54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5tarkemmin esiteltyjä haastateltu- ja, joiden makumaailman tutkis- kelu tarjoaa mahdollisuuden legi- tiimiin kulttuuriseen tirkistelyyn.
Tämän kirja-arvion tilausta saatteli ajatus pohtia tarkemmin yhtä taidemuotoa – musiikkia. Sen kautta nousee esiin myös joitakin, kenties juuri tälle taidemuodolle ominaisia ongelmia maun hahmot- tamisessa, mutta samalla voi muis- tuttaa tällaiseen tutkimukseen ylei- semmin liittyvistä vaikeuksista.
Musiikillista makua kartoitet- tiin tutkimuksessa sekä yleisem- min eri musiikinlajien (esim. rock, moderni jazz, kotimainen kansan- musiikki, maailmanmusiikki, klas- sinen musiikki, ooppera, elektroni- nen tanssimusiikki, hevimusiikki jne.) että eri lajeja edustavien yksit- täisten teosten kautta. Molemmis- sa ryhmissä on omia hankaluuk- siaan. Esimerkiksi musiikinlajeis- ta jotkut ovat toisten osajoukkoja, esim. ”ooppera” on osa laajempaa
”klassisen musiikin” käsitettä. Li- säksi jotkut lajit saattavat olla vai- keasti rajautuvia tai toisiinsa se- koittuvia, esimerkiksi suomalai- sessa kansanmusiikissa on monia tekijöitä ja yhtyeitä, jotka voisi si- joittaa luontevasti maailmanmusii- kin ryhmään.
Toisaalta myös yksittäiset kap- paleet voivat olla edustavuudel- taan hyvinkin erilaisia. Esimerkik- si Mahlerin viides sinfonia edus- taa kestävänä ja jo arvonsa osoitta- neena mestariteoksena sekä itseään erityisesti että klassista musiikkia yleisemmin (ja vieläpä ammatti- väen keskuudessa sitä legitiimeim- millään). Sen sijaan populaarimu- siikin kulutuskierto on niin no- peaa, että jokin Britney Spearsin Oops I Did It Again vuodelta 2000 on ollut haastattelujen aikana jo
vanha kappale ja kirjan ilmestyes- sä suorastaan musiikillista esihisto- riaa. Mikä on sen edustavuus popu- laarimusiikin esimerkkinä?
Entä Vivaldin Neljä vuoden- aikaa? Suuren yleisön silmissä se voi edustaa legitiimiä taidemusiik- kia mutta osalle perehtyneempiä kuulijoita mukautumista kansan- omaiseen ja populaariin, epälegitii- miin makuun. Mutta voiko toisaalta asiantuntija, joka ikään kuin syvem- män asteen tietoudellaan toteaakin sen mestariteokseksi, ilmentää sen avulla kuitenkin makunsa legitii- miyttä? Entä Philip Glassin ooppe- ra Einstein on the Beach? Onko se to- dellakaan edustava esimerkki ”mo- dernista taidemusiikista”, jollaisek- si se on tutkimuksessa määritelty?
Pikemminkin siitä pitäminen saat- taa merkitä nimenomaan tietois- ta pesäeroa varsinaiseen ”moder- niin taidemusiikkiin” (Lutoslaws- ki, Xenakis, Boulez, Saariaho, Lind- berg jne.).
Tämänkaltaiset esimerkit ovat tietysti yksittäistapauksia, jotka ei- vät ehkä ole olennaisia kokonais- kuvan rakentumisessa. Tätä ko- konaiskuvaa tutkimus piirtää tar- koin, syvin vedoin. Tutkimuksen mukaan ”musiikki on nykypäivän Suomessa kulttuuristen eronteko- jen näkökulmasta keskeisin kult- tuurin alue”. Tutkimuksessa klassi- sen musiikin ja populaarimusiikin välille piirtyy selkeä rajalinja.
Tutkimuksessa tuodaan myös esiin ajatus maun ”kaikkiruokai- suudesta”. Tässä suhteessa olisi ollut jännittävää saada mukaan ajallinen ulottuvuus, sillä ainakin sormitun- tumalta voisi väittää, että erilaisten kuuntelutottumusten sekoittumi- nen on suunta, johon ollaan etene- mässä, ei ehkä niin, että kaikki alka- vat kuunnella klassista musiikkia,
mutta niin, että korkeasti koulute- tut avaavat tottumuksiaan aiempaa laajemmalle. Tällaisen maun muu- toksen todentamista varten tar- vitaan kuitenkin kokonaan uutta tutkimusta.
