Beda Rimmi
Kätilönä Saarijärvellä
Näin kertoo saarijärvinen omalla murteellaan...
Olen syntynyt Saarijärvellä 14.06.
1899 savusaunassa. Saunan lähellä on puro, ja mummo on pessy minut ja käyny valelemassa purossa. Nii myöhä kevät oi ja kauheasti vettä, että pappilan niitty, josta pit kulkea tänne kirkonkylälle, oi ihan veen pei
tossa, että täyty kulkea kasarmin kautta. Minä lähin seitsemänvuoti
aana kottoa tienastiin, äiti jäi veljen kanssa voan kottii, ja isä joutu kun- nalliskoen mielisairasosastolle. En muista yhtään ainuata päiveä, että isä ois ollu terve. Ja myö pelättii ko
vasti sitä; kun käytii kouluaki, niin myö kulettii mehtiä myöte aina siltä kohalta, missä kunnalliskotilaiset oli
vat tietä tekemässä. Ensin olin isossa pappilassa yhellä Santra Sanströ- millä semmosena juoksutyttönä, kan
non kovasti puita ja lämmitin neljä
toista huonetta. Sitten tulivat Luntit pappilaan ja minä jouvuin niille, ja ruustiina Lunti oi erittäin mukava ja hyvä minulle, mutta pit nii aekasi oa- musella nousta ja myöhää iltasella valvoa, että se oi vaekeata. Nehä lu- pas sitte, että minä lähtisin seminaa
riin, mutta Luntit lähti sitte teältä pois Imatralle. Ja kevättalvella sieltä tul sitte kirje, että ruustiina Lunti on kuollu. No eihän minulla ollu min
käänlaista mahollisuutta sitte ruveta enneä seminaarii lähtemää.
Sitte olin ruustiina Luntin tyttä- rellä Jyväskylässä. Hän sano mulle, että mäne kätilökurssille, ni peäset paljon pikemmi leipää. Nii minä sitte lähin. Ja kyllä se oi kovvoa aikoa, kun oi niin huono ruoka kätilöopis
tolla. Myö soatii, kun oi 24 tuntia valvottu, oamiaiseks silakka, oikein huonoa leipeä pikku pala ja ruispuu- roa, josta noukittii matoja pitki lau- tase reunoa. Mutta syyvä täyty, kun näläkä oi. Yhtenä päivänä sitte tul professori Rihman ja kysy, että mitä teijä lautasten reunolla on. Myö sanottii, että matoja täytyy noukkia ensin pois, ettei myö matoja sentää hirvitä syyvä. Tää professori män keittiöö ja kyllä se oi kovana siellä tyttölöille, että jos teijän täytyy vält
täm ättä niitä matosia jauhoja syötteä
nuilla lapsilla, ne tekköö teällä niin kova työ, että ainaki ne jauhot täy
tyy sihata. Ja sen jäläkee myö ei soa- tu matopuuroa.
Sitte minä valamistun -21 heinä
kuussa. Professori Haal oi ruotsin
kielinen mies, mutta tavattoman hyvä opettaja. Ylihärmässä ei ollu ollu vuoteen kätilötä ollenkaa. Ja härmäläiset kirjotti professorille, että jos hän sieltä kurssilta sais kätilön Härmää. Professori tul sitte minun luokse. Minä sanon, että jos kerran minä kurssilta poes peäsen, niin kyllä minä lähen. Härmässä ei ollu apteek
kia, ei leäkäriä, diakonissa oi, ja minä vasta kurssilta tulleena tunsin ihten oikein, että minun pitäs soaha enempi oppia, että uskaltasin tälla- seen pitäjään.
Muistan semmosen rajasuutarin mökin, sinne tul kolomastoista laps.
Niin minä kysyin siltä mieheltä, mi
tenkä se tää edellinen synnytys? No, kyllä se kolome kertoa pyörty.
Minulla oi kova kauhu sitten siitä.
