[o1]Tilattomuus, merkitykset ja mahdollisuudet Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi
Tilattomuutta ja tilattoman väestön asemaa on niin tässä teoksessa kuin aiemmassakin tutkimuksessa määritelty pitkälti suhteessa maanomistukseen ja tilallisiin. Tällainen
lähestymistapa on tarkasteltavan aikakauden ja ympäristön näkökulmasta toimiva, sillä maatila ja sitä perheineen viljelevä ja maaveroa maksava talonpoika oli esimodernin maatalousvaltaisen yhteiskunnan perusta ja normi. Kuitenkin niin talolliset kuin kruunukin tarvitsivat ja osaltaan myös omilla toimillaan tuottivat tilattomuutta.
Talollisten ja kruunun näkökulmasta tarkasteltuna tilaton väestö näyttäytyy työvoimaresurssina.
Varhaismoderni maatalous ja tuotanto olivat pitkälti riippuvaisia tilattoman väestön
työpanoksesta. Kuten teoksen artikkelit osoittavat, esimerkiksi kartanotaloudet, manufaktuurit ja Ruotsin valtakunnan armeija eivät olisi toimineet ilman tilattomien sankkoja joukkoja.
Tässä teoksessa on kuitenkin irrottauduttu erityisesti vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa esiintyvästä näkökulmasta, jossa tilattomia käsitellään pelkästään passiivisina ja alisteisina
objekteina sekä resurssi–rasite-näkökulmasta. Sen sijaan teoksen kokonaisuus tuo esiin toimija- ja toimintakeskeistä näkemystä tilattomuuteen prosessina.
Tilattomuus oli monitahoinen, dynaaminen sosiaalinen ja hallinnollinen ilmiö. Teoksessa on
uudelleenmääritelty tilattoman väestön ja tilattomuuden käsitteitä toiminnallisesta näkökulmasta.
Tilaton oli väliaikaisesti tai pysyvästi tilanteessa, jossa hänellä ei ollut oikeuksia verotettuun maatilaan (hemman) eikä tällaisen talon kiinteää jäsenyyttä. Ruotsin valtakunnan toiminta perustui talollisten manttaaliperustaiseen verotukseen, jolloin tilattomuus määrittyy yksinkertaisimmillaan negaationa, maatilan omistuksen tai sen hallinnan puutteen kautta.
Kruunun ja kirkon luoma sosiaalinen järjestys ja kategorisointi sekä lainsäädännön ja hallinnon kieli eivät kuvastaneet maaseutuyhteisöjen moninaisuutta ja heterogeenisyyttä. Jähmeät hallinnolliset luokittelut eivät myöskään vastanneet yhteiskunnassa tapahtuviin rakenteellisiin muutoksiin.
Keskushallinnon ja kirkon väestökirjanpito rakentui periaatteessa patriarkaalista järjestystä noudattaen ja kylittäin, taloittain, kotitalouksittain ja ruokakunnittain. Ylhäältä alaspäin suuntautunut hallinnollinen katse keskittyi kokoamaan väestön tietoja lähinnä
veronmaksuintressinsä näkökulmasta. Ajan vakiintuneet hallinnolliset kategoriat ja sanasto kattoivat lähinnä talollisten ja säätyläisten joukon. Lisäksi tietyt perinteiset työsuhteen muodot,
esimerkiksi renkinä, virallisena käsityöläisenä tai sotilaana toimiminen, tunnustettiin vakiintuneina tilattoman väen statuksina.
Teoksen artikkelit tuovat esiin tilattomien toimijuuden, osallisuuden ja merkityksen entisaikojen maaseutuyhteisöissä. Palkollisina, sotilaina, käsitöillä ja tilapäisillä, sekalaisilla elinkeinoilla itsensä elättävällä tilattomalla väestöllä oli usein ammattitaitoa sekä erityisosaamista, joka takasi heille suhteellisen hyvän elannon ja paikan paikallisyhteisöissään. Kuten Merja Uotila osoittaa, taitavat ja kokeneet käsityöläiset pystyivät saavuttamaan varsin korkean aseman ja hyvän toimeentulon maaseutuyhteisössä. Statusta paikallisessa hierarkiassa säätelivät työsuhteen muodon ohella henkilön ammattitaidon tarpeellisuus ja vaativuus sekä henkilön taitavuus työssään. Merja Uotilan tutkimus tuokin esiin, että myös maaseudun käsityöläiset olivat monimuotoisempi joukko kuin yleensä oletetaan. Vastaavasti Ella Viitaniemen artikkelissa todetaan, miten 1700-luvulla
torpparien asema oli melko vakaa ja turvattu, varsinkin kun ensimmäisellä torpparisukupolvella oli usein läheiset sukulaissuhteet päätilaan. Ylipäätään maanvuokraajista eritoten lampuodeilla ja torppareilla oli merkittävä rooli maatalouden kasvussa ja suurtilojen kehityksessä.