Suomalainen maku paljastaa monissa suhteissa yllättävänkin tiukan yhteyden maun ja tietyn so- siaalisen taustan välillä. Tietyt le- gitiimit maut määrittyvät vahvas- ti sosiaalisten hahmotusten kaut- ta. Tutkimus ei siis vain saavuta jotain lopputulosta vaan lopputu- loksen, joka todella merkitsee jo- tain ja kertoo paljon ympäröiväs- tä todellisuudestamme.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa musiikkikirjoittaja, joka on jul- kaissut useita teoksia suomalaisesta musiikista.
Opintie yläluokkaan – tulkintaa luokkaretkeilyn ja eliittien historiasta
Ville Okkonen
Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014.
Suomalainen hyvinvointiyhteis- kunta on tienhaarassa. Toisaalta arvo- ja asennetutkimuksissa poh- joismaista mallia kannatetaan, toi- saalta kansantulo jakautuu entistä epätasaisemmin. Kirjassaan Ylä- luokka. Olemisen sietämätön vai- keus professori Laura Kolbe analy- soi luokkayhteiskunnan ja eliittien paluuta. Hänelle eliitti kuvaa laa- jemmin suomalaista yhteiskuntaa ja niin kutsuttujen perinteisten ins-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5
55
tituutioiden muutosta. Perusteenakirjan kirjoittamiselle on ollut tar- ve ”ymmärtää ja avata sosiaalisen todellisuuden moninaisuutta ja ai- kakerrostumia”, mihin historian- tutkijan työ antaa hyvän pohjan.
Teos on esseistinen, mutta sii- nä hahmotellaan kokonaisnäke- mystä. Laveaksi se väistämättä jää, mutta subjektiivisista kokemuksis- ta muodostuu särmää ja elämän- makua. Välillä historiantutkijan ote on harkitseva ja empaattinen, välillä turhankin tuomaroiva. Kun kirja on myös autobiografinen, aate värittää paikoin analyysiä. Se ei ole tyylin kannalta synti. Vaikka kir- jassa ei ole lähdeviitteitä tai -luet- teloa, tutkimuskirjallisuus ja läh- teet on kuitenkin kirjattu tekstiin.
Kolbe analysoi asiantuntevasti ja kirkkaasti pohjoismaisen yhteis- kuntamallin dynaamisuutta. So- siaali- ja koulutuspoliittiset inno- vaatiot sekä satsaukset kansalaisten hyvinvointiin kumosivat perintei- sen luokkayhteiskunnan rakentei- ta ja arvoja. Sivistysjärjestelmän kokonaisuudistus raivasi työväen- luokalle väyliä yhteiskunnan joh- totehtäviin ja ravisteli valtionhal- linnon porvarillista hegemoniaa.
1990-luvun laman jälkeen syntyi uutta, kilpailukyky-Suomen eliit- tiä, ja jälleen 2010-luvulla verotie- dot kertovat uusista menestyjistä.
Kolbe kysyy ajankohtaan näh- den kiusallisesti, miksi uusi suo- malainen eliitti suhtautuu ”isän- maahan niin kriittisesti”? Yhteis- kunnallista keskustelua seuraava lukija muistaa, että marraskuus- sa 2014 eräs yrittäjä haki media- julkisuutta siirtämällä yrityksen- sä ”menetetystä” ja ”eritasoisten demaripuolueiden” hallitsemasta Suomesta Viroon. Kyseinen akti- visti istuu sulavasti ryhmään, joka
on ”vapauttanut itsensä moraalis- ta, paikallisesta vastuusta ja velvol- lisuuksista”. Täysin päinvastaisia- kin esimerkkejä on, kuten kuului- sat supercelliläiset. ”Me ollaan saa- tu paljon apua yhteiskunnalta, ja nyt on meidän vuoro maksaa ta- kaisin”, totesi toimitusjohtaja Ilk- ka Paananen Helsingin Sanomien haastattelussa.
Kirjassa pohditaan myös Suo- men valtiollisen kehityksen pe- rimmäisiä kysymyksiä. Kolben mielestä kuningaskunta olisi ollut
”aikaansa vasten luonteva ratkaisu”.
Väite on erikoinen, koska eduskun- ta oli julistautunut marraskuussa 1917 korkeimman vallan haltijak- si. Lisäksi Kolbe kysyy, olisiko ku- ningastie tarjonnut ”maan poliitti- seen elämään kaivattua lujuutta ja jatkuvuutta?” Vastaus jää epäsel- väksi, mutta ”moni asia olisi toisin”.