Siellä kätilökurssilla tohtori Ok
sanen, joka oi teältä Saarijärveltä ko
tosi, opetti minua aina, kun voa tul jotaki erikoista. Ja kirjotti myöskin mulle semmosia leäkkeitä, joita vielä ei kätilöillä ollu. No, selevittiihä myö siitä sitte. Sain sitten yhen kurssitove
rin sijaiseksen sinne Härmään ja lä
hin Kuopioon.
Sitten tul Saarijärvellä paikka auki -23, ja mulla oi teällä vanha äiti ja mummo, äijinäiti. Minä ajattelin, että minäpäs haen nyt sinne, kun oi sillä lailla siihe aikaa, että sen mitä oi näissä laitoksissa kätilönä, ni niitä ei ollenkaa otettu virkavuosiks. Tulin tänne Soarijärvelle, ja kyllähä teäl- läki oi aika hankalata, kun oi pitkät matkat ja kaikki synnytykset täyty kotona hoitoa. Tuolla ihan sivukylillä sai voa Jumalaa luottaen koittoa tulla toimee, ei sinne ois mitenkää lääkärkää kerinny. Siinä ois tullu monta tuhhoa.
Muistan kerrankin, kun tuonne Viitasaaren rajolle pyyvettiin synny
tykseen. Onneks olin jo Häkkilässä hoitamassa yhtä, ja sieltä sitte lähet-
tii. Luonnonpuisto oi kauhean lu
mista, kärryllä sitä koitettiin männä joten kuten, ja kun mä peäsin sinne perille ni oi semmosessa pienessä saunassa se äiti ja haukottel kovasti siinä olokien peällä, ja hänellä oli jäl
keiset sisällä. Ja oi kovasti vuotanu.
Siilon jo kun ne soitti sieltä, ni minä sanon, että pankea nyt kovasti kiehu
maan vettä ja sitten se lumihankee, että se jeähtyy. Ja ni minä sanoin, että hakekea talosta olokia, olkikupo oikei. Ja ne toivat, mutta olivat lait
taneet siihen maton ympäri. Minä sanon, että ei ollenkaan nui, hakekea nyt oikea olokikupo, elekeäkä lait
tako siihen yhtään mittää. No sitten laiton sen äijin siihe olokikuvon peälle, ja polvillaan siinä sitten irro
tin ne jälkeiset. Ja kyllähän niihin sit
te kumpaankin vähän henkeä jäi, kun minä sieltä lähin. Kerroin sitten leä- kärille, hän ei mitenkään sinne olis löytäny, ja semmosessa huonossa ke
lissä. Mutta kyllä ne sieltä sitten kui- tenki selvis joten kuten. Ja monta kertoa vielä hoijin tään äijin, mutta aina hän oi oikein tukala hoijettava.
Häneltä uupu hyytymisaine verestä.
M atkat olj pitkiä ja ihmeellisiä.
Teällä oi eläinlääkäri Sjöholm, ja hänellä oi seeferi. Ja se tul neljä ae- kaa oamusella minun rappusillen ja uluvo niin kauheasti, ei yhtää hauk- kunna mutta uluvo. Ja minä oon semmone taikauskone, että nyt tämä päivä on hankala päivä. Ja sitten soi puhelin, ja tuolta Häkkilästä soitet
tiin, että minun pitäs tulla sinne.
Siellä on kolme vuorokautta ollu äiti sairaana, ja sillä on poikkitila ja se ei voi syntyä. Ne oli jo etukätteen soit
taneet leäkärille, mutta leäkär sano mulle voen, että mänkeä nyt sinne ja kahtokea, eihän sitä tiijä, mitä ne siellä puhhuu, eihän ne tiijä asioista niin paljon.
01 hirmune tuisku, reki lauttas voa, kun mäntiin sinne. Kakskym- mentäkaks kilometriä oi matkoa.
Minulla oi niin kauhea hätä jo män- nessä, että se tulis ainakin minun ko- haltan oikeella lailla hoijettua. Minä rukkoilin hartaasti koko matkan.
16
Viikottainen kastetilaisuus.