Osalle tilattomista elannon hankkiminen oli kuitenkin luovimista erilaisten selviytymisstrategioiden ristiaallokossa. Esimerkiksi Heikki Vuorimiehen artikkelissa tuodaan esiin, kuinka sotaväen
työpanos maaseutuyhteisöjen epävirallisina käsityö- ja rakennusammattilaisina ja
kausityövoimana oli tärkeä heidän oman toimeentulonsa ja pitäjän väestön kannalta. Sofia Gustafssonin artikkeli puolestaan osoittaa, että myös sotilasväestön naiset muodostivat pienen mutta näkyvän ja puolisoidensa palveluksen ja huollon mahdollistavan toimijaryhmän
länsisuomalaisella maaseudulla. Gustafssonin artikkelin tapaan useissa artikkeleissa tuodaan esiin myös naisten monipuolista toimijuutta, joka on jäänyt usein piiloon patriarkaalisen järjestelmän tuottamassa asiakirja-aineistossa. Vaikka rakenteet ja perinteet loivat tiettyjä reunaehtoja ja rajoituksia naisten ammatinharjoittamiselle, käytännössä naisilla oli tilaa ja erilaisia
toimintamahdollisuuksia kyläyhteisöissä.
Maaseutujen kotitaloudet ja kylät olivat vastavuoroisia yhteisöjä, joissa myös tilattomilla oli tärkeä roolinsa. Työkykyiset tilattomat tarjosivat erikoisosaamistaan tai joustavaa aputyövoimaa niin maatiloilla ja kartanoissa kuin ruukeilla, rakennustoiminnassa, metsissä ja vesillä. Tilattomuus näyttäytyykin hyvin erilaisena riippuen siitä, tarkastellaanko yksilöitä, kotitalouksia, ydinperheitä vai tilattomia osana suku-, kylä- ja seurakuntayhteisöjä. Kruunun tai talollisten näkökulma pelkistää todellisuutta liikaa, sillä tilattomat olivat aina myös sukulaisia, naapureita ja erilaisten yhteisöjensä ja verkostojensa jäseniä.
Verrattuna pääosin muun Euroopan maaseudun tilanteeseen Ruotsin valtakunnassa tilattomuus rakentui ja näyttäytyi eri tavalla. Tilan omistus ja hallinta olivat henkilön oikeuksien,
velvollisuuksien, aseman ja aikalaisluokittelun perusteella määrittäviä tekijöitä. Viljelysmaiden, niittyjen, metsien ja vesistöjen käyttöoikeudet ja hyödyntäminen eli nautinta oli sidottu
maanomistukseen. Tilattomien maankäyttöoikeudet ja mahdollisuudet olivat varsin säänneltyjä ja ainakin virallisesti rajallisia. Suurin osa tilattomista eli kuitenkin tavalla tai toisella maataloudesta.
Torpparit ja mäkitupalaiset viljelivät vuokramaitaan, rengit ja piiat työskentelivät vuosipalkollisina maatiloilla, ja itselliset tekivät usein tilapäisiä ja kausiluonteisia maataloustöitä. Maatilkun
viljeleminen kuului olennaisesti ruotusotilaiden palkkaetuihin sekä käsityöläisten elämäntapaan.
Maankäyttöä ja -viljelyä rajoittava lainsäädäntö ei vastannut kylien todellisuutta ja käytäntöjä.
Valtaosa sekalaisilla elinkeinoilla itsensä elättävistä tilattomista viljeli, kaskesi tai vähintäänkin kasvatti vihanneksia ja piti karjaa saaden tärkeää leivän jatketta omasta viljelyn tai karjatalouden harjoittamisestaan. Jakamattomina säilyneet yhteismaat, -niityt ja -metsät tarjosivat
mahdollisuuksia pienimuotoisen maanviljelyn ja karjanhoidon harjoittamiseen. Yhteismaiden ja -resurssien olemassaolo oli henkireikä tilattomien elannon kannalta. Luvattoman käytön ohella maita ja metsiä hyödynnettiin usein luvallisesti eli paikallisten maanomistajien luvalla. Isojaonkaan toteuttaminen ei välttämättä muuttanut tilannetta, kuten Petri Talvitien artikkelissa tulee esiin.