Kirja osallistuu keskusteluun itsenäisen tasavallan valtasuhde- järjestelmän kehittymisestä. Kol- ben mukaan vuoden 1918 ”maa- perästä kasvoi parlamentarismi”, kun taas Antero Jyränki kuvaa tut- kimuksessaan Kansa kahtia, hen- ki halpaa. Oikeus sisällissodan Suo- messa? (2014), että ”[p]arlamenta- rismin periaate, joka oli kapeah- kona otettu perustuslakiin juuri ennen sisällissodan alkamista, jäi sivuraiteelle”. Palautuuko risti- riita parlamentarismin määritel- mään? Lopputuloksena oli kuiten- kin puoliparlamentaarinen vallan- jako järjestelmä, jossa tasavallan presidentistä tuli valtaoikeuksil- laan monarkin vastike. Kolben val- lanjako-opillinen näkemys tulee esille väitteessä, että maa ”voi toi- mia ilman poliitikkoja ja puoluei- ta, mutta jos hallinto vaikenee, sil- loin ollaan vaikeuksissa”. Se on yh- tä oikeutettu kuin vastakkainenkin
näkemys, joskin yhtä aatteellinen.
Kolben Karl Marx -luenta on pinnallinen, tuomitseva ja kau- nainen: hänen mukaansa Marx
”istutti meihin porvarikammon”.
Tosi asias sa porvarien pelottelu oli keksitty jo Ranskassa. Mikäli
”porvarikammo” ensinnäkään asi- anmukaisesti määrittelee Marxin kirjoitusten vaikutusta, niitä ei pi- täisi tarkastella olosuhteista irral- laan.
Kolbe on vahvimmillaan ana- lysoidessaan toisen maailmanso- dan jälkeistä meritokratian voit- tokulkua. Sosiaaliseen kiertoon avautui uudenlaisia mahdollisuuk- sia – myös alaspäin. Meritokratian voima murskasi perinteitä ja he- gemonioita. Pikkuhiljaa kumou- tui myös säätyvallan henkinen il- mapiiri. Niin kutsuttu perinteinen yhteiskuntajärjestys ja porvarilli- nen hegemonia virkakoneistossa kyseenalaistuivat. Yhteiskuntajär- jestelmä säilyi, vaikka ei kaikkien katsannossa. Yhteiskuntajärjestys oli myös poliittinen iskulause, jolla padottiin vaikkapa kunnallista yh- tenäiskoulujärjestelmää.
Vaikka Kolbe kuvaa suuria yh- teiskunnallisia murroksia, subjek- tit sivuutetaan tärkeissä kohdis- sa. Vain harvoille suodaan ansioi- ta kehityskuluista. Välillä tarkastel- laan porvarillisia arvoja, hyveitä ja moraalia, mutta ilman selkeitä his- toriallisia kiinnekohtia.
Kirjassa on oivalluksia, joiden kehittelyä jää kaipaamaan. Erityi- sen mielenkiintoinen on pohdin- ta itsenäisyysjuhlaperinteistä Suo- messa ja Yhdysvalloissa, jossa Kol- be siteeraa suurlähettiläs Bruce Oreckia. Hänen mukaan heinä- kuun neljäs päivä merkitsee Yh- dysvalloissa unelmanjanoista in- dividualismia ja antaumuksellista
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5rentoutta. Toista se on Suomessa.
Kolbe kirjoittaa taitavasti ja asiantuntevasti niistä yhteiskun- nan menetelmistä, joilla se kiit- tää kansalaisia erilaisista ansiois- ta. Menestyksen palkitseminen kertoo sekä eliiteistä, kansalaishy- veiden määrittelijöistä, politiikan trendistä että yhteiskunnallisesta arvomaailmasta. Palkitseminen voi olla suoraa tai epäsuoraa. Merito- kratian ihanteisiin taas kuuluu, et- tä pätevyys ratkaisee hyvä veli -ver- kostojen sijaan.
Huomiot kotitaustan ja erilais- ten sosiaalisten väylien merkityk- sestä eliittihistoriassa kertovat, että Kolbe on mukavuusalueellaan. Toi- saalta vanhemmilta ja muilta sosi- aalisilta yhdyshenkilöiltä perityn eliittiaseman ja omien henkilökoh- taisten valintojen sekä ansioi den suhde on niin moniulotteinen, et- tä analyysi jää ohueksi. Tästä syystä Kolbe ei myöskään suoraan vastaa, toteutuuko meritokratian ihanne.