Kertoja vasemmalla, taustalla khra Markku Hovikoski Mutta noin kilometri ennenkuin myö
peästiin sinne mökkiin, niin minulle tul nii rauhallinen olo. Ja kun minä sen mökin oven aukasin, niin minä näin het paikalla, että oikein hyvä, jos minä soan tuon äijin elävänä kir
kolle. Minä rupesin sitten vähän sitä tutkimaan ja sanon, että synnytystä teillä ei oo, sen minä tiijän, mutta mikä teillä on, niin sitä minä en tiijä.
Mittää muuta mahollisuutta ei oo, ku lähteä het paikalla kirkolle. Ja nii sitä sitte pakattiin vaimo rekkeen ja heä anto mustoa rappoa ylen koko tulo- matkan. Häkkilän ossuuskaupalta minä soitin sitten sairaalaan, että lait- takea nyt voa kaikki kuntoon, on kova hätä.Vatsa oi hirvittävän suuri ja turvonnut ja niin lääkäri Järvinen aukas vatsan, ja sieltä lenti joka puo
lelle leikkaussalia musta rapa. Ja kun hän sitä sitten rupes enempi tutki
maan, niin siellä oi kolme suolisol- mua. Ja nii hirveissä tuskissa se vaimo rukka oi ollut kaikki ne kolme vuorokautta, kun kuuven tunnin sis- sään täytyy tämmönen soaha leikat
tua, muuten tulloo kuolema.
Mökissä, kun myö lähettiin, nii ei kukkaa kysyny mittää. Siinä oi kät
kyt keskellä lattiata, ja siinä kaks puolentoista vuojen vanhoa lasta.
Sillä aikoa, kun minä ootin sitä he
vosta siellä kirkolla, ni minä tein oi
kein hyviä voileipiä. Mull oi joulu- kinkkua ja mitäpähän lie ollu. Minä aattelin, että soa ies ne lapset sitte.
Minä annon kaikki ne voileivät niille lapsille. Siellä oi vaimon sisko, ja hän sitten kysy, että onko tämä nyt min
kälainen matka. Minä sanon, että kyllä se nyt semmonen m atka on, että sieltä ei koskaan tulla takasin.
Mies ei ollenkaan mittään kysynyk- kää multa eikä puhunu. Siihen pöy- vällehän se äitirukka sitten jäi. Sitten tää mies oi tullu leäkäriltä ottamaan kuolintotistusta, niin kyllä Järvinen oi ollu vihanen, että kyllä teijä ois pi- täny vähän ennen vaimoanno ruveta auttamaa, ettei sen ois tarvinnu nii hirvittävästi kärsiä. Ja ne lapset nyt sitte joutu mikä minneki, mutta tämä nuorempi tytär peäs yhtee aika kauniisee ja mukavaan talloon emän- näks. Minä jouvun häntä hoitamaan, ja hän sano mulle, että muistattonko, missä myö on nähty ensimmäisen kerran? Minä sanon, että en minä muista. Muistattonkos työ sitä paik- koa, mistä työ kävittö hakemassa sen äijin, joka kuol, ja työ teittö niin hir
veän hyviä voileipiä, että hyö muisti koko elämänsä niitä.
Yhtenä keväänä teällä lainehti
kaikki järvet jo, ja Linnasta soitettii mulle sitte, että lähtisinkö minä soa- ree, niinkun vennee turvi jotenki hoi
tamaa synnytystä. No minä sanon, että kai sitä täytyy lähteä, ja niin minä sitten teältä hommasin kyyvin, ja kärryllä mäntiin sinne Linnaan, ja tää mies tul sitte vastaan siellä jo, joka oi hakemassa minua. Minä ky
syin, onko pitkä matka sinne soa- reen. Se sano, että on viis kilometriä.
Se salmi, mikä on siinä Linna eessä lainehti ihan vappaana. Ja venneellä jotenki myö peästii sinne jeälle, mutta sinä oamuna oi ollu sitten aika mukava pakkane, että jotenki peäs.