Maankäyttömahdollisuudet riippuivat edelleen talollisten suostumuksesta ja keskinäisistä sopimuksista.
Teoksen artikkeleissa korostuu tärkeä tilattomuuden ulottuvuus: tilattomien harjoittama
maanviljelys ja maatalous. Muista ammateista saatu palkka tai muu korvaus riitti harvoin yksinään turvaamaan elantoa. Useimmat tilattomista saivat itselleen, joko luvallisesti järjestettynä tai laittomasti, maaosuuksia ja muita mahdollisuuksia viljelyksen ja karjanhoidon harjoittamiseen esimerkiksi kylien yhteismailla ja -metsissä. Maankäyttöä, viljelyä ja esimerkiksi itsellisten ja sotilaiden puolisoiden elinkeinoja käsittelevät artikkelit teoksessa osoittavat, että kyläyhteisöt pääosin sallivat tilattomien harjoittaman pienimuotoisen viljelyn sekä niittyjen ja metsien käytön.
Myös tilattomien luvatonta maankäyttöä, esimerkiksi asumista, viljelyä ja laiduntamista, katsottiin maaseudulla käytännössä läpi sormien. Osaltaan tilattomien oleskelun ja elinkeinojen
harjoittamisen salliminen liittyi paitsi tilapäistyövoiman tarpeeseen myös köyhäinhoidon tarpeen ehkäisyyn.
Tilattomien merkittävyys näkyy myös heidän huomattavassa määrässään ja osuudessaan Ruotsin valtakunnan väestössä 1600–1700-luvuilla. Lukumäärältään talolliset, säätyläisistä
puhumattakaan, jäivät ajoittain vähemmistöön.
Kasvava tilattomien joukko ei tahtonut mahtua joustamattomaan järjestelmään. Talollisiin ja miesten ammattinimikkeisiin perustuva kategorisointi jättää piiloon erityisesti naisten
työtoiminnan ja sekatyöläisten olemassaolon. Talonpoikiin ja talojen ruokakuntiin sopimattomat listattiin ja merkittiin vaihtelevalla tavalla asiakirjoihin. Esimerkiksi sotilaiden ja palkollisten
puolisot ja perheenjäsenet, huoneenmiehet ja -naiset ja muut itselliset sekä tilattoman väestön ns.
alaluokat – kuten Riikka Miettisen artikkelissaan tarkastelemat köyhät vaivaiset ja Panu Pulman tarkastelemat irtolaiset – eivät muodostaneet selkeärajaisia tai kiinteitä ryhmiä. Heistä käytettiin veroja ja tietoja keräävän virkamiehen tekemän tilannekohtaisen tulkinnan mukaista nimitystä.
Veronmaksukyvyttömät tilattomat olivat niin ikään sekalainen joukko, joka jää pääosin verotukseen perustuvissa ja talollisten asioihin keskittyvissä asiakirjoissa näkymättömäksi.
Vastaavasti kaikkia tilattomia ei voitu asettaa vanhan kaavan mukaan tietyn isännän alaisuuteen rippi- tai henkikirjoihin saati kirkon penkkijärjestykseen. Tilattomien kategoriat olivat osin liukuvia, päällekkäisiä ja vaihtuvia.
Tilattomuus saattoi olla joissakin tilanteissa etu. Verotetun maatilan tai sen jäsenyyden puute merkitsi vapautta monista veroista ja velvollisuuksista. Kuten mainittu, tilattomuus ei käytännössä estänyt myöskään viljelyksen tai muun maatalouden harjoittamista. Tilattomuuteen liittyy myös olennaisena osana liikkuminen ja muuttaminen tarpeen mukaan tai paremman tarjouksen
perässä. Samalla tilattomuus tarjosi mahdollisuuden nähdä ja kokea elämää kotikylän ulkopuolella.
Tilattomuus ei välttämättä merkinnyt esimodernin yhteiskunnan ja maaseutuyhteisön sisällä pelkästään heikompaa asemaa tai negatiivisia asioita. Esimerkiksi ruotusotilaalla oli ainakin rauhan aikana suhteellisen turvattu toimeentulo, joka sisälsi paitsi torpan myös eläkkeen. Aikalaiset valittivat myös itsellisten näennäisen helposta elämästä ja vapaasta ja liikkuvasta elintavasta.
Vastaavasti palkollisina toimivat saattoivat vaihtaa palveluspaikkaa vuosittain, muuttaa kotipitäjän ulkopuolelle ja säästää ansionsa. Monilla ammattilaisilla oli paremmat tulot kuin tiloihinsa
sidotuilla ja kruunun maaveroja maksavilla pientilallisilla. Tilattoman tilanne saattoi siis olla edullisempi ja leipä jopa turvatumpi kuin talollisilla.