Summa summarum, kirja on tyy- likkäästi kirjoitettu Kolben totuus.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja kasvatustieteen maisteri sekä tekee väitöskirjaa Turun yliopiston poliitti- sen historian oppiaineessa
Naisten akateemista uraa edistämässä
H. K. Riikonen Maritta Pohls: Korkeasti koulutetut naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.
Suomalaisten naisten tie akateemi- siin tutkintoihin ja tutkintoa edel-
lyttäviin tehtäviin yhteiskunnan eri sektoreilla käy havainnollisesti ilmi, kun lukee Maritta Pohlsin kir- joittamaa esitystä Suomen Akatee- misten Naisten Liiton (SANL) vai- heista. Liitossa ja sen alaosastoissa on toiminut jäseninä tai tilaisuuk- sien esiintyjinä lukuisista muista- kin yhteyksistä tunnettuja naisia presidentti Tarja Halosta ja YK:n apulaispääsihteeriä Helvi Sipilää myöten. Historiateoksesta ilme- nee myös, miten liitossa toimineet naiset ovat olleet aktiivisia monella muullakin alalla, politiikassa, kou- lulaitoksessa ja tieteessä; samoin he ovat usein olleet muidenkin seuro- jen ja järjestöjen aktiivisia toimijoi- ta. Eivätkä he ole unohtaneet har- rastuksiakaan, sattuvasti teoksen kannessa on kuva professori Eeva Jalavistosta soittamassa huilua.
Pohls aloittaa esityksensä kan- sainvälisen akateemisten naisten liiton perustamis- ja alkuvaiheista.
Liiton vuonna 1920 Lontoossa pi- tämän kokouksen aikana kaupun- gissa oli suomalainen lehtori Carin Rosenius, joka seuraavana vuonna ehdotti vastaavan yhdistyksen pe- rustamista Suomeen. Roseniuk- sen ohella Pohls kuvaa SANL:n al- kuvuosien aktiivisia toimijoita ja samalla suomalaisen naisliikkeen johtohahmoja, joita on usein esitel- ty ja kunnioitettu esikuvina. Heitä ovat etenkin Emma Irene Åström, Jenny af Forselles, Alma Söder- hjelm, Tekla Hultin ja Kaino W.
Oksanen. Alojensa ”ensimmäisiä”
on teoksessa mainittu useita. Esi- merkiksi Alma Söderhjelm oli en- simmäinen nainen dosenttina ja professorina, Elsa Ryti, president- ti Risto Rytin sisar, oli akateemis- ten väitöstilaisuuksien ensimmäi- nen naispuolinen vastaväittäjä, en- simmäinen teologian tohtorin tut-
kinnon suorittanut nainen oli Eira Paunu ja Ritva Hyöky oli ensim- mäinen nainen hovioikeuden pre- sidenttinä.
Monet SANL:n keskeiset toi- mijat ovat olleet tärkeä osa suoma- laista tieteenhistoriaa, kuten kan- sanrunoudentutkija Elsa Enäjärvi- Haavio, kirjallisuudentutkija Irma Rantavaara, historiantutkijat Aira Kemiläinen ja Lolo Krusius-Ah- renberg sekä lääketieteen eri alo- jen edustajat Laimi Leidenius, Hil- ja Teräskeli ja Eeva Jalavisto. His- toriansa aikana SANL:llä on ollut vahva yhteys Helsingin yliopis- toon. Viimeinen SANL:n puheen- johtaja, jolla oli kiinteä yhteys Hel- singin yliopistoon, oli professori Eeva Jalavisto (pj. 1956–63), mut- ta hänenkin jälkeensä liitossa ja sen osastoissa on toiminut yliopistovä- keä, kuten liiton puheenjohtajana vuosituhannen vaihteessa toiminut Oulun yliopiston emeritaprofesso- ri Anja Tiilikainen, Vantaan Aka- teemisten Naisten puheenjohtaja Raija Sollamo ja Helsingin Akatee- misten Naisten puheenjohtaja Au- ra Korppi-Tommola.
Teoksessa, jossa on mukana se- kä suomen- että ruotsinkielisten osastojen toiminta, on aiheellises- ti kiinnitetty paljon huomiota Suo- men akateemisten naisten kansain- välisiin yhteyksiin. Niihin on ollut hyvät edellytykset jo pelkästään naisten kielitaidon perusteella (jä- senistössä on ollut paljon kielen- opettajia). Monet järjestön johta- vista toimijoista ovat olleet myös kansainvälisesti verkostoitunei- ta. Tämä on ilmennyt paitsi kong- ressitapaamisina myös monina ys- tävyyssuhteina ja kodeissa tapah- tuneina vierailuina. Paikallisosas- toissa ei tästä kansainvälisyydestä ole kuitenkaan välttämättä välitet-