Mutta ihan täyty kahtoa aina jala- koisa, että ei männy uveavantoo.
Minä sanon sille miehelle, että kyllä meitä ei nyt Jum alakkaa auta, kyllä myö Pyhäjärven pohjassa ollaa.
Mutta ku myö peästii sinne jeälle, nii mulle tul jollai tavalla semmone tunne, että kyllä myö peästään sinne Majasoareen. Keskellä Pyhäjärveä lainehti ihan kymmenien metrien avanto. Niin minä sanon sille mie
helle, että mitenkäs myö nyt tuon yli männää. Voi, hän ei muistanu, nyt meijän täytyy keäntyä het paikalla takasi ja männä tänne Linnankylälle päin, että siellä on semmone kappe- ampi railo, ni peästään sitten sen yli.
Sillä oi semmone kappireki, ja se pan mun tavaran siihe, ja käski minunki istumaa siihe. Minä sanon, että enkä istu, että ku kaikki paino tulloo yhen paikan peälle, niin sitten myö ainaki upotaa. No myö peästii sen railon yli, että ensin tää mies pan sen ree siihen railon yli, ja koitti männä siitä. Ja sitte toisesta kohasta mänin minä.
Majasoaren rannalla oi sitten kanssa kahtomassa ihmisiä. Jos me sinne ois upottu, niin mitenkäpä ne ois meijät sieltä sitte soanu. Siellä oi enssynnyt- täjä äiti, ja oi aika hankalata, kun hänellä oi munavalkuaista paljo, mutta kyllähä siitä sitten kuitenkin selevittiin.
Se oi oikein kaunis talo ja mu
kava, ja se salmi, joka erotti sen mantereesta, lainehti ihan vappaana.
Niin myö voa peästii perille asti, ja tää mies sano, että hän on koko ikänsä soaressa eläny. M utta jos minä olisin tienny, mitenkä hän pele- käs siilo, niin minä varmasti en olis lähteny hänen mukkaasa. Kun minä sieltä pois lähin, nii myö mäntiin ven
neellä mantereelle, ja sieltä jostaki tää isäntä otti hevose. Tie ei ollu mit
tää muuta, ku että oi hakattu pois puut, ja hirveän savine. Se hevos- rukka uppos hirmusesti sinne savvee ja kärryn pyörätki vaikka kuinka paljon. Minä juoksin pitkin mehteä Häkkilän Ossuuskaupalle asti, ja sieltä sitten joten kuten kuitenkin pääsin tänne kirkolle.
Sitten kerran toas, kun meijän pit lähteä Sieväsen rannasta Häkkilää, oi ihan iljan jeä ja kova tuisku. Siinä oi monta semmosta paikkoa, mistä ois hevosenkin vaikea kulukea, kun siinä oi jokia ja koskia. 01 mäntävä siltä rannalta, mistä parraite peäs toiselle järvelle. Siinä oi nimittäin kolme järveä sitte, ja Pyhäjärvi oi siilo vielä nii merkillinen, että siellä olis voinut upota vaikka missä ko- halla hevone ja vaikka koko kuorma.
Niin minä sanon sille miehelle, mi
tenkä myö nyt sitten peästään Mylly-
17
lää, kun tämmöne kauhea tuisku oi ollu, ja ihan iljan jeä. Ni hän sano, että myö ei Myllylää peästäkkää, jos hän sitä hevosta ohjoa. Hän antaa sen hevosen männä, ni myö ollaa ka- hen tunnin peästä Myllylässä. Ja nii myö oltiin. Ja siellä oi kanssa oikein mukavia ihmisiä. Nätti talo, niissä sai hoitoa sen äijin.