Esimoderni yhteiskunta ei ollut staattinen. Tilattomuus oli usealle vähintäänkin tilapäinen elämänvaihe. Moni talollinen perheineen menetti tilaoikeutensa esimerkiksi katojen,
sairastumisen ja veronmaksukyvyttömyyden tuloksena. Erilaiset elämäntilanteet ja konfliktit loivat
osaltaan tilattomuutta. Esimerkiksi rikoksiin syyllistyminen saattoi johtaa aseman ja tilan menettämiseen jopa paikallisen mahtitalonpojan kohdalla, kuten Ulla Koskisen artikkelissa tuodaan esiin.
Sääty-yhteiskunta sinänsä loi raameja ja odotuksia eri säätyjen käyttäytymiselle, avioitumiselle ja elintasolle, joiden noudattaminen oli haastavaa. Kuten Ella Viitaniemen artikkelissa todetaan, virkamiesperheen elatus ja sosiaalinen status olivat riippuvaisia perheenelättäjästä. Erityisesti pojat joutuivat hankalaan asemaan, kun varoja koulutukseen ei ollut. Toisenlaisen uran etsiminen, esimerkiksi pikkuporvarina, oli yksi selviytymisstrategia. Tyttäret etsivät säätyasemaltaan sopivat kumppanit. Vastaavasti Tiina Miettisen artikkelissa tuodaan esiin, miten säätyläisnuorukaisten ja tilattomien naisten välinen epäsäätyinen suhde ei yleensä tarjonnut sosiaalista nousua naiselle.
Näistä suhteista syntyneiden lasten tilanne oli usein suhteellisen heikko, sillä avioton lapsi seurasi äitinsä sosiaalista asemaa, vaikka isän asema olisi voinut tuoda lapselle koulutusmahdollisuuksia.
Toisaalta avioituminen, kouluttautuminen ja periminen tarjosivat jatkuvasti tilattomillekin
mahdollisuuksia sosiaalisen nousuun ja pääsyreittejä talollisen asemaan. Esimodernin ajan väestön sosiaalisen liikkuvuuden ja eritoten tilattomien tilanteessa olevien elämänkaarien tarkempi
tutkimus olisikin tulevaisuudessa erittäin toivottavaa. Jorma Wilmin artikkeli tuo esiin, että vaikka avioituminen tarjosi 1700-luvun jälkipuoliskolla vain pienelle joukolle palkollisista pääsyn heti talon isännyyteen ja maanhallintaoikeuksiin, reilu kolmannes kuitenkin pääsi talollisväen joukkoon muuttaessaan tai jäädessään asumaan jommankumman kotitaloon. Palkollisuus ei silti välttämättä ollut mikään välivaihe talolliseen perheeseenkään syntyneen pojan tai tyttären nuoruudessa.
Palkollisena avioituva jäi tyypillisimmin tilattoman asemaan, tosin torppienperustamisaallossa useimmiten ennen pitkää edes torpan vuokramaahan kiinni.
Teos tuo esiin selviä jatkuvuuksia, mutta myös tilattomuudessa ja tilattomien toiminnassa kahden vuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia. Tilattomien asema, määrä ja toimintamahdollisuudet olivat väistämättä riippuvaisia yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta.
Esimerkiksi suurvaltakauden sodat ”tarjosivat” työtä ja rajasivat tehokkaasti tilattomien (miesten) määrää, kun puolestaan 1700-luvun maanjakoa suosiva politiikka tarjosi tilattomille uusia tapoja päästä kiinni maan käyttöön ja viljelyyn.
Tilattomien toimintakenttä tuli entistä säädellymmäksi ja kontrolloiduksi keskusvallan lujittuessa 1600-luvun loppuvuosikymmeniltä lähtien. Asumisesta ja paikallisten luonnonresurssien käytöstä tuli vähitellen rajatumpaa ja vastikkeellisempaa. Myös voimakas väestönkasvu 1700-luvun
jälkipuoliskolla toi muutoksia tilattomien lukumäärään ja asemaan. Erityisesti
maanvuokraajaryhmien osuudet kasvoivat, kun yhä useampi perhekunta sai elantonsa
vuokratilkuilta. Voimakas uudisraivaus ja torppien perustaminen hyödyttivät kuitenkin etupäässä talollisia. Verrattuna edelliseen vuosisataan ammatillinen eriytyminen lisääntyi 1700-luvun
kuluessa, kun muun muassa käsityöläiset erikoistuivat entisestään ja käsityöläistuotteiden kysyntä kasvoi. Väestönkasvu johti kuitenkin vääjäämättä tilanteeseen, jossa maan vakaa hallintaoikeus oli suhteessa yhä harvemmalla. Vielä 1700-luvun alkuvuosikymmeninä kaivatusta lisätyövoimasta tuli todellinen liikaväestöongelma 1800-luvulla.
