Yhteisvastuuke- räyksen ja kolehtien rahamäärät eivät viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana ole kasva- neet järjestelmällisesti mutta eivät myöskään vähentyneet. Kirjassa esitetyt tulokset viittaa- vat siihen, että aktiivisemmat seurakunnat saa- vat yhteisvastuukeräyksessä enemmän euroja kokoon.
Kirjan ongelma on epätasaisuus. Teos ei käy malliksi siitä, miten aineistosta tehdään luotet- tavia päätelmiä. Harvempiin asioihin keskitty- minen olisi ollut eduksi. Kirja olisi hyötynyt pa- remmasta viimeistelystä, jossa taulukoiden ot- sikoihin, lähdeluettelon ja tekstin vastaavuu- teen, toiston karsimiseen ja virkkeiden yksise- litteiseen muotoiluun olisi kiinnitetty enemmän huomiota.
Haluavatko suomalaiset lisää kerjäläisiä ka- tukuvaan? Haluavatko suomalaiset kansalaisi- na valtion, joka sysää köyhistä, sairaista ja van- huksista huolehtimisen entistä enemmän kir- kon ja vapaaehtoisjärjestöjen niskoille? Halu- avatko suomalaiset luterilaisen kirkon jäsenet – kansalaisina ja kirkon jäseninä – sellaisen val- tion ja sellaisen kirkon? Kirkko julistaa lesken rovon, laupiaan samarialaisen ja muiden kerto- musten kautta, että Jumala rakastaa iloista anta- jaa. Pitäisikö kirkon julistaa, että Jumala rakas- taa myös iloista veronmaksajaa? Tällaisia olen- naisia kysymyksiä Saari, Kainulainen ja Yeung nostavat esiin, vaikka kirjaan ei pitäisikään si- sältyä ”kirkko- ja sosiaalipoliittisia sivujuontei- ta”. Ei sisällykään, jos näillä tarkoitetaan omia julkipantuja kannanottoja. Mutta olenkohan väärässä, jos minusta tuntuu, että tekijät vas- taavat rivien välissä viimeiseen kysymykseen myöntävästi?
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipsykologi- an professori.