Sitten kerran tuonne Lanneveelle soitettiin siinä neljä aekaa oamusella, enkö minä tulis kuuven autossa sinne tiepuolee, ni isäntä tulis vastaan. Ja sillonki oi hirvittävä tuisku. Tuota tietä ei millonkaa laitettu tuonne isolle tielle, että sai niitä kapsäkkiä vetteä perässään siinä lumhangessa, ja lääkäri Järvinen sai aina ite lapi- oija sen tien. Ja se oi se niijen koti oi
kein korkealla mäillä, ja tuiskus nii hirmusesti. No sitten se äiti oi lait- tanu siilo iltasella leipätaikinan. Ja sitten ne olivat hakeneet kaks emän- tätä siitä noapurista. Ne oi ne leivät paistaneet, mutta sitten ne olj pan
neet kivikuppiin sianlihhoa. Ja sitten alustivat vehnästaikinan, mutta uuni täyty panna uuvestaan lämpiämmää.
Niille emännille tul kova kiire lähte- mää sieltä hoitamaa lehmiää ja lam- paitaa kottiisa siilo oamusella. Ne pyysivät, että jos minä sitten ne pul
lat leiposin ja paistasin. Minä sanon, että kyllä minä koetan. Sitten tää laps synty ja minä peittelin ne sinne kammarin sänkyyn. Minusta tuntu, että sillä äijilläkkää ei oo mittää hät- teä siellä, se oi minusta jo nii muka
vassa kunnossa.
Yhtäkkiä se vaimo ruppeaa sano
maa siellä kammarissa, että häntä pyörryttää hirveästi. Minä siinä uunin eessä pullia otin pois uunista, ja minua rupes pyörryttämmää niin kauheasti ja minä aattelin, että mi
tenkä minä nyt kerkiän tuonne ovelle, ennenku minä pyörryn tuohon lattialle. Minä huusin sille äijille, että peittäkeä nyt se laps oikein hyvin, nyt meillä on häkkeä nii paljon, että myö kuollaa kaikki tänne, jos minä en peäse tuonne tuiskuu. Ja niin minä sai ove auki, ja olin siellä tuiskussa pitkä aekoa, että vähän selevisin ja tulin sitten tuppaa ja otin peili auki.
Tää mies lähti siilo oamusella het paikalla mehtää hevosen kanssa ja tul iltasella myöhällä kottii. M utta sitten sille tuiki vasta kova työ, kun sen täyty ottoa se rööri auki. Ne oli
vat ne vaimot työntäneet niijen pui- jen kanssa sen lihakupin sinne röö
riin. Sitten hän koitti ottoa pois sen sieltä ja saikin sen. Ja mitenkäpähä sai poltettua sen rasvan. Kyllä siitä
sitten kuitenkin hyvä tul, että yöks peästii toas niinku ainaki nukkumaa.
Siellä oi oikein pikkunen kammar ja tupa, mutta hyvin siisti ja mukava koti se oi.
Monta kertoa olin yhessä oikein pienessä mökissä, missä oi yk
sinäinen äiti, ja hällä oi neljä poikoa ja tytär. Minä kerron nyt tämän vii- mesen, minkä olin hänen luonaan. OI oikein kova pakkanen, ja siellä ei ollu ku ihan metästä tuotuja, märkiä puita. Tämä laps rupes syntymää siinä oamupuolee yötä. Kun se äiti valitti, ni tietysti heräsivät ne lapset, ja minä sanon: Nyt pojat pankeapas peälle voatteet ja lähtekeä laskemaa mäkkeä tuoho! Tää nuorempi oi noin 3—4 vuotias ja sitä vähän pelotti läh
teä sinne pihalle. Hän sitte yhtä mär- keä tikkua yritti siinä hellan luona sytytellä ja sano viimen, että pirrluvie, ei, ei se syty. Minä sanon, että laps kulta, ei se syty. Mäne sinä nyt voa sinne ulos, ei sinun tartte siellä kovin kauan olla, kyllä täti sitten huutaa, kun soatto tulla sisälle. No niin ne lapset lähti sitte mäenlaskuun, ja tämä nuorempi sitten synty. En muista, olko se tyttö vai poika. Ja se oi nii hirvittävän kylymä se mökki, ja siinä ikkuna alla oi semmone kahen vuojen vanha tyttö, joi oi jonkin
lainen matto siinä alla ja jotakin vä
hän peittona. Minua hirvitti ihan, että mitenkä sitä lapsrukkoa paleltaa, kun minuaki palelti, vaikka mulla oi villa
sukat jalassa ja hyvin muutenkin peäl- lä. Sitten kun se oi syntynyt, minä sanon sille äijille, sitten siinä kun ne lapset lähti, että minä en surkoa teitä ollenkaa nii paljon ku nuita lapsia.