Tilattomien arki ja elinkeinot kuitenkin pysyivät hyvin samankaltaisina tarkastellulla ajanjaksolla.
Maataloustyö työllisti yhä valtaosan, sillä vanhakantaiset viljelymenetelmät vaativat runsaasti työvoimaa, eikä varhainen teollisuus tarjonnut vielä riittävästi vaihtoehtoisia työmahdollisuuksia Suomessa. Myös tilattomien oma, pienimuotoinen viljely säilyi tärkeänä osana niin käsityöläisten kuin itsellistenkin toimeentuloa. Esivallan kontrollin kiristyminen oli lopulta kiinni paikallisista talollisista, jotka poikkeustilanteita lukuun ottamatta pääosin sallivat tilattomien oleskelun, asumisen ja resurssien käytön maaseudulla entiseen tapaan. Naiset muodostivat niin 1600- kuin 1700-luvullakin huomattavan enemmistön tilattomasta väestöstä. Vaikka väestönkasvun myötä yhä useampi syntyi tilattomaksi, tilattomuuden syntymekanismit pysyivät pitkälti samankaltaisina.
Tilattomuus säilyi edelleen keskeisenä osana tyypillisen alempisäätyisen elämänkaarta.
Vanhempien aikojen tilattomuuden ja tilattomien tutkimus edellyttää monipuolisten lähdesarjojen ja menetelmien luovaa yhdistelyä. Haastavaksi tarkastelun tekevät aikakauden asiakirjat, joista suurin osa jättää tilattomat tai ainakin heidän toimintansa piiloon. Toimijuutta ja toimintaa on kuitenkin pystytty jäljittämään erityisesti kuvailevammista lähteistä, kuten käräjien ja
pitäjänkokousten pöytäkirjoista. Samalla tarkastelu vaatii esimoderneista väestöryhmistä
käytettävien nimitysten tarkkaa määrittelyä ja monimutkaisen, aikalaishallinnollisen terminologian hallintaa. Tässä teoksessa tilattomuutta on tarkasteltu toiminnallisella ja rakenteellisella
tutkimusotteella, jossa tilattomuus nähdään muuttuvana ja tilanteisena statuksena.
Tilattomuuden tarkastelu edellyttää väistämättä aikakauden institutionaalisen kontekstin
huomioon ottamista. Hallinnon, lainsäädännön ja rakenteiden taso ei kuitenkaan riitä, sillä kuten teoksen mikro- ja makrotason näkökulmia yhdistelevät artikkelit tuovat esiin, esivallan säädökset ja ideaalit eivät vastanneet käytäntöä ja todellisuutta. Tilattomia ei myöskään voi lähestyä
jähmeänä, yhtenäisenä massana, sillä kuten teoksessa tulee ilmi, tilanteet ja olosuhteet vaihtelivat huomattavasti.
Tilattomuuden historian tutkimuksessa on vielä paljon tehtävää. Teoksessa on korostettu tilattomien ryhmien toimintaa ja monipuolisia elinkeinoja. Lisää tutkimusta kuitenkin tarvitaan tilattomien arki- ja työelämästä sekä työ- ja yhteisöllisistä rooleista. Myös tilattomien
maantieteellinen liikkuvuus ja esimodernin työväestön muuttoliike ovat mielenkiintoisia, vielä tarkempaa tutkimusta vaativia aiheita. Myös tunne- ja kokemushistorialliset näkökulmat toisivat oman lisänsä tilattomien historian tutkimukseen.
Teos valottaa Suomen maaseudun historiaa alimpien yhteiskuntaryhmien kautta. Tilattomien joukkoa ei voida missään tapauksessa pitää marginaalisena historiantutkimuksen kentällä.
Maankäyttöön liittyvien oikeuksien puuttumisella oli lopulta hyvin erilaisia merkityksiä ja
vaikutuksia tilattomien heterogeeniselle joukolle. Tilattomien nostaminen pääosaan on paljastanut heidän väestöllisen, taloudellisen ja sosiaalisen merkityksensä varhaismodernin ajan
yhteiskunnassa. Tilattomuuden ja tilattomien tarkastelu tulee vastaisuudessa olemaan elimellinen osa vanhempien aikojen historian tutkimusta.