Ne tulevat tahtom attaa tähän kärsi - myksee, mutta työ tiettö sen tieten tahtojen. Ei hän sitte siihe mittää sanonu. Oamusella minä laiton sen äijin sitten kuntoon ja kävelin Salon- soareen umpea myöte ja sain siellä syyväksen, ja ne kyyvihti minut sitte kirkolleki. Minä kerron sitte niille siellä, että sinne ei jeäny kuin kolome märkeä puuta siihe hellan luokse ja puol leipeä. Salon emäntä laitto ruo
koa kovasti sinne ja hevosella veivät puita ja nii ne peäsivät toas vähä ala- kuu.
Tämä äiti sitte sai keuhkotauvin.
Hänet vietiin kunnalliskottii ja hän kuoli sinne. Lapset on nyt sitte pitkin moalimata, mutta siitä tyttärestäki tul sairaanhoitajatar. Kyllä se on ih
meellistä, että kun on voa hyvveä tahtoa, nii sitä peästää huonoistaki paikoista etteenpäi.
Kerran ihan joulun eellä olin
yhessä paikassa synnytystä hoita
massa ja siinä oi talo, josta mulle sit
ten kyyti otettiin, kun en minä uskal- tanu olla siellä kauan, kun oi niin pitkä matka puhelimmeenki, ja oi nii paljon töitä tievossa. Täyty lähteä sieltä sitte iltahämärissä pois. Se oi jouluoato-oatto. Ja tämä mies val
jasti hevose ja laitto kirveen sinne seppiin. Se oi oikein kappea ja pitkä reki. Ja minua pelotti hirveästi, että mitä nyt sillä kirveellä siellä tehhää.
Siitä oi aika pitkä matka, oikein synkkeä mehteä, minkä läpi meijän pit tulla. Ja kun myö peästii oikein synkälle kohalle, ni se pyssäyttää he
vose ja ruppeaa kaivamaa sitä kir
vestä. No minä en uskaltanu paljo huokua enkä puhua yhtä sannoa.
Minä aattelin, että tulukoo nyt mitä hyvänsä, ni ei tässä mittää puhheet auta. Hän män mehtää ja tul sieltä ja sil oi oikein kaunis kuus mukana. Ja sano, että töinpä teille joulukuusen.
Niin sitä voi erehtyä.
Saarijärvelle tul -34 tohtor Jär
vinen ja rupes pyytämää, että kun sairaala oi aina hirmusen täynnä, lai- tetaanpas ihan nyt sitte toinen sai
raala. Ja hän het paikalla tykkäs, että se sitten laitetaan laitokseks. Siinä oi viis paikkoa oikei virallisesti, mutta siellä oi monta kertoa kolmetoista—
neljätoista potilasta yhtä aikoa. Ne oi ihan niinku silakat tynnyrissä, että minä monta kertoa siellä motisin, kun ei taho mitenkään mahtua nuijen sänkyjen vällii, että sais tässä huus
holli hoijettua.
M arraskuussa minä ensimmäisen hoijin laitoksella. Sitä ennen minä olin sen hoitanu tuolla kuuven kilo
metrin peässä, kauheassa syvänmo- assa. 01 vielä kesäkuuma, että minulla oi hirmusen vaikea siellä pit- teä valakeataki kun ne oi ne muurit nii huonot. M utta täytyhä sitä nyt koittoa joten kute laittoa, ja siellä oi sitte tohtorki, ja siellä oi pihtisynny- tys. Mutta sitte seuraavan kerran tä män saman äitin minä ensimmäiseks hoijin siellä laitoksella. OI nii turval
linen kun oi puhelin vieressä, ja monta kertoa siilo oi viis—kuus kilo
metriä puhelimmee, että ei siitäkää ollu mittää turvoa. Jos sitä ois läh- teny puhelimella soittamaa leäkärille, nii ne ois kerinny jo kuolla sillä ai
kana. Täyty voa koittoa tulla niijen kanssa toimeen miten kuten.
Tänne tul sitte siirtolaisia -39 jou- luks jo neljätuhatta. Ja sitten kun miehet kottiutu, ni oi kuustuhatta. Ja
ja tk u u s. 21
18
Kätilönä Saarijärvellä jatkoa sivulta 16
kaikista kaupungeista ja muista ne tulivat pitkin Suomea tänne. Ja kyllä sitä touhua ja työtä oi siellä niin ko
vasti, että monta kertoa aattel, miten sitä jaksaa ollenkaa. Ja siellä laitok
sella oi nii hirveän vähä voatetta.
Meijän täyty viijä monta kertoa la
kanat sinne mukana, ja lasten voat- teita oi nii hirmusen vähän, että aina sai niitä pestä ja kuivata siellä laitok
sella. Mutta sitten Ameriikasta lähet
tivät meille lastenvoatteita ja se asia korjaantu jonkun verra.
Alakuaikona ne isätkää ei mielel- lää sinne niitä äitilöitä tuoneet, kun ois männy rahhoa niijen kukkarosta, ja täyty paljon käyvä vielä pitäjällä pitki hoitamassa. Ja sitten vasta, kun rupes tulemaan äitiysavustus ja sitten kun äitilöillä oi ommoa rahhoa, nii sittehän ne paremminki sinne tulivat.
Ja paljon siellä oi äitejä, eikä niitä voinu siellä kauvan pitteä, mutta sai
vathan ne sen aja ies hoijon. Ja sitten siellä oi joka viikko ristiäiset, kun oi nii vaikea niijen äitien lähteä pitäjältä tuomaan niitä ristille, ja pappienkin on vaikea lähteä pitäjälle aina joka puolelle. Ristiäiset oi kyllä oikein mu
kavat ja miellyttävät, mutta sairaa- lastaki olivat vähän pahollaan siitä, että pittää henkilökuntoa sinne soaha pitämää niitä lapsia. Mutta äitilöille oi kuitenkin suuri asia, ettei tarvinnu enneä niitä lapsiaan ruveta tuomaan tänne kirkolle ja nimelle.
Oikeastaan oon hyvin onnellinen kaikista näistä elämyksistä. Oon nytki monen äijin kuullu sanovan, että oi nii turvallista, kun olin siellä heijän selkäsä takana, koitin hieroa ja lohutella. Rukkoilin kyllä Juma- lata kovasti aina äitien puolesta, ja kai se sitte äitilöilleki tuntu se ruk- kouksen voima. Kyllä minä oon ollu oikei tyytyväine siihe sillosee elämää,
vaikka se olki ankarata ja kovvoa.
Tuntu nii, että on oikei tehny jotaki.
Nythän sitä on soanu jo olla tässä vaikka kuinka kauan eläkkeellä, että on voinu voa muistella niitä aikoja.
Kävisin mielellän monta kertoa niijen äitienkin luona, mutta kun ei enneä jaksa. Mulla on niin hirveän paljo kummilapsie, joita minä en ol
lenkaan muista. Kyllä minä koitan niitä joka ilta Jumalalle muistuttoa, että se hoitas niitä, kun minä oon niin typerä, että minä en niitä jaksa muis
toa. Jo rupes sanomaan sitten Hovi- koskiki, että elekeä ihmisrukat sitä aina panko kummiks, eihän se miten
kään jaksa kaikkia muistoa. Mutta ehkäpä Jumala on kuullu sen ruk- kouksen, että auttaa niitä lapsie et- teepäin paljon paremmin, kuin mitä minä kykenisi auttamaan.
21
